Vaiti

 

Tarinan Kuvaus: Michael on 17-vuotias lukiolaispoika, hän on hyvännäköinen ja suosittu. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kaikki saavat tietää, että hän on homo.  Hän tapaa vanhemman Yhdysvaltalaisen miehen ja ihastuu. Mies vaikuttaa täydelliseltä; Hän on rikas, kohtelias ja komea herrasmies. Mutta onko kaikki sitä, miltä se aluksi näyttää?

Varoitukset: Tämä on gay-tarina ja kaikkia, jota tällainen jotenkin häiritsee, kehotan poistumaan. Tarina sisältää jonkin verran väkivaltaa, seksiä ja raiskauksen kuvausta. Eli nekin, joita ahdistaa lukea sellaisesta, pyydän, älkää lukeko pidemmälle tai jos luette niin muistattehan, että varoitin. =)

Luokitus: Draama, romantiikka, jännitys, väkivalta, pelko jne.

* Kaikki tässä tarinassa kuuluu itselleni, ei siis minkäänlaista varastelua tarinastani! Kiitos! :) *

Copyright ©: C. H. – Ei saa levittää tai jakaa ilman kirjoittajan suostumusta. 

Kirjoittajan huomautus (24.4.10) Eli tämä tarina on ensimmäinen gay-tarina jonka olen kirjoittanut, ensimmäisen version kirjoitin jo 15-vuotiaana, jolta onneksenne säästytte ;) Tämän version kirjoitin 19-22-vuotiaana ja parhaillaan, nyt 26-vuotiaana muokkaan tarinaa edelleen,  sillä näen siinä paljon parannettavaa :) Kuitenkin tämä tarina on oma suosikkini, varmasti paljolti sen takia että se on kulkenut mukana mielessä jo 11 vuotta, hurjaa! :D Ja tämän tarinan ansiosta halusin tehdä omat kotisivuni. Pahoittelen kirjoitusvirheitä jne. Mielelläni kuulen kommentteja teiltä lukijoilta!
 

 

 

1. Luku

 

12. 9.1997

Michael käveli mietteliäänä asfalttikatua pitkin kotiaan kohti. Hän ajatteli unta, jonka oli edellisenä yönä nähnyt; unta jossa oli suudellut ystäväänsä Tonya intohimoisesti. Hän tunsi itsensä jotenkin likaiseksi ajatellessaan sitä, ei ollut normaalia haluta toista poikaa sillä tavalla, niin kaikki tuntuivat ajattelevan. Michael oli kuitenkin ajatellut Tonya jo pidemmän aikaa, enemmän kuin mikä oli soveliasta, miettinyt miltä tuntuisi koskettaa hänen alastonta vartaloaan, suudella häntä. Mutta kuinka hän voisi koskaan kertoa kenellekään totuutta itsestään, siitä mitä hän oli ja tunsi? Kuinka hän voisi kertoa Tonylle rakastavansa häntä enemmän kuin ystävänä? Tuntui raskaalta salata muilta oma todellinen itsensä.

 

"Hei Mikey, odota!" Äkillinen huuto hänen selkänsä takaa havahdutti hänet ajatuksistaan. Michael kääntyi äänen suuntaan.

 

"Tony? Mikä… tai siis mitä?" Michael änkytti yllättyneenä nähdessään ystävänsä, jota oli juuri ajatellut.

 

 "Huh, sainpas sut kiinni, yritin huutaa tosi monta kertaa, mutta et pysähtynyt ja…" Tony puuskutti hengästyneenä.

 

"Niin?" Michael katsoi ystäväänsä hymyillen.

 

"No Tomin syntymäpäiväbileet, kai muistat?" Tony kysyi tasattuaan hengityksensä.

 

 "Synttäribileet? Ei kai ne ollut tänään?"

 

"Älä nyt yritä tosissasi väittää, että olit unohtanut ne?" Tonyn ilme oli huvittunut.

 

"Um, no… tässä on vaan ollut kaikenlaista ja…" Michael yritti.

 

"Oikeasti Mike, Oot tuntenut Tomin jo 5-vuotta! Me ollaan puhuttu näistä juhlista ties kuinka monta kertaa. Mikä ihme sun ajatukset on noin vallannut ettet muista tällaista?"

 

"Asiat vaan" Michael vastasi vaivaantuneena.

 

"Hmm… Onko se joku nainen vai?" Tony keksi, tarkkaillen Michaelia uteliaana.

 

 "No… jotain sellaista"

 

"Eli??" Tony ilme vaihtui kärsimättömäksi. "Kerro nyt, kuka se on??… Se on Jenny, vai mitä? Teillä on taas meneillään jotain?" Tony keksi. Michael vaivaantui entisestään.

"Kerron sulle joskus myöhemmin, ok.?"

 

"Kerrot sitten kanssa! No, joka tapauksessa ne alkaa 18.00."

 

"Mitkä?"

 

"No ne bileet, hölmö." Tony naurahti.

 

 "Niin joo, ne bileet…" Michael hymyili.

 

"Käyn kotona ja tuun sitten teille, lähdetään sinne yhdessä" Tony sanoi ja lähti. Michael seisoi hetken paikoillaan ja katsoi ystävänsä perään, Tony tuntui saavan hänet joka kerta yhä enemmän hämilleen kun he näkivät. Huokaisten syvään hän jatkoi matkaansa, tietäen, ettei voisi jatkaa näin enää kauaa; oli ryhdistäydyttävä ja olla ajattelematta asiaa, sillä Tony… ei koskaan tulisi olemaan hänen.

                                                                                                

                                                                                                 *

 

Tony istui Michaelin sängyllä juoden oluttaan ja katsoi ystäväänsä joka etsi vaatekaapistaan sopivaa paitaa. Hän katsoi paljasta ylävartaloa; kuinka kauniisti lihakset piirtyivät pehmeän oliivin sävyisen, täydellisen ihon lävitse. Michaelin iho näytti aina hieman päivettyneeltä. Hän oli viimeaikoina alkanut huomaamaan yhä selvemmin sen miten täydelliseltä toinen poika näytti, miten kaunis tämä oli. Michael todella oli kaunein mies, jonka Tony koskaan oli nähnyt ja sen ajatteleminen oli hieman hämmentävää. Tony yritti lohduttaa itseään. Hän tiesi, ettei ollut ainut hetero mies, joka ajatteli Michaelista näin, joka olisi huomannut tämän ulkonäön jollakin tapaa kummallisen kiehtovaksi.

 

Michael siirtyi peilin eteen tarkastelemaan itseään, vetäen mustan hihattoman t-paidan päälleen.

 

"Jenny ei kohta pysy enää pöksyissään kun näkee sinut tuollaisena, hyökkää varmaan heti päällesi." Tony nauroi. Michael katsoi häneen peilin kautta ja virnisti.

 

"Himoitseeko Jenny minua?" Hän kysyi, nostaen toista kulmakarvaansa seksikkään näköisenä.

 

"Michael, kaikki himoitsevat sinua." Tony vastasi huvittuneesti. Michael rakasti kehuja. Tonyn katse liikkui alas vartaloa ja pysähtyi. `Hyvä luoja, jopa hänen peppunsa on täydellinen.` Tony havaitsi, hämmentyen yhä enemmän ajatuksistaan. `Voiko tuollaista edes olla?` Hän mietti pyöritellen katsetta kohteessaan. Hänen mielensä täyttyi äkillisellä halulla koskettaa sitä, puristaa oikein kunnolla. `Voi hyvä luoja, olenko tosiaan jo näin humalassa? Katselen ystäväni persettä!` Tony ajatteli kauhistuneena. `Jennyn isot rinnat, Jennyn isot, kauniit, täyteläiset rinnat…mmm…` Tony koitti harhauttaa itseään, pystymättä silti nostamaan katsettaan.

 

Michael sotki hiuksiaan geelillä ja katsoi sitten uudestaan ystäväänsä peilistä. Hän muisti, että oli luvannut itselleen ettei enää ajattelisi Tonya muuten kuin ystävänä, mutta huomatessa omituisen katseen ystävänsä kasvoilla, hän päätti kiusoitella tätä hiukan, eihän siitä olisi mitään haittaa, eihän?

 

"Sinäkin Tony?" Michael kysyi sitten ja hymyili viekkaasti.

 

 "Mitä? Minäkin?" Tony kysyi ensin, mutta tajusi sitten mitä Michael oli tarkoittanut. "No en! En minä mikään homo ole!" Tony huudahti.

 

 "Miksi sitten katsot peppuani niin… kiinnostuneena?" Michael kysyi, taas virnistäen. Tonyn hämillinen katse oli näkemisen arvoinen.

 

 "En minä katsonut!" Hän yritti.

 

"Katsoitpas, kyllä minä näin, katsoit oikein pitkään" Michael nauroi; Tonya oli niin hauska kiusata.

 

 "En!" Tony yritti uudestaan.

 

"Katsoit! Sinä haluat minua, himoitset persettäni." Michael nautti tilanteesta, nauroi ystävänsä punertuville kasvoille.

 

 "Enkä halua! Ole hiljaa"

 

"Uuh, haluat minua todella pahasti…haluat naida minulta tajun kankaalle." Michael jatkoi kiusoittelua. Olisi varmasti parasta olla hiljaa, ennen kuin Tony nousisi ylös ja löisi häntä. Tony oli tunnetusti äkkipikainen, mutta häntä Tony ei ollut koskaan lyönyt. Oikeastaan Tony oli lyönyt aina vain niitä, jotka olivat uhanneet häntä. Michael oli saattanut itsensä vaikeuksiin tuhansia kertoja, kun ei osannut pitää suutaan kiinni silloin kuin se olisi ollut viisasta, aivan kuten nyt.

 

"Pää kiinni Mike! tai minä… " Tony huusi ja katsoi häntä kasvot yhä punaisina.

 

 "Uuh, Tony suuttuu, mmm, tule hiljentämään minut sitten!" Michael oli kääntänyt kasvonsa ystäväänsä kohti ja nauroi.

 

"Helvetti Mike, olet välillä niin pirun ärsyttävä!" Tony puuskahti. Michael kääntyi takaisin peiliä kohti.

 

"Mutta pidät minusta silti?"

 

 "Mutta pidän sinusta silti" Tony toisti.

 

 "Ja haluat minua siksi." Michael totesi sitten, tietäen liikkuvansa arvaamattomilla vesillä.

 

 "Ja ha…" Tony oli jo aloittamassa, mutta katsoi sitten häneen vihaisena. "No en todellakaan halua! En sillä tavalla!" Michael katsoi häneen, sitten taas itseään peilistä ja hymyili. `Minun pitäisi olla jo hiljaa, kerjään taas ikävyyksiä itselleni, äh, mutta tämä on aivan liian hauskaa!` Michael ajatteli.

 

"Haluatpas" Hän sanoi sitten itsevarmalla, kaikentietävällä äänellä. Katsoen yhä itseään peilistä. Tony nousi nopeasti ylös sängyllä ja käveli häntä kohti nopein askelin, näyttäen uhkaavalta.

 

"Varoitin sinua" Tony sähähti. Michael ajatteli hetken, että Tony todella löisi häntä, mutta sitä mitä tapahtui, Michael ei olisi osannut arvata ikinä. Tony tarttui ystäväänsä voimakkaasti, käänsi hänet itseään kohti ja suuteli halukkaasti, samalla kädet puristivat kiinteää takamusta, jota hän oli juuri katseellaan ihaillut. Ensijärkytyksestä, toivuttuaan, Michael kietoi kätensä ystävänsä ympärille vastasi suudelmaan samalla mitoin. Tämä oli se hetki mistä hän oli unelmoinut jo pitkään.

 

Tony ei ollut oikein edes tajunnut mitä oli tekemässä, hän suuteli parasta ystäväänsä ja Michael suuteli häntä takaisin! `Herran tähden, suutelen toista miestä!` Tony päässä jyskytti ja samassa hän työnsi Michaelin irti itsestään, astuen muutaman haparoivan askeleen taaksepäin.

 

"Voi helvetti, voi helvetti…en minä…mutta…olet niin…voi helvetti!" Tony sopersi ja lähti huoneesta nopeasti. Michael katsoi ystävänsä perään hieman sokissa `Mitä juuri tapahtui?…Tony suuteli minua…Hän todella suuteli minua!` Michael ajatteli, hengittäen kiihtyneenä, onnellisena ja hämmentyneenä. Vasta sitten tajuten kuinka kiireellä Tony oli juossut pois hänen luotaan. Asia oli selvitettävä. Heidän oli pakko jutella.

                                                                                                 

                                                                                                         *

 

Hän oli lähtenyt Tomin bileisiin yksin, toivoen että löytäisi Tonyn sieltä. Jenny tuli häntä vastaan eteisessä.

 

"Hei Michael, toivoinkin että tulisit" Tyttö sanoi hymyillen.

 

"Hei Jenny" Michael sanoi ja asetti takkinsa naulakkoon. Tyttö tarttui häntä kädestä ja ohjasi olohuoneeseen.

 

 "Tule, haetaan sinulle juotavaa" Muut pojat katselivat kateellisina, kun koulun kaunein tyttö liimautui hänen kylkeensä. Kukaan ei toisaalta voinut syyttää tyttöä, sillä Michael oli kiistatta koulun komein poika; Michaelin äidin äiti oli kotoisin Espanjasta ja hän oli perinyt häneltä ulkonäkönsä mairittelevimpia piirteitä. Michaelin iho oli kaunis, virheetön, oliivinsävyinen. Suklaanruskeita suuria silmiä kehystivät pitkät ja tummat silmäripset, hänen hiuksensa olivat lämpimän ruskeat, pehmeät ja runsaat. Michaelilla oli tanssijan vartalo; hän oli hoikka ja omasi linjakkaat lihakset. Pituudeltaan hän ylsi 180 senttimetriin. Michael oli sellainen, joka käänsi päitä missä tahansa kulki, niin tyttöjen kuin poikien, niin naisten kuin miesten. Poika oli, kuten moni olisi sanonut; henkeäsalpaavan kaunis.

 

Michael otti Jennyn tarjoaman boolilasin käteensä.

 

"Kuule, onko Tony täällä" Michael kysyi sitten.

 

 "On, hän on ulkona. Hassua, luulin että tulisitte yhtä matkaa tänne." Jenny vastasi, kallistaen päätään hieman sivulle.

 

"Menen juttelemaan hänen kanssaan" Michael ilmoitti vilkuillen ikkunan läpi ulos.

 

 "Kunhan tulet pian takaisin, minäkin haluan jutella kanssasi" Tyttö hymyili. Michael vastasi hymyyn hätäisesti ennen poistumistaan viileään ulkoilmaan.

 

 

Hän löysi Tonyn istumassa pihakeinussa, Michael istui häntä vastapäätä, yrittäen kohdata toisen katseen.

 

 "Tony?" Hän lausui. Tony nosti katseensa ja otti kulauksen oluestaan.

 

 "Mitä nyt?" Tony koitti kuulostaa välinpitämättömältä.

 

 "Lähdit niin nopeasti. Eikö meidän pitäisi jutella?" Michael kysyi, tutkiskellen kuumeisesti ystävänsä kasvoja.

 

"Mistä?"

 

"Tiedät kyllä, en vain kuvitellut sitä" Michael vastasi. Tony oli hiljaa. Michael keräsi kaiken rohkeutensa sanoakseen sen mitä oli ajatellut jo monta kuukautta, tai oikeastaan jo muutaman vuoden.

 

"Tony, se suudelma…et tiedä kuinka olen sitä toivonut…olen rakastunut sinuun…tiedätkö? siis todella rakastunut…ja minä…" Michael tarttui hellästi ystäväänsä kädestä.

 

Tony katsoi häneen hämmentyneenä, veti oman kätensä irti.

 

 "Siis mitä?!" Tony sähähti ja katsoi häntä ristiriitaisin tuntein.

 

"Se suudelma oli virhe, ymmärrätkö!!!" Tony huusi. `Se suudelma oli parasta, mitä olen ikinä kokenut` Hänen mielessään jyskytti. Tony yritti vaientaa äänen sisällään.

 

"Sinä suutelit minua Tony, ja tiedän mitä tunsin, sinä halusit minua, sinä nautit siitä!" Michael huusi takaisin, pettyneenä saamastaan reaktiosta.

 

"Hyi helvetti Mike, ihan oikeasti, se on ällöttävää, en pidä miehistä, en pidä sinusta, en sillä tavalla!" Tony huusi ja nousi ylös. Kasvot olivat raivosta punaiset. Hän katsoi vielä kerran Michaelin kauniisiin kasvoihin, ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat häneen pettyneemmin kuin koskaan. `Haluaisin suudella uudestaan noita huulia ja...` Hän ajatteli, mutta ravisti sitten päätään saadakseen ajatuksen pois mielestään. Hän ei halunnut tuntea sitä mitä tunsi, se ei vain ollut oikein, eihän?

 

2. Luku

 

Michael nukkui koko yön huonosti, hän pyöri sängyssään levottomana ja näki painajaisia aina, kun sai unen päästä kiinni. Hän alkoi katumaan entistä enemmän sitä, että oli kertonut totuuden Tonylle. ’Olen niin typerä.’ Hän ajatteli tuskastuneena, tullessaan aamulla alas portaita keittiöön, missä hänen äitinsä teki aamiaista.

"Huomenta kultaseni, oliko hauskaa eilen?" Äiti kysyi häärien hellanääressä sinikuvioisessa essussaan.

"Mmm…ihan ok." Michael vastasi väsyneenä ja nojasi pöytään. Isä tuli myös keittiöön, hän istahti Michaelia vastapäätä ja selaili aamunlehteä.

 "Noh, olikos rankat bileet, kun olet noin väsyneen näköinen?" Isä naurahti ja sytytti piippunsa.

"No miten sen nyt ottaa…" Hänen äitinsä kaatoi heille teetä.

 "Et viitsisi polttaa tuota kamalaa piippua kun syömme rakas, kuinka monta kertaa olen sanonut siitä?" Äiti sanoi ja katsoi miestään tuimana.

"Eikös mies saa enää omassa talossaan tehdä kuten haluaa… Nooh, hyvä on, poltan sitten myöhemmin. Välillä on parasta tehdä niin kuin naisväki tahtoo, vai mitä poika?" Isä sanoi ja katsoi häneen.

"Niin, aivan…" Michael vastasi laiskasti ja pyöritteli lusikkaa teekupissaan.

"No mikäs sinua nyt noin mietityttää, onko se joku tyttö?" Äiti kysyi hymyillen lempeästi.

 "Niin Michael, milloin tuot tyttöystäväsi näytille?" Isä kysyi puolestaan, ja kohotti katseensa lehdestä.

"Ei ole mitään tyttöä…Eikö sitä nyt saa syödä aamiaistakaan rauhassa ilman jotain helvetin ristikuulustelua?!" Michael tiuskaisi.

"No emmehän me millään pahalla, olemme vain uteliaita" Äiti sanoi hämmästyneenä. Michael nousi pöydästä.

 "Etkö aio syödä mitään?" Äiti kysyi hänen kävellessään poispäin keittiöstä.

"Ei ole nälkä" Michael vastasi tylysti.

"Onkohan Michaelilla kaikki hyvin?"

"No anna pojan olla rauhassa Evelyn, hormonit ne vaan jylläävät." Michael kuuli vielä vanhempiensa puhuvan.

                                                              

                                                                                            *

 

Tuli maanantaiaamu, jota Michael oli odottanut hieman kauhulla. Hänen olisi kohdattava nyt Tony ja kaikki muut. Hän tuli kouluun aavistuksen myöhemmin kuin normaalisti ja aisti heti, että häntä katsottiin nyt eritavalla. Muut opiskelijat kuiskivat nähdessään hänet. Sitten hän näki Tonyn, joka seisoi kaappien luona heidän muiden ystäviensä kanssa ja katsoi häntä. He lähtivät kävelemän kohti, Michael tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi takomaan kiivaammin. Hän oli näkevinään Tonyn silmissä epävarmuutta ja syyllisyyttä heidän katsoessaan toisiaan ohikiitävän hetken.

Tom tönäisi häntä.

 "Katso minne kävelet senkin homo!" Tom huusi ja katsoi häneen ivallisesti, muut nauroivat hieman, jopa Tony. Michael katsoi pettyneenä heidän peräänsä. Näinkö helposti oli monen vuoden ystävyys unohdettu? He olivat tunteneen Tonyn kanssa koko ikänsä ja nyt Tony oli kuin ei tuntisikaan häntä. Michael meni kaapille ottamaan kirjojaan. Hän kuuli askelia takanaan.

 "Hei Michael." Hento ääni hänen takanaan sanoi. Michael kääntyi katsomaan tulijaan.

"Ei kai se ole totta mitä kaikki täällä puhuvat?" Jenny kysyi hieman hämillään. Michael sulki kaappinsa oven.

 "Mitä he sitten puhuvat?" Michael kysyi, vaikkakin hänellä oli melko hyvä aavistus siitä, mitä se olisi.

 "He sanovat että sinä olet… että sinä… että olisit homo. Mutta sehän on varmasti vain typerä huhu, eikö niin? Sen täytyy olla." Jenny sai lopulta sanottua.

Michael oli hetken hiljaa, hän katseli muita oppilaita käytävillä, Jennyn ystäviä, jotka seisoivat hieman kauempana heistä, luoden uteliaita katseita heidän suuntaansa. Hetken hänen teki mieli kieltää kaikki, valehdella Jennylle ettei se ollut totta ja ehkä hän voisi onnistua siinä, ehkä olisi sittenkin helpompaa elää valheessa? Mutta toisaalta, kun totuus oli nyt kuitenkin tullut julki, niin oli ehkä parempi myöntää se.

"Kyllä, se on totta…" Michael sanoi sitten. Jennyn ilme oli yllättynyt. Tyttö oli hetken hiljaa tietämättä oikein mitä sanoa.

"Miten se on mahdollista? Sinähän…  Mutta mehän olimme … Luulin että voisimme palata takaisin yhteen.” Jenny takerteli ja katsoi häneen.

"Olen todella pahoillani Jen, minun olisi pitänyt kertoa sinulle itse. Arvostaisin kuitenkin todella paljon sitä, että olisit yhä ystäväni kaikesta huolimatta." Michael sanoi, harmistuneena siitä, että hänen entinen tyttöystävänsä oli saanut tietää totuuden huhuista, eikä häneltä itseltään. Tyttö näytti järkyttyneeltä, väri hänen kasvoiltaan oli kadonnut.

"Ystävä? Niin totta kai…" Jenny sanoi hieman hajamielisesti ja jatkoi.

 "No parasta mennä tunnille ettei myöhästy." Tytön ääni paljasti, kuinka poissa tolaltaan tämä oli, hän kääntyi nopeasti ja palasi takaisin ystäviensä luokse.

                                                                                  *

 

Hän luuli, että koulupäivä ei päättyisi koskaan, muutaman kerran hänen oli jo tehnyt mieli livahtaa kesken pois, mutta oli kuitenkin päättänyt jäädä. Hän sai jatkuvasti kuunnella vihjailevia kommentteja, jotkut tönivät häntä käytävillä. Osa katsoi häneen tuntien sääliä ja osa ehkä olisikin halunnut tulla hänen luokseen juttelemaan, mutta eivät uskaltaneet siitä pelosta, että heitäkin alettaisiin kiusata. Hän oli masentunut ja yksin.

Kotiin tullessaan hän rojahti sängylleen ja makasi pitkään paikoillaan. Lopulta hänen huoneensa ovelle koputettiin.

"Niin?" Michael sanoi väsyneenä. Hänen äitinsä tuli huoneeseen, käveli hänen vuoteensa luo ja istui hänen viereensä.

"Onko kaikki hyvin kultaseni? Vaikutat masentuneelta." Äiti kysyi ja silitti hänen hiuksiaan. Michael nousi istumaan.

"En oikein tiedä, ei oikeastaan." Hän sanoi sitten.

"Onko jotain sitten sattunut?" Michael mietti pitäisikö hänen kertoa äidilleen , he luultavasti saisivat kuitenkin tietää sen jostain.

"Kerroin Tonylle, että olen ihastunut siihen." Michael sanoi hiljaa. Äiti katsoi häneen hämmentyneenä.

 "Mitä oikein tarkoitat? Ettäkö…?"

"Niin…Olen ihastunut Tonyyn, olen homo." Michael sanoi ja tuijotti jalkoihinsa. Äiti haukkoi henkeään.

"Ei, se ei voi olla totta…" Naisen ääni vavahti ja hän katsoi poikaansa epäuskoisena, toivoen että oli kuullut väärin ja silti tietäen ettei ollut.

 Michael nousi ylös sängyltä ja käveli pöytänsä luokse. Hän vilkaisi äitiään olkansa yli; nainen istui yhä hänen vuoteensa laidalla, katsoi takaisin ja odotti, toivoi.

 "Jos sinustakin olen niin vastenmielinen, niin voit poistua" Michael sanoi viimein ja tuijotti ulos.

"Michael, en minä sitä…tuohan on varmasti vain jokin ohimenevä vaihe, sitten kun tapaat jonkun mukavan tytön ja…"

"Ei, usko pois, en tule muuttumaan muuksi kuin mitä olen, mitä olen aina ollut. Olen pahoillani jos et pysty hyväksymään sitä." Michael oli kääntynyt uudestaan katsomaan äitiään.

"Tämä on aika iso uutinen, yhtäkkiä kuultavaksi…minä…en vain voi uskoa, että…Michael tulisit nyt järkiisi; mitä isäsikin sanoo?" Äiti takerteli.

"Tulisin järkiini?? …Mitä isäkin sanoo?!…Sekö tässä nyt on olennaista?" Michael huusi. Äiti nousi ylös sängyltä.

"Michael rauhoittuisit nyt, äläkä huuda minulle…yritän vain…"

"Anna olla äiti, jos sinulla ei ole parempaa sanottavaa niin mene!…tahdon olla rauhassa!" Michael sanoi sitten. Äiti epäröi, katsoi lastaan, kyyneleet täyttivät naisen silmät. Hän ei vieläkään halunnut uskoa sitä mitä oli kuullut, hänen lapsensa ei voinut olla homo, ei mitenkään, ei oikeasti. ”Mene!” Michael huusi, kyyneleet silmissään. Äiti hätkähti, ei tiennyt mitä tehdä. Hän kiiruhti ovelle ja sulki sen perässään, hänen täytyisi rukoilla Jumalalta johdatusta, hän itse oli neuvoton.

                                                                                            

                                                                                                              *

Pian hänen isänsä sai myös tietää asiasta. He istuivat olohuoneessa, kun isä kertoi huhusta jonka oli kuullut. Isä kurtisteli kulmiaan epäuskoisena kertoessaan siitä, vannoi panevansa vastuuseen sen, joka levitteli niin perätöntä ja loukkaavaa huhua hänen pojastaan. Sitten hän katsoi vaimoaan, jonka ahdistunut ilme kertoi jo paljon, sitten poikaansa, joka ei näyttänytkään olevan yhtä tuohtunut huhusta kuin hän itse oli. Hetken hiljaisuudessa, piippu toisessa kädessään, isä yhdisteli palaset mielessään.

"Se on siis totta, mitä ne puhuvat" Isä sanoi ja katsoi poikaansa, katseella, jossa yhä paloi pieni toivo siitä, että tämä sanoisi kaiken kuitenkin olevan vain iljettävää valhetta.

"Niin…se on totta" Michael vahvisti hiljaisella äänellä. Isä nousi ylös nojatuoliltaan.

 "Ei, ei, ei…ei minun poikani!" Hän huusi samaan aikaan raivoissaan ja epätoivoisena. Michael oli myös noussut seisomaan ja katsoi häneen peloissaan. "Se on syntistä ja likaista" Isä sanoi tiukalla äänellä. "Menet jonnekin hoitoon, psykiatrille, he kyllä saavat sinut taas normaaliksi"

"Et voi olla tosissasi? Millä vuosikymmenellä oikein elät?? En ole sairas!" Michael huusi tuohtuneena. Isä katsoi häneen raivoissaan.

"En tule ikänä hyväksymään sitä! Et ole poikani, jos jatkat tuota!" Isä huusi.

 "Ihan miten haluat, en voi kuitenkaan muuttua mieleiseksesi!" Michael puristi käsiään nyrkkiin. Isä näytti jo hetken siltä kun olisi halunnut lyödä häntä. "Siitä vain, lyö sitten!" Michael sanoi uhmakkaana. Sillä hetkellä hänen äitinsä alkoi itkemään.

"Ei lopettakaa, älkää huutako enää!" Hän rukoili.

 "Katso nyt mitä sait aikaan!" Isä sanoi vihaisena. "Mene huoneeseesi, en kestä katsoa sinua." Mies tuntui sylkevän sanat, katsoi poikaa vielä kerran syvällä inholla, katseella joka kertoi hänen ajatuksensa; tarkoitin sanojani, minun poikani ei ole homo!  Mies kääntyi lohduttamaan vaimoaan.

Michael juoksi portaat ylös, kyyneleet silmissään; isä ei koskaan ollut katsonut häntä niin kylmästi kuin sinä iltana.

 

 

3. Luku

 

Hän oli valinnut paikan etukäteen, hän tiesi pääsevänsä sinne helposti ilman papereitakin. Hän tuli kaupunkiin bussilla ja käveli kohti päämääräänsä innokkaana, mutta samalla jännittyneenä. Musiikki kuului jo kauas kadulle, hän käveli itsevarmana eteenpäin. Sisälle tultuaan hän tunsi muiden miesten katseet nuorella vartalollaan, tunne oli outo, niin monen miehen katse suunnattuna häneen eikä se katse ollut mitään mitä hän oli saanut koulunsa tytöiltä, ei, ne katseet olivat olleet huomattavasti viattomampia kuin nämä. Hän meni baaritiskille ja tilasi juotavaa. Hän nojaili hetken tiskiin katsellen samalla uteliaana ympärilleen, alkaen jo tottua muiden katseisiin ja nauttimaan niistä, hän näytti hyvältä ja tiesi sen itsekin. Michael siirtyi vapaaseen pöytään istumaan.

Mies vastakkaisella puolella baaria tuijotti häntä tiiviisti ja hymyili hänelle aina kun Michaelin katse kohtasi hänet. Michael katseli miestä tarkemmin; mies oli reilusti yli kolmenkymmenen, ruskeahiuksinen, hieman parransänkeä, lihaksikas, pitkä ja erittäin komea. Mies nousi ylös ja lähti kävelemään hänen suuntaansa.

"Hei, onko tässä vapaata?" Mies kysyi tultuaan hänen luokseen, Michael hymyili ja nyökkäsi miehelle vastaukseksi.

"Olen Ricky." Mies esitteli itsensä.

"Michael." Hän vastasi. He juttelivat jonkin aikaa, Ricky kertoi asuvansa New Yorkissa ja olevansa pienellä liikematkalla Englannissa. Michael kuunteli kiinnostuneena.

"Minkä ikäinen muuten olet?" Mies kysyi yllättäen.

 "25" Michael valehteli peläten, että jos kertoisi oikean ikänsä niin miestä ei enää kiinnostaisi. Mies kohotti kulmaansa epäilevästi.

 "Oletko todella? Olisin veikannut kahtakymmentä." Michael naurahti, katsoi sitten miestä suoraan silmiin ja kuiskasi hänelle.

"Olen oikeasti seitsemäntoista, onko se paha?" Mies hymyili hänelle.

 "Ei suinkaan, pidän nuoremmista miehistä." Michael naurahti taas.

"Hyvä." Hän sanoi sitten.

"Onko tämä ensimmäinen kertasi tällaisessa paikassa?" Mies kysyi ja Michael vastasi myöntävästi.


Miehen käsi siirtyi hänen reidelleen ja aluksi Michael vavahti hieman kosketuksesta. Hänen katseensa oli hämmentynyt kun hän katsoi ensin kättä reidellään ja sitten miestä, joka hymyili hänelle vihjailevasti.

"Rentoudu vähän." Mies kuiskasi ja siirtyi lähemmäksi. Michael tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän miehen nojautuessa eteenpäin, miehen hengitys hänen ihollaan, miehen tuoksu hänen sieraimissaan. Käsi kosketti hänen poskeaan, siirtyi hänen hiuksiinsa, Michael sulki silmänsä, avasi ne uudestaan ja huomasi katsovansa miehen tummiin silmiin. Epävarmasti ja hapuilen hän laski kätensä miehen reidelle, heidän huulensa miltei koskettivat, mies veti hänen päätään lähemmäksi ja he suutelivat. Michael oli suudellut kymmeniä tyttöjä ja äkkiä hän tunsi itsensä kömpelöksi, epävarmaksi; mies kosketti häntä, parransänki kutitti hänen pehmeää poikamaista ihoa. Kesti hetken ennen kuin hän antautui suudelmalle täysin.

 

Michael tunsi jonkinasteista voitonriemua huomatessaan miten paljon tämä vanhempi mies halusi häntä, hän halusi testata omaa viehätysvoimaansa, unohtaa Tony ja kaikki muut. 

"Minun täytyy mennä." Hän oli huokaissut kiihkeiden suudelmien välistä. Mies oli katsonut häneen.

"Älä mene vielä, ostan sinulle lisää juotavaa." Ricky pyysi ja hän hymyili miehelle lupaamatta mitään. Kun mies oli ehtinyt baaritiskille Michael katsoi häntä tiiviisti, nousi pöydästä ja teki lähtöä varmistaen, että miehen katse seurasi häntä. Ovensuusta hän hymyili vihjailevaa hymyä ja poistui kylmään ulkoilmaan. Ricky seurasi häntä katseellaan tutkiskelevasti, hymyillen hieman yllättyneenä.

 

Michael lähti kävelemään hitaasti katua pitkin ja odotti, että mies lähtisi hänen peräänsä.

"Hei komistus, minne olet menossa?" Hän kuuli humaltuneen äänen kysyvän jostakin viereltään. Hän käänsi kasvonsa äänen suuntaan ja katsoi rumaa, keski-ikäistä brittimiestä, joka nojaili autoaan vasten.

"Ei kuulu sinulle." Hän vastasi tylysti ja harmistuneena.

"Lähdetkö mukaani? Minulla on iso talo ja jotain muutakin isoa." Mies nauroi ärsyttävästi ja tarttui itseään haaroista. Michael olisi voinut oksentaa.

 

"En todellakaan lähde" Michael huokaisi peittelemättä ällötystään. Hän oli lähtenyt kävelemään eteenpäin ja mies oli seurannut häntä.

"Lähdetkö jos saat nämä?" Mies kysyi jotenkin epätoivoisena pysäyttäessään hänet. Hän oli heiluttanut setelitukkoa hänen nenänsä alla.

"Kuule, voisit tarjota vaikka miljoonaa puntaa enkä sittenkään lähtisi mukaasi" Michael vastasi syvän inhon vallassa ja mietti kuinka tuo rumilus edes kehtasi ehdottaa hänelle sellaista.

"Mikset lähde?" Mies kysyi typeränä.

"No koska olet niin saamarin ruma ja ällöttävä!" Michael huudahti.

"Ylpeä, nirppanokka huora!" mies huusi takaisin ja miltei kävi käsiksi häneen. Michael katsoi miestä peloissaan, luullen, että tämä saattaisi lyödä häntä.

 

Ricky tuli paikalle juuri ajoissa. Hän tarttui toista miestä paidankauluksesta ja katsoi miestä uhkaavasti.

"Jätä tämä poika rauhaan, äläkä enää koskaan tule hänen lähelleen! Onko ymmärretty?" Ricky karjui.

 "O-on se… Ota ihan rauhassa kaveri." Mies änkytti pelokkaana.

"Hyvä." Ricky sanoi ja vapautti otteensa miehestä, joka pakeni paikalta nopeasti.

 "Sankarini." Michael sanoi hymyillen ja katsoi miestä ihailevasti. Ricky veti hänet halaukseen ja suuteli häntä.

"Haluan nähdä sinut uudestaan." Mies sanoi.

"Ja sinä tulet näkemään." Michael lupasi yhä hymyillen. Michael voinut uskoa onneaan; hän oli löytänyt täydellisen, komean, vanhemman miehen ja hän saisi miehen palvomaan maata jalkojensa alla, hän oli varma että saisi.


                                                                                                 *

Michael saapui myöhään kotiin, hän tuli keittiöön missä hänen äitinsä istui huolestuneen oloisena, hän pyöritteli sormiaan teekupin pintaa vasten

"Missä oikein olet ollut?" Hän kysyi ja katsoi sitten ylös poikaansa.

"Ulkona." Michael vastasi lyhyesti ja otti samalla mehupurkin jääkaapista.

"Ulkona missä?"

 "Ei se kuulu sinulle." Michael tiuskaisi.

"Kyllä kuuluu, olen yhä äitisi; haluan tietää missä lapseni on iltaisin." Äiti sanoi tuohtuneena ja nousi ylös pöydän äärestä.

"Hyvä on, olin baarissa. Tiedätkö sellaisessa missä on vain miehiä?" Michael vastasi tietäen, että vastaus ärsyttäisi äitiä.

"Michael…Luuletko ettemme yritä? Me yritämme kovasti sopeutua tähän tilanteeseen." Äiti sanoi ja katsoi häntä vakavana

"Tähän tilanteeseen? Todella loistavasti meneekin, varsinkin isän sopeutuminen on ollut erityisen onnistunut." Michael sanoi ironisesti. Äiti katsoi poikaansa väsyneenä, hän oli neuvoton. Hän yritti parhaansa mukaan, yritti sovitella miehensä ja poikansa välejä ja samalla yrittää hyväksyä itsekin sen todellisuuden ettei koskaan tulisi näkemään poikansa menevän naimisiin tai saavan lapsia. Kuilu heidän välillään jatkoi kuitenkin kasvamistaan, kaikista yrityksistä huolimatta heidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Äiti huokaisi syvään, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa.

"Yrittäisit nyt nähdä tämän meidänkin kannalta, ei tämä ole helppoa." Hän sanoi siten. Michael pudisteli päätään.

”Ja luuletko, että tämä on helppoa minulle?” Hänen äitinsä ei todella tuntunut ymmärtävän.

 

 

4. Luku

 

Lopulta Michael sai tarpeekseen, seuraavana päivänä hän pakkasi tavaransa ja muutti isoäitinsä luokse. Isoäiti odotti häntä ovensuussa kun hänen taksinsa ajoi pihaan. Michael maksoi kuskille ja riensi halaamaan naista.

 "Poikakulta ihanaa nähdä sinut" Isoäiti sanoi hymyillen.

"Kiitos, että huolit minut" Michael kuiskasi hyvillään.

 "No tulehan sisälle."

 

Isoäiti keitti heille kupilliset teetä ja he istuivat olohuoneeseen.

"Kotona, meni siis sukset ristiin kunnolla?" Nainen kysyi ja maistoi teetään.

"En vain kestä enää olla siellä, en kestä sitä miten he katsovat minua, miten kaikki katsovat minua…Aivan kuin en olisi enää minä vaan joku toinen. En voi edes mennä enää pelaamaan jalkapalloa, koska kaikki saisivat suunnilleen sydänkohtauksen, jos astuisin jalallanikaan pukuhuoneeseen. Aivan, kuin haluaisin panna kaikkia, jotka nyt vain sattuvat olemaan miehiä!" Michael naurahti synkästi.

 

"Tiedän, että sinusta tuntuu nyt vaikealta, mutta usko pois; vanhempasi rakastavat sinua ja ennen pitkää he oppivat hyväksymään sinut juuri sellaisena kuin olet. Myös muut oppivat ajan myötä suhtautumaan sinuun järkevämmin, eivät ehkä kaikki, mutta jotkut." Isoäiti sanoi ja hymyili rohkaisevasti.

"En ymmärrä miten sinä ja äiti voittekin olla niin erilaisia, miten juuri sinä hyväksyt minut kaikista muista ihmisistä." Michael ihmetteli ääneen. Isoäiti katsoi häntä hetken hymyillen.

"Olen elänyt pitkän elämän ja olen nähnyt kaikenlaista, niin monia erilaisia ihmisiä... Olen niin kyllästynyt ennakkoluuloihin, erilaisuus on mielestäni vain rikkautta. Et taida tietääkään millainen villikko olin nuoruudessani, tein paljon kaikenlaista mitä siihen aikaan ei olisi katsottu hyvällä." Isoäiti sanoi naurahtaen kepeästi. "Mutta sitten tapasin isoisäsi; komean englantilaismiehen, joka vei jalat altani. Hän ei ollut katollinen niin kuin minun perheeni ja vanhempani eivät voineet sietää ajatusta, että menisimme naimisiin. Joskus on kuitenkin parempi kuunnella omaa sydäntään, eikä välittää siitä mitä muut ajattelevat. Loppujen lopuksi, me kaikki elämme vain kerran." Isoäiti sanoi ja katsoi miehensä kuvaa piirongin päällä kaihoisa hymy kasvoillaan.

"Taidat kaivata isoisää paljon" Michael sanoi katsoen itsekin kuvaa.

 "Joka päivä, vaikka kyllä sen kaipuun kanssa on oppinut elämään. Vaikka joku on kuollut, niin ei se tarkoita sitä, etteikö heidän kanssaan voisi yhä puhua." Isoäiti sanoi ja hymyili hänelle lämpimästi.

 "Muistan isoisän vain hämärästi, muistan sen miten pitkältä ja isolta hän aina vaikutti, muistan miten hän hymyili ja että kävimme joskus kalastamassa yhdessä." Michael muisteli hymyillen. Isoisä oli kuollut hänen ollessa 6-vuotias.

"Olit hänen lempilapsenlapsensa, hän sanoi että muistat minua niin paljon, sait aina hänet nauramaan." Isoäiti naurahti ja hetken he olivat hiljaa.

 

"Mutta, puhutaanpas nyt sinusta, miten sinun rakkauselämäsi?" Isoäiti kysyi hymyillen.

"Hmm… no, miten sen nyt ottaa, eilen tapasin erään kiinnostavan miehen… Voi luoja tuntuu oudolta puhua tästä sinulle." Michael nauroi.

"Tiedäthän sinä kultaseni, ettei ole mitään mistä et voisi puhua minulle?” Isoäiti kysyi ja sai vastauksesi hymyn ja päännyökkäyksen ”Minkä ikäinen se mies oikein on?" Nainen kysyi.

 "Tästä et ehkä pidä… hän on 40-vuotias" Isoäiti kurtisti kulmiaan ja katsoi häneen pohdiskeleva ilme kasvoillan.

 "Niin no, kieltämättä, tuo ikäero on kyllä todella suuri…Mitä hän tekee? Mistä hän on kotoisin ja aiotko nähdä hänet vielä?" Isoäiti kysyi sitten.

"No hän on jollakin liikematkalla täälläpäin, mutta hän on kotoisin Yhdysvalloista, sovimme että näkisimme tänään." Michael vastasi.

"Että oikein Yhdysvalloista… Etkö tiedä mitä hän tekee työkseen?"

 "En aivan tarkasti." Poika myönsi.

 "Michael, kultaseni, kehottaisin sinua olemaan varovainen… Olet vielä niin kovin nuori ja… no, katso nyt itseäsi; Olet hyvännäköinen poika, ei kannata tyytyä ensimmäiseen vastaantulijaan. "

"Kuka sanoo, että olen tyytymässä kehenkään" Michael nauroi.

                                                                                                        *

Michael seisoi peilin edessä ja laittoi hiuksiaan, hän oli hermostunut ja innostunut samaan aikaan. Aivan pian mies tulisi hakemaan häntä, he olivat sopineet menevänsä kahville ja ehkä kävelylle johonkin puistoon. Isoäiti astui huoneeseen, katsoi hänen valmistumistaan. Michael kohtasi hänen katseensa peilin kautta ja hymyili.

"Ethän ole myöhään ulkona? Lupaathan, että olet varovainen." Isoäiti pyysi, luoden huolestuneen katseen tyttärenpoikaansa.

 "Älä nyt huolehdi, en ole myöhään ja lupaan olla varovainen." Michael sanoi, kääntyi ympäri ja käveli naisen luokse. Hän halasi isoäitiään ja antoi suukon naisen poskelle. ”Rakastan sinua.” Hän kuiskasi.

”Minäkin sinua poikarakas.” Isoäiti kuiskasi takaisin.

 

”Michael?” Isoäidin ääni pysäytti pojan, joka oli astumaisillaan ulos ulko-ovesta. Michael katsoi häneen. ”Olet vielä nuori… älä kiiruhda asioihin… asioihin, joihin et ole vielä valmis, ehdit olla aikuinen myöhemminkin.” Nainen takerteli, punastui hieman, oli niin vaikea neuvoa teini-ikäistä poikaa asioissa jotka liittyivät seksiin, asioissa aikuisten miesten kanssa. Michael tiesi mitä isoäiti tarkoitti, hän hymyili, punastuikin hieman, hän oli vielä kokematon.

”En aio rynnätä mihinkään mihin en ole valmis.” Poika lupasi. ”Nähdään myöhemmin!” Hän sanoi, avasi oven ja astui ulos. Ovi sulkeutui hänen perässään.

 Isoäiti katsoi keittiön ikkunasta ulos pihalle. Hän näki miehen seisomassa auton vieressä, näki kuinka Michael tuli miehen luokse, he suutelivat, siirtyivät autoon ja ajoivat pois. Naisen mieli oli levoton; mies oli niin paljon poikaa vanhempi. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että kieltäminen oli turhaa, sillä nuori, etenkin sellainen kuin Michael, jatkaisi tapailua kielloista huolimatta jos vain halusi. Ainakin nyt, hän pystyi pitämään asioiden etenemistä silmällä, kun niistä puhuttiin avoimesti.

 

                                                                                                  *

   He kävelivät puistossa, ilta oli jo pimennyt, oli rauhallista, ketään muita ei näkynyt. Mies kyseli häneltä asioita hänen perheestään ja koulustaan ja Michael kertoi kaiken avoimesti. Mies oli hyvä kuuntelemaan. Jossakin vaiheessa mies oli kietonut kätensä hänen vyötärölleen. ”Käykö tämä?” Mies oli kysynyt ja Michael oli sanonut sen käyvän. He pysähtyivät puistonpenkille ja suutelivat, Michael rakasti suudella miestä, rakasti ääniä jotka hän sai aikaan miehessä. Hän rakasti kiusoitella ja niinpä hän keskeytti hetken nytkin. Michael nousi ylös puistonpenkiltä ketterästi, uhkuen nuoruuden energiaa ja intoa.

”No, herra Matthews, olemme puhuneet paljon minusta, mutta minusta olisi kiinnostavaa tietää enemmän teistä. Muutakin kuin sen, että suutelette erinomaisesti.” Michael virnisti, teititellen miestä tarkoituksella.

”Taidat nauttia vanhempien miesten kiusaamisesta?” Mies virnisti takaisin ja nousi ylös. Michael käveli eteenpäin, katsoi miestä, mutta pysytteli edellä.

”Kiusaanko mielestänne teitä sir?” Michael kallisti päätään kujeillen, hän käveli selkä edellä.

”Sir? Saat minut kuulostamaan niin vanhalta, olenko sitä todella?” Mies kummasteli, mutta hymyili, seurasi poikaa katseellaan. 

”Voisitte olla isäni. Iskettekö useinkin viattomia teinipoikia?” Michael naurahti, hänen itseluottamuksensa oli korkealla, tapa jolla mies katsoi häntä; hän tiesi miehen olevan hänen lumoissaan.

”Mutta en ole isäsi ja sinä; viaton teinipoika? Olento joka seisoo edessäni nyt, vaikuttaa kaikkea muuta kuin viattomalta.”

 ”Epäilette kunniaani?” Michael naurahti. Mies oli hiljaa hetken, tutkiskeli hänen kasvojaan ja  olemustaan.

 

”Olet vielä neitsyt.” Mies totesi sitten. ”Ainakin mitä tulee asioihin toisten miesten kanssa.” Hän jatkoi ja hymyili pojalle. Michael pysähtyi, kallisti päätään.

 

”Onko se tosiaan niin selvää?” Hän kysyi. Mies sulki välimatkan heidän välillään, asetti kätensä pojan vyötärölle ja poika joutui kallistamaan päätään ylöspäin kohdatakseen hänen katseensa. Mies nosti toisen kätensä, kosketti jälleen pojan kasvoja, hymy yhä kasvoillaan.

 

”Olet hyvin kaunis poika, kaunein jonka olen nähnyt.” Mies kuiskasi ja Michael ei voinut olla hymyilemättä kehulle. ”Moni rakastaisi saada sinut ja sinä tiedät sen.” Miehen silmät porautuivat hänen omiinsa, Michael oli avaamaisillaan suutaan. Mies painoi sormensa hänen huulilleen. ”Olen kokenut mies, pystyn helposti näkemään sen ettet ole ollut miehen kanssa ennen, ehkä suudellut joskus, mutta et mennyt pidemmälle. Olenko oikeassa?” Michael nyökkäsi.

”Olin 15-vuotias kun suutelin toista miestä ensimmäisen kerran. Enkä hyväksy ketä tahansa ensimmäisekseni.” Hän halusi miehen olevan vaikuttunut hänestä, halusi hänen ihailuaan ruokkimaan sisintään. Mies katsoi häntä pitkään, Michael hymyili, katsoi häntä jälleen itsevarmuudella; mies halusi häntä. Michael astui taaksepäin, katsoen miehen silmiin kokoajan kunnes lopulta kääntyi. Hän kuuli pian miehen seuraavan.

 

”Et ole helppo tapaus, sitä parempi; pidän metsästyksestä.” Mies käveli hänen vierellään ja Michael katsahti häneen.

”Asut siis New Yorkissa, mitä tarkalleen ottaen teet työksesi?” Michael kysyi.

”Pääsimme takaisin sinutteluun? Ehkä alan jo päästä paremmalle puolellesi?” Mies naurahti ja vakavoitui sitten. ”Omistan mainostoimiston, firma oli isäni ja siirtyi sitten minun omistukseeni isäni kuoltua.” Michael katsoi häneen kiinnostuneena, mies huomasi tämän. ”Olen varakas mies; minulla on rahaa enemmän kuin tarvitsisin, eikä ketään jonka kanssa jakaisin sen.” Hän hymyili ja katsoi poikaa silmiin. Michael häkeltyi hieman katseen voimakkuudesta ja katsoi hetkeksi pois.

”Komea, varakas mies kuten sinä, löytäisi rinnalleen helposti jonkun.” Michael sanoi sitten.

”Varmasti, mutta kuten sinä, myös minä olen hyvin valikoiva seurastani.” Mies hymyili kohdatessaan pojan katseen.

”Millaista kumppania etsit? Taidat olla todella nirso, jos sellaista ei ole tullut vielä vastaan.”

”Arvostan kauneutta, en aio valehdella siitä. Arvostan myös nuoruutta, haluan jonkun joka herättäisi minut eloon energiallaan. Työpäiväni ovat monesti pitkiä, haluan jonkun jota hemmotella vapaa-aikanani, jonkun jota pidellä ja rakastaa. Ehkäpä…” Mies pysähtyi, Michael pysähtyi myös kuunnellen tarkasti jokaisen sanan, haluten kuulla lisää. Mies katsoi häntä tiiviisti ja Michael tunsi sydämensä takovan lujaa. Mies astui lähemmäksi, niin lähelle, että Michael tunsi jälleen hänen hengityksensä ihollaan ja miehen tuoksun, joka tuntui sillä hetkellä huumaavan hänet. ”Ehkä se ihminen, jota olen etsinyt…” Miehen huulet koskettivat hänen poskensa ihoa. ”…on juuri nyt edessäni, herättää tunteen minussa, jota en ole tuntenut aikoihin.” Michael räpytteli silmiään, kohtasi miehen katseen ja antautui seuraavalle suudelmalle. Hän tunsi olevansa taivaassa. ”Lähtisitkö kanssani? Antaisitko minun pidellä sinua? Hemmotella ja hukuttaa sinut lahjoihin? Olet sellainen poika, joka tarvitsee arvostusta, sellainen joka tulisi hukuttaa lahjoihin…”  Mies kuiskutteli ja suuteli häntä uudestaan, Michael tuntui sulavan hänen käsiinsä. He katsoivat toistensa silmiin, Michael muistutti itseään miehen iästä, mutta hänen mielensä alkoi yhä enemmän vakuuttua siitä, ettei ikä loppujen lopuksi merkitsisi mitään, vuodet olivat vain numeroita, mies oli komea, pystyi tarjota elämän jollaisesta moni voisi vain haaveilla, mutta tarkoittiko mies sanojaan?

 

”Osaat puhua, puhut pääni pyörryksiin, saat mitä haluat ja lähdet. Ettekö te amerikkalaiset ole juuri sellaisia?” Michael sanoi, yritti epätoivoisesti pitää itsensä maanpinnalla ja olla sokaistumasta ruusuisista kuvaelmista.

  ”Olen mitä sanon olevani ja haluan sinut. Voisin ottaa sinut mukaani New Yorkiin. Saisit työpaikan firmastani, voisit jatkaa opiskelua ja asua luonani. Miltä se kuulostaa?” Michael hymyili häkeltyneenä, katsoi ympäröivää puistoa ja sitten takaisin miestä epäillen.

”Mehän tuskin tunnemme toisiamme.” Hän sanoi sitten, mies hymyili, hänen kätensä kohottautui jälleen koskettamaan hänen ihoaan, miehen silmissä oli unelmoiva katse.

 

”Se on hullua.” Mies myönsi. ”Näen edessäni jotain mitä olen aina halunnut ja aika on rajallinen, joskus on vain toimittava nopeasti antaa tunteiden näyttää tietä, olet sellainen johon voisin rakastua, tiedän sen.” Michael pystyi vain tuijottamaan miestä, tietämättä mitä ajatella, mies puhui, kosketti häntä ja puhui, sanoi kaikki ne asiat mitä hän oli aina halunnut kuulla sanottavan. Mies ylisti häntä, tuntui palvovan häntä jo nyt; rikas, komea yhdysvaltalainen palvoi häntä ja hän oli vain nuori, englantilainen opiskelija, jonka vanhemmat nyt halveksuivat häntä, jonka ystävät olivat hylänneet. Hän oli ollut korkealla, hän oli ollut suosittu ja tippunut äkkiä alas, mies tarjoutui nostamaan hänet takaisin, mies tarjosi sydäntään ja rikkauttaan. Michael näki jo mielessään millaista elämä voisi olla, kuvitelmat alkoivat voittaa hänet puolelleen, alkoivat jo sokaista.

 

Ja kun mies kyyditsi hänet kotiin, hän harkitsi tarjousta jo vakavasti.

                                                                                                         *

Isoäiti istui olohuoneessa ja katsoi televisiota, kun Michael palasi. Poika istui  viereiselle sohvalle.

"No, oliko mukavaa?" Nainen kysyi siirtäen katseensa häneen.

"Oli, en ole koskaan tavannut ketään niin mielenkiintoista. Hän on rikas ja komea ja, ja…" Michael huokaisi, hymyillen onnellisen näköisenä.

"Toivottavasti tajuat että raha ja ulkonäkö ei ole ainoita arvoja." Isoäiti sanoi, korjaten silmälasiensa asentoa.

 "No totta kai tajuan, mutta eivät ne ole pahitteeksikaan" Michael naurahti. "Hänellä on isoasunto New Yorkissa ja hän on matkustellut vaikka missä. Ajattele millaista elämää se olisi? Voida lähteä minne vain, milloin vain, ei mitään huolta rahasta…. Jos olisin rikas, niin matkustaisin heti ensimmäiseksi Espanjaan, pitäähän minun nähdä maa, mistä olet kotoisin." Michael makasi sohvalla ja haaveili. "Ja tiedätkö vielä mitä? Ricky sanoi että voisin lähteä hänen mukaansa, että voisin päästä töihin siihen hänen yritykseensä. Voisin asua hänen luonaan." Michael oli noussut takaisin istumaan ja hän kuulosti innostuneelta.

Isoäiti oli kuunnellut häntä hiljaa, katsoi häntä hieman pohdiskellen, huolestuneena.

"Michael, olet vasta tutustunut siihen mieheen. Et kai tosissasi harkitse lähteväsi?" Isoäiti kysyi sitten.

"Hmm… Miksi ei?… Elämässä pitää ottaa riskejä ja ainahan voin tulla takaisin jos se ei onnistu."

"Tiedän, että kuulostan nyt ikävältä, mutta olet… olet niin nuori, sinun kannattaisi käydä koulusi loppuun täällä, älä ryntää mihinkään suinpäin… Pyydän, että harkitset nyt vakavasti." Isoäiti pyysi.

"Tiedän, että olen vielä nuori ja kaiken sen, mutta en vain ymmärrä miksi odottaa, miksi ei elää tässä hetkessä? Eihän sitä koskaan tiedä, kauan elää muutenkaan." Poika huokaisi tuskastuneena.

 "Muistutat todella paljon itseäni, kun olin sinun ikäisesi…” Nainen huokaisi. ”…En voi estää sinua tekemästä mitä tahdot, voin vain pyytää sinua miettimään asiaa kunnolla ennen kuin teet sellaista mitä voit katua myöhemmin."

"Hyvä on, sinun vuoksesi mietin asiaa tarkkaan ja huolella." Michael hymyili lempeästi ja nousi ylös sohvalta. Hän käveli isoäidin luokse ja painoi suukon tämän otsalle. "Hyvää yötä, jutellaan aamulla lisää"

"Hyvää yötä poikarakas"

                                                                                                 *

Isoäiti halusi kovasti nähdä kasvotusten miehen, jonka suhteen hänen tyttärenpoikansa oli niin innostunut. Michael oli suostutellut miehen tapaamiseen, johon tämä oli ensin suhtautunut hieman varauksellisesti, mutta nähtyään pettymyksen pojan kasvoilla, mies oli myöntynyt.

Mies ilmaantui paikalle ison ruusukimpun kanssa.

"Iltaa rouva Harris, nämä ovat teille" Mies sanoi hymyillen kohteliaasti ovensuussa.

"Kiitos, nämä ovat kauniita" Vanha nainen hymyili ja otti ruusukimpun vastaan.

"Ricky Matthews" Mies esitteli itsensä, he kättelivät nopeasti.

"Tulkaa toki peremmälle, maistuuko teille tee tai ehkä juotte mieluummin kahvia?" Nainen kysyi sitten.

 "Kiitos, tee käy oikein mainiosti." Mies sanoi ja hymyili.

"Teillä on oikein sievä koti, rouva Harris" Mies jatkoi edelleen hyvin kohteliaaseen sävyyn.

 "Kiitos, voitte kutsua minua Isabellaksi… Michael, valmistaisitko teen?" Isoäiti kysyi ja hymyili lempeästi pojalle.

"Toki" Michael siirtyi keittiöön. Hänellä oli jännittynyt olo siitä miten Ricky ja isoäiti tulisivat juttuun, mutta alku näytti ainakin sujuneen erinomaisen hyvin.

 

He istuivat kahden olohuoneeseen.

 "Kertokaahan herra Matthews, anteeksi suorasukkaisuuteni, mutta mitkä oikein ovat aikeenne tyttärenpoikani suhteen?" Isabella kysyi.

"Ymmärrän toki huolenne, mutta voin vakuuttaa teille, että kohtelen Michaelia niin hyvin kuin suinkin voin, tahdon hänelle vain parasta. Hän on vielä kovin nuori, ymmärrän sen, mutta uskon pystyväni tarjoamaan hänelle paljon… Michael on varmasti kertonut, että olen kutsunut hänet luokseni Yhdysvaltoihin?" Mies kysyi.

"Kyllä hän puhui siitä…" Isabella vastasi epävarmuus äänessään.

"Ymmärrän, jos se huolestuttaa teitä. En ole kuitenkaan tavannut aikoihin ketään sellaista kuin Michael; hän on todellinen aarre. Hän saisi yrityksestäni loistavan työpaikan ja voisihan hän halutessaan jatkaa opiskelua Yhdysvalloissa." Mies selitti.

"Tämä on minulle vielä hieman hämärän peitossa, minkälaista työtä teette?" Nainen kysyi.

"Omistan erään Yhdysvaltojen menestyvimmässä mainostoimistossa."

 

"Tee on valmis." Michael sanoi keittiön ovensuusta ja kantoi tarjottimen olohuoneen pöydälle. Istuuduttuaan alas, Rickyn lähelle, hän katseli molempia uteliasilme kasvoillaan "Kuinka täällä on sujunut?" Hän kysyi sitten.

 "Oikein hyvin, olemme tässä jutelleet niitä näitä" Isabella sanoi ja otti teekupin käteensä. He jatkoivat juttelua kolmen kesken. Isabella tarkkaili miestä, joka puhui erittäin kohteliaasti ja hymyili riittävän usein. Jokin miehessä kuitenkin häiritsi häntä ja hän yritti kuumeisesti miettiä mikä se oli. Ehkä se oli tapa, jolla hän katsoi Michaelia tai ehkä liiankin kohtelias, jopa lipevä käytös.

 

Heidän juteltuaan aikansa, mies nousi ylös ja hyvästeli heidät.

 "Kiitoksia kutsusta rouva Harris, tarkoitan Isabella, tämä oli oikein mukava ilta. Toivottavasti tapaamme taas pian."

"Kiitos, samoin." Isabella hymyili. Mies kääntyi lähteäkseen.

 "Odota, saatan sinut ovelle." Michael sanoi ja he kävelivät yhdessä eteiseen.

 

Kun Michael tuli takaisin olohuoneeseen, hän loi isoäitiin innostuneen ja odottavan katseen.

"No, mitä pidit?" Hän kysyi sitten.

 "Olihan hän oikein kohtelias ja sivistynyt mies…" Isoäiti aloitti.

 "Mutta?" Michael kysyi huomattuaan epäröivän äänensävyn.

"Mutta… siinä miehessä oli jotain, mikä vaivaa minua… Olen huolissani puolestasi; ihmiset eivät ole aina sitä miltä he pintapuolin vaikuttavat…" Michael huokaisi.

"Vai voiko tämä olla vain sitä, että mielestäsi kukaan ei ole riittävän hyvä lapsenlapsellesi?" Hän kysyi, tutkiskellen isoäidin kasvoja lempeästi hymyillen.

"Niin no, en oikein tiedä… ehkä sitäkin." Isoäiti hymyili takaisin. Hän oli hetken hiljaa ja tarttui sitten Michaelia kädestä kun tämä oli menossa. "Mutta lupaa, lupaa minulle vielä kerran, että harkitset, mietit oikein kunnolla ennen kuin teet mitään päätöstä suuntaan tai toiseen." Vanha nainen aneli. Michael katsoi isoäidin kasvoihin hieman hämmästyneenä siitä kuinka hätääntyneeltä tämä kuulosti

"Enkö jo luvannut sen? Mutta jos se helpottaa sinua, niin lupaan sen vielä kerran."

"Hyvä" Isabella huokaisi hivenen helpottuneena.

 

 

5. Luku

 

Se päivä oli ollut aurinkoinen, kirkas ja harvinaisen lämmin siihen aikaan vuodesta. Jälkeenpäin se kauneus tuntui kuin iskulta suoraan kasvoihin, elämän suurelta ironialta. Jos hän olisi vain tiennyt, jos hän olisi ollut kotona hetkeä aikaisemmin, jos… Mutta jossittelu ei auttanut, oli liian myöhäistä.

Michael istui sairaalan odotushuoneessa, nojautuen murheen murtamana eteenpäin, pää alaspäin painuneena, käsienvarassa. Hän kelasi hetkeä uudestaan ja uudestaan mielessään. Hetkeä, kun oli tullut kotiin, huhuillut isoäitiä, joka ei vastannut. Nähnyt sitten tämän käpertyneenä keittiönlattialle, kasvot vääristyneinä tuskasta, vasenkäsi rinnanpäällä. Hän oli kauhuissaan kumartunut lattialle isoäidin viereen, kokeillut pulssia, huutanut häntä. Isoäiti oli yrittänyt sanoa hänelle jotakin, mutta sanat eivät tulleet ulos naisen suusta. Hän oli nähnyt puhelimen lattialla isoäitinsä vieressä ja jotenkin hän oli saanut koottua itsensä, toimimaan järkevästi ja soittamaan ambulanssin, kaikki tuntui kuin sekavalta unelta hänen mielessään. Sairaalaan päästyään, isoäiti oli kiidätetty suoraan teho-osastolle. Michael ei edes muistanut kauan oli istunut siinä, hän huomasi rukoilevansa hiljaa mielessään, eikä hän ollut rukoillut aikoihin. Ajatus, että isoäiti nyt kuolisi, oli liian kauhea käsiteltäväksi.

Lopulta myös hänen vanhempansa tulivat paikalle. Hänen äitinsä näytti siltä kuin hajoaisi minä hetkenä hyvänsä, hän kiiruhti Michaelin luokse, katsoi häneen kysyvästi, itkuisena.

 "Mitä oikein tapahtui?? Onko hän kunnossa? Missä hän on??" Äiti kysyi, pelokkaalla, miltei lapsenomaisella äänellä. Michael nosti kasvonsa, silmät olivat kyyneleistä kosteat.

"Hän on teho-osastolla; sydänkohtaus" Hän sai sanottua. Vain isä pysyi vakavana, katsoi häneen yhä kuin vierasta, halveksuen. Jos kaikki olisi kuin ennen, jos he eivät olisi saaneet tietää totuutta hänestä. Äiti istuisi hänen viereensä halaisi häntä ja he itkisivät yhdessä ja sillä välin isä yrittäisi parhaan kykynsä mukaan lohduttaa heitä, koskettaisi ehkä hänen hartioitaan, sanoisi jotain yksinkertaista, mutta tilanteeseen sopivaa. Mutta nyt he olivat kuin toisilleen vieraat, kaikki omassa tilassaan, surren ja peläten yksin. Tunnelma oli ahdistava.

Kun lääkäri tuli kertomaan heille, että isoäiti oli kuollut, tuntui kuin kaikki seinät olisivat kaatuneet hänen päälleen. Tuntui niin omituiselta, että ihminen, jonka kanssa hän juuri aamulla oli puhunut, oli poissa. Eikä mikään ollut varoittanut häntä siitä. Hänen silmissään isoäiti oli näyttänyt terveeltä ja hyväkuntoiselta, kuinka hän olisi voinut tietää, että isoäiti salasi terveytensä todellisen tilan, heikkenevän sydämensä kunnon.

He ajoivat kotiin, kaikki ollessa hiljaa, omiin ajatuksiinsa uppoutuneina. He pysähtyivät matkanvarrella isoäidin talolla, jotta Michael voisi hakea tavaransa. Hänen kurkussaan oli ahdistava tukahduttava tunne kun hän käveli taloon, hän pidätteli kyyneliä sisällään. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja vaipua lattialle, mutta hän sai pidettyä itsensä kasassa. Pakkaaminen kävi suhteellisen nopeasti, eihän hän ollut ehtinyt asua isoäidin luona kuin vasta kaksi viikkoa. Ennen lähtöä takaisin autolle, hän kävi vielä olohuoneessa, hän sipaisi pianoa kävellessään sen ohi ja muisti lukuisat kerrat kun oli soittanut sillä ja isoäiti oli istunut viereisellä nojatuolilla kuunnellen hänen soittoaan silmät suljettuina. "Soitat kuin enkeli lapsukaiseni" Hän kuuli isoäidin äänen yhä tuoreena korvissaan. Michael käveli piirongin luokse ja otti sen päältä kehystetyn valokuvan isoäidistä ja isoisästä kun he olivat nuoria, molemmat hymyilivät kuvassa onnellisina, sylikkäin talonportailla istuen. Isoäiti säteili kauneutta.

"Pääsit takaisin isoisän luokse" Michael kuiskasi hiljaa ja sipaisi sormellaan kuvanpintaa. Hän asetti kuvan tavaroittensa joukkoon ja lähti talosta.

 

Edes läheisen, rakkaan ihmisen kuolema ei parantanut hänen ja vanhempien tulehtuneita välejä. Michaelista tuntui ahdistavalta olla takaisin kotona, hän halusi pois, minne tahansa. Tuska isoäidin kuolemasta sai hänet kapinoimaan entistä enemmän nykyisen elämänsä tilaa vastaan. Isoäidin luona hän oli luvannut harkita viisaasti päätöstä lähteä New Yorkiin miehen kanssa, jonka oli juuri tavannut. Olihan hän sitä harkinnut, tullut jo siihen lopputulokseen, että olisi typerää lähteä vieraaseen maahan, vieraan ihmisen kanssa. Mutta nyt, mitä enemmän hän asiaa ajatteli sitä houkuttelevammalta lähteminen tuntui.

Seuraavat pari viikkoa oli kuin olisi kävellyt unessa, hautajaiset eivät tuntuneet todelta, hän ei voinut edelleenkään uskoa isoäitinsä kuolemaa, ymmärtää sitä täysin. Hän tapaili Rickyä ja yritti käydä koulussa, niin ahdistavalta kuin se tuntuikin olla siellä. Ricky alkoi painostamaan häntä yhä enemmän päätöksensä kanssa, sillä miehen oli pian palattava takaisin New Yorkiin ja Michael oli jo miltei tehnyt päätöksensä.

*******************

Michael istui koulunkirjastossa, hän luki historiankirjojaan ja teki muistiinpanoja seuraavaa koetta varten, vaikkakin epäili ettei olisi enää maisemissa kokeen aikoihin. Tony oli myös kirjastossa ja kaikki muut hänen entiset ystävänsä. Michael oli vakaasti päättänyt olla välittämättä heistä ja kuiskailuista jotka kävivät hänen suuntaansa. Hän pärjäsi yksin, hän ei tarvinnut ketään heistä, ei ketään! Muut poistuivat kirjastosta ehtiäkseen tunneille, Tony kuitenkin seisahtui hänen pöytänsä viereen.

"Etkö aio mennä tunneille? Myöhästyt kohta" Tony kysyi.

 "Mitä se sinua liikuttaa?" Michael kysyi nostamatta katsettaan kirjoistaan. Tony istui tuoliin vastapäätä häntä.

 

" Kuulin että Isabella kuoli, miten voit?" Tony kysyi oltuaan hetken hiljaa.

"Miten luulisit?!" Michael tiuskaisi, katse edelleenkin kirjoissa.

"Olen pahoillani siitä, ihan oikeasti olen. Välitin hänestä myös." Tony kuulosti vilpittömältä.

 "Niin varmaan, sen vuoksi näinkin sinut hautajaisissa." Michael sanoi sarkastisesti.

"Halusin tulla, mutta…en vain pystynyt…" Tony koitti selittää. Michael päätti olla vastaamatta ystävälleen ja syntyi hetken hiljaisuus.

"Tuota, näin sinut toissapäivänä jonkun miehen kanssa…kuka se oli?" Tony kysyi sitten hieman hämillään. Michael nosti katseensa ja hymyili tyytyväistä hymyä.

"Miesystäväni, kuinka niin?"

"Hmm...no hän on aika paljon vanhempi sinua…" Tony takerteli. Michael ei vastannut entiselle ystävälleen. Hän yritti näyttää siltä, ettei häntä kiinnostanut pätkääkään mitä Tony sanoi, vaikka todellisuudessa hän halusi imeä joka sanan.

 

"Oletteko te jo…?" Tony aloitti, tietämättä miten voisi muotoilla kysymyksensä tai rohkenisiko esittää sitä loppuun. Michael nosti katseensa ja hymyili, nyt erittäin tyytyväisenä.

 "Olemmeko me jo mitä?" Hän kysyi sitten.

 "No, oletteko… äh...kyllä sinä tiedät…" Tony huokaisi nolostuneena.

 "Halua kysyä, että olemmeko harrastaneet seksiä, eikö niin?" Michael kysyi itsevarmalla äänellä. Tony punastui hieman.

 "No niin juuri" Tony myönsi.

Michael oli nyt puolestaan hiljaa katsoi takaisin kirjoihin.

 "Emme" Hän vastasi.

"Ja miksi?" Tony kysyi, äänellä joka oli huomattavasti edellistä kirkkaampi, tai ehkä jopa toiveekaampi?.

"Koska…Mitä hittoa tämä sinulle kuuluu?!" Michael tiuskaisi.

"Koska et todellisuudessa halua olla sen miehen kanssa…" Tony päätti hänen ajatuksensa. Michael alkoi suuttua.

"Mistä hitosta sinä luulet tietäväsi mitä minä haluan ja mitä minä en halua?!"

"Koska olen tuntenut sinut koko ikäni" Tony vastasi. Michael pudisteli päätään.

 "Et voi olla tosissasi, sinä se tässä et tiedä mitä haluat! Et voi myöntää sitä, että haluat minut, enemmän kuin vain ystäväksi!" Michael nousi pöydästä keräten kirjojaan kasaan.

 

"Älä huoli Tony, pian olen jo poissa, lähden pois täältä!" Michael jatkoi.

"Minne?" Tony kysyi hämillään.

"Pois, jonnekin kauas…Pois hänen kanssaan, hän pystyy antamaan minulle kaiken minkä haluan ja enemmänkin!"

 "Sen miehen mukaan?? Älä ole typerä Mike, tuo on ihan pirun lapsellista!" Tony huusi, astui ripein askelin hänen viereensä ja tarttui häntä käsivarresta. "Tunnen sinut Michael, et ole niin kova kuin mitä annat ymmärtää, et ole niin turhamainen, kuin mitä muut luulevat. Älä lähde…" Tony sopersi hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Edellinen petos oli kuitenkin liian tiukasti hänen mielessään, ylpeys, se pirullinen ylpeys, sai hänet repimään itsensä irti Tonyn otteesta, marssimaan kohti ovea ja lähtemään. "Michael Benjamin Wills, odota! piru vie kuuntele!" Tony huusi hänen peräänsä. Michael oli suonut hänelle vain yhden nopean ja jäätävän katseen.

 "Astu ensin ulos kaapistasi ja tule vasta sitten neuvomaan minua!" Michael huusi, nosti päänsä kopeasti pystyyn ja käveli pois. Tony oli katsonut hänen loittonevaa selkäänsä.

"Pelkään että sinun käy huonosti… Pelkään puolestasi, kun en ole suojelemassa sinua" Hän kuiskasi heikosti ja nojautui ovenpieltä vasten. Se oli viimeinen kerta kun he olivat nähneet.

 

Kotiin tultuaan Michael soitti miehelle tunnekuohun vallassa.

"Onko tarjouksesi vielä voimassa?" Michael kysyi miehen vastattua puhelimeen.

 "Totta kai, arvelinkin että lähtisit" Ricky vastasi tyytyväisen kuuloisena oltuaan ensin hetken hiljaa.

"Hyvä, milloin lähdemme?" Michael kysyi sitten, tasaisella, päättäväisellä äänellä.

 "Kone lähtee ylihuomenna yhdeksältä illalla, ostan sinulle lipun ja teen kaikki tarvittavat järjestelyt. Parempi ettet sano kellekään lähdöstäsi, en halua mitään hankaluuksia" Ricky sanoi sitten.

 "Totta kai, en sano."

"Hienoa, tulen hakemaan sinut huomenillalla, jutellaan sitten tarkemmin"

Seuraavana iltana he tapasivat, he kävivät kahvilla ja kävelyllä puistossa. Ricky puhui tulevaisuudesta New Yorkissa. Hän sai sen kaiken kuulostamaan niin hienolta ja se rauhoitti Michaelia. Ricky puhui hänelle oleskeluluvan ja työluvan järjestämisestä sanoi, että ne olivat täysin hoidossa. Michael ei itse oikein niistä ymmärtänyt ja luotti mieheen, tämän kykyyn järjestää asiat. Hän ei oikein jaksanut ajatella lähtemistä ja sitä mitä tarkalleen ottaen tapahtuisi, minkälaista työtä hän tekisi, missä he asuisivat. Kaikki olennaiset kysymykset jäivät kysymättä, hänen ollessaan yhä hieman sekaisin isoäitinsä menettämisestä. Se kaikki tapahtui hetkenä, jolloin maailma tuntui hetkeksi menettäneen merkityksensä.

 

Myöhemmin illalla, äiti huomasi poikansa tulevan samalla taksilla pihaan vanhemman miehen seurassa. Michaelin tullessa sisälle äiti ryntäsi hänen luokseen tuohtuneena.

 "Kuka tuo oikein oli?!" Hän kysyi melkein huutaen. Michael loi äitiinsä väsyneen katseen.

"Hän on poikaystäväni, mitä sitten?" Hän tiuskaisi vastaukseksi.

 "Hyvä luoja Michael, hänhän voisi melkein olla isäsi!" Äiti huusi

"Saan tapailla ketä haluan!" Michael huusi takaisin, jolloin myös hänen isänsä tuli eteiseen.

"Älä korota ääntä äidillesi!"

"Et tapaa sitä miestä enää!" Äiti sanoi sitten. Michael katsoi molempia vanhempiaan uhmakas ilme kasvoillaan.

"Te ette määräile minua!"

"Niin kauan kun asut meidän kattomme alla teet niin kuin käsketään!" Isä huusi tutuksi käyneen uhkauksen. Michael pidätteli sisällään raivoa, jonka tunsi kiehuvan sisällään, häntä ahdisti se miten vanhempien suhtautumineen häneen oli muuttunut. Ennen hän oli saanut mennä huomattavasti vapaammin, mutta nyt, tuntui kuin he pitäisivät häntä täysin muuttuneena, vieraana jota oli syytä vahtia silmäkovana kuin pientä lasta.

***********

Seuraavana päivänä hän pakkasi tavaroitaan, vanhempien kuvitellessa hänen olevan koulussa. Hän katseli huonettaan tuntien haikeutta, muisteli lapsuuden hyviä hetkiä, silloin kun kaikki oli ollut toisin. Hän katseli kuvaa, joka oli otettu kaksi vuotta aiemmin kesällä. Kuvassa olivat hänen itsensä lisäksi, äiti, isä ja isoäiti. Hän tiesi, että tulisi ikävöimään vanhempiaan, kaikista ristiriitaisuuksista huolimatta hän rakasti heitä. Ehkä joku päivä, kun hän olisi ollut poissa pitkään, vanhemmatkin ymmärtäisivät, että hänen homoudellaan ei loppujen lopuksi ollut merkitystä siihen kuka hän oli aina ollut. Ehkä sitten hän tulisi takaisin kotiin. Mutta nyt, kaikki oli vielä liian vaikeaa. Tuntui helpommalta lähteä kuin jäädä.

Ricky tulisi hakemaan häntä kuuden aikaan illalla. Michael otti kynän ja paperia, kirjoittaakseen hyvästit vanhemmille.

"Rakkaat äiti ja isä, olen pahoillani että lähden näin, mutta uskon, että niin on parempi. Meillä kaikilla on ollut niin vaikeaa, etenkin nyt kun isoäiti on poissa. Älkää huolehtiko, pärjään kyllä. Uskon, että joku päivä kaikki on paremmin ja sitten taas tapaamme. Olette minulle rakkaita. -Michael-"

Lukiessaan kirjeensä, hänet valtasi syvä surun tunne. Nyt se olisi siis totta, hän todella lähtisi. Hän jätti kirjeen pöydälleen, mistä vanhemmat löytäisivät sen seuraavana päivänä, kun alkaisivat ihmetellä missä hän oli. Oli lähdön aika. Michael tiputti laukkunsa huoneen ikkunasta pihamaalle. Sitten hän käveli alakertaan, tuli olohuoneeseen missä hänen vanhempansa katselivat tv:tä. Äiti vaikutti poissaolevalta. Michael katseli heitä hetken sanomatta sanaakaan, yrittäen tallentaa heidän kuvansa mahdollisimman tarkasti mieleensä.

 "Lähden ulos kävelylle ja poikkean ehkä yhden ystävän luona" Hän sanoi viimein.

"Hyvä, pidä hauskaa kultaseni" Äiti sanoi hajamielisen kuuloisena, irrottamatta katsettaan televisiosta. Isä ei sanonut sanaakaan.

"Hyvästi" Hän kuiskasi hiljaa kääntyessään pois.

Ricky odotti ulkona taksissa, Michael nousi kyytiin ja suuteli Rickyä tervehdykseksi, hän huomasi kuinka taksikuski katsoi heihin peilinkautta kummallinen ilme kasvoillaan, muttei välittänyt siitä. Ricky ei saanut silmiään irti pojasta, hän ihaili tämän komeita piirteitä, suuria suklaanruskeita silmiä, kiinteää vartaloa. Ricky halusi häntä, mutta hän odottaisi niin kuin oli jo odottanutkin, odottaisi niin kauan kunnes he olisivat Yhdysvalloissa, jossa poika olisi kokonaan hänen…

 

 

6. Luku

 

Kello oli yksitoista illalla kun kone saapui kentälle. Michael oli saanut nukuttua vain vähän matkan aikana ja nyt väsymys alkoi painaa. Hän seurasi Rickyä, joka käveli hänen edellään nopeaan tahtiin ja hänen täytyi itsekin kiiruhtaa askeliaan pysyäkseen miehen perässä, hän pelkäsi eksyvänsä.

Ricky puhui tuskin sanaakaan taksimatkalla, eivätkä he olleet istuneet vierekkäin lentokoneessa. Michael vilkaisi miestä, miettien pitäisikö hänen yrittää aloittaa keskustelu tämän kanssa, mutta päätti sitten sitä vastaan. Ricky oli luultavasti aivan yhtä väsynyt kuin hänkin oli. Hän katseli kiinnostuneena ohi kiitäviä maisemia, kaikki vaikutti niin suurelta. Hän oli käynyt Lontoossa muutaman kerran ja niin suuri kuin Lontoo olikin niin New York tuntui sillä hetkellä niin paljon suuremmalta, tai ehkä se johtui siitä että hän oli nyt miehen seurassa, jota ei tuntenut hyvin ja maassa jossa ei ollut koskaan käynyt. Michael vilkaisi miestä toistamiseen, he hädin tuskin edes tunsivat toisiaan; entä jos mies heittäisi hänet ulos? Minne hän sitten menisi?  Michael pudisteli ajatuksissaan päätään. Miksi mies heittäisi hänet kadulle tuotuaan hänet tänne asti? Michael nojautui taaksepäin penkillään ja yritti rentoutua.

Viimein he olivat perillä, he tulivat suuren kerrostalon edustalle. Ricky maksoi kuskille ja he menivät sisään. Asunto oli viimeisessä kerroksessa. Ricky avasi oven ja antoi Michaelin mennä edellään sisälle.

Asunto oli isompi kuin mitä Michael oli odottanut, hän ei ollut uskonut että kerrostaloasunto voisi olla niin iso. Hän seisahtui eteiseen pitäen yhä laukkujaan käsissään ja katseli varovasti ympärilleen. Olohuoneen ja keittiön välillä oli tarjoilutiski, hieno baarikaappi olohuoneessa, kalliin näköiset tv ja stereot. Huoneiston perällä pari huonetta, oma erillinen ruokailuhuone...Mies ei todella ollut valehdellut, kertoessaan olevansa varakas.

 

 Ricky otti hänen laukkunsa ja kantoi ne toiseen huoneeseen.

"No ajattelitko seistä siinä koko yön?" Mies kysyi tylyllä äänensävyllä. Michael havahtui ajatuksistaan ja seurasi Rickyä. "Minun on vielä hoidettava muutama työasia puhelimitse, sinun on parasta mennä nukkumaan, tarvitset voimia huomista varten" Ricky sanoi virne kasvoillaan ja puristi samalla Michaelin takamusta. Michael hymyili miehelle, nukkuminen todella kuulosti houkuttelevalta. Ricky poistui huoneesta ja sulki oven perässään.

Michael katseli hetken huonetta, Suurta sänkyä huoneen päädyssä, tietokonepöytä, vaatekaappi. Muutamia surrealistisia maalauksia huoneen seinällä. Hän riisui farkkunsa ja pitkähihaisen ja kömpi lämpimän peiton alle. Hetkeen hän ei saanut unta. Hän kuuli Rickyn äänen toisesta huoneesta, kun tämä jutteli puhelimessa, muttei oikein saanut selvää mistä hän puhui. Hänen ajatuksensa harhailivat kotiin, hän mietti miten hänen vanhempansa olivat suhtautuneet hänen lähtöönsä, tai ehkä he eivät vielä olleet edes huomanneet hänen katoamistaan?

Hän pohdiskeli kaikkea sitä, kun kuuli yllättäen koputuksen ulko-ovelta. Oven avaus, epämääräistä puheenääntä. Joku tuli sisälle asuntoon, kuului riitelyä, sanoista ei hänen yrityksistään huolimatta saanut selvää. Nopeita askelia kohti makuuhuonetta.

 "Pysähdy, sinulla ei ole enää asiaa sinne!" Michael kuuli Rickyn huutavan.

 "Hah, sielläkö sinun uusin valloitus, tarkoitan uhrisi on? Oli miten oli, haluan tavarani ja aion ne myös hakea" Hän kuuli toisen miehen katkeran äänen. Michael nousi istumaan vuoteelle.

"Ei! Minä haen ne sinulle, olen jo pakannut tavarasi" Ricky huudahti, avasi huoneen oven ja sulki sen perässään.

Ricky katsoi Michaelin hämmästyneisiin kasvoihin ja tuli hänen luokseen. Ricky kosketti hänen kasvojaan.

 "Mitä oikein tapahtuu? kuka se toinen on?" Michael kysyi.

 "Älä siitä välitä, vanha ystävä, hieman riitaa, mutta ei mitään vakavaa. Nuku sinä vain" Ricky sanoi ja kumartui suutelemaan poikaa. Sitten Ricky käveli toiselle puolelle huonetta ja otti joitakin laukkuja ja kasseja kaapista, jonka jälkeen mies poistui huoneesta.

 

"Tässä, mene nyt, äläkä tule enää takaisin!" Ricky tiuskaisi toiselle.

"Luulet pääseväsi kaikesta niin helpolla, teet kaikkea mitä haluat, saat mitä haluat, ilman mitään seuraamuksia…mutta, usko pois jonakin päivänä saat kaiken mitä olet ansainnut, eikä se totisesti ole mitään hyvää…säälin sitä raukkaa, jonka olet tilalleni hankkinut" Vieraan ääni sähähti.

 "Kuka sinä olet arvostelemaan minun tekemisiäni? Et ole minua parempi, tiedät sen." Ricky naurahti julmasti. Vieras lähti, tiuskaisi vielä jotain ulko-ovella, mistä Michael ei saanut enää selvää. Hän ihmetteli vieraan sanoja, mitä hän oli tarkoittanut niillä, mistä oikein oli kyse? Oliko se ollut Rickyn vanha rakastaja? Hän nojautui takaisin makuulle eikä hetkeen saanut unta. Hänen mielensä oli levoton ja epävarma.

 

**********

Michael heräsi vuoteesta seuraavana aamuna yksin, oliko Ricky nukkunut ollenkaan? Hän mietti noustessaan ylös sängyltä. Hän astui ulos huoneesta ja meni keittiöön missä Ricky joi kahvia.

 "Huomenta" Michael sanoi hieroen unisena silmiään. Rickyn katse nauliintui häneen Hänen olisi tehnyt mieli riisua pojan vähäiset vaatteet ja ottaa hänet heti siinä paikassa, mutta hillitsi itsensä ja tyytyi vain katselemaan häntä.

"Lähden kohta töihin, illalla pidämme sitten vähän hauskaa…" Ricky sanoi, tuli hänen luokseen ja suuteli häntä.

 "Et kai ole pitkään?" Ricky katsoi poikaa hymyillen. Päivä todella sujuisi paremmin, kun hän tietäisi millainen palkinto häntä odottaisi kotona. Suloinen viattomuus, jonka hän saisi pian riistää.

 "Katsotaan nyt…Pysy täällä kokopäivä, en halua että lähdet omin päin minnekään. Enkä halua että vastaat puhelimeen tai päästät ketään sisään, jos joku sattuisi koputtamaan tai soittamaan ovikelloa… Minulla on avaimet mukanani."

"Voinko soittaa kotiin?" Michael kysyi vain ollakseen kohtelias, hän ei uskonut miehen kieltävän. Miehen ilme muuttui tuimaksi.

"Ja mitä sinä heille sanoisit? Että olet täällä kanssani? He ovat vain helpottuneita kun lähdit. Älä soita heille." Mies sanoi ja kääntyi poispäin hänestä. "Lähden nyt, nähdään illalla." Ricky sanoi ja meni ennen kuin Michael ehti sanoa mitään.

 

Asunto vaikutti äkkiä hyvin vieraalta Rickyn lähdettyä. Hän kierteli sitä ympäri, tutkien jokaisen hyllyn, jokaisen maalauksen, jokaisen esineen mitä hänen silmiinsä osui. Hän etsi valokuvia, muttei löytänyt yhtään, ei olohuoneesta eikä makuuhuoneesta, oli vain kalseita maalauksia vailla elämää. Ei huonekasveja, ei mitään. Hän tuli toisen huoneen ovelle, joka oli kiinni, hän kokeili avata sitä, mutta ovi oli lukossa. `Mitä oikein piilottelet täällä?` Michael mietti, katsellen hetken suljettua ovea. Hän meni kylpyhuoneeseen, hän ei ollut ikinä nähnyt niin suurta ja hienoa kylpyhuonetta, muualla kuin televisiossa. Kylpyamme näytti houkuttelevalta ja hän päätti kylpeä siinä, ennen kuin söisi aamiaista.

Kylpy tuntui ihanan rentouttavalta, juuri sitä hän tarvitsikin. Hänen olonsa oli ollut jo niin monta päivää kovin levoton ja stressaantunut, eikä vieraaseen maahan muuttaminen juuri helpottanut hänen oloaan. Hän ei voinut lakata ajattelemasta vanhempiaan ja entisiä ystäviään ja niitä viimeisiä viikkoja isoäidin kanssa, sitä kaikkea mitä Isabella oli hänelle sanonut. Hän pystyi tuntemaan kuinka kaikki hänen lihaksensa rentoutuivat lämpimän veden vaikutuksesta, hetkeksi hän pystyi unohtamaan kaiken ja vain keskittyä siihen hyvän olon tunteeseen.

Hän nousi kylvystä ja kuivattuaan itsensä, hän kietoi pyyhkeen lantiolleen ja meni takaisin makuuhuoneeseen. Hän tuli kokovartalopeilin eteen, riisui pyyhkeensä ja tarkasteli hetken alastonta vartaloaan. Hän tiesi, että tänään se luultavasti tapahtuisi, tänään hän menettäisi poikuutensa ja häntä jännitti, hänen sydämensä alkoi takoa kiivaammin jo pelkästä ajatuksesta. Olihan hän odottanut sitä jo kauan, mutta hän vain oli niin kauan unelmoinut ensimmäisestä kerrasta Tonyn kanssa, että nyt kun se oli tapahtumassa täysin toisen ihmisen kanssa, hän tunsi epävarmuutta; pelkoa siitä halusiko sitä todella.

Hän naurahti huomattuaan oman epävarman ilmeensä peilistä.

"Älä ole lapsellinen." Hän sanoi itselleen ja yritti unohtaa Tonyn. Hän oli nyt Rickyn kanssa, Ricky oli komea ja rikas, halusi häntä ja varmasti myös osasi asiansa. Michael kääntyi peililtä ja otti laukkunsa, jonka sisällön hän tyhjensi sängylle. Ensitöikseen hän valikoi huolella vaatteet, jotka pukisi päälleen; Mustat bokserit, tummanharmaat farkut ja mustan hihattoman paidan, jossa oli punainen lohikäärme edessä. Valokuvat hän asetti huolella takaisin laukkuunsa, siellä ne olisivat turvassa. Lopuille vaatteilleen hän etsi tyhjän kaappitilan ja asetti ne huolellisesti viikattuina sinne.

Loppupäivä kului hitaasti ja yhä enemmän hän ajatteli soittamista kotiin. Monta kertaa hän oli jo ottanut luurin käteensä, ollut näppäilemässä numeroa, mutta luopunut sitten ajatuksesta. Lopulta hän tiesi ettei saisi rauhaa ennen kuin olisi soittanut kotiinsa. Puhelin ei ehtinyt soida monta kertaa ennen kuin hänen äitinsä vastasi, ääni kuulosti hermostuneelta ja samalta väsyneeltä.

"Michael? Oletko se sinä?" Ääni kysyi kun hän oli ollut hetken hiljaa.

 "Hei äiti." Michael sanoi sitten.

"Missä oikein olet? olemme olleet huolesta suunniltamme…"

"Kaikki on hyvin äiti...olen Yhdysvalloissa."

"Yhdysvalloissa?…Mitä?! Kuinka? Sen miehen kanssa?! Missä päin siellä?!" Samalla hetkellä ulko-ovi aukeni ja Ricky tuli sisään.

"Minun on nyt lopetettava, jutellaan myöhemmin" Michael sanoi nopeasti ja sulki puhelimen.

 

Ricky katsoi häneen vihaisen oloisena.

"Soitit kotiisi vaikka kielsin sinua?" Hän sanoi tullen lähemmäksi. Michael nousi ylös sohvalta, jolla oli istunut.

"En uskonut siitä olevan haittaa…" Hän sanoi ja katsoi miestä silmiin. Mies tuli aivan hänen lähelleen näyttäen jo lempeämmältä. Hän veti pojan aivan itseään vasten, painoi kädellään hellästi hänen niskaansa ja suuteli häntä. Äkkiä miehen ote hänen niskassaan kuitenkin kiristyi ja hän taivutti Michaelin päätä taaksepäin, samalla pidellen hänen käsiään tiukasti selän takana.

"Vai et uskonut siitä olevan haittaa? Tästä edes teet niin kuin minä sanon eikä mitään muttia" Ricky sähähti ja tönäisi hänet lattialle.

 

Michael katsoi mieheen säikähtäneenä, ei hän ollut uskonut että mies voisi suuttua niin mitättömästä jutusta niin paljon. Hän nousi ylös lattialta ja perääntyi varovasti miehen lähestyessä uudestaan.

"Jos tässä on kyse rahasta niin maksan kyllä sen puhelun" Michael sanoi, yrittäen pitää äänensä niin vakaana kuin pystyi.

"Niin kyllä maksatkin, niin kuin maksat kaiken muunkin…mutta en tarkoita rahaa sitä minulla on jo tarpeeksi…" Ricky sanoi ja katsoi häntä merkitsevästi. Hän painoi Michaelin seinää vasten, siirsi kättään hänen kaulaltaan alas hänen rinnalleen… Michaelin sydän loi lujaa miehen käsien liikkuessa hänen vartalollaan. "Olet pikku munan kiusaaja etkö olekin?" Mies kuiskasi hänen korvaansa ja sai hänet vavahtamaan. "Kuinka monta kertaa kiihotit minut äärimmilleni ja sitten karkasit kun oli aika tositoimiin?" Mies suuteli hänen kaulaansa. Michael ei kyennyt sanomaan sanakaan, äkkiä hän huomasi pelkäävänsä miestä. Miksi Ricky puhui hänelle näin? Mies näytti huomaavan hänen pelkonsa ja katsoi häneen virnistäen. Hetken he olivat hiljaa.

"Riisu vaatteesi" Ricky käski. Hän istui sohvalle ja veti pojan eteensä. Michael epäröi hetken. "Riisu!" Mies käski uudestaan vaativamman kuuloisena. Michael veti T-paidan päänsä yli ja avasi sen jälkeen vyönsä ja farkkujen napit. Ricky hyväili itseään katsoessaan poikaa. Ylävartalon iho oli virheetön ja sileä, lihakset näkyivät juuri sopivasti. Mies huokaisi mielihyvästä tämän upean olennon seisoessa hänen edessään puolialastomana ja hän halusi nähdä lisää, halusi nähdä kaiken. Varovasti Michael jatkoi riisumalla housunsa, alushousujen kohdalla hän epäröi jälleen. Hän katsoi Rickyä ja huomasi selvän erektion housujen läpi. Mies huomasi mihin hänen katseensa kohdistui ja nousi ylös sohvalta.

"Taidat haluta tätä." Ricky sanoi ohjaten Michaelin käden hänen housuissaan pullottavalle kalulle. "Kohta saat sitä." Ricky huokaisi kiihottuneena.

 

Ricky veti pojan perässään makuuhuoneeseen ja kaatoi hänet sängylle. Hän kaivoi pöydän laatikosta kahdet käsiraudat, joilla kiinnitti pojan kädet sängynpäätyyn. Michael ei pitänyt siitä, olla kahlittuna niin. Hän ei halunnut, että hänen ensimmäinen kertansa olisi näin.

 "Haluan käyttää käsiäni, haluaisin koskettaa sinua. Ole kiltti?" Michael pyysi. Ricky katseli hetken poikaa ja hymyili ilkeästi.

 "Minä haluan tehdä tämän näin, joten… Käyn hakemassa vielä jotain" Ricky ilmoitti ja poistui huoneesta.

Hän palasi takaisin videokameran kanssa jonka kiinnitti jalustalle sängyn viereen.

 "Eikö tuon voisi jättää pois?" Michael kysyi katsoen kameraa hämillään.

"Täytyyhän ensimmäinenkerta tallentaa" Ricky vastasi ja painoi nauhoituksen päälle. Hän nousi sängylle ja veti Michaelin bokserit hänen yltään. Hetken hän hyväili kädellään pojan elintä. "Olet helvetin seksikäs, tiesitkö? No totta kai sinä tiedät sen…" Ricky henkäisi kiihottuneella, käheällä äänellä.

Hän avasi vyönsä ja housunsa ja veti kovettuneen kalunsa esiin. Hän polvistui Michaelin pään ylle

 "Ota se suuhusi!" Hän käski. Michael tunsi vapisevansa hieman, hän ei ollut tehnyt tätä koskaan ja entä jos hän ei osaisi tehdä sitä oikein? Michael rohkaisi itsensä, nosti päätään ja otti miehen elimen suuhunsa, hän liikutti huuliaan sen vartta pitkin ja tunsi miten se koveni entisestään, tuntui ettei se mahtuisi hänen suuhunsa kunnolla. Ricky alkoi naida häntä suuhun, Michaelista tuntui välillä että hän tukehtuisi, hän ei saanut kunnolla henkeä, hänen silmänsä kostuivat. Hänen olonsa oli todella epämukava.

Lopulta Ricky lopetti ja veti kalunsa ulos. Hän puristeli pojan pakaroita kovakouraisesti, saaden pojan vaikertamaan kivusta. Ajatus, että hän veisi pian pojan neitsyyden, hänen viattomuutensa, kiihotti häntä entisestään. Hän olisi pojan ensimmäinen ja hän todella tulisi nauttimaan siitä.

 "Odota, en tiedä olenko valmis, minua pelottaa…" Michael kuiskasi, ymmärtäessään mitä mies aikoi tehdä

. "Mitä sinä luulit, että tapahtuisi?" Ricky naurahti ja jatkoi. "Aioin ottaa sinut nyt, enkö ole jo odottanut tarpeeksi?" Hän sylkäisi kädelleen ja työnsi ensin yhden sormensa hänen sisälleen, liikutellen sitä sisään ja ulos. Pian hän lisäsi toisen ja kolmannen.

Hän katsoi kokoajan haltioissaan ilmettä pojan kasvoilla, hän näki että tämä tunsi olonsa epämukavaksi, mutta se vain kiihotti häntä entisestään. Hän tunsi oman kalunsa sykkivän vaativasti. Michael huomasi vapisevansa yhä enemmän. Miehen otteet olivat kovakouraisia, oli kuin hän yrittäisi tahallaan satuttaa häntä. Mies toi elimensä hänen aukolleen, yrittäen työntyä sisälle. 'Se ei mahdu, se ei mitenkään voi mahtua.' Michael ajatteli, hänen lihastensa vastustellessa ennestään tuntematonta tunkeilijaa.

 Mies kiroili, tarttui hänen kaulastaan ja katsoi häntä.

"Yritä nyt samperi rentoutua." Hän sähähti, äänellä, joka vain lisäsi pojan pelkoa. Ricky nousi, otti liukasteen laatikosta ja alkoi levittää sitä runsaasti elimelleen. Hän yritti uudestaan, työntäen voimalla ja tällä kertaa hän pääsi syvemmälle ja Michael tunsi kivun, joka tuntui lävistävän hänet, hän voihkaisi ja puristi kahlittuja käsiään nyrkkiin. Michael vikisi, ääni, joka ei kuulostanut hänen omaltaan.

Hän tunsi miehen olevan nyt kokonaan hänen sisällään ja hän haukkoi henkeään. Hän katsoi mieheen, joka näytti kiihottuvan entisestään siitä että häneen sattui. Mies ei odottanut että hän tottuisi tähän uuteen tilanteeseen vaan alkoi heti voimakkaat, nopeat työnnöt hänen sisäänsä. Michael vingahti kivusta. Hän oli aina tiennyt että ensimmäinen kerta sattuisi, muttei koskaan voinut kuvitellakaan että kipu olisi jotakin näin hirvittävää.

"Ole kiltti lopeta! sattuu!" Hän vaikersi ja puristi käsiään yhä tiukemmin nyrkkiin, hän tunsi kynsiensä painuvan ihoonsa, hän halusi tuntea sen, hän halusi tuntea jotakin joka harhauttaisi hänen mieltään pois pahemmasta kivusta. Hän haukkoi henkeään yhä tiheämmin, heitteli päätään puolelta toiselle.

"Tunnut helvetin hyvälle." Ricky huokaisi, tekemättä elettäkään helpottaakseen hänen oloaan. Michael ei ymmärtänyt miksei Ricky lopettanut, hän oli pyytänyt häntä lopettamaan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän yritti kestää kivun, unohtaa sen, muttei pystynyt siihen. "mmm…ihanan tiukka" Ricky huokaisi, puristaen samalle hänen peppuaan entistä voimakkaammin.

Michael puristi silmänsä tiukasti kiinni, hän yritti kuvitella itsensä muualle, yritti kuvitella että oli oikeasti Tonyn kanssa ja kaikki olisi rauhallisempaa ja hellempää, Tony kuiskailisi hellästi hänen korvaansa ja…

"Avaa silmäsi" Ricky käski. Mies ei antanut hänen paeta kuvitelmiinsa. Vastentahtoisesti Michael avasi silmänsä ja katsoi miehen himon täyttämiin tummiin silmiin, ne näyttivät miltei mustilta. Mies ei irrottanut katsettaan hänestä ja Michael halusi katsoa muualle, mutta oli jotenkin lamaantunut koko tilanteesta eikä pystynyt. Lopulta Ricky tuli karjahtaen hänen sisäänsä, Michaelista tuntui ettei olisi jaksanutkaan pidempää.

Ricky nousi ylös sängyltä, Michael odotti että hän olisi avannut käsiraudat, mutta mies ei tehnytkään niin.

"Saat olla siinä vielä, voin haluta kohta lisää" Hän sanoi kasvoillaan mahtaileva ilme. Michael katsoi miestä hieman järkyttyneenä.

"Päästä minut irti!" Michael huudahti. Mies katsoi häneen tuimasti lähestyi häntä ja löi häntä kasvoihin.

"Teen niin kuin haluan ja sinä hyväksyt sen mukisematta!"

 "Helvetin kusipää! HALUAN POIS! NYT HETI!" Michael oli niin sekaisin kivusta ja raivosta ettei välittänyt miehen uhkailusta.

Ricky katsoi häntä hetken kuin miettien pitäisikö häntä lyödä uudestaan mutta ilmeisesti muutti mielensä, sillä seuraavaksi mies vain nauroi.

 "Oletpas sinä villi tapaus. No minun puolestasi voit huutaa siinä vaikka äänesi käheäksi, mutta opit kyllä pian ettei se auta, nämä asunnot ovat äänieristetty melko hyvin." Ricky sanoi ivallisesti. Sitten mies poistui huoneesta. Michael hätääntyi miehen poistuttua, hän halusi pois, hän halusi vapaaksi. Hän riuhtoi itseään, jonkinlaisessa pakokauhussa irti kahleista, jotka eivät kuitenkaan antaneet periksi. Hän käytti koko kirosana varastonsa huutaessaan. Häneen sattui yhä ja häntä pelotti. Lopulta hän luovutti riuhtomisen ja huutamisen, ymmärtäessään niiden hyödyttömyyden.

****************

Hän ei tiennyt enää kuinka kauan oli maannut sängyssä, hänen ajantajunsa oli hämärtynyt. Aika tuntui ikuisuudelta, verhot olivat kiinni ja huone pysyi hämäränä. Lopulta ovi avautui, kirkas valo tulvahti sisälle huoneeseen ja Michael joutui siristämään silmiään. Ricky tuli hänen viereensä, ylimielisesti hymyillen. Hän istui sängyn reunalle laski karhean kätensä hänen iholleen.

"Paskiainen" Hän sähähti hampaittensa välistä. Ricky katsoi häntä nostaen kulmaansa ja virnuili hänelle. Michael halusi pyyhkiä virneen miehen kasvoilta. Ricky liutti kätensä alas hänen penikselleen ja hyväili sitä hellästi.

"En halua että kosket minuun!" Michael huusi, yrittäen olla välittämättä siitä että kosketus oikeastaan tuntui aika hyvältä, hänen kalunsa kovettui hiljalleen ja hän kirosi oman ruumiinsa joka oli pettämässä hänet.

 "Etkö todella?…Luulen että et halua minun lopettavan" Mies naurahti. Michael yritti katsoa miestä niin pahasti kuin pystyi. "Helvetin kusipää…" Hänen äänensä ei kuulostanut enää niin voimakkaalta kuin hän oli halunnut sen kuulostavan. Ricky katsoi huvittuneena kuinka poika yritti kamppailla turhaan omaa kiihottumistaan vastaan.

Hän kumartui alas ja suuteli kovettunutta kalua. Michael voihkaisi mielihyvästä pystymättä olemaan hiljaa. "Lopeta…" Hänen äänensä sopersi hiljaisena. `Helvetti` Hän ajatteli mielessään kun tunsi miehen liikuttavan huuliaan hänen kalunsa vartta pitkin. Mielihyväntunne hänen ruumiissaan kasvoi, hengitys kiihtyi. `en saa antaa periksi...en…voi hyvä luoja…voi hyvä luoja` Hän haukkoi henkeään miehen liikkeiden nopeutuessa, hän tiesi ettei pystyisi olla vastustamatta lähestyvää orgasmia pitkään.

Hänen vartalonsa lihakset jännittyivät, mies nosti päänsä ja jatkoi hyväilyä kädellään ja pian hän tuli miehen kädelle ja omalle vatsalleen. Hän katsoi kattoa ja yritti tasata hengityksensä. `Helvetti` Hän kirosi jälleen mielessään. Äkkiä hän tajusi miehen kasvot aivan omiensa lähellä, virneen tämän huulilla. Ricky kumartui ja suuteli häntä rajusti. Miehen kasvoilla oli voitonriemuinen hymy kun tämä nousi istumaan ja katsoi häntä.

"Vihaan sinua" Michael kuiskasi.

"En usko…et vielä" Ricky nauroi ja Michael vihasi miehen naurua.

"Aika mennä pesulle." Ricky sanoi lopulta ja kaivoi taskustaan avaimet jolla avasi käsiraudat. Michaelin koko ruumista särki. Ricky vetäisi hänen nopeasti ylös ja lähti raahaamaan häntä kylpyhuoneeseen. Hän työnsi Michaelin suihkun alle ja avasi hanan.

 "Idiootti!" Michael huudahti raivoissaan tavasta jolla mies kohteli häntä. Miehen ilme muuttui.

"Kestin loukkauksiasi jonkin aikaa, mutta nyt se saa riittää!" Ricky huusi ja tarttui Michaelia kurkusta.

"Asenteesi saa luvan muuttua, onko selvä?" Ricky kysyi ja tiukensi otettaan. Michael katsoi miestä uhmakkaana. "Onko selvä?!" Ote tiukentui entisestään ja Michael tunsi kyyneleet silmäkulmissaan.

"On…on se." Hän kuuli itsensä myöntävän heikolla äänellä.

 

Michael seisoi järkyttyneenä suihkun alla, häntä ei huvittanut ajatus viettää aikaa Rickyn kanssa yhtään enempää. Hän ei voinut ymmärtää miten miehen persoonallisuus oli muuttunut niin äkisti, miksi mies kohteli häntä niin ja luuliko mies tosiaan, että hän vain aikoisi hyväksyä kaiken?? Ei niin ei tapahtuisi ikinä! Michael ajatteli kurtistaen kulmiaan. Hän sanoisi Rickylle suorat sanat ja lähtisi, pakkaisi laukkunsa ja lähtisi. Minne? Sitä hän ei tiennyt. Hän keksi jotain. Äkkiä hän tajusi ettei hänelle ollut lainkaan rahaa tai oli hänellä vähän, mutta se oli vain 15puntaa. "Helvetti." Hän kirosi ääneen. Hän ei tiennyt todellakaan mitä tehdä. Oli kai pakko jäädä vielä hetkeksi miehen luokse, pari päivää vain, jonka aikana miettiä omia vaihtoehtoja…tai ehkä Rickyn kanssa pystyisi puhumaan järkevästi? Selvittää asiat ja sanoa että hän lähtisi jos kohtelu ei muuttuisi. Michael hymyili hieman itsevarmempana. Niin hän tekisi.

Lopulta hän tuli pois kylpyhuoneesta, hän kietoi pyyhkeen lanteilleen ja oli menossa makuuhuoneeseen pukemaan, kun Ricky kutsui häntä. Hän kuuli musiikkia, oliko se Mozartia? Michael mietti kävellessään kohti olohuonetta. Huoneessa hän näki Rickyn, joka istui siellä kahden muun miehen kanssa. Miesten keskustelu lakkasi hänen tultuaan huoneeseen ja he katsoivat häntä päästä varpaisiin tavalla, josta Michael ei pitänyt. Toinen miehistä oli neljänkymmenen, vatsakas ja kaljuuntuva mies ja toinen noin kolmenkymmenen, melko hyvännäköinen tummamies. Miehet katselivat kiinnostuneena hänen miltei alastonta vartaloa, jolla yhä kimalteli muutama vesipisara.

"Tulehan lähemmäksi, tässä ovat työkaverini Alex…" Ricky osoitti nuorempaa miestä. "…ja George" Michael loi uudestaan silmäyksen molempiin miehiin, jotka yhä tuijottivat häntä ja samalla joivat viiniä laseistaan. Hänellä ei ollut hyvä tunne tästä, ei ollenkaan. Miehet näyttivät katsovan häntä hieman liiankin tarkasti, tavalla jolla Ricky oli katsonut häntä.

"Tulen kohta, vaihdan vain vaatteet ensin" Michael sanoi nopeasti.

"Mitä turhia, tule nyt tänne." Ricky sanoi toiselta puolelta huonetta. `Tämä ei voi olla mitään hyvää.` Michael ajatteli ja hetken hän puntaroi tilannetta ja sitä mitä voisi tehdä. Hänen vaistonsa sanoi juosta ja juosta kauas. Ehkä hän voisi lukittautua makuuhuoneeseen ja kieltäytyä tulemasta ulos? Ei, se ei onnistuisi, hän muisti että huone lukittui vain ulkopuolelta. `Kuka hiton neropatti senkin oli keksinyt?` Siinä ei ollut järkeä… "Mikä kestää? Pyysin sinua tulemaan luokseni." Ricky sanoi uudestaan Michael rohkaisi mielensä ja käveli epävarmoin askelin Rickyn luokse. Hän tunsi miesten katseet selässään, mikä sai hänen sydämensä lyöntien tihentymään.

Kun hän tuli Rickyn kohdalle, mies vetäisi hänet syliinsä.

"Juo vähän niin rentoudut" Ricky sanoi ja tarjosi hänelle viinilasin.

 "Olit oikeassa Ricky, hän todella näyttää hyvältä. Tuollaiset ovat harvassa." Alex sanoi ja vanhempi mies nyökkäili perässä. Michael katsahti hämillään Alexia.

"Menen vaihtamaan vaatteet" Michael sanoi ja yritti nousta, mutta Ricky piti häntä tiukasti sylissään.

 "Juohan nyt vähän." Ricky kehotti ja nosti lasin hänen huulilleen. Michael maistoi viiniä ensin varovasti, mutta Ricky pakotti hänet juomaan lasin tyhjäksi.

"Onko hän latino?" Alex kysyi.

"Hän on englantilainen, mutta osaksi espanjalainen." Ricky vastasi.

"Kuinka vanha hän olikaan?" Vanhempi mies kysyi.

 "Hän on 17." Ricky vastasi.

"17? Se on hyvä ikä."

Michaelista tämä oli todella outoa. Mikseivät he kysyneet näitä asioita häneltä itseltään? Miksi he kysyivät niitä Rickyltä? Michael ei pitänyt siitä, se tuntui alantavalta. Rickyn käsi siirtyi hänen pyyhkeensä alle, hyväillen hänen kaluaan ja peppuaan. Michael vaikersi.

 "Ettekö haluaisikin panna häntä, nuorta tiukkaa persettä? Ettekö haluaisikin maistaa hänen huuliaan? Antaa hänen imeä teitä?" Ricky kysyi.

"Todella, noin nuorta en olekaan saanut vähän aikaan" George sanoi hyväillen itseään housujen läpi.

Michaelin päässä pyöri, hänellä oli todella outo olo, kuin hän olisi juonut enemmänkin. Hän näki, että kaikki miehet olivat jo kiihottuneessa tilassa. Michael tunsi myös Rickyn kalun takamustaan vasten. Hän nousi ylös, tällä kertaa Ricky ei yrittänyt estää häntä. Hänen jalkansa olivat pettää, hän ei ymmärtänyt mikä oli vialla. Alex nousi ylös sohvalta ja tuli hänen luokseen.

"Katsotaanpas mitä täällä pyyhkeen alla on" Mies sanoi ja kiskaisi sen hänen yltään. "oikein hyvältä näyttääkin" Alex sanoi painautuen hänen selkäänsä vasten.

Michael pyristeli itsensä irti otteesta ja hoiperteli keittiöön. Hän otti tukea pöydän reunasta, epätoivo hänen sisällään kasvoi. Alex tuli hänen perässään ja pian myös Ricky ja George tulivat sinne.

"Poika haluaakin täällä…hyvä.." Alex sanoi ja kaatoi hänen vatsalleen pöydälle. "Pannaankin poikaa oikein porukalla, näyttää tarvitsevan sitä niin." Alex jatkoi. George tuli hänen kasvojensa eteen ja toi jäykän elimensä hänen huulilleen.

 "Avaapas suusi Poju" George käski tökkien hänen huuliaan. Ricky puristi hänen niskaansa. Hän tunsi kuinka Alex työntyi hänen sisäänsä ja alkoi naimaan häntä pitäen kiinni hänen lanteestaan ja George pani hänen suutaan. Hän tajusi sen kaiken, mutta silti kaikki oli hämärää, hänen kykynsä puolustautua oli hämärtynyt kaikki se vain tapahtui. Hän ei enää hallinnut omaa ruumistaan, se oli kuin painajaisesta. Lopulta hän menetti tajuntansa täysin.

**************

Hän heräsi myöhemmin kahlittuna takaisin sänkyyn. Hänet oli pesty ja hänen suunsa oli sidottuna. Hän tunsi nyt kivun, hänen tajuntansa oli selvä. Viinissä oli ollut jotain omituista Michael ajatteli. Hänen katseensa harhaili ja sitten hän näki Alexin joka istui tuolilla pöydän ääressä.

 "No niin heräsithän sinä, nyt voimme pitää lisää hauskaa" Mies sanoi ja pian myös Ricky tuli huoneeseen. Ricky ei sanonut mitään, mutta hymyili ylimielistä hymyään. Hänellä oli videokamera käsissään ja hän istahti samalle tuolille jolla Alex oli äsken istunut.

"Nyt pysyt paikoillasi irrotan kätesi sängyn kaiteesta " Alex sanoi ja Michael nyökkäsi varovasti. Kun hän vapauttanut hänet kaiteesta Alex väänsi hänen kätensä nopeasti selän taakse ja lukitsi ne uudestaan. Hän nosti Michaelin syliinsä kameraan päin. "Katsohan nyt suoraan kameraan." Alex sanoi pidellen hänestä tiukasti kiinni. "Haluatko kalua sisällesi, etkö haluakin sitä kovasti?" Alex jatkoi. Hän puristi Michaelia niin kovaa, että kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän ei tosiaan ollut uskonut, että asiat olisivat voineet mennä näin pahaksi.

"Noh, etkö haluakin?! Nyökkää kiltisti vastaukseksi." Michael nyökkäsi varovasti. Rickyn kasvoille nousi entistä tyytyväisempi ja omahyväisempi hymy. "Olet pikku poikahuora, etkö niin? Tarvitset kunnon panoa, vai mitä?" Alex jatkoi, Michael tunsi kyyneleiden valuvan alas kasvojaan ja nyökkäsi. "Hyvä poika, nyt otat kuvaajalta kiltisti suihin" Alex sanoi ja työnsi Michaelin Rickyn eteen. Alex irrotti siteen hänen suultaan, otti kameran Rickyltä ja kuvasi itse. Ei kestänyt kovin kauaa ennen kuin Ricky tuli, hän veti kalunsa hänen suustaan ja valutti sperman hänen päälleen. Kamera vaihtui taas Alexilta Rickylle ja Alex nosti Michaelin takaisin sängylle vatsalleen. Hän hieroi spermaa hänen aukolleen ja työntyi hänen sisäänsä. Michaelin paikat olivat hyvin aralta edellisestä kerrasta ja kipu tuntui miltei sietämättömältä. Alex piti kättä hänen suullaan. Hänen huokauksensa tihenivät ja pian hän tuli. Mies nousi hänen päältään.

"Helvetti, että teki hyvää…Taidan haluta käyttää tätä lutkaasi toistekin." Alex sanoi ja vilkaisi vielä Michaelia.

"Tottahan toki, mutta ensikerrasta sinun täytyy maksaa." Ricky nauroi ja he molemmat poistuivat huoneesta ja jättivät hänet yksin. Michael ei voinut olla itkemättä, hän halusi kotiin, hän halusi takaisin vanhempiensa luokse. Hän kirosi omaa tyhmyyttään, kun oli lähtenyt miehen mukaan.

 

7. Luku

 

Seuraavana päivänä, kipu oli yhä läsnä. Michael ei tiennyt mitä tehdä, hän tunsi olonsa avuttomaksi, jotenkin hädissään hän oli pakannut tavaroitaan takaisin kasaan, hänen oli päästävä pois, muttei tiennyt minne tai miten. Aamulla lähtiessään Ricky oli lukinnut huoneen oven, jossa hän oli. Ahdistus alkoi kasaantua hetki hetkeltä enemmän. Hän oli jyskyttänyt huoneen ovea ja huutanut, mutta se tuntui olevan täysin hyödytöntä. Heti kun ovi avattaisiin hän ottaisi tavaransa ja lähtisi, hän ei sillä hetkellä välittänyt minne, hänen oli vain pakko päästä pois.

Michael tuli ikkunan luokse ja katseli alas kadulle. Hän katsoi ihmisiä, jotka kävelivät kiireisinä taistellen tietään eteenpäin kylmässä syystuulessa ja sateessa ja autoja, jotka kiisivät ohi roiskuttaen vettä kadulle ja joidenkin epäonnisten ihmisten päälle. Ulkona elämä jatkui, arki jatkui ja hän oli vankina tässä upeassa asunnossa katsomassa sitä, toivomassa että voisi olla yksi niistä ihmisistä kadulla, jonka suurin murhe sillä hetkellä oli kylmä tuuli, sade ja kiire jonnekin minne todellisuudessa ei edes ollut niin kiire. Hän huokaisi epätoivoisena ja tunsi äkkiä värisevänsä kylmyydestä. Häntä pyörrytti, eikä hän muistanut milloin olisi viimeksi tuntenut itsensä niin heikoksi.

Michael käveli sängylle ja nousi sille kyljelleen makaamaan, hän kietoi peittoa ympärilleen ja yritti pitää kylmää loitolla. Hänen silmäluomensa tuntuivat raskailta, hän oli niin kovin väsynyt. Hän koitti taistella unta vastaan, hän halusi olla valmiina lähtemään heti kun ovi avattaisiin, mutta kun aika kului ja kukaan ei tullut, hän alkoi hiljalleen vaipua uneen.

Michael havahtui unestaan, kun ovi viimein aukeni ja valoa tulvi huoneeseen. Hieman sekaisena hän koitti nousta mahdollisimman nopeasti ylös, hänen olonsa oli todella omituinen. Hän katsoi tulijaan, Rickyn joka näytti hyvin epätarkalta hänen silmissään, oikeastaan koko huone näytti epätarkalta ja hänen olonsa…Hänen olonsa oli kauhea, hänen kurkkuaan koski enemmän kuin koskaan ja häntä pyörrytti edelleen, enemmän kuin aiemmin. Hän yritti olla välittämättä siitä ja nousi haparoiden ylös.

"Lähden pois." Hän sopersi yrittäessään miehen ohi. Ricky nauroi.

"Pois? Minne luulet meneväsi?" Ricky kysyi ja katsoi häntä huvittuneena.

 "Pois täältä, senkin perverssi" Michael sai sanottua. Hänen tarkoituksensa oli huutaa, mutta ääni oli vain hyvin heikko. Hän käveli huoneen ovelle, mutta joutui ottamaan tukea oven pielestä.

 "Et lähde minnekään!" Ricky huusi, otti hänen laukkunsa, heitti sen maahan ja kiskoi hänet sitten aivan lähelleen. Michael ei jaksanut vastustaa, hänen omat jalkansa eivät tuntuneet kantavan ja hän pystyi ainoastaan päästämään pienen epätoivoisen ja vaimean huokauksen ollessaan painettuna miehen rintaa vasten.

"Olet aivan tulikuuma." Ricky totesi yllättyneenä. Hänen toinen kätensä oli Michael niskan iholla. Hän katsoi hämmästyneenä poikaa, joka pysyi enää pystyssä vain sen takia, että hänen kätensä oli kiedottuna tiukasti hänen ympärilleen. Hän katsoi pojan kasvoja, jotka olivat kalpeat ja väsyneet, silmät pysyivät vain vaivoin auki. Hän nosti itseään kevyemmän pojan käsivarsilleen ja kantoi tämän sängylle, laskien hänet hellästi alas. Hän huomasi nyt, että pojan vaateet olivat hiestä kosteat ja ryhtyi riisumaan niitä. Michael tajusi vain hämärästi mitä mies teki, mutta oli aivan liian heikko vastustaakseen tätä toimenpidettä. Mies oli pian riisunut kaikki vaatteet pojan yltä ja hetkeksi hän pysähtyi ihailemaan tätä näkyä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään niin täydellistä, mitään niin kaunista, jopa korkeassa kuumeessa, poika näytti äärettömän seksikkäältä. Ricky nielaisi kuuluvasti ja kietoi sitten peiton tiiviisti tämän täydellisyyden ympärille. Hän nousi ja soitti luotetulle ja tutulle lääkärilleen.

 

Huolestuneen näköinen, meksikolaissyntyinen mieslääkäri istui hänen vuoteensa äärellä ja paineli sormiaan hänen kaulaansa pitkin. Mies otti kuumemittarin hänen kainalostaan.

"39,5C" Mies sanoi pudistellen päätään. Hän katsoi poikaa, joka oli vain puolittain tajuissaan. Hän oli tutkinut pojan kokonaan, eikä hänelle ollut lainkaan epäselvää mitä tälle oli tehty aiemmin. Mies huokaisi, hän oli nähnyt tätä jo liikaa. Hän toivoi voivansa auttaa, pestä kätensä tämän perheen asioista, mutta se oli mahdotonta, jos hän jotenkin protestoisi tai puhuisi ulkopuolisille siitä mitä oli nähnyt, niin herra Matthews ei epäröisi hetkeäkään lähettää häntä takaisin Meksikoon ja sitä hän ei halunnut.

Michael katsoi miestä vierellään, hän oli kuullut tämän puhuvan aiemmin Rickyn kanssa ja miehen korostus ja ulkonäkö paljastivat hänet meksikolaiseksi.

 " Señor por favor, ayuda me por favor" Hän sopersi heikolla äänellä, pidellen miehen paidan hihasta epätoivoisena. Mies katsoi häneen yllättyneenä, hänen silmissään oli surullinen, pahoillaan oleva katse, kun hän katsoi väsyneen ja kuumeisen pojan silmiin joka rukoili epätoivoisena hänen apuaan, apua hänen omalla äidinkielellään, apua jota hän ei kyennyt tai uskaltanut antamaan.

"Yo estoy apesadumbrado...yo estoy apesadumbrado, que no puedo" Mies vastasi nopeasti ja peloissaan. Michael irrotti otteensa miehen hihasta pettyneenä. Samalla hetkellä ovi aukeni ja Ricky palasi huoneeseen.

"No mikä hänellä on?" Ricky kysyi.

"Luulen, että se on influenssaa, korkea kuume ja oireet viittaavat siihen. Hänen ruumiinlämpönsä on 39,5C…Hän tarvitsee nyt runsaasti lepoa…" Lääkäri katsoi Rickyä merkityksellisesti.

 "…Hänen täytyy antaa parantua rauhassa ja kunnolla…ei mitään…no, ymmärrät mitä tarkoitan?" Ricky katsoi miestä ja sitten poikaa sängyllä.

 "Ymmärrän…Mutta, muista ei sanakaan kenellekään tästä." Ricky muistutti.

"Muistan"

 

Michael vääntelehti sängyllä, hänen koko ruumiinsa oli hiestä märkä ja lakanat tarttuivat hänen ihoonsa. Hän tunsi käden hiuksissaan, hellän käden joka silitti hänen päättään ja hän näki äitinsä vierellään, katsomassa häntä huolestuneena.

 "Äiti…" Hän mutisi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Michael avasi silmänsä, hän katsoi lamaantuneena Rickyyn, joka makasi hänen vieressään, käsi yhä hänen hiuksissaan ja kasvoilla keskittynyt mietteliäs ilme.

 "Muistutan niin paljon erästä, jonka tunsin kerran." Mies puhui. Michael ei kyennyt sanomaan mitään, hän oli niin yllättynyt tästä äkillisestä hellästä kosketuksesta, jonka sai mieheltä ja suoraan sanottuna se pelotti häntä; hän pelkäsi että se enteili jotakin muuta.

"Olet niin kaunis, aivan kuin hänkin oli." Mies jatkoi. ’Oli?’ Michael ajatteli hermostuneena pystymättä edelleenkään sanomaan sanakaan.

 "Niin kovin samanlainen… Se poika koulussa jonka kaikki haluavat, myös toiset pojat salaa… Se poika, joka astuu huoneeseen ja kääntää kaikkien katseet itseensä, saa heidät kaikki toivomaan että vaihtaisit edes yhden sanan heidän kanssaan, että he näkisivät sinun silmissäsi sen minkä näkevät omissaan, kun he katsovat sinua…" Miehen ääni kuulosti omituiselta, mutta edelleen Michaelin omat sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. "Lyön vetoa, että olit monen ajatuksissa iltaisin kun he runkkasivat, monen jotka katsoivat sinua salaa kun vaihdoit vaatteitasi pukuhuoneessa, kun vain kävelit käytävillä jutellen ystäviesi kanssa, niin viattomana niistä katseista selkäsi takana." Miehen käsi siirtyi hänen hiuksistaan, alas kasvoja, kohti huulia. Hän sipaisi pojan alahuulta peukalollaan. Michael sulki silmänsä ja muisteli pariviikkoa taakse.

Oli perjantai ja koulupäivä oli juuri päättynyt. Michael oli istunut viimeisen tunnin koulunvessan lattialla ja yrittänyt rauhoittua. Kyyneleet polttivat hänen silmäkulmiaan, isoäidin kuolema liian tuoreena mielessä. Hän ei ollut pystynyt menemään tunnille, hän pelkäsi että olisi murtunut siellä kaikkien edessä, jos joku olisi kysynyt häneltä jotakin, jos hänen olisi pitänyt vastata. Se. että hän olisi itkenyt muiden edessä olisi johtanut vieläkin pirullisempiin kommentteihin kuin ne olivat jo nyt. Lopulta hän nousi ylös. Hän seisoi peilin edessä ja huuhteli kasvojaan vedellä. Kasvot eivät onneksi enää paljastaneet sitä kuinka poissa tolaltaan hän oli ollut vielä tunti sitten. Hän kuuli kuinka ovi avattiin, muttei välittänyt katsoa ovelle. Ihmisiä astui sisään.

"No, no, kukas se täällä, meidän lempihomomme. "Tomin ivallinen ääni sanoi. Hän nosti katseensa ja näki Tomin takana Markin ja Seanin, samankaltainen virne kasvoillaan kuin Tomilla. Michael huokaisi kyllästyneenä, hän otti käsipaperia ja kuivasi sillä kasvojaan. "Etkö aio tervehtiä? Todella huonot käytöstavat, vai mitä pojat?" Tom sanoi, astuen lähemmäksi häntä. Michael katsoi häntä murhaavasti.

"Ainakin käytöstapani ovat paremmat, kuin sinun koskaan tulee olemaan." Michael sanoi ja oli kävelemässä toisten ohitse. Tom tarttui häneen ja työnsi lähintä seinää vasten.

"Kiihottaako tämä sinua Mike? Haluaisitko että panisimme sinua? " Tom kysyi kasvot aivan lähellä hänen omiaan. Michael rimpuili otteesta, mutta Mark ja Sean tulivat ystävänsä avuksi pitelemään häntä.

"No ei todellakaan, helvetti Tom! Olet ällöttävä! En panisi ketään teistä vaikka rukoilisitte sitä!" Michael sähähti ja yritti irrottautua otteesta uudelleen. Tom mulkoili häneen vihaisena, samoin Mark ja Sean. "Aina niin ylpeä, aina parempi kuin muut, niinkö? Mitä luulette pojat, pitäisikö meidän antaa pieni opetus tälle puutteessa olevalle lutkalle?" Tom kysyi katse tiukasti hänessä. Michael tuijotti tiukasti takaisin.

"Hyvä idea, luulen että meidän pitäisi." Sean vastasi ja Mark nyökkäsi vieressä.

"Painukaa helvettiin!" Michael huusi.

"Painuisimme mieluummin, jonnekin muualle." Tom virnisti pahaenteisesti. Michael potkaisi Tomia polveen ja ote hänestä irtautui. Sean oli kuitenkin nopea ja sai hänet uudestaan seinää vasten, tällä kertaa kasvot seinää vasten.

 "Päästä irti!" Sean painautui häneen kiinni.

"En usko, että päästän, luulen että pidät tästä." Sean kuiskasi hänen korvaansa. Silloin ovi aukeni.

 "Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?" Hän kuuli Tonyn hämmästyneen äänen kysyvän. Sean irrotti otteensa hänestä ja kääntyi kohti Tonya. Michael otti reppunsa lattialta ja syöksyi äimistyneen Tonyn ohitse, ulos vessasta. Hän juoksi miltei koko matkan kotiinsa.

Michael avasi silmänsä ja katsoi pelokkaana Rickyä. Hän yritti miettiä mihin mies pyrki näillä sanoillaan ja kuka oli ollut se josta hän muistutti?

"Kuumeesi alkaa jo laskea…" Ricky sanoi ja hivuttautui ylös sängyltä. Hän kurottautui eteenpäin ja nosti Michaelin käsivarsilleen. Michaelia hämmästytti miten vahva mies oli, hän kantoi häntä kuin hän ei olisi painanut mitään. He tulivat kylpyhuoneeseen ja Ricky laski hänet kylpyammeeseen, jonne oli jo laskenut veden. Miehen kädet pesivät häntä, Michaelin vapistessa hänen kosketuksestaan. Hän pelkäsi että mies saattaisi hukuttaa hänet, hän odotti jatkuvasti jotain pahaa Rickyn suunnalta. Hän oli liian kipeä tehdäkseen mitään, liian kipeä puolustamaan itseään. Hän olisi niin kovin halunnut olla kotona, omassa sängyssään lepäämässä. Äiti toisi hänelle teetä ja hunajaleipiä vuoteeseen. Tony tulisi käymään ja yrittäisi piristää häntä kertomalla hauskoja juttuja ja vitsejä. Hän kaipasi sitä miten asiat olivat joskus olleet, asioita jotka tuntuivat nyt niin kaukaisilta ja saavuttamattomilta.

*****************

Kesti viikon parantua taudista. Hän tunsi suurta riemua huomatessaan omien voimiensa palaavan, pian hän voisi lähteä ja paeta kauas tästä painajaisesta. Ricky oli jälleen lukinnut hänet makuuhuoneeseen töidensä ajaksi, hänen vaatteensa oli laitettu takaisin kaappeihin ja nyt hän pakkasi niitä uudestaan. Hän ei edelleenkään tiennyt mitä tekisi lähdettyään, mistä ihmeestä hän saisi rahaa ja majapaikan? Se huolestutti häntä, mutta hän ei aikonut antaa sen estää itseään lähtemästä. Ricky oli täysin sekaisin, hän ei halunnut jäädä mielipuolen perverssin luokse.

Ricky tuli kotiin aikaisemmin, kuin muina päivinä, hän avasi makuuhuoneenoven ja katsoi poikaa, joka pakkasi tavaroitaan kiireellä kasaan.

"Mitä tämä nyt taas on?" Mies kysyi oven suusta.

"Lähden pois, olisin lähtenyt aiemmin jos en olisi ollut kipeä" Michael sanoi yrittäen pysyä tyynenä ja päättäväisenä miehen läsnä ollessa.

 "Niinkö todella, saanko tiedustella suunnitelmiasi? Mihin oikein olet menossa?" Mies kysyi rauhallisesti tullen lähemmäksi.

"En tiedä, minne tahansa, pois täältä! Voin hankkia töitä ja sitten opiskella." Michael vastasi pystymättä enää peittämään kiihtymystä äänestään.

Ricky nauroi.

 "Ja mitäköhän aiot opiskella? Mistä aiot saada töitä?" Michael katsoi miestä vihaisena.

 "Voin opiskella kokiksi, voin opiskella ihan mitä haluan!… Saan varmasti töitä jostain tarjoilijana tai mallina tai…Tämä ei edes kuulu sinulle!" Michael huusi ja yritti palata takaisin siihen mitä oli tekemässä. Ricky tuli yhä lähemmäksi.

"Sinä jäät tänne. Minulla on aika mielenkiintoista materiaalia sinusta, sellaista joka saattaisi päästä leviämään, saattaisi osua mahdollisten työnantajiesi silmien eteen tai mahdollisen koulutuspaikan opettajille, materiaalia jota he eivät varmasti ymmärtäisi.” Michael tiesi mitä Ricky tarkoitti, hän muisti videokameran. Hän jähmettyi paikoilleen, katsoi epätoivoisena eteensä, hän halusi vain vajota maahan. Hän halusi pois.

Ricky tuli hänen taakseen ja laski kätensä hänen harteilleen.

"Olet nyt minun, minä omistan sinut ja jos yrität paeta, niin voin luvata että teen elämästäsi helvetin… Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat minulle palveluksia velkaa, jos onnistuisitkin paeta niin joku heistä löytäisi sinut. Ymmärrätkö?" Mies kuiskasi pidellen tiukasti kiinni hänen olkapäistään.

 "Vanhempani etsivät minut, he löytävät minut täältä" Michael sopersi.

"Luuletko, että heitä kiinnostaa? Luuletko että he välittävät? He ovat vain onnellisia kun pääsivät eroon häpeätahrastaan." Michael värisi, kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja hän tunsi olevansa täysin hukassa.

 "Saatko aina kaiken minkä haluat?" Hän kysyi itku kurkussa.

"Aina." Mies vastasi ja suuteli hänen niskaansa.

 

Hän oli ollut kuukauden New Yorkissa ja vihannut jokaista hetkeä siitä. Kuukausi ei ollut koskaan tuntunut pidemmältä ja hän mietti miten selviäisi kaikista tulevista kuukausista, kuinka monta niitä edes olisi edessä? Michael huokaisi syvään, hän oli vetänyt tuolin ikkunan ääreen ja istui nyt siinä katsellen ulos. Siitä oli tullut hänen lempipaikkansa. Hän katsoi ulos ja tarkkaili pieninä näkyviä ihmisiä alhaalla kadulla. Se toi hänelle jonkinlaista lohtua, lohtua siitä että muu maailma oli yhä olemassa, se ei ollut kadonnut, vaikka se olikin niin kovin ulottumattomissa. Hän laski kätensä ikkunalasille, antoi sen valua alas. Hän toivoi, että olisi nähnyt vain pahaa ja pitkää painajaista ja kohta joku herättäisi hänet siitä.

Kuukauteen hän ei ollut poistunut asunnolta, se kuului hänen kouluttamiseensa, niin Ricky oli sanonut. Hänen tahtonsa oli yhä liian kova, hänen olisi oltava nöyrempi. Rickyn oli oltava varma, ettei hän tekisi mitään typerää, ettei hän yrittäisi karata. Michael tunsi kuinka hänen mielensä alkoi antaa periksi, kuinka hän pikkuhiljaa alkoi hyväksyä tämän surkeuden omaksi elämäkseen. Jokin pieniosa hänessä jaksoi silti yhä uskoa, että oli olemassa vielä päivä, että oli olemassa vielä keino, vapautua tästä. Hän katsoi alas ja toivoi että joku voisi huomata hänet, hän toivoi pelastajaa ja tunsi itsensä typeräksi haaveillessaan siitä. ’Älä viitsi Michael, et ole mikään teinityttö, olet teinipoika, teinipojat eivät haaveile prinssistä valkealla ratsulla…hmm…mutta toisaalta…’ Hän ajatteli itsekseen ja naurahti kevyesti ajatuksilleen. Välillä hän mietti, kuinka kauan kestäisi kunnes hän ei enää nauraisi tai hymyilisi lainkaan. Hän tiesi että se tapahtuisi väistämättä, jos hänen elämänsä jatkuisi nykyisessä tilassaan.

Huoneen ovi avautui, hän ei välittänyt katsoa taakseen, hän tiesi kyllä kuka se olisi.

 "Käy suihkussa ja vaihda vaatteesi. Lähdemme Bostoniin heti kun olet valmis." Ricky ilmoitti. Nyt Michael kääntyi ja katsoi miestä.

"Bostoniin? Miksi ihmeessä?" Hän kysyi väsyneesti.

"Kaikki kyllä selviää kun olemme siellä." Ricky sanoi ja katsoi häntä virne huulillaan. Michael nousi ylös ja käveli miehen ohitse kylpyhuoneeseen. Hän pääsisi pois asunnosta, ensimmäisen kerran kuukauden aikana. Hän tunsi nopeasti ohimenevää innostusta ajatelleessaan sitä, kunnes pelko hiipi hänen mieleensä. `Miksi Bostoniin? Nyt, viikonloppuna? Miksi?` Hän mietti seisoessaan suihkun alla.

 

Hän palasi takaisin makuuhuoneeseen, pyyhe ympärillään.

"Tässä laita nämä yllesi." Ricky sanoi ojentaen vaatteet hänelle. Michael katsoi vaatteita, musta kauluspaita, kireät, sinisenharmaat, muodikkaat farkut ja ihonmyötäilevät bokserit joissa oli sekä harmaata että mustaa. Michael laski pyyhkeen ja alkoi pukea miehen katsellessa häntä, sängyllä istuen. Ricky katsoi häntä usein niin ja pikkuhiljaa hän alkoi tottua siihen, vaikkei vieläkään pitänyt siitä.

 "No niin, olen valmis." Hän sanoi lopulta, oltuaan puettuna jo jonkin aikaa ja kun ei ollut keksinyt muutakaan tapaa rikkoa hiljaisuus. Ricky nousi ylös sängyltä ja hymyili.

 "Näytät upealta." Mies kuiskasi hänen vieressään. "Mutta, yksi pieni juttu...." Ricky jatkoi ja avasi muutaman ylimmän napin hänen paidastaan. "…Noin nyt on parempi."

 

He olivat tulleet autolle, kysymyksistä huolimatta Ricky ei suostunut selittämään hänelle miksi he lähtivät Bostoniin. Michael istui hiljaisuudessa, katsoi ohi kiitäviä maisemia ja yritti nauttia niiden kauneudesta. Hän halusi nauttia niistä pienistä hetkistä joista pystyi. Hän kuvitteli itsensä eri tilanteeseen, kuvitteli että hän oli menossa lomalle Bostoniin ystäviensä kanssa ja että oli odottanut sitä pitkään. Hänellä oli aina ollut vilkasmielikuvitus, mutta nyt hän yllätti jopa itsensä siinä miten hyvin kykeni uppoutumaan omaan kuviteltuun maailmaansa. Kuvitelma katkesi kuitenkin heti heidän saapuessaan neljää tuntia myöhemmin suuren valkoisen kivitalon eteen, Bostonin keskustan ulkopuolella.

Oli lauantai ja kello oli neljä iltapäivällä. Lumi peitti maata, tehden maisemasta puhtaan ja viattoman oloisen. He tulivat sisään ja kohtasivat eteisessä Rickyn ikäisen tummahiuksisen miehen. Mies tervehti heitä ja katsoi Michaelia päästä varpaisiin, tavalla jolla Rickykin oli katsonut häntä ensimmäistä kertaa. Michael tunsi epämiellyttävien kylmienväreiden hiipivän vartalollaan.

"Hyvältä näyttää... todella herkulliselta." Mies myhäili pitäen katseensa yhä hänessä.

 "Mitä minä sanoin." Ricky virnisti toiselle miehelle seisoen Michaelin takana. Michael vilkaisi molempia epävarmasti ja sitten ovea takanaan, miettien voisiko vain juosta ulos ja kauas koko paikasta.

"Parempi viedä poika yläkertaan." Vieras mies sanoi ja lähti kävelemään kohti portaita. Mies pysähtyi niiden juurelle ja katsoi taakseen.

 "Seuraa häntä." Ricky komensi ja Michael teki niin kuin käskettiin epäröityään lyhyen aikaa.

Mies avasi huoneen oven ja piti ovea auki hänelle.

"Mene sisään." Mies komensi. Michael katsoi miestä nopeasti, hän tiesi että oli turhaa taistella vastaan. Hän astui huoneeseen, huokaisi syvään ja kuuli pian kuinka ovi hänen takanaan suljettiin ja laitettiin lukkoon.

 

"Vau, olet tyrmäävän näköinen, en osannut odottaa." Ääni huokaisi. Michael käänsi katseensa äänen suuntaan. Suuren huoneen vasemmalla seinustalla oli sänky, jolla makasi nuori vaaleanruskeahiuksinen poika, jolla oli pähkinänruskeat silmät. Michael katsoi toista ihmeissään. Poika nousi istumaan.

"Kuulet tuota varmaan kaiken aikaa? En ole hyvä avausrepliikeissä… Aloitetaanpa alusta… Hei, Olen Jack" Michael hymyili hieman hölmistyneenä ja lähestyi sänkyä. Hän ojensi kätensä johon toinen tarttui.

"Olen Michael… Hauska tutustua?" Michael naurahti hieman. Tilanne oli todella omituinen. Jack katsoi häntä kalistaen päätään.

"Puhut kuin britti, mutta et näytä siltä." Jack totesi. Michael virnisti.

"No sattumoisin olen britti, miltä brittien sitten pitäisi näyttää?" Jack katseli häntä hetken.

"Rumilta, ei tuollaisilta hyvin ruskettuneilta upeilta adoniksilta, joilla on maailman kauneimmat silmät." Jack vastasi lopulta. Michael nauroi.

"Kaikki britit eivät ole rumia! Kävisit joskus Englannissa ja näkisit…Mistä ihmeestä kaikki ovat saaneet sen päähänsä?” Michael pudisteli päätään. Jack katsoi häntä taas hymyillen itsekin.

"Istu alas." Jack kehotti taputtaen sänkyä.

Michael istui toisen viereen.

"En tarkoittanut loukata tai mitään, olet oikeassa, vitsailin vain. Mutta vakavasti ottaen, et silti näytä tavalliselta englantilaiselta..."

"Tavalliselta englantilaiselta?" Michael nauroi pudistellen taas päätään, kunnes jatkoi. "No hyvä on, olen neljäsosa espanjalainen, neljäsosa irlantilainen ja yllätys, yllätys; puoliksi britti. Olen syntynyt Englannissa, viettänyt lukuisia kesiä Irlannissa, mutta en ole koskaan käynyt Espanjassa." Michael selitti huvittuneena.

"Arvasin, että sinussa on jotain erityistä…Tuo sinun aksenttisi on muuten äärettömän seksikäs. " Jack sanoi sitten virnistäen.

 "Ei sinunkaan korostus hassumpi ole. Mistä olet kotoisin?" Michael kysyi. Hänestä oli mahtavaa jutella jonkun oman ikäisensä kanssa tai ylipäätään jonkun toisen kanssa kuin Rickyn.

 "Olen Texasista… Minkä ikäinen olet?" Jack kysyi sitten.

"Olen 17-vuotias… Entä sinä?"

 "19… Jännittääkö sinua tämä ilta?" Michael katsoi Jackia hämmentyneenä. Hän oli hetkesi unohtanut kaikki kysymyksensä ja epäilyksensä siitä miksi oli täällä.

 "Mitä?…Tai siis…um…Mitä tänään oikein tapahtuu? Miksi olemme täällä?" Hän kysyi epävarmalla äänellä.

"Etkö tiedä?" Jack kysyi yllättyneenä.

"Ricky ei suostunut kertomaan." Michael sanoi hiljaa. Hänen sydämensä alkoi jälleen lyödä kiivaammin. `Tämä ei ole hyvä, ei ole hyvä.` Hän hoki mielessään. Jack oli ollut hiljaa jo jonkin aikaa. Lopulta toinen henkäisi syvään ja alkoi puhumaan.

"Me olemme täällä, koska illalla on juhlat… Olemme täällä, koska olemme huoria, heidän huoriaan." Jackin ääni oli tasainen, kun hän sanoi sen. Hän katsoi suoraan eteensä tyhjin silmin, jotka yrittivät peittää kaikki tunteet sanojen mukana.

Michael henkäisi, nousi ylös ja seisoi hetken aloillaan. Hän tuijotti lukittua ovea, katsoi ikkunaa heidän takanaan. Jonkinlainen hysteria alkoi ottaa valtaa hänessä.

"Mitä?!" Hän kysyi ääni väristen. Olisihan hänen pitänyt arvata, kaikki mitä Ricky oli tehnyt ja sanonut hänelle, videokamera, ne kaksi miestä, se ilta…

"Rauhoitu… Luulin tosiaan että tiesit." Jack sanoi pehmeällä äänellä.

"Olisi kai pitänyt arvata… mutta silti… Huoria?!?" Hän huudahti. Jack kaivoi rintataskustaan Mari-sätkän ja sytytti sen. Michael katsoi häntä, suu yhä järkytyksestä auki. Jack imi sätkää nautinnolla ja puhalsi savua ulos suustaan.

"Haluatko? Tämä rentouttaa kummasti." Jack kysyi ja tarjosi sätkää hänelle. Michael lähestyi häntä epävarmasti.

"En ole koskaan polttanut tuota." Hän tunnusti. Jack katsoi häntä virnistäen ja nosti toista kulmakarvaansa.

 "Olet britti, etkä ole koskaan polttanut maria?" Michael nauroi kuivasti.

"En, en tosiaan ole."

"Nyt on hyvä aika kokeilla." Jack hymyili ja Michael otti sätkän häneltä ja maistoi sitä. Aluksi hän yski hieman, hän ei ollut koskaan edes polttanut tupakkaa. "Kyllä se siitä helpottaa." Jack kertoi hymyillen rohkaisevasti.

 

Michael istui takaisin hänen viereensä sängylle ja ojensi sätkän takaisin Jackille. Se alkoi jo vaikuttaa, päässä tuntui kummalliselta, jotenkin kevyeltä.

"Miten ihmeessä voit olla niin rauhallinen tästä, Jack?" Hän kysyi sitten. Jack ojensi sätkän taas hänelle otettuaan muutaman henkäyksen.

 "No, olen kai jo tottunut… Olen ollut omillani 12-vuotiaasta saakka, sitä täytyy opetella pitämään huolta itsestään, täytyy saada rahaa jostakin. Siispä, kun mitään muutakaan keinoa ei tuntunut olevan, aloin myymään itseäni." Jack selitti.

"12vuotiaana?! Voi luoja, siinä iässä en itse edes voinut ajatella mitään sellaista." Michael henkäisi.

"Niin no, ei se mitään herkkua ollut, mutta sainpahan ainakin ruokaa… Ja nyt, olen täällä. Joe, on ihan ok. tai no riippuu mistä näkökulmasta asiaa katsoo… Mutta häneltä saan kuitenkin kaiken mitä tarvitsen, ruokaa, yösijan ja huumeita. Asiat voisivat olla pahemminkin, niin minä aina ajattelen. Loppujen lopuksi on aivan sama kuka sinua hakkaa ja käyttää, kun se tapahtuisi joka tapauksessa." Michael oli järkyttynyt, hän tunsi itsensä typerämmäksi kuin koskaan. Miten lapsellinen hän oli olutkaan, sääliessään itseään oman elämän kurjuudesta kotona, hänen elämänsä ei ehkä ollut täydellinen silloin, mutta oliko kenenkään koskaan? Ainakin hän oli saanut olla lapsi, hänellä oli ollut ystäviä ja perhe ja…

"Olen todella suuri idiootti, maailman suurin typerys" Hän henkäisi ääneen. Jack kääntyi taas katsomaan häneen.

"No, miksi sanot noin?" Hän kysyi sitten.

"Minulla oli kaikki, olin suosittu koulussa, sain hyviä arvosanoja, minulla oli hyvät vanhemmat ja ystäviä ja sitten kerroin olevani homo ja tuntui että se kaikki katosi altani, isoäitini kuoli ja luulin että kaikki se oli maailman loppu ja luulin… Luulin että saisin kenet vain haluaisin, luulin tosissani että olin kietonut Rickyn pikkusormeni ympärille! Luulin, että hän oikeasti välitti ja minä… Voi hyvä luoja Jack, minulla oli elämä! Ja nyt… kaikki se… kaikki unelmat… kaikki mahdollisuudet… ovat poissa… Ja mitä minä olen nyt? Huora?… Hänen huoransa…" Michael oli puhunut nopeasti. Hän tuijotti seinää edessään ja alkoi nauramaan hysteerisesti, hän nauroi koska oli pilvessä, hän nauroi vaikka oikeasti hän olisi voinut itkeä. "Enpä olisi uskonut, pari kuukautta  sitten… olisin pitänyt sitä ihmistä hulluna, joka olisi sanonut että päätyisin näin… Huora?? Voi hyvä luoja todellinen toiveammatti...Huora... Hei äiti; arvaa mitä? olen nyt huora, eikö olekin kivaa? Etkö olekin ylpeä pojastasi?" Michael nauroi, heittäytyen selälleen sängylle.

Lopulta hän lakkasi nauramasta ja tuijotti kattoa yläpuolellaan.

"Oletko ihan ok?" Jack kysyi lopulta.

"Olen. Anteeksi äskeinen… On nälkä…" Michael sanoi.

"Tuolla pöydällä on ruokaa." Jack osoitti. Michael katsoi Jackin osoittamaan suuntaan, nousi haparoiden ylös ja käveli pöydän luokse.

"Ruoki huoraasi hyvin, että hän jaksaa työskennellä." Michael hihitti, hän tosiaan oli jo pilvessä. Hän pyöritteli banaania kädessään, katsoi sitä ja nauroi. Miten hedelmä saattoikin olla niin perverssin näköinen? `Tältä siis tuntuu olla pilvessä` Hän ajatteli mielessään. Hänen olonsa oli kevyt, sellainen että voisi leijua ilmassa. Michael yritti ryhdistäytyä, selventää ajatuksiaan. Hän yritti olla nauramatta, mikä oli vaikeaa, koska jotenkin kaikki vaikutti sillä hetkellä äärimmäisen huvittavalta, vaikka mikään siinä tilanteessa ei todellisuudessa ollut hauskaa. Michael söi muutaman palan leipää ja otti sitten omenan. omenan mehu valui alas hänen leukaansa ja hän pyyhki sitä pois kämmenellään. Hän kääntyi katsomaan Jackia, joka katsoi häntä tiiviisti ja virnisteli.

"Mitä?" Hän kysyi hymyillen.

"Ei mitään, sinua on vain niin hauska katsella." Jack vastasi hymyillen leveästi.

 "No huvinsa kullakin." Michael nauroi.

 

Aika kului, marihuanan vaikutus alkoi laskea ja Michael tunsi olonsa hyvin hermostuneeksi. Hän ravasi huonetta edestakaisin ja pysähtyi aina välillä ikkunan eteen katsomaan ulos. Oli jo pimeää, lumi valaisi taivasta hieman.

"Viikon kuluttua on joulu." Hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Jack, joka makasi edelleen sängyllä, kääntyi katsomaan häntä.

"No helvetin hauskaa joulua meille!" Jack nauroi. Michael hymyili hänelle surullisesti ja katsoi sitten taas ulos. Hän oli aina rakastanut joulua ja tunsi itsensä äärettömän surulliseksi, muistellessaan vanhoja ja ajatellessaan sitä mikä oli tulossa.

"Ricky ei kertonut sinulle joulustakaan?" Jack kysyi huomattuaan surullisen ilmeen hänen kasvoillaan.

 "Ei, eipä tietenkään… Mikäs ’hauska’ yllätys meitä silloin odottaa?" Michael kysyi väsyneesti.

 "No, itse asiassa lomaa näiltä perversseiltä. Saamme olla kahdestaan Joen asunnossa. Ricky menee kai perheensä luokse jouluksi… Kyllä hänelläkin vanhemmat ja sisaruksia; järkyttävää, eikö totta?" Jack nauroi ja jatkoi sitten. "Joe menee johonkin joulujuhliin ystäviensä luokse…" Michael tunsi hymyn kaartuvan huulilleen.

"Joulu ilman Rickyä? Mahtavaa!" Hän huudahti. Jack nauroi hyväntuulisesti. "Mahtavaa tosiaan."

Michael istui taas Jackin viereen sängylle.

 "Kohta on aika… Älä pelkää, ajattele vaan kaikkea muuta ja kyllä se siitä." Jack sanoi. Hän otti yöpöydältä valkoista jauhetta, kaatoi sitä pienen peilinnäköisen levyn päälle ja otti ohuen putken tapaisen jonka työnsi toiseen sieraimeensa. Hän nuuhkaisi jauhetta silmät suljettuina. "Haluatko?" Jack kysyi kun oli valmis. Michael katsoi häntä yllättyneenä.

 "Um… En taida" Hän vastasi sitten.

"Hyvä, parempi niin… viheliäinen aine" Jack nauroi ja laittoi tarvikkeet pois.

 

20minuuttia myöhemmin, mies joka oli tuonut hänet yläkertaan tuli hakemaan heitä. Ilmeisesti tämä mies oli Joe, Michael päätteli tavasta, jolla mies puhui Jackille ja kosketti häntä. Alakerrassa oli viisi miestä Rickyn ja Joen lisäksi. Kaikki miehet olivat ilmeisesti juoneet jo jonkun verran. Michael istui syrjimmäisimmälle tuolille, jonka löysi.

Joe kuiskasi jotain Jackille, joka nyökkäsi ja käveli sohvalla istuvan vaalean miehen luokse. Jack nousi miehen syliin hajareisin, suuteli miestä ja riisui samalla paitaansa. Michael katseli heitä hämmentyneenä ja huomasi puristavansa tuolin käsinojia lujaa. Hänen kämmenensä hikosivat. Hän halusi kutistua kokoon, hän halusi juosta ulos. Hänen jalkansa eivät luultavasti olisi kantaneet. Mies, jota Jack suuteli katsoi äkkiä häneen, hyvin tiiviisti, vaikka samalla Jack hyväili ja suuteli miestä. Jack huomasi tämän myös, pysähtyi, katsoi häneen ja virnisti. Toinen poika nousi varsin sulavasti miehen sylistä ja käveli häntä kohti. Michaelin sydän löi kiivaasti.

Päästyään hänen viereensä, Jack nousi hänen syliinsä samoin kuin oli äsken ollut toisen miehen sylissä. Michael ei kyennyt sanomaan sanaakaan Jackin huulten lähestyessä hänen omiaan. Huulet koskettivat ensin kevyesti, Jack nojautui eteenpäin, painoi huulensa yhä tiiviimmin hänen omiaan vasten. Michael tunsi kuinka hänen omat huulensa vastasivat suudelmaan ilman, että hän ehti edes kummemmin ajattelemaan sitä. Hän raotti huuliaan ja tunsi pian Jackin tutkiskelevan kielen suussaan. Hän vastasi suudelmaan samoilla mitoin. Hetkeksi hänen mielensä tuntui unohtaneen kaiken ympärillä olevaan ja keskittyi vain tähän täydelliseen ja kiihkeään suudelmaan.

Hän havahtui huomatessaan Jackin avaavan hänen paitansa nappeja. Hän irtautui suudelmasta ja katsoi suoraan Jackin pähkinänruskeisiin, mantelinmuotoisiin silmiin. Jack kumartui suutelemaan hänen kaulaansa, sitten leukaa ja näykkäisi varoen hänen korvanlehteään.

"Älä pelkää…" Jack kuiskasi pehmeästi. "…He haluavat sinut…" Jack suuteli ihoa aivan korvan vieressä. "….Sulje silmäsi, kuvittele että se olen minä, että se olen kokoajan minä… samalla aikaa minä ajattelen sinua… sillä tavoin, olemme miltei yhdessä…" Jackin pehmeä kuiskaus rauhoitti häntä. Hän katsoi uudestaan toisen silmiin ja he suutelivat toistensa huulia kiihkeällä tahdolla ettei sen suudelman tarvitsisi loppua, että he todella voisivat olla vain kaksin. Jack nousi ylös ja nosti hänet perässään. Jack livutti paidan hänen yltään ja suuteli paljastuneen olkapään ihoa. Vielä yksi viimeinen suudelma toistensa kosteille huulille ennen kuin heidät erotettiin toisistaan. Jack palasi vaalean miehen luokse ja hymyili hänelle rohkaisevasti Joen johdatellessa hänet makuuhuoneeseen Ricky perässään. `Sulje silmäsi ja ajattele muuta` Hän komensi itseään, kuulleessaan oven sulkeutuvan heidän takanaan.

Jouluaattoiltana he olivat Jackin kanssa kahdestaan Joen asunnolla. Michael istui keittiönpöydän ääressä, jolle Jack kokosi ruokaa.

 "Kuvitellaan…" Jack aloitti hymyillen. "…Kuvitellaan, että olemme rikkaita, että tämä on meidän yhteinen asunto… että olemme rakastavaisia." Jack virnisti ja nojasi tiskialtaaseen. Michael katsoi toista ja hymyili.

"Hyvä on… kuulostaa hyvältä." Jack toi kaksi viinilasia pöytään ja hymyili.

"Vähän viiniä, tekisi hyvää kuvitelmalle" Jack virnisti uudestaan, ennen kuin hävisi olohuoneeseen.

 "Eikö Joe pahastu, jos kosket hänen juomiinsa?" Michael kysyi Jackin palattua punaviinin kanssa.

"Ei Joe huomaa, hänellä on näitä riittämiin ja sitä paitsi huomenna on joulu, nautitaan tästä illasta ja murehditaan seurauksia vasta myöhemmin. Niin ja unohdetaan nyt ainakin hetkeksi Joe ja Ricky, okei?" Michael nyökkäsi ja katsoi kuinka Jack täytti hänen lasinsa.

He söivät ja joivat, avasivat pian uuden viinipullon. Michael nautti tunteesta, jonka viini toi hänen ruumiiseensa, sen välitön rentouttava, lämmittävä vaikutus, hän nautti tunteesta suunnattomasti. Viini nousi nopeasti päähän. Jack katsoi häntä pöydän ylitse tarkkaavaisesti.

"Mitä katsot?" Michel kysyi hymyillen. Jack nojautui taaksepäin tuolillaan.

 "Mietin vain… Olet vasta 17-vuotias ja näytät… no olet todella upean näköinen, sinua ei voi olla tuijottamatta ja mietin miltä mahdat näyttää 5-vuoden kuluttua tai 10-vuoden kuluttua." Michael punastui hieman, ennen hän ei olisi punastunut tällaisesta kommentista, mutta nyt, sen jälkeen mitä Ricky oli tehnyt, hän tunsi itsensä likaiseksi, hänen itsevarmuutensa oli kadonnut.

"Luultavasti näytän aika karmealta siinä vaiheessa, mätänevä ruumis, kylmässä haudassa." Hänen ajatuksensa olivat muuttuneet synkiksi, oli vaikea katsoa asioita positiivisesti, katsoa elämää positiivisesti. Jackin ilme vakavoitui.

"Älä puhu tuollaista… Elät vielä pitkään, kymmeniä vuosia" Michael käänsi katseensa pois.

"Enpä tiedä Jack… jos elämä jatkuu näin…" Michaelin ääni heikkeni, hän katsoi jonnekin kaukaisuuteen.

"Mietitkö itsemurhaa?" Jack kysyi varovasti. Michael nosti katseensa takaisin Jackiin ja nyökkäsi hiljaa.

 "En olisi koskaan uskonut edes harkitsevani sellaista… Mutta nyt, en tiedä kauan jaksan tätä… Entä jos tämä ei koskaan lopu? Haluan takaisin kotiin ja…"Michael itki hiljaa. Jack nousi ylös, käveli nuoremman pojan luokse ja polvistui hänen eteensä..

 "Älä itke… Äläkä koskaan luovu toivosta. Kaikki järjestyy vielä, jokin päivä, usko pois… Et saa antaa periksi. Olet liian hyvä tällaiseen elämään, mutta olet vahva, näen sen sinusta ja tiedän, että sinä selviät tästä." Jack pyyhki kyyneleet hänen silmistään. "Jonakin päivänä tapaat miehen, joka todella ansaitsee sinut. Joka antaa sinulle kaikkensa, joka rakastaa sinua ja tekee sinut onnelliseksi." Jack jatkoi hymyillen.

Jackin ystävälliset sanat lämmittivät häntä ja samalla häntä hävetti oma reaktionsa; se, että hän oli itkenyt.

 "Kiitos ja minä... olen pahoillani, että itkin… Sinulle on tapahtunut niin paljon pahempaakin ja täällä sinä olet, lohduttamassa minua ja…" Jack asetti sormensa hänen huulilleen.

"Hys… Kaikki on okei… Meidän välillämme on paljon eroa. Tämä on se elämä, jonka tiedän. Tein omat valintani jo vuosia sitten. Tiesin mitä tein ja tiedän nyt mitä teen. Olen huora, se oli valinta ja se on okei. Sinulle se on eri. Et valinnut tätä, mitään tästä ja tämä elämä ei ole sinua varten. Joten älä pyydä anteeksi kyyneliäsi, koska ymmärrän kyllä."

He tulivat olohuoneeseen, Jack laittoi musiikkia soimaan ja käpertyi Michaelin taakse sohvalle. He makasivat toistensa syleilyssä.

"Kerro minulle perheestäsi, kerro siitä minkälaista elämäsi oli ennen kuin päädyit kadulle." Michael pyysi. Hän oli sulkenut silmänsä.

"Äitini sai minut vain 18-vuotiaana, hän oli köyhä prostituoitu… niin poika kuin äitinsäkin" Jack naurahti kuivasti. "Elimme kahdestaan, äitini vanhemmat eivät halunneet olla missään tekemisissä meidän kanssamme ja se mies joka saattoi äitini raskaaksi hylkäsi hänet samantien… Hän oli hyvä äiti, varas ja prostituoitu, mutta ei se merkinnyt minulle mitään… Hän rakasti minua, ainut ihminen joka on koskaan todella rakastanut minua… Hän yritti parhaansa antaakseen minulle onnellisen lapsuuden…" Jack oli hetken hiljaa.

 "Ja olitko onnellinen?" Michael kysyi.

"Olin… Muistan monet joulut lapsuudessani, ne olivat aina hyviä. Äiti oli säästänyt rahaa tai varastanut ja teki meille hyvää ruokaa ja usein kuvittelimme että olimme rikkaita, että asuisimme isossa talossa ja että meillä olisi paljon palvelijoita… Äitini kertoi minulle aina tarinoita siitä minkälaista elämämme olisi…" Jack hymyili muistoille, jotka palasivat hänen mieleensä.

"Hän oli hyvä nainen, hyvä äiti…" Jack toisti.

"Mitä tapahtui?" Michael kysyi.

"Hänen viimeisin alkoholistinen miesystävänsä hakkasi hänet kuoliaaksi, kun olin 11-vuotias… Minut sijoitettiin kamalaan sijaiskotiin ja lopulta karkasin sieltä. Loput sinä tiedätkin" Jack suuteli hänen niskaansa, nauttien siitä lämmöstä, joka hehkui toisen pojan ruumiista.

"Olen pahoillani Jack, äitisi puolesta, siitä mitä tapahtui… Olet kokenut jo liian paljon pahaa." Michael kuiskasi.

"No, hän on nyt paremmassa paikassa… Ainakin äidistä on paljon hyviä muistoja, kaikilla ei ole edes sitä." Michael kääntyi ympäri kasvotusten Jackin kanssa ja painoi huulensa toisen pojan huulille. Suudelma oli hellä ja pehmeä, sellainen mitä he molemmat kaipasivat. Heidän kätensä silittivät varoen toistensa vartaloita. Lopulta he nukahtivat sylikkäin, yhä pidellen toisiaan.

 

 

8. Luku

 

24.4.1998

Michael oli saanut jo muutaman kuukauden liikkua vapaasti, sekä asunnossa että ulkona. Yksikin virheliike ja se näennäinen vapaus riistettäisiin häneltä, joten hän yritti olla mahdollisimman varovainen. Hän yritti miellyttää miestä, vaikka joka kerta kun hän teki niin, hänen mielensä huusi vastaan, vihaten sitä alistuvaa olentoa joka hänestä oli hyvää vauhtia tulossa.

Sinä perjantai-iltapäivänä hän kierteli asuntoa tylsistyneenä. Aamulla hän oli tehnyt rutiininomaiseksi käyneet punnerrukset ja vatsalihasliikkeet. `Pidä keho kunnossa ja mieli pysyy virkeänä` Hän muisti isoäitinsä aina sanoneen. Sen jälkeen hän oli peseytynyt ja syönyt aamupalan. Lukenut kirjaa ja katsonut televisiota, istunut parvekkeella nauttimassa kevätauringosta, syönyt lounaan ja juonut teetä…Ja nyt, runsaan tunnin verran hän oli ollut vain yksinkertaisen tylsistynyt.

Kiertäessään asuntoa hän lopulta pysähtyi lukittuna pidetyn huoneen eteen, hän katsoi sitä yllättyneenä. Avain oli lukossa. Hän oli miettinyt jo monta kuukautta mitä oven takana piili ja miksi sinne ei saanut mennä, ja nyt tilaisuus esitteli itsensä. Hän voisi kääntää avainta lukossa ja mennä sisään, houkutus oli suuri. `Uteliaisuus tappoi kissankin` Hän ajatteli, mutta huomasi silti oman kätensä kurottautuvan eteenpäin kääntämään avainta ja painamaan kahvaa alaspäin. Hänen oli pakko saada tietää, hän oli varma että ehtisi käydä huoneessa ennen kuin Ricky tulisi. Michael työnsi oven auki, sisällä oli pimeää, mutta hänen takaa tuleva luonnonvalo valaisi sitä hieman.

Michael tuli sisään huoneeseen ja sytytti valot. Huoneen päädyssä olevassa ikkunassa oli pimennysverhot. Oikealla puolella oli korkeita hyllyjä, joilla oli videokasetteja ja hyllyjen vieressä oli ovellinen kaappi. Ikkunaa vastapäätä oli kirjoituspöytä, pöytälaatikoineen ja pöydällä tietokone internetyhteyksineen. Vasemmalla puolella huonetta oli tv, videot ja niiden edessä vihreäsohva. Nurkassa kökötti videokamera, Michaelia puistatti jo pelkkä sen näkeminen.

Michael tuli hyllyjen luokse, hän katsoi videokasetteja, joissa luki nimiä ja vuosia. Ne olivat järjestetty huolellisesti vanhimmasta lähtien, joka oli vuodelta 1973, siinä kasetissa luki nimi Evan. Michael arvasi mitä kaseteilla mitä luultavammin oli ja tunsi uuden puistatuksen. Hän tiesi, että myös hänen omalla nimellään oleva kasetti oli jossain.

Hän tuli kirjoituspöydän luokse, tietokoneen vieressä oli kehystetty kuva perheestä. Hän nosti sen käteensä ja katsoi. Kaikilla oli kauniit ja kalliin näköiset vaatteet yllään. Äiti istui sohvalla teini-ikäinen Ricky vieressään ja Rickyn vieressä hänen harmaahiuksinen isänsä. Sohvan takana seisoi mies ja nainen, jotka näyttivät noin kolmekymppisiltä. Ricky oli siis nuorin lapsi, iltatähti kaikesta päätellen. Michael mietti millainen muu perhe oli ja eikö kellään todellakaan ollut aavistustakaan siitä minkälainen hirviö heidän nuorimmainen perheenjäsenensä oli? Michael huokaisi ja laski kuvan alas.

Michael avasi suljetun kaapin. Yhdellä hyllyllä oli kallis kamera ja valokuvaustarvikkeita. Seuraavalla vanha kenkälaatikko. Michael avasi sen ja katsoi sisään, se oli täynnä valokuvia. Hän otti muutaman käteensä ja toivoi heti ettei olisi nähnyt niitä. Alastonvalokuvia nuorista miehistä ja pojista, jotka eivät näyttäneet kovin tyytyväisiltä oloonsa. Michael laittoi kuvat nopeasti takaisin ja työnsi laatikon perälle. Osa hänestä toivoi, että löytäisi omat videonsa ja kuvansa että voisi tuhota ne, tuhota kaikki kiristysmahdollisuudet mieheltä. Ehkä sitten hän voisi olla vapaa?

Seuraavaksi hänen silmiinsä osui pölyinen laatikko, jossa luki tuttunimi: Evan. Hän otti sen ja meni istumaan sohvalle. Hän avasi kannen hitaasti, päällimmäisenä laatikossa oli vanhoja valokuvia. Hän otti ne ulos laatikosta. Ensimmäinen oli mustavalkoinen, siinä kaksi pientä poikaa istuivat puutarhassa. Kuvan takana luki: Minä ja Evan 16.06.1964. Seuraavassa kuvassa toinen pojista oli yksin, ilmeisesti vanhakoulukuva. Pojalla oli tummat hiukset ja tummanruskeat silmät, kuvassa hän oli ehkä 10-vuotias. Poika hymyili leveästi, täydellinen hymy. Kuvan takana oli vuosiluku 1967 ja nimi Evan. Sama poika esiintyi muissakin kuvissa. Useissa oli myös toinen poika, joka oli ensimmäisessäkin; tummat silmät; miltei mustat  ja ruskeat hiukset. Michael tunnisti Rickyn kunnolla vasta kuvasta jossa pojat olivat 12-vuotiaita. He istuivat samassa puutarhassa kuin ensimmäisessä, vierekkäin ja hymyillen.

Kuvassa, joka oli päivätty 8.06.1973 Evan makasi auringonottotuolilla uima-altaalla, uimahousuissaan, poika katsoi suoraan kameraan ja hymyili. Michael tuijotti kuvaa pitkään hämmentyneenä kunnes äkkiä muisti Rickyn sanat "Muistat niin paljon erästä, jonka tunsin joskus" Ne jäivät soimaan hänen mieleensä hänen katsoessaan valokuvanpoikaa ja huomasi yhtäläisyydet itseensä. Valokuvia ei ollut vuoden 1973 jälkeen. Michael katsoi mitä muuta laatikossa oli: vanhoja kouluvihkoja, joissa nimi: Evan Brisley ja vanhoja kirjeitä osoitettuna Rickylle… Michael otti yhden kirjeistä ja hypisteli sitä hetken käsissään, miettien uskaltaisiko avata sitä. Uteliaisuus voitti, hän halusi tietää enemmän pojasta, jonka kuvia ja vanhoja tavaroita laatikossa oli. Hän katsoi kaunista, koukeroista käsialaa, jonka täytyi olla naisen käsialaa.

9.12.1973

Rakas Richard

Minun on pitänyt kirjoittaa sinulle jo aiemmin ja kiittää sinua tuesta jonka sinä ja perheesi olette suoneet perheellemme. Luulen, että ymmärrät kuitenkin syyni sille miksi en ole saanut kirjoitettua ennen kuin nyt. Nämä kuluneet kuukaudet ovat olleet elämämme raskaimpia ja tiedän että jaat tunteen kanssamme. Suru ei luultavasti hellitä koskaan, mutta olen varma että sen kanssa oppii elämään ennen pitkää. Rakas lapseni, esikoispoikani on poissa, enkä yhä vieläkään voi täysin uskoa sitä, enkä ymmärtää hänen syitään, miksi hän teki mitä teki. Miksi iloisesta, elämänmyönteisestä pojasta tuli äkkiä niin synkkä, ettei hän nähnyt muuta vaihtoehtoa? Tiedän, että olet tästä aivan yhtä ihmeissäsi kuin mekin olemme, puhuimmehan siitä jo hautajaisissa. Ajatukseni eivät vieläkään kulje selkeästi, eikä ole hetkeäkään ettenkö ajattelisi häntä ja kysyisi itseltäni ja Jumalalta miksi?

Sinä olit hänen parasystävänsä niin pitkään ja olet aina auttanut perhettämme, enkä voi sanoin ilmaista miten kiitollisia olemme sinulle. Olet todella hyväkäytöksisin ja kultaisin nuori mies, joka minulla on ollut ilo tuntea.

Olen niin väsynyt tästä kivusta ja tuskasta, en vain ymmärrä, en todellakaan ymmärrä. Rukoilen Jumalaa, että saisin joskus tietää hänen syynsä ja rukoilen Häntä myös siinä, että rakas lapsemme, että rakas Evan olisi nyt paremmassa paikassa, kuin tämä.

Haluan erityisesti kiittää perhettäsi avusta, jonka annoitte meille uuden asunnon löytämisessä. Täällä vanhassa on liika muistoja ja liikaa kipua, että voisimme jäädä. Huomaan että raastavampia niistä muistoista on kaikki kauniit hyvät muistot, muistot pojasta, jonka en enää koskaan näe astuvan tuosta ulko-ovesta, vaikka kokoajan odotan hänen tekevän niin. En ymmärrä miksi sydämeni ei jaksa uskoa hänen kuolemaansa, vaikka näin hänen kuolleen ruumiinsa omin silmin, näin sen ja kosketin sitä kylmää ihoa. Näen yhä painajaisia siitä hetkestä ja luulen että tulen aina näkemään…

Kirjoitan tätä kirjettä tässä vanhan kotimme keittiössä, siivottuani juuri Evanin huoneen, pakattuani hänen tavaransa pahvilaatikoihin. Minulla kesti siinä aikani ennen kuin pystyin edes menemään sinne ja tekemään sen, aluksi vain itkin. Mutta nyt kaikki on valmista ja pian voimme jättää tämän talon kokonaan. Lähetän sinulle joitakin valokuvia mitä löysin teistä kahdesta. Lisäksi minulla on joitakin hänen tavaroitaan, jotka haluan antaa sinulle muistoksi parhaasta ystävästäsi. Sinä todella olit hänelle tärkeä ja rakas ystävä! Kutsun sinut ja perheesi illalliselle heti kun saamme kaiken järjestykseen uudessa asunnossamme, jossa sitten annan sinulle nämä tavarat. Näemme pian. Jumalan siunausta!

Rakkaudella ja luottamuksella: Rouva Emily Brisley

Michael laski kirjeen kädestään ja katsoi uudestaan kuvaa, jossa hänen ikäisensä poika istui auringonottotuolilla. Vain kuusi kuukautta myöhemmin pojan äiti kirjoittaa Rickylle kirjeen, jossa puhuu poikansa kuolemasta. Kirjeessä nainen sanoo Rickyä kultaiseksi ja hyväkäytöksiseksi. Michael kurtisti kulmiaan, Ricky oli kaikkea muuta kuin kultainen, mutta osasi kyllä huijata ihmisiä uskomaan niin. Michael ei voinut olla ajattelematta, että Rickyllä oli jotakin tekemistä Evanin kuoleman kanssa. `Miksi hän teki mitä teki?` Evanin todennäköisen itsemurhan kanssa. Michael ajatteli. Hän tuijotti taas kuvaa, poika hymyili. Hymy näytti aidolta hymyltä, hymy näkyi pojan silmistäkin, miksi tämä poika oli tappanut itsensä?

Michael sulki kirjeen takaisin kuoreensa ja asetti sen kuvien mukana laatikkoon. Laatikon hän vei takaisin paikkaan, josta se oli otettu. Hän tuli hyllyjen luokse ja otti kasetin, jossa pojan nimi myös luki. Hänen kätensä tärisivät hieman hänen työntäessään kasettia videonauhuriin, hän pelkäsi sitä mitä saattaisi nähdä. Hän huokaisi hieman helpotuksesta, kun viattoman näköinen kotivideo täytti kuvaruudun. Kuva ratisi hieman ja ääniä ei kuulunut. Meneillään oli ilmeisesti, jotkin kesäjuhlat suurentalon uima-altaan ympärillä. Ihmiset kulkivat kameran ohitse, hymyilivät ja vilkuttivat. Sitten kamera kohdistui saman poikaan, joka oli ollut kuvassa, pukeutuneena t-paitaan ja shortseihin, poika irvisti kameralle ja pelleili. Vaaleahiuksinen pikkutyttö tuli pojan luokse, tarttui tätä jalasta ja sanoi jotakin. Poika hymyili tytölle leveästi, nosti tytön ilmaan ja pyöritti häntä ympäri. Molemmat nauroivat. Lähikuva pojan kasvoista. Hän laski tytön maahan. He lähtivät kävelemään poispäin käsikädessä ja kuvaaja seurasi. Poika vilkaisi olkansa yli kuvaajaa, sanoi jotakin ja nauroi. Michael uppoutui täysin katseluun.

Ricky tuli kotiin töistä. Hän laski salkkunsa hiljaa eteisen lattialle ja käveli kohti huonetta, jota yleensä piti lukittuna. Hän näki sen oven olevan raollaan ja julma hymy hiipi hänen kasvoilleen. Hän avasi oven varovasti ja katsoi hetken poikaa, joka istui sohvalla selin häneen. Sitten hänen katseensa osui tv-ruudulle, jossa hän näki ystävänsä, kauan kuolleena olleen ystävänsä. Siitä oli jo 25-vuotta. Muistot palasivat hänen mieleensä.

Evan Brisley, oli ollut hänen parasystävänsä 7-vuotiaasta asti. Ricky oli jo pienestä pojasta asti opetettu arvostamaan kauneutta ja sitä hän todella teki, arvostus oli kuitenkin enemmän janoa ja oli sitä yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän kasvoi. Evan oli ollut kaunis, pienestä asti ja Ricky oli huomannut toisen pojan välittömästi muiden keskellä ja halunnut hänet, halunnut olla hänen lähellään ja olla hänen ystävänsä. Evan, joka oli köyhästä perheestä, oli hyvin otettu rikkaanpojan huomiosta ja heistä oli tullut ystävät, todella läheiset ystävät. Evanin isä oli ollut pitkään työttömänä ja nyt tämän uuden ystävyyden myötä hänelle tarjottiin ja hän otti vastaan työn Rickyn isän omistamasta firmasta. Koko Brisleyn perhe oli ollut äärimmäisen kiitollinen uusille ystävilleen.

Vuosien kuluessa Evanin kauneus kasvoi ja Ricky huomasi katsovan tätä kauneutta täysin uudella tavalla. Haluten, himoiten. Lapsesta, joka oli aina saanut kaiken minkä halusi, kasvoi nuori, joka aikoi jatkossakin saada kaiken. Hän huomasi, että halu jota hän tunsi ystäväänsä kohtaan, kasvoi päiväpäivältä niin suureksi, että lopulta se ylitti järjen ja kaiken opetetun moraalin. Hän oli ollut Evanin ystävä viimeiseen asti, eikä toinen ollut huomannut muutosta hänessä. `Niin suloinen, naiivi Evan` Ricky oli ajatellut.

24.6.1973 Ricky muisti sen illan täydellisesti. Hänen vanhempansa olivat olleet heidän kesähuvilallaan ja hän oli jäänyt yksin kotiin. Hänen vanhempansa eivät olleet koskaan kieltäneet häneltä mitään, he olivat hemmotelleet häntä ja antaneet hänelle kaiken mitä hän oli vain osannut pyytää.

Evan oli tullut yöksi, he olivat uineet altaalla, syöneet ulkona ja tulleet myöhään, illan kylmetessä sisälle. Hän oli tarjonnut Evanille juotavaa isänsä baarikaapista ja varmistanut, että hänen ystävänsä lasi oli aina täynnä. Itse hän oli juonut mahdollisimman vähän ja katsonut ystävänsä humaltumista. He olivat nauraneet ja pelleilleet. Hän saattoi yhä kuulla miltä Evanin nauru oli kuulostanut sinä iltana, hän saattoi muistaa miten hänen ystävänsä silmät olivat kimmeltäneet pimeydessä. Evan oli ollut niin kaunis, niin seksikäs...

Hän oli johdattanut toisen omaan huoneeseensa ja laskenut hänet sängylle. Hän oli riisunut Evanin kengät ja sukat pojan yhä nauraessa. Sen jälkeen hän oli riisunut omansa ja siirtynyt ystävänsä viereen sängylle. Evan oli yhä nauranut.

 "Miksi olemme sinun sängylläsi?" Evan oli kysynyt sammaltaen. Ricky oli katsonut häneen, kasvot Evanin kasvojen yläpuolella ja hymyillyt.

"Koska sinua väsyttää" Hän oli vastannut ja Evan oli jälleen nauranut, hän yhtyi nauruun ja alkoi avaamaan Evanin paidan nappeja.

"Mitä sinä teet?" Evan oli kysynyt yhä huvittuneena, mutta lakaten nauramasta. Ricky oli siirtynyt istumaan hajareisin ystävänsä lantion päälle ja suudellut paljasta ihoa, joka paljastui paidan alta.

"Ricky?!" Ääni oli yllättynyt. Ricky ei ollut sanonut mitään vaan oli ryhtynyt avaamaan ystävänsä vyötä ja farkkujen nappeja.

"Ricky? Mitä sinä teet?! Tahdon nousta" Evanin ääni oli muuttunut aavistuksen korkeaksi ja hermostuneeksi.

"Otan sen, mitä olen jo kauan halunnut" Ricky oli vastannut, hän oli jo täysin huumaantunut omasta himostaan, oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Evan oli vääntelehtinyt hänen allaan, kun hän oli repinyt vaatteet hänen yltään kokonaan. Ricky muisti paniikin ystävänsä äänessä, kun hän oli avannut omat housunsa ja painautunut tiiviisti ystäväänsä vasten, niin että tämä tunsi hänen erektionsa omaa reittänsä vasten.

 "Ricky…ei…tahdon pois…" Nyyhkytystä, vääntelehtimistä. Evan oli ollut kuitenkin liian humaltunut häneen itseensä nähden, ettei ollut onnistunut vapautumaan hänen otteestaan.

Ricky oli suudellut raivokkaasti Evanin huulia. Hän muisti yhä miltä Evanin suu oli maistunut, muisti kyyneleiden maun omassa suussaan, kun hän oli nuollut ystävänsä poskia. Hän muisti Evanin tuskanhuudon, kun hän oli työntynyt hänen sisäänsä.

"Ricky!…lopeta!…Ricky…ei…sattuu…ole kiltti…ei…ei…" Evan oli nyyhkyttänyt ja huutanut ja Ricky muisti miten oli kiihtynyt vain enemmän näistä pyynnöistä ja itkusta mitä toinen päästi. Muisti sen huumaavan vallan tunteen, mikä hänellä oli ollut. Mikään ei ollut koskaan vetänyt vertoja sille ja hän oli jatkanut, kovia raivokkaita työntöjä ystävänsä sisään, kunnes oli tullut. Lysähtänyt toisen tärisevän ruumiin ylle ja hymyillyt. Se oli ollut voimakkain, parhain orgasmi minkä hän oli ikinä saanut.

Hän oli kierähtänyt Evanin yltä ja maannut sängyllä. Hänen parasystävänsä makasi paikoillaan, nyyhkyttäen hiljaa ja Ricky oli katsonut kuinka veri ja sperma oli valunut alas reisiä. Hän oli ollut 16-vuotias ja se oli ollut hänen ensimmäinen raiskauksensa, se oli ollut täydellistä, Ricky ajatteli.

Seuraavana aamuna hän oli kyydittänyt ystävänsä tämän kotiin. Koko matkan Evan oli ollut hiljaa, tuijottanut tyhjin silmin eteensä.

"Tiedät, ettei kukaan usko sinua jos kerrot mitä tapahtui, tiedät että oma perheesi vain joutuisi vaikeuksiin." Ricky oli sanonut Evanille, juuri kun he olivat ajaneet pihatielle. Evan oli nyökännyt hitaasti katsomatta häneen ja sanakaan sanomatta Evan oli noussut autosta ja kävellyt sisälle.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun Evan oli ollut yksin kotona, Ricky oli mennyt hänen luokseen ja tehnyt sen uudestaan pojan omalla sängyllä. Hän oli sanonut, että tulisi taas, kun hänen tekisi mieli. Evan oli huutanut hänelle, vaipunut sängylleen ja itkenyt. Ricky ei ollut välittänyt, hän oli saanut mitä halusi ja se valta oli ollut mahtavaa. Heinäkuun 31. päivä 1973 Evan oli soittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan käymään.

"Etuovi on auki, tule suoraan huoneeseeni." Evan oli sanonut tasaisella äänellä ja sulkenut luurin.

Ricky oli tullut asuntoon, jossa kukaan muu ei ollut kotona ja kävellyt ystävänsä huoneeseen. Evan oli maannut sängyllä kyljellään, jalat roikkuivat reunan ylitse, hänen tyynynsä oli punainen verestä ja hänen kuollut kätensä piteli yhä asetta otteessaan. Seinälle oli myös roiskunut verta. Ricky oli kävellyt rauhallisesti ruumiin lähelle ja tuijottanut sitä. Hän oli istunut lattialle sängyn viereen ja koskettanut ihoa, joka oli yhä lämmin. Hän tunsi kuinka lämpö alkoi karata siitä.

"Typerä Evan parka" Hän oli mutissut ja nähnyt sitten kirjeet hänen kirjoituspöydällään. Yksi oli hänen perheelleen, yksi tyttöystävälle ja yksi hänelle. Ricky otti kirjeen ja avasi sen.

"Näetkö nyt mitä sait aikaan? Minun ruumiini ei ole enää käytettävissäsi! Mätäne helvetissä Ricky!" Ricky oli virnistänyt julmasti ja katsonut uudestaan ruumista. "Aina niin dramaattinen"

Hän ei ollut tuntenut syyllisyyttä, hän ei ollut tuntenut katumusta siitä mitä oli tehnyt, hän ei ollut painanut liipaisinta, hän ei ollut pakottanut Evania kuolemaan. Rickyllä ei ollut omatuntoa, hän ei uskonut helvettiin sen paremmin kuin taivaaseenkaan. Hän uskoi elämään tässä ja nyt, sen jälkeen ei ollut mitään. Elämä oli peliä, jossa hän oli yksi voittajista. Hän eli itselleen, omalle mielihyvälleen, ei muille.

Hän oli soittanut lopulta poliiseille ja Evanin vanhemmille. Hän oli saanut äänensä kuulostamaan hätääntyneeltä ja hän oli saanut itsensä itkemään ja vapisemaan hyvin vakuuttavasti. Hän oli näytellyt hyvin surevan ystävän roolin, eikä kukaan ollut koskaan saanut tietää. Evan ei ollut paljastanut kirjeissään todellista syytä tekoonsa. Hän oli nähnyt perheelle osoitetun kirjeen, joka oli oikein kauniisti muotoiltu hyvästelykirje rakkaalle perheelle.

"Jotain sellaista on tapahtunut, mitä en voi selittää…En voisi enää luottaa kehenkään…en voisi enää päästää ketään lähelleni …en näe enää päiviä tämän päivän jälkeen, en osaisi enää olla onnellinen…ainoa keino vapautua…ainoa keino lopettaa tämä" Kirje oli täynnä vihjailuja, mutta ei sellaista mitä kukaan olisi onnistunut poimiman rivienvälistä.

Yhä vieläkin Ricky oli hyvissä väleissä Evanin perheen kanssa. Hän tapasi säännöllisesti Evanin pikkusiskoa Lindaa, joka oli ottanut hänet jonkinlaiseksi isovelihahmoksi Evanin kuoleman jälkeen. Hän kävi tervehtimässä Evanin vanhempia usein, tarjoten heille rahallista apua ja muistellen heidän kanssaan heidän rakasta poikaansa. Kellään ei ollut aavistustakaan, että juuri hän oli Evanin itsemurhan syy. Hän oli jopa lohduttanut pojan murtunutta tyttöystävää ja oli yhä naisen ystävä. Hän osasi pelata peliä täydellisesti.

Ricky katsoi yhä kuvaruutua. Välillä, hänen täytyi myöntää, hän todella kaipasi ystäväänsä. Ricky astui huoneeseen ja käveli Michaelin luokse. Michael kääntyi katsomaan miestä säikähtäneenä.

"Rikot taas sääntöjäni, tuhma poika." Ricky torui ja hymyili epämiellyttävästi. Michael nielaisi kuuluvasti, irrottamatta katsettaan miehestä. Ricky istui hänen viereensä ja nosti kätensä hänen kasvoilleen.

"Nuo silmät; niin samanlaiset…niin kovin samanlaiset" Ricky kuiskasi.

"M-Mitä hänelle tapahtui?" Michael tajusi kysyvänsä, ennen kuin oli ehtinyt harkitsemaan kysymystään tarkemmin.

"Evanille?…Typerä poika ampui itsensä, kun ei voinut kestää pientä hauskanpitoa." Ricky virnisti nähdessään Michaelin silmien suurenevan hämmennyksestä ja kauhusta. "Kyllä, minä raiskasin hänet, otin mitä minulle kuului." Sanottuaan sen, Ricky veti hänet lähelleen, painoi hänet selälleen sohvalle ja suuteli häntä rajusti. Michael tunsi kauhua. Hän pyristeli miehen alta, joka oli kuitenkin päättänyt ottaa hänet siinä paikassa, eikä mikään voisi sitä muuttaa.

Se oli rajua, väkivaltaista seksiä, aivan niin kuin useimmilla kerroilla. Michael puristi silmänsä tiukasti kiinni, eikä yrittänytkään vaimentaa omia huutojaan. Ricky halusi sitä, halusi kuulla hänen tuskansa, se olisi nopeammin ohi niin. Michael yritti paeta omaan turvapaikkaansa mielessään. Hän ajatteli Irlantia, muisteli kuinka Atlantin-valtameri löi aaltojaan vasten rantakallioita, muisteli miltä hiekka tuntui paljaiden jalkojen alla, muisteli isoäitiään, hänen lämmintä nauruaan…Muisteli äitiään lukemassa hänelle satua…Tonya lennättämässä leijoja hänen kanssaan…Hän koitti ajatella kaikkea muuta paitsi sitä mitä tapahtui, koitti olla ajattelematta sitä sydämetöntä hirviötä, joka oli teollaan ajanut parhaan ystävänsä itsemurhaan. Hän tiesi nyt mikä pahuus oli.

****************

11.6.1998

Michael tuli lenkiltään Centrall Parkista, siitä oli tullut miltei päivittäinen tapa. Hän juoksi pitkiä lenkkejä, juoksi kunnes hänen ruumiinsa oli liian väsynyt jatkaakseen. Juoksemalla hän purki kaiken tuskan ja turhautumisen mitä hän tunsi. Ne lyhyet hetket olivat päivän parhaita, hänestä tuntui että olisi voinut juosta ikuisuuden, juosta pois kaikesta pahasta mikä vainosi takana. Hän ei kuitenkaan koskaan päässyt tarpeeksi kauas, ei ollut paikkaa jonne paeta, ei ollut ihmistä jonka luokse tulla. Hän oli liian häpeissään ottaakseen yhteyttä vanhempiinsa, jos he saisivat tietää mikä hänestä oli tullut…Michael ei halunnut ajatella sitä. Hän ei ollut enää sama ihminen, joka oli ollut aikaisemmin. Kaikki oli muuttunut. Sinä päivänä hän oli masentuneempi ja ahdistuneempi kuin aiemmin. Seuraavana päivänä hän täyttäisi 18-vuotta, häntä inhotti ajatus että joutuisi viettämään sen päivän Rickyn kanssa.

Hän huokaisi syvään ovimiehen avatessa hänelle oven kerrostalon aulaan.

"Iltaa nuori herra Matthews, oliko hyvä lenkki?" Vanha mies kysyi ja hymyili kohteliaasti. Michael soi hänelle väsyneen hymyn takaisin.

 "Iltaa herra Curtis. Oli oikein hyvä" Hän vastasi miehelle ja käveli hisseille. `Nuori herra Matthews` Hän ajatteli hieman katkerana. Michael Wills, oli unohdettu ja kadonnut. Hänestä oli tullut Michael Matthews, rikkaan miehen veljenpoika, joka asui hänen luonaan opiskellessaan New Yorkin yliopistossa. Täydellinen peitetarina, hänen nykyinen elämänsä oli yhtä suurta, loistavasti näyteltyä valhetta.

Hän katsoi kelloaan tullessaan eteiseen: 18.30.

 "Michael? Sinäkö se olet?" Hän kuuli Rickyn äänen olohuoneesta. Pelkkä miehen äänen kuuleminen sai hänet vavahtamaan vastenmielisyydestä.

"Kukapa muukaan?" Hän vastasi kävellen kohti kylpyhuonetta.

"Tule käymään täällä" Ricky komensi. Michael huokaisi syvään seisten hetken paikoillaan, ennen kuin totteli käskyä. Ricky istui olohuoneen sohvalla puku päällään ja häntä vastapäätä istui, hoikka, kauniskasvoinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli vihreät silmät ja kastanjanruskeanhiukset kiedottuna nutturalle. Nainen hymyili lämpimästi nähdessään hänet ja katsoi häntä päästä varpaisiin. "Susanne, tässä on veljenpoikani Michael…" Michaelia huvitti edelleen kuulla miehen esittelevän hänet siten. "Michael, tässä on kollegani Susanne Blaine." Michael pakotti kohteliaan hymyn kasvoilleen lähestyessään naista ja kätellessään häntä.

"Hauska tutustua rouva Blaine. Suokaa anteeksi olen hieman hikinen, tulin juuri lenkiltä. Käyn vain nopeasti suihkussa ja vaihtamassa vaatteeni, jos sopii."

 "Oikein hauska tutustua myös sinuun Michael. Enkä tietenkään pahastu, on mukavaa, että nuoret miehet pitävät huolta kunnostaan." He hymyilivät ja Michael poistui huoneesta.

 

Peseydyttyään ja vaihdettuaan vaatteensa Michael palasi takaisin olohuoneeseen, valmistautuen taas vihaamaansa rooliin. Hän istui vapaalle nojatuolille.

"Hyvä ulkonäkö taitaa todella kulkea suvussa" Susanne naurahti katsottuaan häntä uudestaan. Michael hymyili hänelle. "Ricky kertoi, että olet kotoisin Englannista ja että äitisi suvussa on espanjalaista verta?" Nainen katsoi häneen uteliaana.

 "Kyllä se on totta."

"Minä sitten niin rakastan englantilaisia miehiä, aina niin kohteliaita ja tuo aksentti…ooh…" Nainen jatkoi ja naurahti jälleen heleästi. Susanne kyseli hänen opiskelustaan ja Michael kertoi hänelle valmiiksi harjoitellut seikat.

"Sinulla on todella upea luusto, todella kauniit kasvot ja vartalo. Sopisit erinomaisesti malliksi, ehkä johonkin mainokseen tai…Vai mitä Ricky, eikö hän sopisikin?" Susanne kuulosti innostuneelta ja hän katsoi Rickyä, joka oli pysynyt harvinaisen hiljaisena.

"Hänen äitinsä ei hyväksyisi." Ricky vastasi tiukalla äänellä. Susanne näytti hieman yllättyneeltä. Michael alkoi todella kyllästyä tähän esitykseen.

"Niin katsokaas kun äitini on niitä ihmisiä, jotka uskovat että valokuvaus vangitsee kohteensa sielun, niin ettei se pääse taivaaseen. Heillä on oma pieni uskonnollinen ryhmä, jotka uskovat siihen…Mitä voin sanoa, äitini on hieman sekaisin, kuvitelkaa nyt minkälaisen kohtauksen naisparka saisi jos näkisi poikansa mainoksissa, se ajaisi hänet lopullisesti kuilun yli. Surullista tosiaan." Michael selitti vakavalla äänellä, vetäen huolestuneen ilmeen kasvoilleen. Hän oli hiljaa ja pudisteli päättään. Nainen katsoi häntä silmät suurina, epäuskoisena ja hieman järkyttyneenä. Hän mietti oliko poikaparka sekaisin vai tosissaan, mutta tuli sitten siihen lopputulokseen, että poika puhui totta, eurooppalaiset saattoivat olla hieman omituisia ja mistä sitä tiesi mitä Espanjassakin puuhattiin, ehkä siellä tosiaan oltiin hieman takapajuisempia kuin Yhdysvalloissa. Michael huomasi Rickyn katsovan häntä raivoissaan ja tiesi välittömästi että saisi kuulla tästä myöhemmin.

Michael nousi ylös ja meni keittiöön hakemaan juomista. Ricky ja Susan olivat uppoutuneet teennäiseen keskusteluun. Joka solu hänen ruumiissaan huusi, hän halusi huutaa niin lujaa että jonkun olisi pakko kuulla. Hän nojasi tiskipöytään yrittäen rauhoittua. Hän tunsi itsensä niin turhautuneeksi ja voimattomaksi, hän halusi lyödä päätään seinään, hän halusi tehdä jotain purkaakseen oman turhautumisensa, ilmeisesti lenkki ei ollut tällä kertaa riittänyt.

Lopulta hän palasi takaisin olohuoneeseen, missä Susanne kertoi paranaikaa jostakin valokuvanäyttelystä Rickylle.

"Niin upeita kuvia…tunteiden voimakkuus todella välittyy…niin lahjakas taiteilija…." Michael kuunteli hetken naisen jaaritusta. Hän tunsi itsensä omituisen kiihtyneeksi, eikä enää pystynyt olemaan vaiti.

 "Tiesitkö, että myös Ricky harrastaa valokuvausta?" Hän sanoi lopulta. Molemmat kääntyivät katsomaan häntä. Ricky muotoili huulillaan äänettömästi sanat. `Ole hiljaa.`

"Todellako?" Susanne kysyi yllättyneellä, mutta innostuneella äänellä.

"Kyllä, hänellä on kunnon laitteet ja kaikki, hirveästi kuvia, sinun pitäisi näyttää ne hänelle joku kerta setä" Michael jatkoi katsoen suoraan Rickyyn, joka oli todella raivoissaan. Rickyllä oli vaikeuksia pitää itsensä kurissa, Michael näki sen, mutta tiesi ettei mies voinut tehdä mitään kun Susanne oli läsnä.

"Voi Ricky, sinun täytyy näyttää minulle." Nainen kurottautui eteenpäin ja kosketti miehen kättä. Ricky hymyili jäykästi ja selvitti kurkkuaan.

"Joku toinen kerta Susanne, nyt meidän on varmasti parasta lähteä, pöytävaraus on yhdeksäksi." Ricky nousi ylös sohvalta.

"Käyn vain nopeasti puuteroimassa nenäni" Susanne hymyili ja poistui. Ricky katsoi suoraan Michaeliin.

 "Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?" Ricky sähisi. Michael nosti katseensa ja nousi ylös.

 "Juttelin vain vieraamme kanssa, setä. Aivan kohteliaasti niin kuin halusit" Michael sanoi yrittäen kuulostaa tyyneltä, painottaen tietoisesti sanaa: setä. Ricky tarttui häntä käsivarresta ja lähti raahaamaan häntä makuuhuoneeseen.

 "Kadut tätä vielä katkerasti… hyvää yötä Michael." Ricky kuiskasi, jättäessään hänet huoneeseen ja lukitessaan oven perässään.

Michael seisoi hetken paikoillaan, tuijottaen lukittua ovea ja hengittäen kiihtyneenä. Hän kuuli Rickyn ja Susannen juttelevan heidän tehdessään lähtöä eteisessä. Nainen nauroi iloisesti, jollekin mitä Ricky oli sanonut. Naisella ei todellakaan ollut minkään näköistä aavistusta mitä talossa todellisuudessa tapahtui.

Michael meni istumaan ikkunan viereen. Hän tunsi itsensä levottomaksi. Hän kuvitteli Rickyn illallisella Susannen kanssa, juttelemassa ja nauramassa niin kuin normaalit ihmiset, kertomassa lisää valheita, jotka tulivat hänen suustaan pelottavan luontevasti. Susanne nauraisi Rickyn vitseille, kuvittelisi löytäneensä täydellisen miehen. He flirttailisivat keskenään, joisivat samppanjaa ja söisivät upean illallisen. Myöhään he erkanisivat. Ricky ehkä saattaisi naisen kotiinsa ja suutelisi häntä hellästi ovikynnyksellä, toivottaisi hyvää yötä ja tulisi kotiin. Ricky tulisi kotiin ja hakkaisi ja raiskaisi niin sanotun veljenpoikansa -täydellinen herrasmies tosiaan.

Michael ravasi huonetta edestakaisin ja tuijotti kelloa, se oli 23:02. hänen sydämensä hakkasi. Hän tiesi ettei Ricky tulisi vielä muttei myöskään tiennyt kuinka kauan aikaa olisi jäljellä. Lopulta hän asettui makaamaan sängylle, hän yritti saada unta muttei pystynyt nukahtamaan. Hän oli aivan liian jännittynyt. Hän nousi ylös, katsoi ulos ikkunasta ja ravasi uudestaan pitkin huonetta. Hän katsoi kelloa. 00:40 Ricky tulisi pian. Hän tiesi sen. Hän istui sängylle, selkä ovelle päin.

01:13 hän kuuli lähestyvät askeleet, lukko käännettiin auki ja ovi narahti hiljaa. Hän katsoi peilin kautta ovelle ja näki Rickyn. Mies kohtasi hänen katseensa peilin kautta ja virnisti ilkeästi, pysyen paikoillaan ja sanomatta sanaakaan. Ricky avasi vyönsä, veti sen housujen lenkeistä ja kiristi sen käsiensä väliin. Ricky tuli lähemmäksi ja Michael nousi ylös sängyltä kääntyen niin että näki Rickyn.

"Luulet olevasi niin fiksu…Typerä, nuori pentu, se sinä todella olet…" Ricky tuli yhä lähemmäksi ja Michael yritti olla näyttämättä pelkoaan, hän seisoi suorana, pää pystyssä ja hampaat puristettuina yhteen.

"Et enää koskaan…et koskaan sano mitään niin typerää kuin mitä sanoit tänään, ymmärrätkö?!" Ricky huusi ja löi häntä kasvoihin. Michael voihkaisi ja nosti kätensä kipeälle poskelleen. "Nyt, riisu vaatteesi!" Ricky käski. "Heti!" Michaelin kädet vapisivat hänen riisuutuessaan hän tunsi kyyneleiden valuvan alas poskiaan, mutta oli hiljaa. Kun hän oli riisuutunut. Ricky kaatoi hänet vatsalleen sängylle ja löi hänen selkäänsä ja pakaroitaan vyöllä. Yhteensä 18iskua, hän oli joutunut laskemaan ääneen. "Hyvää syntymäpäivää kultaseni" Ricky oli sanonut, viimeisen iskun jälkeen. Michael oli itkenyt ja vaikertanut, kun mies oli tullut hänen sisäänsä ja pannut häntä rajusti ja pitkään. Niin alkoi hänen elämänsä kurjin syntymäpäivä ja hän tiesi ettei voinut odottaa tulevilta parempaa.

*********************************************************************************

Päiväkirja merkintä:

5.8.1998

Olen niin väsynyt; on kuin kävelisi unessa, joka koskaan lopu ja josta kokoajan odotat herääväsi. On kesä, kaupunki on kuuma, mutta tunnen vain kylmyyttä. Miksen jo herää?

 

En taistele enää vastaan, olen hiljaa ja hyväksyn. Teen mitä he tahtovat, mutten koskaan nauti. Elämäni ei pitänyt mennä näin; se ajatus on jatkuva seuralaiseni. Kun ajattelen kaikkea mitä olisin voinut olla, kaikkea mitä halusin olla, vihaan itseäni yhä enemmän. Olen niin likainen…

 

Unelmat rakkaudesta tuntuvat niin naurettavilta nyt ja silti haaveilen siitä yhä. Vanha opettajani ja Rachel, isoäitini, sanoivat joskus, että minun pitäisi palata maanpinnalle, keskittyä todelliseen ja lakata haaveilemasta. Haaveet ja unet ovat ainoita mitä minulla on enää jäljellä ja kuviteltu todellisuus Jackin kanssa. Haluan keskittyä niihin, en siihen todellisuuteen, joka odottaa minua iltaisin. Jos en haaveilisi, kuolisin kokonaan, olisin vain tyhjäkuori.

 

Tunnen itseni välillä niin vieraaksi, kuulen itseni puhuvan, mutta sanat ovat kuin jonkun toisen. Seksi on vain seksiä, ainoa mitä minulta odotetaan. He katsovat minua kuin esinettä, puhuvat minulle, mutta eivät koskaan mistään todellisesta. Sisälläni huudan, sydämeni itkee, mutten enää näytä sitä. Hymyilen, huokaan nautinnosta, joka ei koskaan ole todellista, mutta he kaipaavat vain esityksen. He kaipaavat sitä, huijatakseen itsensä uskomaan, että mitä he tekevät ei ole väärin. He huijaavat itsensä uskomaan olevansa hyviä, antaessaan minulle rahaa siitä. En halua rahaa, en seksiä, enkä koskaan saa siitä mitään. Itken usein, kun olen yksin. Huijatkoon itseään minkä haluavat, huijaanhan minäkin itseäni.

 

Kaipaan kotiin, kaipaan vanhempiani. Jos he tietäisivät, inhoaisivatko he minua kovasti? Ehkä en koskaan enää näe heitä, se on todellisuus, ja ehkä niin on parempi. Poika joka olin silloin, kuoli päivänä jolloin SE otti minut ensimmäisen kerran. Sen silmät ovat niin mustat, kosketus aina niin kylmä. Mietin usein onko Se/hän edes ihminen… Kaipaan kotiin…

-M.W-

 

 

9. Luku

 

Kolme vuotta oli kulunut. Kolme ja puoli vuotta siitä kun Michael oli lähtenyt kotoaan. Michael oli sopeutunut elämäänsä, hän ei ollut onnellinen, mutta hän oli sopeutunut. Hän yritti ajatella mahdollisimman vähän aikaa jolloin oli ollut kotona ja aikaa jolloin hän oli ollut onnellinen. Oli helpompaa olla ajattelematta sitä, sillä muistot tuntuivat tuovan vain ja ainoastaan tuskaa.

Välillä hänestä tuntui, kuin olisi kulkenut sumussa, oli vaikea nähdä eteensä. Hänen omat tekonsa, hänen oma ruumiinsa ja hänen omat sanansa tuntuivat välillä vierailta, kuin hän olisi ollut robotti, joka vain kulki toisen osoittamaan suuntaan. `Miten hyvä ja kuuliainen huora sinusta onkaan tullut.` Hän ajatteli välillä hieman katkerana, tehdessään sitä mitä hänen käskettiin tehdä. Harrastaessaan seksiä miesten kanssa, joille Ricky oli myynyt hänet siksi hetkeksi, tai harrastaessaan seksiä Rickyn kanssa. Hän ei nauttinut seksistä, hän vain teki sitä, hänen mielensä pakeni omaan piilopaikkaansa, hänen ruumiinsa tehdessä työn. Hän oli alkanut uskomaan, että seksin kuuluikin olla sellaista, ettei siitä voinut nauttia, se oli kipeää ja epämukavaa. Vain harvoin se tuntui edes hieman hyvältä. Välillä hän kuitenkin esitti nauttivansa siitä, hän esitti niille miehille, jotka halusivat hänen esittävän. Kyllä, hänestä oli tullut oikein hyvä huora.

Ilman Jackia Michael olisi menettänyt itsensä kokonaan. Vain Jackin ansiosta hän oli pysynyt järjissään ja hänen seurassaan pystyi olemaan jokseenkin oma itsensä. Jack sai hänet nauramaan, Jack oli ainoa joka oli saanut hänet nauramaan niiden vuosien varrella. Toisiltaan he saivat myös hellyyttä, he eivät koskaan maanneet yhdessä, mutta he suutelivat ja halailivat toisiaan usein ollessaan kahden. He hyväilivät toisiaan viattomasti, kuin teinipariskunta ensimmäisessä suhteessaan. Aina silloin tällöin Jack oli halunnut enemmänkin ja ehdottanut sitä, muttei ollut koskaan painostanut. Michael halusi pitää asiat heidän välillään sellaisina kuin ne olivat ja hän pelkäsi, että jos he olisivat tehneet enemmän niin Ricky olisi jotenkin saanut tietää siitä ja heitä olisi rangaistu.

*********************

5.5.2001

Sinä iltana he tulivat Gay-klubille, jossa olivat käyneet monta kertaa aiemminkin. Michael ilahtui nähdessään Jackin clubilla ja meni suoraan hänen luokseen. He istuivat vapaaseen pöytään ja alkoivat juttelemaan. Jack tarjosi hänelle mari-sätkää, jonka he polttivat yhdessä. He yrittivät olla huomioimatta katseita, joita saivat Rickyn ja Joen seurassa olevilta miehiltä.

"Mennään tanssimaan Jack, siitä on jo aikaa kun olemme viimeksi tanssineet." Michael ehdotti nousten ylös pöydästä. Jack nyökkäsi ja seurasi häntä tanssilattialle. He tanssivat lähekkäin, koskettaen toisiaan. Michael liikutti lanteitaan Jackia vasten, mikä oli tehdä toisen hulluksi himosta. Michael tosiaan osasi tanssia. Hän oli nuorempana harrastanut monta vuotta latinotanssia.

"Hyvä luoja Michael…teet minut hulluksi…Haluaisin vain viedä sinut jonnekin syrjään ja…" Jack kuiskasi hänen korvaansa. Michael katsoi häntä ja hymyili, muttei sanonut mitään. Hän halusi vain tanssia. "Kaikki katsovat meitä, he haluavat sinut…olet niin seksikäs…" Jack kuiskasi taas.

 "He haluavat myös sinua Jack, he haluavat meitä molempia. Tuleekohan tänään jotain vieraita, joudummekohan?…"

"En usko, vilkaise Rickyä. Hyvä ettei kuola valu ulos hänen suustaan. Hän haluaa sinut itselleen tänä yönä, olen varma siitä…monen muun pettymykseksi." Michael vilkaisi nopeasti Rickyä ja näki että Jack oli oikeassa, hän tunnisti katseen miehen silmissä. Hän yritti olla ajattelematta tulevaa yötä ja keskittyi vain siihen hetkeen.

Jossakin välissä tanssia, hän huomasi vastakkaisella puolella baaria miehen, jota ei ollut nähnyt aiemmin paikassa. Mies katsoi häntä kiinnostuneena, aivan kuten moni muukin, mutta tässä miehessä oli jotakin sellaista, mikä kiinnitti hänen oman huomionsa. Mies oli pitkä ja hoikka, noin kolmenkymmenen, Hänellä oli mustat hiukset ja harmaat silmät ja hänellä oli yllään mustanahkatakki, jonka alta pilkotti musta kauluspaita, jaloissaan miehellä oli kulutetut siniset farkut.

He palasivat takaisin pöytään ja Michael huomasi aina välillä katsovansa takaisin miehen suuntaan, niin vaivihkaa kun pystyi, jotta Ricky ei huomaisi. Jack oli myös huomannut miehen ja sen kuinka hän katsoi hänen ystäväänsä.

"Häntä en olekaan nähnyt täällä ennen " Jack kuiskasi.

 "En ole minäkään"

"Tuntuu kuitenkin olevan kovasti kiinnostunut sinusta" Jack jatkoi pitäen äänensä edelleen hyvin hiljaisena. Sitten Ricky keskeytti heidät.

"Tulehan käymään tässä Mike" Ricky komensi. Michael nousi hitaasti ylös ja tuli Rickyn luokse hyvin vastentahtoisesti. Ricky veti hänet lähelleen, suuteli häntä, puristaen samalla hänen takamustaan. Rickyn ystävät katsoivat heitä vierestä ja virnuilivat. Michaelia puistatti, hän vetäytyi vaistomaisesti pois Rickyn läheltä.

"Tanssit oikein seksikkäästi kultaseni, odotahan kun pääsemme kotiin niin…" Michael katsoi Rickyä hieman pelokkaana. "No älä näytä noin säikähtäneeltä, siitä tulee oikein hauskaa, lupaan sen." Ricky kuiskasi ja suuteli häntä uudestaan. Lopulta mies hellitti otteensa hänestä ja taputti hänen takamustaan. "No niin, voit mennä takaisin Jackin luokse" Ricky sanoi hymyillen tavalla, jota Michael ei ollut vielä koskaan aiemmin nähnyt, hymy oli ollut milteipä ystävällinen. `Puistattavaa` Michael ajatteli palatessaan paikalleen. Jostain syystä häntä hävetti seikka, että mies jota hän oli katsonut oli luultavasti nähnyt kaiken. Hän ei tiennyt syytä sille, hän ei vain olisi halunnut miehen näkevän äskeistä.

**********************

Muutaman päivän kuluttua, Michael oli kävelyllä Central Parkissa Jackin kanssa.

"Tuollahan on se mies sieltä clubilta, se joka katseli sinua." Jack sanoi äkkiä. Michael katseli hämmästyneenä ympärilleen. "Tuolla puistonpenkillä, näyttää huomanneen sinut." Jack virnisti. Michael käänsi päätään Jackin osoittamaan suuntaan ja kohtasi miehen katseen. Mies hymyili hänelle ja nousi ylös penkiltä lähtien kävelemään heidän luokseen. Michael meni täysin hämilleen.

"Hei, näin sinut clubilla viikonloppuna. Mikä onnekas sattuma että näin sinut täällä tänään, olen halunnut jutella kanssasi siitä asti. Olen Jean" Mies sanoi, ääntäen ranskalaisittain. Michael ei kyennyt aluksi sanomaan mitään, kunnes Jack havahdutti hänet pienellä töytäisyllä kylkeen.

 "Hei… Olen Michael ja tässä on Jack" Hän sai sitten sanotuksi. Mies hymyili hurmaavalla tavalla.

 "Hauska tutustua." Hän sanoi sitten. "Saisinko tarjota sinulle kahvia ja ystävällesi myös?" Jean ehdotti. Michael katsoi empien Jackia kohti.

"Hmm…enpä oikein tiedä sopiiko se nyt." Hän sanoi epäröiden.

 "Totta kai sopii, emmehän me nyt ilmaisesta kahvista kieltäydy." Jack ilmoitti naurahtaen.

"Hyvä, tiedän hyvän kahvilan aivan tässä lähellä"

 

He lähtivät miehen mukaan, vaikka Michaelia epäilytti oliko se hyvä idea. Hän pelkäsi, että Ricky saisi jotenkin tietää asiasta ja että rankaisisi häntä siitä. Hetken päästä he kuitenkin tulivat kahvilaan ja olivat hädin tuskin istuneet pöytään, kun Jack yhtäkkiä ilmoitti poistuvansa. Oli mukamas muistanut, että hänen oli hoidettava joku asia. Michael tiesi heti että Jack valehteli, muttei ehtinyt sanomaan mitään ennen kuin Jack oli jo mennyt. Hän loi vaivaantuneen katseen Jeaniin, joka yhä hymyili hänelle. Michael keskittyi tuijottamaan kahvikuppiaan, jossa hän pyöritteli lusikkaansa hermostuneesti.

"Oletko kotoisin Englannista?" Mies kysyi, rikkoen hiljaisuuden heidän välillään.

 "Olen kyllä."

"Arvelinkin niin, sen kuulee puheestasi." Jean hymyili.

 "Sinä olet ranskalainen, eikö?" Michael kysyi vain sanoakseen jotain.

"Kyllä, syntynyt ja kasvanut Pariisissa. Oletko koskaan käynyt siellä?" Jean kysyi uteliaana.

 "Vain kerran, kun oli 10-vuotias." Michael sanoi, hänen mieleensä palautui välittömästi se kerta. Hänen äitinsä ystävätär oli mennyt naimisiin ranskalaisen miehen kanssa ja he olivat vierailleen heidän luonaan, pitkän viikonlopun verran. Hänen isänsä oli vihannut sitä miestä; Loure Pinonia. "Se mies on ällöttävän lipevä, etkö näe kuinka hän flirttailee sinulle Evelyn, heti kun Anna kääntää selkänsä?…ja se miten hän puhuu Michaelille, halailee ja antaa poskisuudelmia 10-vuotiaalle pikkupojalle! Sairasta…sairas mies sanon minä…mutta mitä muuta noilta voikaan odottaa…" Hän saattoi kuulla isänsä äänen selvästi mielessään, kun hän oli vaahdonnut miehestä ja hänen äitinsä oli nauranut huvittuneena ja lempeänä miehelleen. "Älä nyt viitsi Henry, Loure on oikein mukava mies ja se flirttailu on ollut hyvin viatonta. Antaisit hänelle mahdollisuuden."

"Kauan olet asunut täällä Yhdysvalloissa?" Jean kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.

 "Kolme ja puolivuotta. Entä sinä?"

 "No nyt olen ollut täällä neljä kuukautta, mutta olen asunut täällä aiemminkin. Palaan takaisin Ranskaan luultavasti syksyllä. Viihdyn siellä paremmin." Michael hymyili, nosti kahvikupin huulilleen ja joi.

 "Opiskeletko täällä vai?" Jean kysyi. Michael laski kupin takaisin pöydälle.

"Opiskelen täällä collegessa" Hän vastasi ja inhosi jälleen sitä että joutui valehtelemaan.

 "Minkä ikäinen olet?"

"Täytän kuukauden päästä 21-vuotta. Minkä ikäinen sinä olet?"

"No, sinun silmissäsi varmaan jo vanha pieru, olen 32." Michael naurahti.

"Et sinä nyt niin vanha ole, 32 on vielä nuori…" Michael hymyili ja katsoi miestä.

"Muistan itse ajatelleeni sinun iässäsi, että yli kolmekymppiset olivat jo hirvittävän vanhoja, että siinä vaiheessa elämä olisi jo ohi ja kaikki olisi tylsää ja harmaata. Onneksi niin ei sentään ole." Jean selitti ja hymyili hänelle takaisin. "Kuule olisi tosi hienoa nähdä sinut joskus uudestaankin. Ehkä jo huomenna?" Jean ehdotti heidän juteltuaan jo tovin. Michael epäröi.

"En oikein tiedä…on ollut todella mukavaa jutella kanssani, mutta miesystäväni…" Michael aloitti.

 "Niin tarkoitat sitä miestä, jonka kanssa suutelit clubilla?" Michael nyökkäsi.

"Hän taitaa olla jopa minua vanhempi?"

 "Kyllä hän on 44…minä…"

"Anteeksi että sanon näin, mutta et näyttänyt erityisemmin viihtyvän hänen seurassaan…ei, en olisi saanut sanoa niin…mutta olisiko siitä haittaa saada uusi ystäviä? En pyydä muuta." Jean hymyili ja näytti vilpittömältä.

"Hyvä on, voisimme nähdä huomenna samaan aikaan puistossa?"

 "Sovitaan niin, odotan sitä innolla."

 "Kiitos kahvista Jean. Nähdään." Michael kiitti ja nousi pöydästä.

**********

Michael huomasi viihtyvänsä Jeanin seurassa ja päivien kuluessa he näkivät toisiaan yhä useammin. He näkivät aina kun Ricky oli poissa kotoa ja Jack yllytti häntä tapaamaan miestä, kun huomasi näiden tapaamisten piristävän Michaelia. Kuukauden tapailun jälkeen hän lopulta kertoi Jeanille totuuden Rickystä. Hänestä oli tuntunut, että pystyi luottamaan Jeaniin tarpeeksi ja oli tullut miehen asunnolle. He olivat istuneet alas juttelemaan ja Jean oli tarjonnut hänelle juotavaa. Sinä iltana hän oli kertonut Jeanille kaiken. Se oli tullut yhtenä ryöppynä, hän oli kertonut Tonysta, isoäidistään, vanhemmistaan, siitä kun oli tavannut Rickyn ja kaiken sen mitä Ricky oli tehnyt. Hän oli itkenyt, painautuneena miehen rintaa vasten ja Jean oli rauhoitellut häntä, silittänyt hänen hiuksiaan ja antanut hänen itkeä sen kaiken tuskan pois. Oli tuntunut helpottavalta sanoa se viimein ääneen jollekin. Tuntea, että joku välitti ja kuunteli. Hänestä oli tuntunut turvalliselta Jeanin syleilyssä. Lopulta hän oli rauhoittunut.

Jean otti lasin hänen kädestään ja asetti sen omansa viereen kahvipöydälle. Michael katsoi häneen ujosti hymyillen.

”Anteeksi tuo äskeinen, en tarkoittanut kertoa sitä ihan noin, en tarkoittanut itkeä niin.” Hän sanoi hiljaa. Jean syleili häntä ja sipaisi hänen poskeaan lempeästi.

"Ei se haittaa, olen iloinen että kerroit. Voit luottaa minuun, kai tiedät sen?" Jean piti katseensa hänessä ja hymyili.

"Tiedän. Kiitos Jean, kiitos että kuuntelit ja kiitos että olet siinä." Jean kurottautui eteenpäin ja painoi huulensa hänen omilleen. Se oli heidän ensimmäinen suudelmansa. Michael oli ollut aluksi aivan paikoillaan, mutta tuntiessaan Jeanin tuoksun ja rauhoittavien käsien sivelyt hänen selässään hän antautui suudelmalle, joka oli pehmeä, hidas ja hellä. Lopulta he irtautuivat suudelmasta, Jean piteli häntä yhä hyvin lähellä itseään. Hän asetti kätensä Michaelin kasvoille.

"Voi luoja, olet niin kaunis... niin komea" Jean kuiskasi hiljaa, heidän huulensa miltei koskettivat toisiaan.

Michaelin tunteet olivat sekaiset, hän halusi Jeania, mutta samalla hän pelkäsi. Hän pelkäsi seksiä. Seksi oli yleensä ollut kivuliasta ja muunlaista hän oli kokenut vain hyvin harvoin, eikä hän oikein osannut käsitellä näitä sekavia tunteitaan. He suutelivat uudestaan, hän tunsi Jeanin huulet omillaan, kielen joka työntyi hänen huuliensa väliin seikkailen hänen suussaan. Hänen kätensä hapuilivat miehen vartaloa epävarmoina, mies avasi hänen paitaansa, riuhtoi sen hänen yltään ja sitten omansa. Paljas lämmin iho kosketti toista, Jean ohjasi hänet makuuhuoneen suuntaan ja he kaatuivat sängylle. Mies suuteli hänen kaulaansa, rintakehäänsä ja vatsaansa, siirtyen alas avaamaan hänen housujaan.

Michael tunsi tärisevänsä pelosta, jännityksestä ja halusta. Jean riisui hänen housunsa ja omansa, tuli sitten uudestaan hänen päälleen. Michael ei voinut kyyneleilleen mitään, hän ei pystynyt rentoutumaan täysin ja unohtamaan entistä. Jean rauhoitteli häntä ja hyväili häntä samanaikaisesti. Hän riisui heidät molemmat täysin alasti.

"Älä pelkää, en halua satuttaa sinua." Jean kuiskasi hänen korvaansa, painautui kiinni häneen ja suuteli hänen kyynelistä märkiä kasvojaan. "Yritä rentoutua, kaikki on hyvin" Jean jatkoi, he katsoivat toisiaan suoraan silmiin kun Jean työntyi häneen varovasti. Hän oli hetken liikkumatta hänen sisällään ja Michael tunsi kuinka miehen kalu sykki. "Kaikki hyvin?" Jean tarkisti ja Michael nyökkäsi vastaukseksi. Sitten mies aloitti hitaat työnnöt hänen sisällään antaen Michaelin rauhassa totuttautua ennen kuin hän kiihdytti tahtiaan. Loppua kohdin Michael kykeni antamaan itselleen luvan nauttia, hetkeksi hän kykeni rentoutua ja olla ajattelematta vanhoja kokemuksia. Jean suuteli häntä aina välillä ja sitten hänen vartalonsa jännittyi ja hän tuli. Mies laskeutui hänen päälleen ja hetken he makasivat niin, Jean hänen sisällään, syleillen ja suudellen toisiaan.

Michael oli pukemassa päälleen.

"Joko olet lähdössä" Jean kysyi tultuaan suihkusta.

 "Pakko, en edes halua ajatella mitä tapahtuisi jos Ricky tietäisi minun olleen täällä, toisen miehen luona" Michael sanoi hiljaa.

 "Luulin, että hän ’antaa’ sinun maata toisten kanssa"

 "Niin kauan kun hän tekee päätökset, luoja auttakoon jos itse teen ne, voisinhan jopa nauttia siitä!" Michael naurahti väsyneesti. Jean tuli hänen luokseen ja halasi häntä.

"Olen miettinyt asioita, enkä halua menettää sinua Michael. En voisi lähteä, tietäen että sinä jäät tänne hänen kanssaan. Haluan että tulet mukaani Pariisiin." Jean sanoi ja katsoi hänen silmiinsä. Michael tunsi outoa kiihtymystä ja surua sisällään. Hän katsoi miestä pitkän aikaa ennen kuin sanoi mitään.

"Voi Jean, et tiedä kuinka paljon haluaisin lähteä, mutten voi… Ricky löytäisi minut… hän…" Michael sopersi hiljaa.

 "Hys… älä pelkää. Ei hän löydä sinua, lupaan sen. Minä järjestän asiat, järjestämme yhdessä asiat. Teemme kaiken  niin salaa ja vaivihkaa ettei hän huomaa mitään." Jeanin ääni oli rauhoittava.

 "M-Mutta kuinka? Rickyllä on niin paljon suhteita, että hän löytäisi minut... ja pelkään että …"

"Luota minuun Michael. Usko tai älä, mutta myös minä tunnen oikeita ihmisiä, oikeista paikoista… Muutamme sinun nimesi, hankimme sinulle uuden passin, hän ei löydä sinua, en anna hänen löytää sinua."

Michael katsoi Jeaniin pelokkaana.

"Tämä elämä tappaa sinut enemmin tai myöhemmin, jos et lähde… Luota minuun, anna minun pelastaa sinut tältä." Jean kuiskasi ja suuteli hänen otsaansa. Miljoonat ajatukset juoksivat Michaelin mielessä, hän halusi niin lähteä, hän oli toivonut pelastusta jo niin pitkään ja niin monta kertaa luopunut toiveesta ja nyt se oli tässä, ihminen, joka tarjosi hänelle apuaan ja rakkauttaan. Mutta miksi mies halusi auttaa häntä? Mitä ihmeellistä hänessä oli? Miksi Jean haluaisi nähdä sen kaiken vaivan hänen vuokseen. `Tämä on mahdollisuutesi, älä ajattele liikaa, tartu siihen` Hänen mielensä hoki.

"Uusi nimi, uusi passi?" Hän sanoi lopulta, ääni vapisten.

 "Aivan niin… Lähdetkö?"

 "Hyvä on Jean… Luotan sinuun." Jean näytti helpottuneelta ja hymyili hänelle. He suutelivat vielä kerran, ennen kuin Michaelin oli lähdettävä.

****************

 

Kaikki tuntui tapahtuvan nopeasti, hän otti äitinsä tyttönimen käyttöön. Hänestä tuli Michael Harris. Hän sai uuden passinsa juuri sopivasti ennen lähtöä. Ricky ei aavistanut mitään ja Michael piti sitä hieman yllättävänä. Niiden vuosien aikana, hän oli tullut siihen uskoon, että Ricky tiesi kaiken, huomaisi kaiken mitä hän teki ja nyt hän ymmärsi ettei se ollut totta. Se oli uhkailua ja pelottelua ja miehen oli ollut helppo saada hänet uskomaan siihen, hän oli ollut nuori ja kokematon. Mutta toisaalta, siinä oli myös perää. Hän voisi tehdä vain yhden pienen virheen ja kaikki olisi ohi. Ilman Jeanin apua, hän ei olisi pystynyt pakenemaan, ei koskaan. He olivat olleet hyvin varovaisia Jeanin kanssa ja hänellä oli Jack, joka peitteli hänen jälkiään. Lisäksi hän oli jo tottunut valehtelemaan, oli helppo esittää ja sanoa asioita jotka eivät olleet tosia. Rickyn edessä hän pelkäsi kuitenkin eniten. Jos hän jäisi kiinni, niin… Ei, hän ei edes halunnut ajatella sitä mitä tapahtuisi.

1.9.2001

 Michael makasi Jackin vierellä sängyllä, Rickyn ollessa poissa kotoa. Se olisi heidän viimeinen päivänsä yhdessä, huomenna Michael lähtisi, niin kuin lähtisi myös Jack, mutta eri paikkaan. He pitelivät toisiaan lähekkäin. Michaelin silmät olivat täyttyneet kyynelistä.

"Minua pelottaa Jack. En halua jättää sinua, en halua menettää sinua. Rakastan sinua... Mitä jos en lähtisikään hänen kanssaan ja tulisin sinun mukaasi? Karataan yhdessä Jack?" Michael kuiskasi surullisella äänellä. Hän tarrasi Jackin paitaa tiukemmin ja katsoi hänen silmiinsä. Jack suuteli hänen otsaansa.

"Tiedän, minäkin rakastan sinua… Mutta sinä tiedät, ettemme pärjäisi omillamme… Ei, sinun on parempi hänen kanssaan." Jack sanoi yrittäen hymyillä. Totuus oli, että hänen omakin sydämensä oli vähällä särkyä. Michael oli ainut ihminen hänen edesmenneen äitinsä lisäksi, joka oli koskaan rakastanut häntä ja siitä luopuminen tuntui raastavalta. Mutta hän tiesi, että hänen oli luovuttava, niin todella oli parempi.

Michael mietti Jackin sanoja ja hänen omia tunteitaan. Hän pelkäsi elämää ilman Jackia. Miltei neljän vuoden ajan, Jack oli ollut ainut ihminen, joka oli ollut hänen tukenaan ja hän rakasti ystäväänsä suuresti. Hän myös pelkäsi normaalia elämää, niin hassua kuin se olikin. Hän halusi sitä, mutta hän pelkäsi. Entä jos hän ei enää osaisi elää normaalia arkea? Entä jos kaikki näkisivät mitä hän oli ollut? Ja taas hän huomasi olevansa samassa tilanteessa, kuin neljä vuotta aiemmin; lähdössä vieraaseen maahan, vieraan ihmisen kanssa. Olihan hän tuntenut Jeanin jo neljä kuukautta, mutta silti hän tiesi loppujen lopuksi hyvin vähän miehestä itsestään.

"En edes osaa puhua ranskaa. Minua pelottaa… En välitä, haluan lähteä mukaasi." Michael huokaisi, yhä itkien.

"Hyss...Älä itke. Sinä pidät Jeanista, eikö totta?" Jack kysyi ja Michael nyökkäsi varoen. "Ja tiedän, että tulet pärjäämään hyvin. Hän voi tarjota sinulle normaalin ja turvallisen elämän, minä en voisi. Tiedät mitä olen, ja tuskin koskaan muutun. Se on minun elämäni, mutta se ei ole sinulle. Jos lähtisit mukaani, meidän pitäisi piileskellä jatkuvasti, sinä pystyt parempaan ja tarvitset parempaa. Sinua vain pelottaa, koska olet unelmoinut tästä jo niin pitkään ja se ei tunnu todelliselta nyt." Jack pyyhki kyyneleet hänen poskiltaan ja jatkoi. "Huomenna tähän aikaan sinä olet jo Pariisissa. Pariisissa, herran tähden! En ole koskaan ollut siellä, mutta olen varma, että sinulla tulee olemaan hienoa siellä. Rakkauden kaupunki, vai miksi ne sitä kutsuvat?" Jack naurahti ja hymyili hänelle. Myös Michael hymyili nyt hieman.

"Kaikki järjestyy, enkö sanonutkin niin?" Jack kysyi.

 "Sanoit… Mutta minne sinä menet?" Hän kysyi.

"En ole varma vielä. Ehkä San Fransiskoon tai Los Angelesiin, mahdollisuuksia on lukemattomia." Jack hymyili.

"Mutta minä en näe sinua enää koskaan." Michael totesi surullisena. Kesti hetken ennen kuin Jack kykeni sanomaan sanaakaan tähän, hänen täytyi yrittää pitää äänensä tasaisena.

 "En koskaan unohda sinua Michael." Jack kuiskasi lopulta.

"Minäkään en unohda sinua Jack, rakastan sinua, muista se."

***********

2.9.2001

Lähtöpäivä koitti, Ricky oli lähtenyt tapansa mukaan jo aamulla. Michael pakkasi kiireellä ja hermostuneena. Hänen koko omaisuutensa mahtui yhteen laukkuun. Tärkein kaikista oli kuva hänen perheestään, siitä oli tullut hänen aarteensa, jota hän säilytti huolella. Hän katseli kuvaa hetken haikeana ennen kuin asetteli sen varovasti vaatteidensa väliin. Sitten hän oli valmis. Vilkuilematta taakseen hän jätti asunnon ja kiiruhti ala-aulaan, jossa Jean odotti häntä.

Michael loi pelästyneen katseen herra Curtisiin, joka seisoi sivummalla, katsellen häntä ja Jeania. Entä jos mies soittaisi Rickylle ja kertoisi mitä oli nähnyt? Herra Curtis huomasi hänen huolestuneen ilmeensä ja hymyili hänelle rohkaisevasti. Sitten hän veti sormillaan huuliensa poikki, heitti selkänsä taakse näkymättömän avaimen ja asetti oikean kätensä sydämensä päälle. Michael hymyili miehelle ja muotoili huulillaan sanan; Kiitos. Hän ei voinut olla miettimättä, tiesikö herra Curtis totuuden Rickystä ja hänestä, vai miksi tuo äänetön lupaus hiljaisuuteen?

Jack odotti asunnon ulkopuolella; cowboyhattu päässään ja matkalaukku olallaan. Michael tuli Jackin luokse ja he halasivat.

"Oli pakko tulla vielä hyvästelemään." Jack kuiskasi.

"Olen iloinen, että tulit… Tulee ikävä sinua Jack. Pärjääthän nyt? Jätä huumeet, okei? Lupaa minulle että yrität, että haet apua siihen." Michael vetosi, katsoen suoraan ystävänsä silmiin.

 "Hyvä on, kun nyt noin kauniisti pyydät… Ja sinä…" Jack katsoi Jeaniin. "…Pidäkin hyvää huolta Michaelista, hän ansaitsee sen, hän ansaitsee vain parasta, muista se." Jack katsoi Jeania vaativasti.

"Totta kai, vain parasta, lupaan." Jean hymyili. 

"No niin, menkäähän nyt ettette myöhästy lennoltanne…." Jack sanoi molemmille ja sitten he halasivat vielä kerran. "Olet aina ajatuksissani, mene ja ole onnellinen." Jack kuiskasi hänen korvaansa.

"Minäkään en koskaan unohda sinua, kiitos kaikesta Jack. Pidä huolta itsestäsi." Michael kuiskasi takaisin.

"Aina."

Jean oli pysäyttänyt taksin.

"Tulehan nyt Michael, mennään." Michael istui taksiin ja katsoi taakseen takaikkunasta, hän vilkutti Jackille, joka oli jäänyt seisomaan talon eteen. Jack näytti niin komealta cowboy hatussaan, hymyillen itsevarmana. Lopulta Jack katosi hänen näkyvistään. Michael tunsi kyyneleet silmissään, hän ei olisi halunnut jättää Jackia ja ajatus ettei hän enää koskaan näkisi ihmistä, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon, tuntui musertavalta. Hän rukoili mielessään, että kaikki järjestyisi heille molemmille.

Michael oli vaitonainen koko matkan kentälle, hän ei pystynyt olla ajattelematta sitä yötä kun hän oli tullut New Yorkiin, katsellut niitä samoja maisemia täysin erisilmin, viattomana ja toiveikkaana. Nyt hän oli matkalla kohti parempaa elämää tai niin hän toivoi, mutta samalla hän ei uskonut sen olevan totta. Hän pelkäsi että jotain sattuisi, että Ricky tietäisi ja odottaisi heitä lentokentällä eikä hän pääsisikään lähtemään.

Vasta heidän päästyään lentokoneeseen, Michael rauhoittui hieman. Hän katseli tyytyväisenä maata joka erkani heidän takanaan koneen noustessa yhä ylöspäin. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan, sulki silmänsä ja puristi Jeanin kättä.

"Kaikki hyvin?" Jean kysyi katselleen huolestuneena Michaelia. Michaelin kasvoille nousi hymy, hän avasi silmänsä ja katsoi Jeaniin

"Kaikki on loistavasti" hän sanoi sitten ja nojautui eteenpäin suutelemaan miestä. "Kiitos sinun"

Tuntui surrealistiselta seistä Pariisin maaperällä.

"En voi uskoa, että olen todella täällä." Michael kuiskasi Jeanille heidän kävellessä ulos terminaalista.

"Usko pois, sinä todella olet." Jean hymyili ja tarttui häntä kädestä. "Ystäväni Erick, lupasi tulla hakemaan meidät." Jean sanoi. "Ah, tuolla hän onkin!" Jean huudahti ja vilkutti miehelle, joka käveli heitä kohti.

"Bonjour! Sinä taidat olla Michael? Tervetuloa Pariisiin! Olen Erick."

"Bonjour, Erick." Michael sanoi hymyillen. "Valitettavasti en oikein osaa enempää ranskaa, häpeän myöntää sitä." Michael naurahti.

 "Ah, no älä sitä sure ollenkaan, piankos sinä opit nyt kun sinulla on kaksi suuremoista opettajaa." He kävelivät autolle päin.

"Paul ei tullut mukaan?" Jean kysyi.

"Ei, olisi kyllä kovasti halunnut nähdä sinut pitkästä aikaa ja tietenkin tämän ihmeellisen Michaelin, josta olet niin paljon puhunut, mutta no, kun työt kutsuvat niin ne kutsuvat." Erick hymyili, katsoen Michaeliin

. "Niinhän se on. Tulkaa joku ilta käymään niin tehdään jotakin ruokaa yhdessä." Jean ehdotti.

 "Toki, Paul ei varmaan malta odottaa kovin pitkään teidän tapaamistanne." Michael huomasi pitävänsä heti miehestä, Erick vaikutti hyvin sympaattiselta ja välittömältä ihmiseltä.

 

He tulivat Jeanin asunnolle, joka sijaitsi hieman syrjemmällä keskustasta. Erick auttoi heitä kantamaan laukut ylös asuntoon, kolmannessa kerroksessa. Asunto oli mukavan kokoinen ja valoisa, olohuoneessa oli parveke, josta avautui mukava näkymä viereiseen puistoon. Michael meni heti ikkunan ääreen katsomaan sitä.

"Onpa täällä kaunista." Hän sanoi sitten. Jean tuli hänen taakseen.

"Niin on, olenkin kaivannut tätä." hän suuteli Michaelin niskaa.

"No jospa minä jätän teidät kyyhkyläiset rauhaan." Erick sanoi hymyillen oven suusta.

 "Kiitos avustasi Erick, tulisitteko jo huomenna käymään Paulin kanssa?" Jean kysyi.

 "Tottahan toki, me voimme tuoda viinin. Nähdään sitten!" Erick sanoi ja lähti.

 

"Mmm…vihdoinkin kahden." Jean huokaisi oven sulkeuduttua. "Mitäs sanot virallistettaisiinko sinun muuttosi tänne tuolla makuuhuoneen puolella?" Jean kysyi puristaen Michaelia itseään vasten ja leikkien hänen hiuksillaan. Michael katsoi Jeania silmiin ja suuteli häntä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi lennonjälkeen, muttei halunnut kieltää mitään mieheltä, joka oli pelastanut hänet, joka tarjosi hänelle uuden elämän. Hän halusi miellyttää Jeania enemmän kuin mitään ja saada hänet nauttimaan.

Hän antoi Jeanin johdatella itsensä makuuhuoneeseen, lähelle sänkyä. Michael avasi suudellessaan Jeaniin paidan napit ja livutti sen hellästi pois hänen päältään. Hän siirtyi alemmas huulilta kohti kaulaa, rintakehää ja vatsaa, kunnes oli polvillaan miehen edessä. Hän avasi Jeanin vyön, ja housun napit, laskien housut alas. Sitten hän suuteli miehen elintä boksereiden läpi. Jean huokaili kiihottuneena. Hän haroi Michaelin t-paitaa hänen yltään.

"Otetaan tämä pois, haluan nähdä kauniin vartalosi." Jean sanoi ja kiskoi paidan Michaelin pään ylitse.

Michael veti Jeanin alushousut alas ja alkoi nuolemaan hänen kiveksiään, sitten hän otti kovettuneen kalun huuliensa väliin leikitellen sillä, kiusoitellen Jeania.

"Helvetti Michael…ota se, ime sitä, ole kiltti…" Jean voihkaisi. Michael sylkäisi Jeanin elimelle, hyväili sitä kädellään ja otti sitä sitten enemmän suuhunsa. Hän liikutti huuliaan sen vartta pitkin, hyväillen samalla sitä kädellään ja toisella kädellään Jeanin kiveksiä. Hän katsoi samalla Jeania silmiin, tarkkaillen hänen reaktiotaan. "Mmm…tuntuu hyvälle, juuri noin chéri …Näytät niin seksikkäältä siellä, minun kaluni suussasi." Jean huokasi ja tarttui Michaelia hiuksista alkaen naida häntä nopeammin suuhun. Michael kakoi ja yritti saada hengitettyä samalla, kun hänen suutaan pantiin.

"Sängylle nyt, haluan tulla sisääsi" Jean sanoi ja veti nuoremman miehen ylös lattialta. Hän työnsi Michaelin sängylle vatsalleen ja veti hänen farkkunsa ja bokserinsa nopeasti alas. Hän halusi tätä nopeasti, hän halusi tuntea sen lämmön ja tiukkuuden tyydytystä vaativan kalunsa ympärillä. Hän sylkäisi kädelleen ja työnsi kaksi sormeaan sisään, venyttäen häntä. Michael vaikersi, joko kivusta tai nautinnosta, mutta sillä hetkellä Jean ei välittänyt kummasta. Hän halusi tätä nyt heti, eikä jaksanut odottaa. Hän työnsi kalunsa sisälle ja Michael parahti.

Jean otti tiukan otteen Michaelin lantiosta ja alkoi panemaan häntä kovaa. Hän siirsi toisen kätensä hyväilemään Michaelin kalua. Michael vaikersi hän tunsi kipua sisällään ja samalla mielihyvää Jeanin käden hyväilystä kalullaan. Kivusta huolimatta, tämä oli kuitenkin parempaa, kuin kenenkään toisen kanssa, joten hän ei valittaisi, hän ei pyytäisi Jeania valmistamaan häntä paremmin. Hän ei rehellisesti edes tiennyt, ettei sen tarvitsisi sattua.

Jean tuli vain hyvin vähän sen jälkeen, kun Michael oli tullut. Hän hengitti raskaasti lysähdettyään sängylle, nuoren rakastajansa viereen.

"Olet paras Michael… Mennäänkö nyt yhdessä suihkuun?" Jean kysyi hymyillen, tarttui tärisevän, nuoremmanmiehen kädestä ja johdatteli kylpyhuoneeseen.

 

 

10. Luku

Michael oli hyvin kiintynyt Jeaniin, joka tuntui palvovan maata hänen jalkojensa alla. Elämä tuntui jälleen hyvältä, eikä hänen tarvinnut pelätä enää. Hän oli ehtinyt tutustua Jeanin ystävistä vasta Erickiin ja Pauliin ja nautti heidän seurastaan suunnattomasti. Erick tuntui olevan hänelle kuin isoveli, joka piti huolta hänestä.

Hän oli ollut Pariisissa kuukauden kun Jean päätti järjestää juhlat, joissa hän tutustuisi muihin Jeanin ystäviin. Michaelia hermostutti hieman, menneisyys oli jättänyt häneen jälkensä, epävarmuuden. Eikä hän kyennyt peittoamaan kaikkia mielensä demoneja, jotka saivat hänet uskomaan olevansa jotenkin huonompi ja tahrittu. Jean kuitenkin tuntui olevan vakuuttunut hänen täydellisyydestään ja se ahdisti häntä jossain määrin. Michael pelkäsi että loppujen lopuksi Jeankin oli vain rakastunut hänen ulkonäköönsä, eikä siihen kuka hän todella oli.

Juhlailta saapui ja asuntoon tuli paljon enemmän ihmisiä kuin mitä hän oli ajatellut. Hän jutteli Erikin ja Paulin kanssa, kun Jean tuli heidän luokseen toisen miehen seurassa. Mies, joka oli Jeanin ikäinen, hoikka, kapeakasvoinen ja huolitellusti pukeutunut, katsoi häntä ylimielisesti päästä varpaisiin.

 "Patrick, tässä on Michael"

"Michael, tässä on hyvä ystäväni Patrick" Jean esitteli heidät.

"Hei" Michael ojensi kätensä tervehtiäkseen, johon Patrick vastasi katsomalla häntä alta kulmiensa ja ojentamalla sitten väsyneesti kätensä kätelläkseen häntä nopeasti. Michael kummastui miehen käytöstä itseään kohtaan. Miehen katse viipyi hänessä kauan, katse oli hyvin arvioiva eikä Michael pitänyt siitä tai miehen kasvoilla olevasta kummallisesta virneestä. Sitten Patrick kääntyi hetkeksi Jeanin puoleen ja sanoi hänelle jotakin ranskaksi, Jean hymyili ja nyökytteli päätään, katsoi sitten Michaeliin ja kommentoi jotakin takaisin Patrickille.

Michaelille tuli välittömästi epävarma olo, hän tiesi, että Patrick oli sanonut jotain hänestä, muttei tiennyt mitä. Hän vilkaisi nopeasti takanaan seisovaan Erickiin, joka katseli sekä Jeania että Patrickia paheksuvasti. Erick sanoi heille jotain, josta Jean tuntui närkästyvän. Michael ahdistui entisestään, häntä ärsytti se ettei ymmärtänyt kieltä, se muistutti häntä siitä kuinka ulkopuolinen oli tässä maassa. Jean sanoi jotain takaisin Erickille tiukkaan äänen sävyyn kurtistaen kulmiaan, jonka jälkeen hän käänsi katseensa takaisin Michaeliin ja ilme muuttui lempeämmäksi

"Menen juttelemaan tuonne muiden kanssa, toivottavasti sinulla on hauskaa kultaseni" Jean sipaisi kevyesti hänen kasvojaan ja hymyili.

"En ole koskaan pitänyt tuosta Patrickista" Erick sanoi heidän mentyään. "Äläkä sinäkään välitä hänestä, Patrick on mitä on"

"Mutta mitä tuo äskeinen oikein oli? Mitä hän sanoi minusta?" Michael kysyi hieman epävarman kuuloisena. Erick oli hetken aikaa hiljaa.

"Äs, ei mitään tärkeää, sellaista minkä voi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään järkevää tuolta mieheltä harvoin kuulee" Erick sanoi, hänen kasvojensa ilme muuttui tuimaksi hänen katsoessaan toisella puolella huonetta seisovaan Patrickiin.

"Mutta, unohdetaan nyt se ja jutellaan jostakin muusta" Erick huokaisi sitten. Michael ei kuitenkaan pystynyt unohtamaan sitä, hän halusi tietää, hän halusi ymmärtää mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän ei halunnut olla aina se ulkopuolinen, joku josta muut saattoivat vitsailla hänen läsnä ollessaan.

 

Ilta kului, oli jo myöhä. Erick ja Paul tekivät lähtöään.

"No niin aika lähteä, väsyttää jo niin, eihän sitä jaksa enää juhlia samalla tavalla kuin nuorempana." Erick sanoi. "Hyvää yötä ja koita kestää noita kännikaloja, yritä olla välittämättä heistä vaikka he sanoisivatkin jotain typerää." Mies lisäsi ja halasi häntä.

 "Hyvä on, yritän. Hyvää yötä" Michael sanoi hymyillen. Hän tunsi välittömästi itsensä ulkopuoliseksi Jeanin asunnossa kun Erick ja Paul olivat menneet. Hän katseli hieman arasti Jeania ja hänen ystäviään jotka istuivat olohuoneessa jutellen ja naureskellen. Patrickin lisäksi asuntoon oli jäänyt neljä muuta Jeanin ystävää. Hän ajatteli mennä suoraan nukkumaan ja käveli kohti makuuhuonetta, kun Jean kutsui häntä.

"Michael, minne olet menossa? Tulehan tänne meidän kanssa." Jeanin äänestä huomasi heti hänen olevan vahvasti humalassa.

"Ajattelin mennä nukkumaan olen jo aika väsynyt." Michael vastasi, häntä ahdisti se että kaikki katsoivat häntä. Patrick hymähti ja sanoi jotain ivallisella äänellä muille, josta Michael ymmärsi ainoastaan sanan; englantilaiset, muut naureskelivat hieman. Michael tunsi suuttuvansa ja hänen rohkeutensa kasvoi.

"Jos sinulla on jotain sanottavaa minulle Patrick , niin voisit sanoa sen suoraan! Anna tulla, ihan mitä vain sinulla nyt sattuu olemaan minua tai ylipäätään englantilaisia vastaan niin sano se nyt!" Michael huusi. Patrick katsoi häntä hiljaa, mutta pian hänen kasvoilleen kuitenkin nousi sama ärsyttävä virne. Jean näytti yllättyneeltä hänen purkauksestaan.

"Haluatko todella tietää? Hyvä on, en sanonut muuta kuin että te englantilaiset olette pirun ikävystyttäviä." Patrick vastasi katsoen suoraan häneen.

"Siinäkö kaikki Patrick? Hyvä on, en toki halua ikävystyttää teitä sen enempää." Michael sanoi edelleen vihaisena ja vilkaisi nopeasti Jeania joka istui hiljaa katsoen häntä. Michael kääntyi poistuakseen

"Kultaseni älä nyt suutu noin vähästä, leikkiähän se vain oli, vai mitä Patrick?" Jean sanoi.

 "Niin aivan, etkö ymmärrä huumoria?" Patrick naurahti.

"Patrick lopeta." Jean sanoi hiljaa. Michael vilkaisi heitä nopeasti

"Hyvää yötä." Hän sanoi ja meni makuuhuoneeseen.

 

Jean tuli pian hänen perässään. Michael istui sängyllä

"Michael, älä nyt ota tuota äskeistä niin vakavasti." Jean sanoi ja istui hänen viereensä sängylle.

"Olen pahoillani, mutten pidä hänestä enkä usko että mielipiteeni muuttuu." Michael sanoi.

"Pidät hänestä varmasti kun tutustutte toisiinne paremmin, odota vain." Jean sanoi ja suuteli häntä hyväillen samalla hänen vartaloaan.

"Hei Jean! Jäittekö naimaan sinne vai mitä?" Patrick huusi ja nauroi perään.

 "Sinun on parasta mennä ystäviesi luokse." Michael sanoi. Jean yritti vielä suudella häntä, mutta Michael vetäytyi kauemmaksi.

"Hyvä on sitten." Jean sanoi hivenen loukkaantuneeseen sävyyn ja lähti huoneesta sulkien oven perässään. Michael riisuuntui, jättäen vain bokserit ylleen ja kömpi peiton alle. Hän kuunteli hetken olohuoneesta kantautuvaa äänekästä puheensorinaa ja naurua ennen kuin nukahti.

Kello oli neljä aamuyöllä He olivat kaikki jo hyvin juovuksissa, kaikki paitsi Patrick joka ei ollut juonut niin paljon kuin muut. Hän kuunteli huvittuneena Jeanin ja muiden humaltunutta keskustelua ja katsoi aina välillä makuuhuoneen suuntaan, jossa Michael nukkui. Lopulta hän nousi ylös ja hiipi muiden huomaamatta huoneen ovelle. Hän livahti nopeasti sisään ja katsoi sängyllä selällään nukkuvaa nuorta miestä. Hän nousi sängylle, Istui Michaelin jalkojen päälle ja painoi kämmenensä hänen suunsa eteen. Michael heräsi säikähtäen, hänen sydämensä löi kiivaasti. Hän katsoi Patrickia pelokkaana ja hämmästyksestä lamaantuneena.

"Tiedän kyllä mikä olet" Patrick kuiskasi. "Olen nähnyt ne videot sinusta …olet vain englantilainen huora, taidat vain pitää siitä, että vanhemmat miehet panevat sinua. Itseasiassa, taidat haluta sitä nytkin." Patrick sanoi, siirsi toisen kätensä peiton alle ja puristi Michaelia haaroista. Michael pyristeli pois hänen altaan, perääntyi hänestä ja nousi istumaan.

"Mistä videoista oikein puhut?" Hän kysyi kiihtyneenä. Patrick virnisti.

 "Mistä videoistako? Et suinkaan ole voinut unohtaa…tarkoitan niitä pornovideoita…" Patrick kuiskasi. Michael katsoi häneen järkyttyneenä, hän ei voinut uskoa sitä, hän muisti Rickyn, kameran ja ne muut videokasetit mitä oli kerran nähnyt siinä lukitussa huoneessa Hän oli pelännyt että nauhat levitettäisiin johonkin, muttei koskaan uskonut, että joku Jeanin ystävistä olisi voinut nähdä ne.

"Mistä olet saanut ne?"

"Onko sillä väliä? Mitä luulet Jeanin ajattelevan niistä? Kun sinä pysyt vaiti tästä, niin Jeanin ei tarvitse nähdä niitä…"Patrick uhkasi ja katsoi häntä omahyväinen hymy huulillaan. Hän kumartui lähemmäksi Michaelia ja kuiskasi hänen korvaansa. "Pidin muuten hemmetin paljon näkemästäni…kyllähän sinua panisi mielellään…" Michael katsoi mieheen inhon vallassa, kun tämä perääntyi takaisin.

"Mene pois, nyt heti… olet ällöttävä." Hän sähähti. Patrick katsoi häneen ilkikurisesti.

"Sinuna olisin hieman ystävällisempi, kuten sanoin olisi ikävää jos Jean joutuisi näkemään poikaystävänsä sellaisessa…hmm…sellaisissa tilanteissa." Hän sanoi sitten, nousi sängyltä ja käveli ovelle. Ovella hän kuitenkin kääntyi vielä ja lähetti Michaelille lentosuukon. "Kauniita unia, Michael." Patrick sanoi ja poistui.

Michael katsoi ovea typertyneenä, hänen hengityksensä oli kiihtynyttä. Hän tunsi suuttumusta, menneisyys ei jättäisi häntä koskaan rauhaan, aina olisi joku joka muistuttaisi siitä. Hän tunsi itsensä typeräksi, kun oli hetken luullut voivansa unohtaa sen…

Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.

Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Michael oli kestänyt Patrickin käytöksen, sanomatta mitään siitä Jeanille, kunnes lopulta hän oli saanut tarpeekseen.

He olivat Jeanin asunnossa kolmistaan. Michaelista Patrick vietti liikaakin aikaa heidän kanssaan, hän ei tosiaankaan voinut sietää miestä ja Patrickkaan ei tuntunut pitävän hänestä, muuten kuin vain hänen ulkonäöstään. Michael laittoi ruokaa keittiössä, kun Jean ja Patrick juttelivat olohuoneesta ja kun Jean oli mennyt parvekkeelle polttamaan tupakkaa, Patrick tuli hänen luokseen keittiöön.

Mies hiipi hänen taakseen ja puristi lujaa hänen takamustaan.

 "Mmm…Näytät niin herkulliselta tänään, et tiedä miten mieleni tekisi…jos Jean ei olisi täällä, niin voisit näyttää minulle niitä temppuja mitä hyvä huora on oppinut." Patrick kuiskasi hänelle.

"Painu helvettiin Patrick! Tämä saa jo riittää! Jos luulet että aion kestää käytöstäsi vielä pitkääkin niin olet väärässä. Minä kerron Jeanille kaiken mitä olet tehnyt ja sanonut!" Michael huusi, kun oli työntänyt Patrickin irti itsestään. Patrick katsoi häntä virnuillen.

"Et taida muistaa, että minulla on edelleen ne videot, enkä epäröi hetkeäkään näyttää niitä Jeanille, jos sinä…"

"Helvetti Patrick! Minua ei kiinnosta! Haluan vain että jätät minut rauhaan! Ja sitä paitsi Jean tietää kaiken menneisyydestäni." Michael huusi raivoissaan. Patrick astui taaksepäin yhä virnuillen.

"Myös niistä videoista? No, itsepähän valitset."

 

Sillä hetkellä Jean palasi keittiöön.

"Mitä täällä oikein tapahtuu? Riitelittekö te?" Jean kysyi. Molemmat katsoivat häneen ja sitten toisiaan.

"Arvostaisin todella paljon Jean, jos pyytäisit ystävääsi lähtemään. Olen saanut tarpeekseni hänen ahdistelustaan." Michael sanoi katsoen Patrickia uhmakkaana.

"Ilmeisesti sinun poikaystävälläsi on kummallisia harhoja, tulin vain tarjoamaan apuani ja hän alkoi huutamaan minulle."

"Tarjoamaan apuasi?! Niin varmaan. Jos kutsut sitä avuksi, niin kiitos vaan, mutta en tarvitse sitä!" Michael huusi.

"Tuota, Patrick…ehkä sinun on parempi lähteä. Jutellaan myöhemmin, jooko?" Jean sanoi, katsoen ystäväänsä.

"Hyvä on Jean. Yritä nyt puhua järkeä tuolle hullulle." Patrick sanoi ja lähti.

 

Jean tuli hänen luokseen ja otti hänet syleilyynsä.

"Mikä sinulla on rakas? Miksi te riitelitte? Haluaisin niin kovin että tulisitte toimeen keskenänne. Etkö voisi yrittää?" Jean kysyi pehmeällä äänellä, silittäen kädellään hänen kasvojaan.

 "Miksi minun pitäisi olla se joka yrittää? Etkö ole huomannut Jean? Etkö tosiaan huomaan miten hän puhuu minulle ja miten hän koskettelee minua?" Jean laski kätensä hänen vyötärölleen ja katsoi häneen kummastuneena.

"Ehkä vain kuvittelet kultaseni? Hän yrittää vain tutustua sinuun."

 "Tutustua Jean?! Voi hyvä luoja että olet sokea. Patrick ei pidä minusta! Hän vain loukkaa minua ja luulee että voi tehdä mitä vain, koskettaa minua miten haluaa!" Michael irrottautui Jeanin otteesta ja jatkoi ruuan valmistamista vihaisena.

"No ehkä sinä annat jotain sellaisia signaaleja hänelle. Olen nähnyt kuinka flirttailet muiden kanssa, ehkä teet sitä myös Patrickin seurassa!" Jean huusi oltuaan hiljaa jonkun aikaa. Michael kääntyi katsomaan häneen.

"Signaaleja?? Enkä edes ole flirttaillut kenenkään kanssa! Jean avaa silmäsi!" Michael huusi. Jean katsoi häneen uhkaavana ja lähestyi häntä. Hetken näytti jo siltä, että Jean löisi häntä ja Michael katsoi miestä hieman pelokkaana.

"Älä huuda minulle, kiittämätön pentu!" Jean huusi, hilliten halunsa lyödä häntä. "Menen kävelylle. Nähdään myöhemmin ja mieti vähän omaa käytöstäsi sillä aikaa." Jean sähähti ja lähti. Michael seisoi typertyneenä keittiössä kuullessaan ulko-oven pamahtavan kiinni. `Miten ihmeessä tämä kääntyi näin? Miksi kaikki on aina minun syytäni?` Hän mietti.

Jean oli raivoissaan, hän ei pitänyt siitä että hänelle huudettiin. Kumpi oli oikeassa, Patrick vai Michael? Hän ei tiennyt, mutta hän oli tuntenut Patrickin jo monta vuotta, hän oli hänen parasystävänsä ja häneen oli aina pystynyt luottamaan niin hyvässä kuin pahassa. Patrick tiesi kaiken hänestä eikä koskaan tuominnut häntä ja loppujen lopuksi hän oli tuntenut Michaelin vain lyhyen aikaa ja pojan menneisyys… No se oli jotain mikä häiritsi häntä hieman, kuinka moni mies oli koskenut Michaeliin ennen häntä? Pelkkä ajatus raivostutti häntä. Hän tuli ystävänsä asunnolle ja soitti ovikelloa, kesti vain hetken ennen kuin Patrick tuli avaamaan.

"Jean, mikä yllätys! Tule sisään."

He istuivat olohuoneeseen.

"Kerrohan nyt Patrick, mikä on totuus? Se mitä Michael sanoi…" Patrick keskeytti hänet.

 "Michael vain kerjää huomiotasi Jean, mitä muuta voi odottaa sellaiselta…hmm…odotas hetki, näytän sinulle jotain mikä saattaisi kiinnostaa sinua…eiköhän se auta sinua näkemään asiat selkeästi."

 

*******

Kun Jeania ei kuulut, Michaelista alkoi tuntumaan pahalta. Hän ei olisi saanut huutaa Jeanille, mies oli antanut hänelle niin paljon ja ollut hänelle niin kiltti. Hän oli velkaa Jeanille paljon, eikä ansainnut hänen hyvyyttään. Hän yrittäisi olla parempi ja yrittäisi olla ystävällinen Patrickille, jos Jean toivoi niin. Hän ei pitänyt miehestä, mutta hän yrittäisi, Jeanin vuoksi. Lopulta hän kuuli ulko-oven avautuvan. Jean tuli eteiseen ja riisui päällysvaatteensa. Michael tuli häntä vastaan ja nojasi käytävän seinään.

"Kuule Jean olen pahoillani, en olisi saanut huutaa sinulle. Minä vain, no… Patrick vain kiristää hermojani välillä, mutta minä lupaan että yritän tulla toimeen hänen kanssaan." Michael sanoi. Jean mulkaisi häntä kummallisesti, halveksuvasti.

"Niin totta vie yrität." Jean sanoi kylmällä äänellä ja kulki hänen ohitseen baarikaapilleen. Jean täytti lasinsa viskillä ja joi. Michael katsoi Jeania epävarmana, hän ei tiennyt mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, hän vain tiesi, että Jean oli yhä vihainen hänelle.

"Voisin lämmittää sinulle ruokaa, jos sinun on nälkä?" Michael ehdotti aralla äänellä. Jean kohotti uudestaan katseensa häneen.

 "En ole nälkäinen" Jean sanoi ja istui sohvalle, hän oli täyttänyt lasinsa uudestaan. Hän laittoi telkkarin päälle.

"Missä sinä kävit?" Michael kysyi ja istui nojatuolille, hän ei jostain syystä uskaltanut istua aivan Jeanin viereen.

"Patrickin luona" Kuului lyhyt vastaus. Michael tunsi itsensä hermostuneeksi hänen kämmenensä hikosivat.

"Ahaa" Hän ei kyennyt sanomaan muuta, Jean käyttäytyi todella omituisesti. Mies nousi ylös ja teki itselleen uuden drinkin ja palasi takaisin paikalleen tuijottamaan ilmeettömänä kuvaruutua, jossa pyöri joku typerän näköinen visailuohjelma. Ruudulla pyöri kauniita naisia hyvin vähissä vaatteissa. Michael nielaisi hermostuneena katsoen Jeanin juomista. Hän tiesi, että oli parasta olla hiljaa. Michael nousi ylös ja meni makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa.

Tunnin kuluttua Jean hoiperteli huoneen oviaukolle. Michael kääntyi katsomaan miestä, joka oli jo hyvin humaltunut. Hän laski kirjan yöpöydälle ja nousi istumaan Jeanin tullessa lähemmäksi. Jean istui sängynlaidalle, hieman kauemmaksi hänestä.

 "Tulehan tähän viereeni rakas." Jean sanoi sammaltaen ja taputti paikkaa vierellään. Michael liikkui varovasti lähemmäksi ja Jean kietoi kätensä hänen ympärilleen. Michael huomasi pelkäävänsä Jeania hieman. Jean kumartui suutelemaan häntä rajusti ja kaatoi hänet sängylle. Jeanin suu maistui aivan viinalle ja hän painoi huuliaan niin raivokkaasti hänen omiaan vasten, että se miltei sattui. Jean piteli voimakkaasti hänen ranteistaan, niin voimakkaasti, että hän tiesi että hänelle jäisi mustelmat siitä.

"Jean, kiltti lopeta…sinä satutat minua…" Hän vaikersi poikaystävänsä alla. Jean katsoi häntä silmät leiskuen. Hän ei olisi halunnut lopettaa. Michael näki Jeanin silmistä kuinka hän kamppaili itsensä kanssa. Lopulta Jean kierähti hänen päältään, nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen. Vain hetkeä myöhemmin Michael kuuli veden juoksevan suihkusta. Hän ei ymmärtänyt miksi Jean tuntui olevan niin vihainen hänelle.

**************************

Kaksi viikkoa kului ja Jean edelleen käyttäytyi hieman kylmästi häntä kohtaan. Michael oli yrittänyt kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta hän ei suostunut kertomaan. Michael mietti olisiko Patrick näyttänyt nauhat Jeanille?

Oli perjantai-ilta ja he tulivat eräälle clubille. Patrick oli myös siellä, mutta Michael ei antanut sen seikan häiritä itseään, etenkin kun Erick ja Paul olivat myös paikalla. Paulin ystävä Kristijan oli myös tullut heidän seuraansa. Kristijan oli asunut monta vuotta Englannissa ja Michael uppoutui täysin keskusteluun miehen kanssa. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli viimeksi jutellut ihmisen kanssa, joka tunsi samat paikat ja seudut kuin hän. Hän oli ollut niin syventynyt keskusteluun, että oli unohtanut kaiken muun ympärillä olevan. Vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan

"Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!"

"Miten niin? Mikä?" Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon.

"Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä."

"Me juttelimme Jean, ei mitään muuta." Michael katsahti Jeaniin, jonka raivo paistoi hänen silmistään.

"Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…"

"Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet."

Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan.

 "Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!" Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta.

"Sinä et omista minua." Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä.

"Senkin pikku huora!" Hän ei ehtinyt reagoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti, että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään.

"Rauhoitu Jean, lopeta!" Michael huusi.

 "Patrick näytti minulle ne videot ja hän oli oikeassa, ole todellakin vain pelkkä huora ja olen varma että nautit joka hetkestä." Jean oli tarttunut häneen ja ravisteli häntä voimakkaasti, heittäen hänet lopulta lattialle. Michael huudahti kivusta ja hän katsoi Jeaniin kyyneleiden täyttämin silmin.

 "Sinä tiesit mikä olin, kun otit minut, sinä tiesit!…Kerroin sinulle!" Hän huusi karhealla, pelon ja kyynelten täyttämällä äänellä. "En nauttinut hetkeäkään, en koskaan niistä kerroista Jean, en koskaan…tiedät sen." Hän itki

"Se mitä näin oli jotain muuta." Jeanin ääni oli julma ja kylmä.

 "Luoja Jean, hädin tuskin muistan mitään niistä kerroista…enkä halua muistaa…monesti olin huumattu tai niin pilvessä tai…en muista Jean! En tiedä edes monta niitä on! Usko minua! En koskaan halunnut mitään sellaista!" Michael nousi seisomaan, hänen jalkansa vapisivat.

Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. Jean tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa.

"Päästä minut sisään senkin lutka!" Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan ja itki. Hänen vartaloaan kivisti ja hänen päätään särki kyynelistä. `Miksi?…Mitä tein ansaitakseni tämän elämän` Hän kysyi itseltään, tietämättä vastausta.

 

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, vasempaan poskeen alkoi muodostua mustelma. Hän kosketti sitä varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä.

"Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin chéri?" Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille.

"Nytkö olen sitten kultasi taas?" Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten, mitä oli tehnyt.

"Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… anna anteeks chéri." Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti.

"Anna olla." Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa.

 "Anna anteeksi." Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä.

"Antaisit nyt anteeksi." Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Haukuit minua huoraksi." Michael sanoi hiljaa, muttei yrittänyt irtautua miehen syleilystä.

"Anna anteeksi, olin hirvittävän juovuksissa ja niin mustasukkainen…Patrick näytti ne videot minulle kaksi viikkoa sitten, enkä ole pystynyt ajattelemaan muuta…olin typerä, enkä tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua."

Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania.

 "Lupaatko?" Hän kysyi sitten.

"Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon." Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä.

"Haiset ja maistut aivan viinalle." Michael sanoi, nyrpisti nenäänsä ja hymyili hiukan. Jean naurahti

 "Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?" Michael nyökkäsi varovasti hymyillen.

"Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran. Sinun ei olisi pitänyt joutua näkemään niitä nauhoja."

"Ei puhuta siitä nyt, ei puhuta niistä enää koskaan, ne ovat menneisyyttä…Tiedätkö, parasta riitelyssä on sopiminen…" Jean kuiskasi ja näykkäisi hänen korvanlehteään.

Michael ei tiennyt mitä sanoa, häntä ei juurikaan olisi innostanut seksi sillä hetkellä, mutta hän ei uskaltanut kieltäytyä. Hän vain halusi, että heidän välinsä olisivat niin kuin aiemmin. Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua.

 "Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni." Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Se tuntui hyvälle. Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle

"Tunnetko jo kuinka kova olen?"

 "Mmm…tunnen."

"Käänny ympäri." Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. "Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi, panna sinua kunnolla." Jean huokaisi "Haluatko sitä? Haluatko, että panen sinua niin?" Jean kysyi.

"H-Haluan" Michael vastasi hiljaa, epävarmalla äänellä.

Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän ei jaksanut vaivautua hakemaan parempaa liukastetta, hän vain halusi panna ja hän halusi sitä heti. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja kuuli kuinka Michael parkaisi hiljaa. Se oli kaunein ääni maailmassa, kuulla kuinka hänen rakastajansa vaikersi hänen allaan niin.

"Juuri noin, tätä sinä haluat, tästä sinä pidät chéri…Minun kaluni sisälläsi, tarvitsit tätä niin, eikö?" Jean kuiskasi tehden työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin.

 "Mmh…" Michael puri hampaitaan yhteen, yrittäen olla välittämästä kivusta. Jean hyväili Michaelin kalua toisella kädellään ja toisella puristi häntä lantiosta. Se tuntui hyvältä; nautinto, sekoittui kipuun. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa, puri sitä, jättäen näkyvän merkin. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean vetäytyi pois hänen sisältään.

 "Se teki hyvää…" Jean hymyili. Michael vapisi hieman, hän tunsi, kuinka sperma alkoi valua alas hänen reisiään. Hän keräsi vaatteensa lattialta ja kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. "Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erickille tai Paulille. Ymmärräthän? Ethän halua, että he ovat vihaisia minulle?" Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana.

 "En kerro." Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin.

"Rakastan sinua, olet loistava." Hän sanoi ja antoi hänelle nopean suudelman huulille.

 

 

11. Luku

 

Michael oli alkanut opiskella ranskaa Erickin avustuksella ja myöhemmin mennyt eräällä yliopistolla järjestetylle avoimelle kurssille, jolla opetettiin ranskaa maahanmuuttajille. Hän löysi itselleen pian myös työpaikan. Se oli erään suositun hotellin vieressä olevassa englantilaisessa ravintolassa, jossa kävi enimmäkseen turisteja. Paikan omisti 50-kymppinen lämmin ja ystävällinen englantilaisrouva. Rouva Muriel Gladstone oli ollut hieman huolissaan hänen ranskantaidostaan, joka ei vielä ollut kovin vakuuttava, mutta Michael oli hymyillyt hurmaavinta hymyään, vakuuttanut että oli nopea oppija ja että hänen espanjankielen taidollaan olisi myös hyötyä ja niinpä hänet oli palkattu.

"Turistejahan täällä enimmäkseen käykin, joten harvoin tulet tarvitsemaan ranskankieltä täällä ja tuolla ulkonäöllä ja tuolla hymyllä saa paljon anteeksi, jopa ranskalaisilta-asiakkailta" Rouva Gladstone oli sanonut hymyillen, ilmoitettuaan palkkaavansa hänet. Michael oli ollut äärimmäisen innostunut saadessaan ensimmäisen työpaikkansa. Hän oli kaivannut normaalia arkea ja sitä että hänellä viimein olisi omaa rahaa, hän ei pitänyt siitä että joutui elämään muiden siivellä.

Elokuu 2002

Samuel Grey ja Katherine Marshall istuivat ravintolassa lounasaikaan, he tutkivat ruokalistoja edessään.

"Voi luoja Kitty, oletko ikinä nähnyt mitään kauniimpaa?" Sam huokaisi äkkiä. Kitty nosti katseensa ruokalistastaan ja katsoi suuntaan johon hänen ystävänsä katsoi.

"Ai, hän?" Kitty virnisti. "Miksi luulet, että toin sinut tähän paikkaan? Kävin täällä toissa päivänä Angelan kanssa…" Kitty sanoi hiljaisella äänellä, hymy edelleen huulillaan.

"Tästä taitaa tulla minun suosikkipaikkani" Sam hymyili, kun tarjoilija lähestyi heitä.

"Hei, oletteko jo valmiita tilaamaan?" Nuori, tummahiuksinen tarjoilija kysyi hymyillen. Sam ei pystynyt kuin tuijottamaan häntä, kauniita suklaanruskeita silmiä, täyteläisiä huulia kaartuneena täydelliseen hymyyn. `Ihanat hymykuopat` Sam ajatteli ja luki tarjoilijan nimen tämän rinnassa olevasta lapusta `Michael… ihana nimi…`

 

"Haluatteko kuulla päivän erikoiset?" Tarjoilija kysyi.

"Um, en usko että tarvitsee… Tuota… Minä ottaisin ceasarsalaatin ja jääveden…kiitos." Kitty vastasi havahduttuaan ajatuksistaan. Michael siirsi katseensa vaaleahiuksiseen nuoreen mieheen, jonka kauniit siniharmaat silmät katsoivat häneen.

"Entä teille?…sir?" Michael hymyili. Sam havahtui.

"Tuota…um…Mitä suosittelet?" Sam kysyi leveän hymyn kaartuessa huulilleen.

"Pidätkö tulisesta ruuasta?" Michael kysyi.

"Eh…hieman…miten tulista tarkoitat?" Sam kysyi.

"Hmm…eli siis, ei kovin tulista…" Michael virnisti ystävällisesti. "Pizza pollo on hyvää, jos pidät kanasta? Siinä on tuoretta basilikaa ja tuoreita paprikoita, voisin pyytää kokkia laittamaan tuliset mausteet sivuun, niin voit lisätä niitä oman maun mukaan?"

"Hyvä otan sen ja sitten yksi olut"

 "Tummaa vai vaaleaa?"

"Tummaa"

"Tuota, minäkin voisin ottaa vielä yhden lasin kuivaa valkoviiniä, kun nyt kerta lomalla ollaan" Kitty naurahti.

"Hyvä, tuon juomat aivan pian" Michael sanoi ja kääntyi pois.

 

"Ihana…lähtisiköhän hän kanssani ulos?…" Sam mietti ääneen

"Mistä edes tiedät onko hän homo? Hän voi olla heterokin, minä voisin pyytää häntä ulos." Kitty tuhahti.

"Hän on homo, tiedän sen" Sam virnisti katsoen ystäväänsä.

 "Et voi tietää kaikkea Sam, ja sitä paitsi ei sillä ole väliä onko hän vai eikö, jos on noin hyvännäköinen niin on pakko olla varattu." Kitty huokaisi.

 "Me olemme myös sinkkuja, jos et ole huomannut ja ei meidän ulkonäössämme ole mitään vikaa." Sam huomautti.

"Niin mutta sinä olet tuollainen yhdeniltojen kaveri ja minä toivun vielä edellisestäni."

"No hän voisi myös olla meidän kaltaisemme ja sitä paitsi, voisin kuvitella muutakin kuin yhdenillan juttuja, itse asiassa ne alkavat jo kyllästyttää minua, mutta toistaiseksi ei ole tullut vastaan ketään jota jaksaisin katsoa yhtä yötä pidempää…häntä jaksaisin…" Sam selvensi.

 "Mutta lyön vetoa, että hän ei harrasta yhden illanjuttuja, hän on liian kiltin näköinen siihen…katso nyt vaikka niitä silmiä! Hän on joko toipumassa suhteesta tai varattu, mutta se suhde voi olla huono ja pelastus on aivan lähellä istuu tässä pöydässä…tarkoitan itseäni." Kitty hymyili ja jatkoi. "Hän on hetero, hänen on pakko olla, muuten maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka!"

"Kiltin näköinen? Hän näyttää seksijumalalta! ja sitä paitsi minäkin olen kiltin näköinen tai siis minä olen kiltti, no ainakin useimpien mielestä…mutta kiltit miehetkin tarvitsevat seksiä…ja niin, hän on kyllä homo, kyllä homo toisen tunnistaa…"

"Tässä on juomanne, olkaa hyvä" Michael laski juomat pöytään ja hymyili.

 "Miksi muuten englantilaisen ravintolan ruokalistalla, on niin paljon italialaista ruokaa?" Sam kysyi haluten vain kiihkeästi kysyä jotain söpöltä tarjoilijalta, eikä hän ollut keksinyt muutakaan.

"Pääkokkimme on italialainen ja hän vaatii sitä…" Michael laski ääntään ja jatkoi. "…Teidän onneksenne hän on juuri nyt vuorossa, eikä se toinen…" Hän virnisti.

"Olisitteko tarvinneet muuta?" Hän kysyi sitten.

 "Ei kiitos, eiköhän tämä riitä, ainakin tällä kertaa" Kitty vastasi nopeasti, mutta ystävällisesti, peläten, että Sam kysyisi jotain tyhmää tarjoilijalta.

 

"Haluan tutustua häneen Kitty, haluan tietää kuka hän on" Sam sanoi katse tarjoilijassa, joka otti tilausta pariskunnalta hieman kauempana heistä.

"Yksi yhdenillanjuttu lisää" Kitty sanoi ja maistoi viiniään.

 "Ei, ei yhdenillan juttuja, haluan enemmän." Sam sanoi.

 "Hyvä on, jos saat hänet treffeille kanssasi, niin tarjoan seuraavan pubi-illan sinulle, mutta se vain jos hän on kuten väität, homo, jos ei niin yritän itse ja sinä tarjoat minulle."

"Hyvä on sovittu."

*********

Sam palasi ravintolaan kaksi päivää myöhemmin, tällä kertaa yksin. Michael oli huomannut vaaleahiuksisen miehen, heti kun tämä oli kävellyt sisään. Hän huomasi hymyilevänsä tälle ja sai yhtä leveän hymyn takaisin. Hänellä oli oudon jännittynyt olo kun hän käveli pöydän luokse.

 "Hei, taisit pitää ruuasta, kun tulit takaisin." Michael hymyili. "Mitä saisi olla tällä kertaa?"

 "Ruoka oli oikein hyvää, mutta enemmän pidin palvelusta, toivoinkin että olisit vuorossa tänään." Vaaleahiuksinen virnisti ja aiheutti oudon kipristävän, mutta miellyttävän tunteen Michaelin vatsanpohjaan.

 "Taidan ottaa alkajaisiksi oluen."

"Samaa kuin viimeksi?"

 "Kyllä, kiitos"

 

Michael palasi oluen kanssa.

"Syötkö mitään? vai odotatko tyttöystävääsi?" Michael kysyi, jostain syystä hän huomasi toivovansa ettei miehellä olisi tyttöystävää ja että… Sam naurahti.

"Ei, ei tyttöystävää…Olemme vain ystäviä sen punapään kanssa. Tällä kertaa tulin yksin." Sam mietti miten tarjoilijalta voisi kysyä hienovaraisesti hänen seurustelustatustaan ja suuntautumistaan. Hän tuli siihen tulokseen, ettei sitä yksinkertaisesti voinut kysyä hienovaraisesti.

"Hmmm…Suosittelisitko taas jotain?…Olen hirvittävän avuton tällaisissa, en osaa edes laittaa ruokaa, joten minun on pakko käydä ravintoloissa tai syötävä eineksiä…säälittävää eikö?" Michael naurahti.

"No sitä varten ravintolat ovat olemassa." Hän iski silmää miehelle.

 "Mutta vakavasti ottaen…tänään suosittelen paria olutta täällä ja jos haluat jotain kunnon ruokaa niin toinen paikka voisi olla parempi. Pääkokillamme on vapaapäivä." Michael sanoi sen niin hiljaa ettei kukaan muu kuullut kuin Sam. Sam naurahti.

"Ahaa, ymmärrän…tuota… sinä kun tunnut tietävän näistä ruokajutuista enemmän kuin minä…um…et haluaisi lähteä mukaani syömään? Johonkin hyvään paikkaan?" Michaelista tuntui että hän punastui, hän ei ollut varma, hänen sydämensä löi nopeasti. `Muista Jean, muista Jean` Järjenääni hänen sisällään yritti epätoivoisesti hokea.

"Vuoroni loppuu vasta tunnin kuluttua, jos jaksat odottaa niin, hyvä on." Hän vastasi, päättäen unohtaa Jeanin hetkeksi. Samin hymy kasvoi.

"Totta kai jaksan" Hän vastasi ehkä hiukan liiankin innokkaasti.

"Tuota odottelen täällä, juon ne pari olutta ja um…odotan…" Sam katsoi suoraan tarjoilijan silmiin, hän olisi voinut tuijottaa niitä ikuisuuden.

 

Tunnin kuluttua he näkivät ravintolan ulkopuolella.

"Hei taas" Michael sanoi tultuaan Samin luokse.

 "Hei" Hetken he vain katsoivat toisiaan ja hymyilivät.

"Tuota minne haluaisit mennä? Minkälaista ruokaa…?" Michael kysyi lopulta.

"Kaikki kelpaa minulle." Sam vastasi iloisesti.

"Tiedän yhden hyvän intialaisen paikan tässä lähellä. Mennäänkö sinne?"

 "Sopii…Olen kokonaan unohtanut esitellä itseni…Olen Samuel Grey…Sam" Vaaleahiuksinen hymyili.

"Hauska tutustua Sam, olen Michael Wills…tai siis tarkoitan Michael Harris." Michael naurahti. "Tuota, täytyy varmaan selittää…vaihdoin vuosi sitten sukunimeäni ja välillä…no, välillä vain unohdan." Hän virnisti, punastuen hiukan.


"Vaihdoit sukunimeäsi, miksi? Menit naimisiin?" Sam kysyi kiinnostuneena.

 "Luojan tähden en! Tai siis…no se on pitkätarina…on tietty ihminen, jonka en halua löytävän minua ja tämä oli paras keino, otin äitini tyttönimen käyttöön." Michael selitti heidän kävellessään eteenpäin.

"Joku ahdistelija, vainoaja? Tuolla ulkonäöllä en kyllä yhtään ihmettele jos niitä kertyy." Michael katsoi toista ja virnisti.

"No jotain sellaista"

"Mistä olet kotoisin?" Sam kysyi.

 "Devonportista, mikä on Plymouthissa, tiedätkö paikan?"

 "Tiedän. Olen itse Lontoon kasvatteja." Sam katsoi Michaeliin, ihaillen tämän piirteitä, Michael katsoi myös häneen ja hymyili.

"Kauan olet ollut Pariisissa Sam?”

"Neljä kuukautta. Entä sinä?"

"Vuoden verran, tulin tänne viimevuoden syyskuussa New Yorkista…Syyskuun alussa…"

"Ennen niitä iskuja?"

"Niin"

"Lähdit sieltä sitten hyvään aikaan. Kauan asuit siellä?" Sam kysyi.

"Lähes neljä vuotta."

"Piditkö New Yorkista?"

"En, en todellakaan, en halua koskaan takaisin sinne."

"Se taitaa liittyä siihen nimenvaihto juttuun?"

"Niin."

 

He tulivat viimein ravintolaan ja istuivat vapaaseen pöytään.

 "Mitä sinä teit New Yorkissa?" Sam kysyi tutkiskeltuaan ensin ruokalistaa.

"Samaa kuin täällä, olin tarjoilijana." Michael valehteli. "Jätin lukion kesken, tyhmää tosiaan, mutta silloin sitä oli nuori ja malttamaton." Michael selitti.

 "Minkä ikäinen olet nyt?" Sam kysyi.

"Olen 22." Heidän keskustelunsa keskeytyi hetkeksi kun tarjoilija tuli ottamaan heidän tilauksensa. Michael tilasi Tandoorikanaa ja jäävettä ja oluen juomaksi. Sam katsoi häneen hieman avuttomana kun tarjoilija kysyi mitä hän haluaisi. Michael hymyili.

"Hän ottaa kanaa: korma ja oluen, kiitos" Tarjoilija nyökkäsi ja poistui.

"Se on hieman miedompaa, luulen että pidät siitä." Michael sanoi hymyillen.

"Kiitos, en ole syönyt intialaisessa ennen, vaikka niitä paikkoja on Lontoossa pilvin pimein." Sam naurahti. Tarjoilija palasi juomien ja naan-leivän kanssa ja poistui.

"Minkä ikäinen olet ja mitä teet työksesi?" Michael kysyi.

"Olen 25. Olen eräällä kuntoklubilla ohjaajana." Sam vastasi.

 

Heidän ruokansa tuotiin.

"Onko oma ruokasi tulista?" Sam kysyi. Michael naurahti.

 "Haluatko maistaa?" Sam nyökkäsi ja otti haarukallaan hieman hänen lautaseltaan. Michael hymyili. Hänestä tuntui, että olisi tuntenut Samin kauemmin. Hänen kanssaan oli luontevaa ja helppo keskustella.

 "Herranjumala, taidat todella pitää tulisesta ruuasta?" Sam sanoi ja joi oluttaan. Michael virnisti.

"Olen syönyt mausteisia ruokia lapsesta asti, isoäitini oli espanjalainen ja no… siihen tottui. Rakastan mausteisia ruokia"

"Itse en ole tottunut, en usko että vatsani kestäisi tuollaista." Sam nauroi.

 

"Se sinun ystäväsi, jonka kanssa olit syömässä toissapäivänä on myös englantilainen, eikö?" Michael kysyi.

"Niin, Kitty. On hän. Olemme lapsuudenystäviä ja molemmat päädyimme tänne töihin, en usko että tulisin toimeen ilman häntä. Kitty on ammatiltaan maskeeraaja." Michael nyökkäsi ja hymyili sitten hieman haikeana.

 "En ole nähnyt omia lapsuuden ystäviäni vuosiin, en sen jälkeen kun lähdin New Yorkiin."

"Oletko pitänyt yhteyttä heihin?"

"En. En edes vanhempiini, riitauduimme kun kerroin että…" Michael keskeytti lauseensa hetkeksi ja katsoi Samiin epäröiden.

"Jatka vain" Sam rohkaisi.

"…Kun kerroin, että olen homo" Michael sanoi sitten. Sam tunsi leveän hymyn kohoavan huulilleen. Hän oli ollut oikeassa.

 

"Oletko koskaan harkinnut ottavasi yhteyttä heihin uudestaan?" Sam kysyi vaikka oikeastaan hänen oli tehnyt mieli kysyä jotakin muuta, kuten seurusteliko Michael kenenkään kanssa.

 "Olen, etenkin vanhempiini, mutta toisaalta…en tiedä…kai pelkään ottaa sen askeleen…pelkään mitä he ajattelevat minusta nyt…" Silloin Michaelin kännykkä alkoi soimaan ja keskeytti heidät. Soittaja oli Jean.

 "Missä oikein viivyt, eikö vuorosi loppunut jo aikoja sitten?" Jean kysyi hermostuneena.

"Anteeksi, unohdin soittaa…" Michael vastasi yrittäen nopeasti miettiä sopivaa syytä. Oli kai parasta kertoa totuus tai ainakin puolittain. "Tapasin pari uutta ihmistä ja menin heidän kanssaan kahville, he ovat englannista ja…" Michael loi hieman häpeilevän katseen Samiin, joka kuunteli vieressä.

 "Keitä ihmisiä? Tapasit missä?" Jean kysyi vihaisena.

 "Jutellaan kotona, okei?"

 "Hyvä on, tulekin pian" Jean vaati.

"Nähdään Jean"


Michael sulki puhelimensa ja huokaisi. Hän katsoi Samiin.

 "Anteeksi, poikaystäväni hermoilee…Hän on aika mustasukkainen ja en uskaltanut sanoa että olen yksin syömässä sinun kanssasi…anteeksi, tämä on hirvittävän noloa" Sam hymyili hänelle, yrittäen peittää pettymyksensä siitä, että toinen oli varattu.

"Ei se mitään, ymmärrän. Oletteko seurustellut jo pitkään?"

"Vuoden verran, muutin suoraan hänen luokseen, kun tulin New Yorkista. En oikeastaan tunne täältä kuin hänet ja hänen ystävänsä, joista vain kaksi ovat sellaisia jonka seurassa oikeasti viihdyn."

"Kuulostaa siltä, että lisää ystäviä ei olisi pahitteeksi" Sam hymyili, saaden Michaelinkin ilmeen kirkastumaan.

"Ei tosiaan."

"Olisi mukavaa nähdä uudestaankin, ystäväni Kitty tutustuisi sinuun myös mielellään, lähde joskus meidän kanssamme ulos?" Sam ehdotti.

"Se olisi todella mukavaa, kiitos."

 

Sam maksoi laskun ja he lähtivät ulos ravintolasta.

 "Kiitos Sam, ruuasta ja seurasta. Oli todella mukavaa jutella kanssasi."

"Ei tarvitse kiittää, olen vain niin iloinen että lähdit. Mutta, nyt meillä on toistemme numerot ja olen varma että näemme taas pian. Koita selvitä sen poikaystäväsi kanssa." Sam iski hänelle silmää. Michael naurahti.

 "Yritän. Nähdään taas Sam!" Michael hymyili.

 "Nähdään!" Sam vastasi. Sam katsoi Michaelin perään hetken, kun tämä oli lähtenyt kävelemään toiseen suuntaan. Hän huokaisi ja toivoi että Michael eroaisi miehestä, jonka kanssa oli. Hän ei ollut aikoihin tuntenut sellaista tunnetta, kuin mitä tunsi nyt. Hän todella toivoi mahdollisuutta Michaelin kanssa, enemmän kuin mitään, mutta sillä hetkellä hän oli valmis tyytymään pelkkään ystävyyteenkin.

Jean ei ollut ollenkaan tyytyväinen Michaelin uusista ystävyyssuhteista, joka kerta kun Michael sanoi menevänsä ulos heidän kanssaan, Jean tunsi suunnatonta mustasukkaisuutta ja raivoa. Hän yritti pitää sen sisällään. Hän ei halunnut lyödä Michaelia uudestaan. Erick oli pitänyt hänelle tiukan puhuttelun nähtyään mustelman Michaelin kasvoissa. Erick ei ollut uskonut kummankaan valheellisia selityksiä siitä mistä mustelma oli tullut ja lopulta Jean oli myöntänyt totuuden.

Jean oli ennen kaikkea huolestunut, hän näki selvän muutoksen poikaystävässään. Hänestä oli tullut huolettomampi ja iloisempi. Tämä seikka ei tietenkään olisi haitannut häntä, jos hän olisi tiennyt että muutos johtui hänestä, eikä Samista. Hän olisi halunnut pitää Michaelin sidottuna itseensä, silloin kun hänellä ei ollut omia ystäviä se oli ollut helppoa, mutta ei nyt. Michael oli häntä nuorempi ja tuntui, että nyt heidän ikäeronsa tuli yhä selkeämmin esille. Hän ei päässyt sisälle siihen maailmaan, joka Michaelilla oli omien, nuorten ystäviensä kanssa.

 

 

Michael istui ystäviensä kanssa tutuksi tulleessa Irlantilaispubissa. Tammikuu oli puolessavälissä, he olivat tunteneet vasta viisi kuukautta Samin ja Kittyn kanssa, mutta aika tuntui pidemmältä. Hän ei ollut vuosiin ollut yhtä onnellinen kuin oli nyt. Hän tunsi itsensä suunnattoman energiseksi, hän tunsi itsensä melkein omaksi itsekseen, sellaiseksi, joka oli ollut ennen kuin hän oli lähtenyt New Yorkiin. Hän katsoi Samiin, joka istui vastakkaisella puolella pöytää ja hymyili, he katsoivat toisiaan ja hymyilivät. Michael ei kuullut eikä nähnyt mitään ympärillään tapahtuvaa, hän näki vain Samin ja Sam näki vain hänet.

Niitä hetkiä oli ollut lukuisia, pieniä hetkiä, katseita täpötäysissä huoneissa, mutta he näkivät vain toisensa. Michael tiesi olevansa pulassa, hän tiesi sydämessään että tämä ei ollut vain pieni viaton ihastuminen, vaikka hän yrittikin vakuuttaa itsensä siitä. Jo pelkkä ajatus Samista ja pelkkä hänen nimensä mainitseminen saivat hänet hymyilemään ja ajoittain se pelotti häntä. Hän oli Jeanin, eikä hän aikonut jättää Jeania. `Rakastan Jeania` Hän hoki itselleen yhä useammin, huomatessaan ajatuksensa harhailevan vaaleatukkaiseen ja sinisilmäiseen ystäväänsä. `Rakastan Jeania` Hän yritti sanoa itselleen nytkin, havahduttuaan katsomasta Samia. `Rakastan Samia….ei! ei! Jean, rakastan Jeania!` Hän hoki mielessään.

Hän päätteli juoneensa jo liikaa, alkoholi oli huumannut hänen aistinsa, hänen kasvojensa ihoa kuumotti, päässä tuntui kummalta, vastustamaton halu kumartua pöydän yli suutelemaan Samia…`Sam, haluan suudella Samia` Hän ajatteli ja huomasi taas eksyneensä tämän silmiin. Samat ajatukset juoksivat Samin mielessä. Hän vain halusi epätoivoisesti koskettaa Michaelia, pidellä häntä syleilyssään. Herätä aamulla hänen vierestään. Hänen päässään juoksivat tuhannet eri rakkauslaulut kun hän vain katsoikin niihin suklaanruskeisiin silmiin. Hän ei ollut koskaan halunnut ketään yhtä kiivaasti ja hän halusi kaiken Michaelista, hän halusi tämän vartaloa, halusi hänen rakkautensa ja jakaa kaikki hänen ajatuksensa. Se oli todella uutta, hän halusi kunnon suhteen, pitkän suhteen, sellaisen joka kestäisi aina, mutta hän ei halunnut sitä kenenkään muun kanssa kuin Michaelin.

Kitty huomasi kyllä nämä katseet, eihän voinut olla huomaamatta niitä. Hän oli toivonut, että tummatukkainen olisi pitänyt sellaista silmäpeliä hänen kanssaan, mutta hän tiesi nyt ettei sitä tulisi koskaan tapahtumaan. Nyt hän toivoi, että Michael jättäisi poikaystävänsä, sen ranskalaisenmiehen ja ottaisi hänen ystävänsä. Hän tiesi miten onnelliseksi se tekisi Samin ja jos Sam olisi onnellinen, niin hänkin olisi. Jos he vain jotenkin saisivat Michaelin silmät avautumaan ja myöntämään totuuden itselleen. Sam ja Michael kuuluivat yhteen. Kitty tiesi sen, vaikka silti, hän ei voinut lakata kuvittelemasta itseään, Michaelin kanssa. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään niin fyysisesti puoleensa vetävää miestä. Eikä kuvitelmissa mitään pahaa ollut, Kitty tiesi että ennen pitkää hän pääsisi yli ihastumisestaan, mutta siihen asti hän saattoi jatkaa omia fantasioitaan mielessään ja unissaan.

Sam saattoi Michaelin kotiin pubista, he vitsailivat ja nauroivat matkalla. Molemmat olivat juoneet todella paljon, Samin käsi oli hänen vyötäisillään ja se tuntui luonnolliselta ja hyvältä.

"Nähdään taas pian." Sam sanoi heidän lopulta päästyään kerrostalonpihaan, hän olisi halunnut sanoa jotain muuta, suudella Michaelia, mutta teki kaikkensa hillitäkseen itsensä. Michael katsoi häntä ja hymyili. Samin kädet olivat edelleen hänen ympärillään ja hän halusi niin kovin suudella Samia.

"Nähdään…"Michael kuiskasi "…ja kiitos kun saatoit minut."

"Totta kai, ei mitään. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä." Sam odotti kunnes Michael oli avannut oven ja mennyt sisään, sitten hän lähti.

 

Michael tuli ovelle ja otti avaimet taskustaan. Hänen kätensä vapisivat ja häntä nauratti. `Luoja olen kännissä` Hän ajatteli avatessaan oven. Hän riisui takkiaan eteisessä, se tuntui luonnottoman vaikealta siinä tilassa, sitten kengät, hän kaatui hihittäen lattialle.

"Michael?" Jeanin ääni kantautui olohuoneesta.

"Niin" Michael huusi takaisin. Hän nousi lattialta ja hoiperteli olohuoneeseen. Jean, Patrick, Louis ja Felipe istuivat olohuoneessa, he joivat viiniä ja keskustelivat hiljaa. Michael katsoi heitä ja huokaisi. `Voivatko he olla yhtään ikävystyttävämpiä?` Hän mietti.

"Bonsoire." Michael sanoi humaltuneella äänellä ja nauroi.

"Olet humalassa." Jean totesi tylyllä äänellä.

"Ooh, erittäin hyvä huomio Jean, täydet kymmenen pistettä Jeanille" Hän kommentoi. Patrick loi häneen halveksuvan katseen.

"Miksi brittiläisten on pakko juoda itsensä aina noin kauheaan kuntoon." Patrick mutisi.

 "Anteeksi Patrick, on se hienoa että te osaatte aina juoda niin sivistyneesti. " Michael sanoi ja mulkaisi Jeania nostaen toista kulmaansa. Jean tiesi mihin hän tähtäsi ja vääntelehti tuolillaan tuntien olonsa epämukavaksi. "No niin, menen nukkumaan…oikein hauskaa iltaa herrat…" Hän sammalsi ja käveli makuuhuoneeseen sulkien oven perässään.

Hänen päässään pyöri. `Pakko päästä suihkuun` Hän ajatteli ja meni kylpyhuoneeseen. Jälleen riisuutuminen tuntui tuottavan huomattavia vaikeuksia. Hän pesi hiuksiaan ja ajatteli Samia, Samin silmiä, huulia, vartaloa… `Lopeta…et saa ajatella häntä…lopeta.` Hän komensi itseään ja käänsi veden lämmön kylmemmälle. Hän puri alahuultaan ettei huutaisi. Ainakin se oli auttanut pysäyttämään hänen ajatuksensa vaeltamasta pidemmälle. Hän kuivasi itsensä ja tuli takaisin makuuhuoneeseen. Jean istui sängyllä.

"No joko vieraasi lähtivät?" Michael kysyi, tuli vaatelaatikolle ja otti puhtaat bokserit jotka puki ylleen. Jean oli kävellyt hänen taakseen ja suuteli hänen niskaansa.

 "Lähetin heidät kotiin ajattelin, että…" Uusi suudelma hänen niskaansa.

 "Ei nyt Jean…väsyttää…" Michael irtautui miehestä ja meni omalle puolelleen sänkyä, hän kietoutui lämpimän peiton alle. "Hyvää yötä" Hän sanoi ja käänsi kylkeään, selkä Jeaniin päin. Jean huokaisi turhautuneena.

"Yötä"

Aamulla Michael heräsi järkyttävään päänsärkyyn, hän uskalsi tuskin liikahtaa, jos kipu oli näin paha jo makuulla hän mietti mitä se olisi kun hän nousisi ylös. Jean oli myös heräillä, hän painautui hänen selkäänsä vasten ja liikutti käsiään hänen alastomalla rinnallaan. Jean suuteli hänen olkapäätään.

"Huomenta rakas." Jean kuiskasi. Michaelia oksetti.

"Huono olo." Hän sai sanotuksi ja nousi nopeasti ylös sängyltä, hän juoksi vessaan polvistui lattialle ja oksensi vessanpyttyyn. Hänen ruumiinsa vapisi, hän oli hiestä märkä. Lopulta hän nousi ylös, huuhteli suunsa ja meni suihkuun.

 

Kun hän tuli takaisin, Jean istui sängyllä aivan kuten edellisenä yönä.

 "Tule tänne Michael." Jean sanoi ja katsoi häntä vaativasti. Michael katsoi häneen väsyneesti.

"Puen päälleni" Hän sanoi sitten ja meni etsimään vaatteita kaapista. Jean käveli hänen taakseen, laski pyyhkeen hänen vyötäröltään ja hyväili kädellään hänen takamustaan. Jean hengitti hänen niskaansa. "Ei nyt Jean!" Michael sanoi tiukasti, mutta hänen äänensä oli heikko.

 "Haluan sinua…viimekerrasta on jo aikaa" Jean kuiskasi. Michael otti vaatteet kaapista ja käveli kauemmaksi pukemaan.

 "Luojan tähden Jean, minulla on hirveä krapula, oksensin juuri, et voi olettaa, että…" Michael sanoi pukiessaan vaatteita ylleen.

"Milloin sitten?"

"Ei nyt, ei ainakaan nyt."

"Hitto, tämä johtuu siitä Samista, eikö johdukin?!" Jean huusi raivoissaan.

"Ei johdu!…Minulla on hirveä olo, usko nyt jo." Michael vastasi nopeasti ja käveli Jeanin ohitse, ulos huoneesta, kohti keittiötä. Jean seurasi häntä, tarttui häntä käsivarresta ja veti lähelleen.

 "Haluan sinua." Jean sanoi ja katsoi häntä tiiviisti. Michael veti itsensä vapaaksi otteesta.

"Minua oksettaa, päätäni särkee. Haluatko tosiaan minua nyt? Haluatko, että annan sinun ottaa minut, vaikka en todella halua sitä? En nyt, en kun oloni on näin huono." Michael kysyi päästyään kauemmaksi Jeanista. Jean oli hetken hiljaa.

"Hyvä on, mutta älä anna minun odottaa enää pitkään Michael, illalla olosi on varmasti jo parempi." Jean sähähti ja marssi keittiöön keittämään kahvia. Michael seisoi hetken paikoillaan. `Illalla?` Hän mietti ja sulki silmänsä. Häntä ei innostanut ajatus lainkaan. Hän pakottaisi itsensä siihen, Jean oli ollut niin kärsivällinen, eikä hän halunnut suututtaa miestä.

Helmikuu 2003

Jean oli kutsunut omia ystäviään illaksi kylään ja Michael oli päättänyt kutsua Samin ja Kittyn omaksi seurakseen. Hän jutteli heidän kanssaan iloisena, Erickin ja Paulin liittyessä heidän keskusteluunsa. Jean katseli mustasukkaisena heitä, hän katsoi katseita joita Sam ja Michael vaihtoivat, kuinka he hymyilivät toisilleen. Michael sanoi jotakin, jolle Sam nauroi ja Sam kosketti hänen olkapäätänsä. Hän ei halunnut Samin koskettavan HÄNEN poikaystäväänsä.

Jean nousi ja meni hakemaan keittiöstä lisää juotavaa, sitten hän tuli lähemmäksi seuruetta, jossa Michael oli.

"Mistä te oikein puhutte?" Jean kysyi päästyään tarpeeksi lähelle.

"Kerroin heille vain vanhoja koulumuistoja siitä kun olin nuori, ei mitään erikoista." Michael vastasi ja katsoi Jeaniin.

"Kerroitko heille myös New Yorkista, siitä mitä teit siellä?" Jean kysyi ilkeästi, Michaelin silmät suurenivat hämmennyksestä. Myös muut katsoivat Jeania kummastuneena. "Et ole tainnut kertoa heille siitä kultaseni?…" Jean jatkoi.

"Jean älä…" Michael keskeytti hänet ääni väristen.

 "Miksi en? Luulen, että ystäviäsi kiinnostaisi tietää minkälainen huora olit." Jean sähähti. Michaelin koko ruumis vapisi.

"Jean!" Erick huudahti vihaisena. Sam ja Kitty olivat liian yllättyneitä sanoakseen mitään.

"Niin juuri, kuulitte oikein. Michael oli huora, oikein hyvä huora taisi ollakin. Monta miestä sinä mahdoitkaan viihdyttää rakkaani? Ehkä teet sitä vieläkin selkäni takana" Michaelista tuntui vaikealta hengittää, hän katsoi Jeania järkytyksen valtaamana, kyyneleiden sumentaessa hänen näkökenttänsä. Hetkeen hän ei pystynyt puhua. Erick sanoi jotain, mutta hän ei kuullut mitään. Hän tiesi, että Patrick oli jossain lähellä ja pystyi miltei näkemään vahingoniloisen virneen miehen kasvoilla. Hän halusi pois, äkkiä pois.

 "Sinä olet uskomaton paskiainen Jean" Hän sanoi lopulta, ääni kuulosti vieraalta hänen omissa korvissaan. Hän viskasi viinin lasistaan Jeanin kasvoille ja tiputti laisin maahan, hän kuuli kuinka se särkyi osuessaan lattialle. Hän syöksyi nopeasti ulos asunnosta. Sam havahtui, hän katsoi Jeania.

 "Hän on oikeassa, sinä olet paskiainen!" Hän huusi ja lähti Michaelin perään, napattuaan oman takkinsa ja Michaelin takin naulakosta.

Michael ei oikeastaan tiennyt minne oli menossa, hän vain halusi pois. Kyyneleet polttivat hänen silmiään. `Miksi Jean teki niin? Miksi hänen oli pakko sanoa se?` Hän mietti.

 "Michael!" Ääni hänen takanaan huusi, mutta ensin hän ei kuullut sitä. "Michael odota!" Sam juoksi hänet kiinni. "Michael…" Hän sanoi ja kosketti hänen olkapäätään. Michael pysähtyi ja kääntyi, mutta katsoi maahan. Hän ei yksinkertaisesti pystynyt katsomaan Samin silmiin. "Pue tämä päällesi, täällä on kylmä" Sam sanoi ja auttoi takin hänen ylleen. Michael kietoi kätensä ympärilleen. "Oletko kunnossa? Mitä tuo äskeinen oikein oli?" Sam kysyi huolestuneena, koskettaen häntä hellästi.

"Se oli totuus…" Michael henkäisi itkuisella ääneltä, kohottaen lopulta katseensa Samiin. Sam ei oikein tiennyt mitä tekisi tai mitä voisi sanoa. Sam veti Michaelin hellään halaukseen.

 "Kerro minulle? Ole kiltti Michael" Sam pyysi lopulta. He irtautuivat halauksesta. Michael puri alahuultaan ja katsoi epäröiden Samiin. Hän nyökkäsi.

"Mennään jonnekin muualle."

 

He kävelivät läheiseen puistoon ja istuivat puistonpenkille. Michael vilkaisi Samin odottaviin kasvoihin ennen kuin laski katseensa takaisin maahan. Hän huokaisi ennen kuin aloitti.

"Silloin 17-vuotiaana, tapasin miehen, Ricky Matthewsin. Hän tuntui olevan kaikkea mitä saatoin toivoa ja hän halusi että lähden hänen mukaansa New Yorkiin. Se tuntui hyvältä idealta silloin. Riitelin vain vanhempieni kanssa, kaikki ystäväni olivat kääntäneet selkänsä minulle ja ainoa ihminen joka hyväksyi minut täysin, isoäitini, kuoli yhtäkkiä…Siksi lähdin hänen mukaansa…" Michael puhui matalalla äänellä. Sam otti hänen kätensä omaansa, ajatellen että se rauhoittaisi häntä. Michael nosti katseensa hetkeksi ja hymyili. "Ricky oli kuitenkin kaikkea muuta, kuin mitä olin kuvitellut… Hän oli väkivaltainen ja myös seksi oli sellaista…"

Michael oli hetken hiljaa. Tuntui hirvittävän vaikealta puhua siitä. Sam piteli häntä yhä, toinen käsi kietoutui hänen ympärilleen ja toinen piteli yhä hänen omaa kättään.

"Minä…Hän pakotti minut olemaan joidenkin ystäviensä kanssa…myi minut heille…hän myös kuvasi usein kaiken videokameralla…minä…" Michael alkoi taas vapisemaan, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Sam pyyhki ne hellästi hänen kasvoiltaan.

"Hys…kaikki on hyvin…" Sam kuiskasi hiljaa, järkyttyneenä kuulemastaan. Oli vaikea käsittää sitä mitä hän kuuli. Kyyneleet olivat kohonneet myös hänen omiin silmiinsä, hän halusi ottaa pois kaiken tuskan mitä Michael oli joutunut kokemaan.

"Jean tietää kaiken tämän…ilman Jeania en olisi ikinä päässyt pois…Hän pelasti minut ja…uh, mitä sinä mahdatkaan ajatella minusta nyt…" Sam otti hänet tiukempaan syleilyyn ja Michael painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Sam silitti hänen hiuksiaan rauhoittavasti.

 "Mitä ajattelen? Se ei muuta mitään mitä tunnen sinua kohtaan, se saa minut ainoastaan tuntemaan vihaa niitä kohtaan joita en tunne, mutta jotka ovat tehneet sinulle sen…Michael…Mikset kertonut aiemmin?" Michael nosti päänsä ja katsoi Samiin.

 "En halunnut, että alkaisit sääliä minua, pelkäsin…pelkäsin että…Kun tapasin sinut, niin ensimmäistä kertaa pystyin unohtamaan sen, ensimmäistä kertaa monen vuoteen tunsin itseni tavalliseksi ja normaaliksi ja pelkäsin että jos kerron niin suhtautuisit minuun eritavalla…Se ei johtunut siitä, ettenkö olisi luottanut sinuun, se on vain sellainen osa elämästäni jonka haluaisin niin kovin unohtaa ja teeskennellä ettei sitä ole ollutkaan…vaikka se on mahdotonta, Jean jaksaa muistuttaa minua siitä kokoajan." Michael naurahti synkästi viimeiselle lauseelleen.

"En koskaan halunnut sitä. Se ei ollut niin, että yksi aamu vain heräsin ja ajattelin, että *hitsi olisipa kivaa olla huora* En koskaan saanut valita, en koskaan saanut itse rahaa siitä…mutta silti, se vainoaa minua aina…yksi väärä valinta, vain yksi valinta ja onnistuin pilata koko elämäni…" Michael jatkoi. Sam oli hiljaa lyhyen aikaa, miettien mitä voisi sanoa.

"Se ei ollut syytäsi, eikä tämä mitä nyt kerroit muuta todellakaan suhtautumistani sinuun…Olen iloinen että kerroit, se tekee meidät vain läheisimmiksi…ja Jean on idiootti, se on pakko sanoa." Michael katsoi häneen ja hymyili hieman vinosti.

"Voi luoja, heitinkö tosiaan viinit hänen kasvoilleen?!" Hän naurahti ja nosti oman kätensä otsalleen.

 "Heitit." Sam nauroi.

"Luoja, Jean on varmasti vihainen."

"Hän ansaitsi sen, olisi ansainnut enemmänkin jos minulta kysytään. Mieleni teki lyödä häntä." Sam sanoi ja kohtasi taas Michaelin katseen.

"Olen iloinen että tapasimme, olen todella kiitollinen ystävyydestäsi Sam…" Michael hymyili hänelle ja he halasivat uudestaan.

"Minäkin olen iloinen siitä…No niin, mitä sanot, jos tarjoaisin sinulle drinkin?…Luulen että me molemmat tarvitsemme sitä."

 "Kuulostaa hyvälle." Michael vastasi ja he nousivat ylös. Michael hymyili heidän kävellessään eteenpäin, Sam piti hänen kädestään kiinni. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi, kuin mitä hän tunsi Samin kanssa. Se tuntui niin oikealle, niin pelottavan oikealle.

 

 

12. Luku

 

Michael oli kutsunut Kittyn ja Samin illalliselle. Sam tuli jo aikaisemmin auttamaan häntä ruuanlaitossa, ensin heidän olisi vain päätettävä mitä ruokaa he tekisivät ja sen jälkeen käytävä kaupassa. He istuivat keittiön pöydän ääressä ja miettivät. Jean tuli kotiin Patrick mukanaan. Michael huokaisi syvään ja pyöritteli silmiään Samille, kuullessaan Patrickin äänen eteisessä.

"Voi hitto, jos he jäävät tänne koko illaksi, en jaksa kuunnella Patrickia, kuolemme kaikki tylsyyteen, se mies ei osaa olla hiljaa…." Michael kuiskasi hyvin hiljaa, saaden Samin naurahtamaan.

"Hei rakas." Jean sanoi ja tuli Michaelin taakse.

"Hei, Jean" Hän kumartui ja suuteli Michaelin niskaa ja poskia, kietoen kätensä hänen ympärilleen omistajan elkein. Kaiken tämän täydensi varoittava katse Samin suuntaan, kuin mies olisi yrittänyt sanoa silmillään. *Hän on minun, muista se* Sam tuijotti tiukasti takaisin. Patrick tuli myös keittiöön.

 "Patrick" Michael sanoi tylyllä äänellä nyökäten hänen suuntaansa.

"Michael, Sam" Kuului yhtä tyly vastaus, samoin elkein.

"Mitä meinaatte kokata?" Patrick kysyi sitten. Michael katsoi Samia ja virnisti.

"Hmm…Haggis on Kittyn lempi ruokaa eikö? Tehdäänkö sitä Sam?…Kunnon lampaanvatsalaukkuun tehtynä tietenkin." Michael sanoi, yrittäen kuulostaa vakavalta.

"Totta kai, Kitty rakastaa haggista! Herkullista tosiaan ja munuaispiirakkaa jälkiruuaksi?…viinietikka sipsejä ja paljon tummaa olutta…" Sam luetteli.

"Kuulostaa hyvältä" Michael nyökkäsi ja katsoi Patrickia jolla oli nyrpeä ilme kasvoillaan.

"Mennäänkö ulos syömään Jean, minä tarjoan?" Patrick sanoi sitten katsoen ystäväänsä. Michael yritti hillitä voitonriemuista hymyä kasvoillaan.

"Hyvä on vaihdan vain vaatteet ja käyn suihkussa" Jean vastasi. Häntä vaivasi hieman jättää Michael Samin kanssa, mutta toisaalta heidän ruokasuunnitelmansa eivät kuulostaneet lainkaan houkuttelevilta. Jean söisi mieluummin ravintolassa, kuin sitä englantilaista moskaa ja sitä paitsi seurakin oli parempaa kuin Michaelin ystävät.

"Harmi ettette jää, olisimme varmasti nauttinut seurastanne." Michael sanoi yrittäen kuulostaa vilpittömältä. Sam pidätteli nauruaan. Michael nousi ylös pöydän äärestä.

 "No saamme olla myöhemmin illalla sitten kahdestaan rakkaani…älkää juoko liikaa" Jean sanoi tultuaan hänen luoksensa. Mies suuteli häntä huulille. Michael värähti, hän ei pitänyt siitä että Jean koski häneen Samin nähden.

 

Sam ja Michael lähtivät kauppaan heti kun Jean ja Patrick olivat lähteneet.

"Mitä ruokaa me oikeasti laitamme?" Sam kysyi heidät tultuaan kauppaan. "Ajattelin tortilloja; salsa-kastiketta, vihanneksia, kanaa, kermaviiliä…käykö?”

 "Kuulostaa hyvälle. Olutta vai viiniä?"

 "Otetaan molempia."

*******

He olivat tekemässä ruokaa, kun Kitty tuli.

 "Hei pojat, toin viiniä." Kitty tuli keittiöön Samin perässä. "Harvinaista saada olla itse tekemättä mitään, kun miehet kokkaavat." Nainen hymyili.

"Otatko lasillisen?" Sam kysyi.

"Kyllä kiitos." Sam kaatoi hänelle viiniä ja otti itseen jo toisen oluen jääkaapista. Michael kattoi pöydän.

 "Onko Michael tehnyt kaiken yksin?" Kitty virnisti katsoen ensin Samiin ja sitten Michaeliin.

"Minä leikkasin vihannekset ja avasin oluen Michaelille." Sam ilmoitti.

"Niin Sam on ollut hyvin avulias." Michael virnisti. He istuivat syömään.

"Toivottavasti salsa-kastikkeeni ei ole liian tulista, tein sen itse."

"Huh, pelottaa, laitan paljon kermaviiliä jo valmiiksi." Sam nauroi.

"No Kitty, miten miesasiat?" Sam kysyi.

"Melko samanlailla kuin ennen, olen alkanut flirttailemaan sen irlantilaismiehen kanssa, sen baarimikon" Kitty punastui.

"Sen punapään kanssa? luulin ettet pidä punapäisistä miehistä…en kyllä ymmärrä sitä koska olet itse punapää" Sam virnuili.

 "No, mielipiteet muuttuvat, hän on aika söpö ja se tapa millä hän puhuu…oih…" Kitty huokaisi.

"No entä sinä Sam?" Kitty kysyi ja Michael käänsi myös katseensa Samiin, hän oli hieman liiankin utelias kuulemaan vastauksen.

"Hmm…no…kävin treffeillä viimeviikonloppuna, sen Phillipen kanssa, muistatteko sen jonka tapasin baarissa? …Huh, että osasi olla tylsää! Keskustelu oli aivan äärettömän väkinäistä ja hän tuijotti minua jatkuvasti. *Sam olet niin iloinen että tulit…olet niin ihana ja niin söpö*" Sam matki kimeällä äänellä, yliliioitellen. "…Mietin kokoajan milloin olisi sopivaa lähteä pois, yritin puolihuolimattomasti vilkuilla kelloa... Me puhuimme mm. säästä ja se oli kiinnostavin puheenaihe kokoaikana!…uh, todellista ajanhaaskausta!" Sam huokaisi ja otti ison kulauksen oluestaan.

Michael tunsi itsensä kummallisen helpottuneeksi.

"Sam parka, no ainakin yritit käydä treffeillä, olen ylpeä sinusta!" Kitty nauroi ja löi leikkisästi ystävänsä olkapäätä. Michael ajautui omiin muistoihinsa, ensimmäisiin treffeihin jolla hän oli ollut. Se oli ollut Jennyn kanssa, kun he olivat olleet 15-vuotiaita. He olivat käyneet elokuvissa ja syömässä hampurilaisravintolassa. Jenny oli halunnut pidellä hänen kättään, he olivat suudelleet ja koko sen ajan hän oli ajatellut Tonya ja tuntenut itsensä idiootiksi. Hän hymyili hieman muistoille kotoaan, muistoille elämästä, joka tuntui nyt niin vieraalta.

"Michael? Maa kutsuu…mitä oikein mietit?" Sam kysyi.

"Äs, ei mitään tärkeää, vanhoja juttuja…" Hän hymyili.

"Missä muuten Jean on?" Kitty kysyi.

"Hän meni ulos syömään Patrickin kanssa. Pelottelimme heidät pois kertomalla tai siis valehtelemalla että teemme haggista ja munuaispiirakkaa ruuaksi" Michael virnisti.

"Haggista? No luojan kiitos ettette tehneet" Kitty nauroi.

"Miten sinulla ja Jeanilla muuten menee?" Kitty kysyi sitten, tietäen Samin haluavan epätoivoisesti tietää.

Michael oli hetken hiljaa, totuus oli se että heillä ei mennyt kovinkaan hyvin, hän ei enää halunnut Jeania, hän ei tuntenut oloaan mukavaksi miehen lähellä, hän ajatteli Samia kokoajan. Jean loukkasi häntä jatkuvasti haukkui häntä, uhkasi lyödä ja välillä löikin. Jean oli turhautunut hänen kieltäytymisestään, hän oli yrittänyt jopa lahjoa häntä "Ostan sinulle jotain kivaa, jos annat minulle mitä haluan ja voisimme huomenna tehdä ihan mitä vain haluat" Jean oli ehdottanut. "Yritätkö lahjoa minut? Ostaa seksiä?" Hän oli kysynyt ärsyyntyneenä siitä, ettei Jean kuunnellut häntä, kun hän sanoi ettei jaksanut. Kuka edes haluaisi, jos joutui kuuntelemaan jatkuvia solvauksia ja kestämään pahoinpitelyä? "Mitä sitten jos yritänkin? Eihän se ole mitään uutta sinunlaisellesi huoralle!" Jean oli huutanut ja lopulta uhannut mennä etsimään seksiä jostakin muualta, jos hän ei pian antaisi. Ja mitä hän oli itse siihen sanonut? "Mitä sinä sitten odotat? Saat siunaukseni Jean, ole hyvä." Hän oli ollut loukkaantunut ja vihainen sanoessaan sen. Jean oli osunut arkaan paikkaan, muistuttaminen menneestä oli juuri sellainen.

Niillä sanoilla hän oli loukannut Jeania takaisin, ne sanat kuulostivat siltä ettei hän välittänyt lainkaan, mutta kyllä hän välitti. Hän kaipasi sitä miestä, joka Jean oli ennen ollut, miestä joka tuntui kadonneen. Hän kaipasi ja rakasti sitä miestä ja toivoi että hän palaisi takaisin. Toisaalta hän mietti usein, että se rakkaus oli ehkä aina ollut vain enemmän kiitollisuutta, kuin todellista rakkautta.

Michael tunsi syyllisyyttä, hän tunsi itsensä maailmanhuonoimmaksi poikaystäväksi. Hän ei todellisuudessa halunnut olla Jeanin kanssa enää ja hän ajatteli vain Samia. Samin ei tarvinnut kuin koskettaa hyvin varovasti hänen kättänsä ja hän tunsi kummallisen, jännittävän tunteen vatsanpohjassaan, sellaisen mitä oli tuntenut silloin kun oli ollut ihastunut Tonyyn. `Ei, ei, haluan olla Jeanin kanssa, rakastan häntä, rakastan häntä…välimme muuttuvat vielä parempaan, tämä on vain väliaikaista, vain väliaikaista` Hän hoki mielessään. "Meillä menee ihan hyvin" Hän lopulta vastasi ja mietti miksi valheet tulivatkin ulos niin helposti.

Sam oli huomannut mietteliään ilmeen Michaelin kasvoilla ja hän näki tämän silmistä, ettei se ollut totta mitä hän sanoi. Jeanilla ja hänellä ei mennyt hyvin, hän tiesi sen, hän oli nähnyt sen. Jean oli idiootti, joka kohteli Michaelia huonosti, mutta pahinta oli että Michael luuli ansainneensa sen. Sam ei pystyisi katsomaan enää kauaa sivusta, hänen olisi pakko saada puhua pian Michaelille, puhua kunnolla.

 

Myöhään illalla he kävelivät Kittyn kanssa yhtä matkaa kotiin.

 "Minun on pakko puhua hänen kanssaan Kitty, pian…" Sam sanoi heidän käveltyään jo jonkin matkaa. Kitty katsoi häntä.

"Ehkä sinun pitäisi…olen huomannut miten katsotte toisianne…Ja sinä…Taidat olla tosissasi ihastunut häneen?" Kitty hymyili.

"Ihastunut? Niin, hitto…luulen että taidan olla jopa rakastunut" Sam sanoi.

"Mitä ihmettä? Voiko tämä olla totta? Samuel Grey alias; ’Minä en koskaan rakastu.’ On itseasiassa nyt, todella rakastunut!? Halleluja ihme on tapahtunut!" Kitty nauroi hyväntahtoisesti tönäisi häntä leikkisästi kylkeen ja kietoi sitten kätensä ystävänsä vyötärön ympärille, Sam asetti omansa hänen harteilleen.

"Onhan se hassua, mutta kai niin oli pakko joskus käydä." Sam naurahti punastuen hieman.

"Minusta sinun pitää ehdottomasti puhua hänelle! Se on selvää että hänelläkin on tunteita sinua kohtaan. Kuten sanoin, olen seurannut teitä ja ne katseet ovat aika läpinäkyviä. Mieleni on tehnyt huutaa lukuisia kertoja, että ’Hankkikaa huone!’ " He molemmat nauroivat.

"Mitä minä tekisinkään ilman sinua Kitty?" Sam huokaisi.

 "Ja mitä minä tekisin ilman sinua Sam? Olet minulle äärettömän rakas ja toivon sinulle onnea, toivon että Michael tajuaisi että parasta hänelle olisi valita sinut sen typerän ranskalaisen sijaan." Kitty hymyili ja antoi nopean suukon ystävänsä poskelle.

"Sinäkin olet todella rakas minulle Kitty…Kerrohan miksi hemmetissä minua jännittää niin paljon kertoa hänelle? Sydämeni lyö jo nyt tuhatta ja sataa, vaikka pelkästään ajattelen sitä"

 "Sitä se rakkaus teettää Sam, sitä se rakkaus teettää."

********************

Kesäkuun 12.päivä

Tuli Michaelin 23-vuotis syntymäpäivä ja Jean oli järjestänyt hänelle juhlat. Hän ajatteli voivansa parantaa heidän etääntyneitä välejään niiden avulla. Jean tunsi kuinka oli menettämässä Michaelin, eikä hän halunnut niin käyvän. Hän kaipasi kosketusta, kaipasi seksiä, josta toinen oli kieltäytynyt yhä useammin. Sam, kaikki oli sen miehen syytä, kaikki oli muuttunut sen jälkeen kun Michael oli tavannut Samin. Hän oli huomannut miten hyvin nämä kaksi viihtyivät toistensa seurassa. Michael oli vapautuneempi kuin ennen, Samin seurassa hän nauroi ja pelleili, oli kuin täysin eri ihminen kuin se arka, vakava poika, johon hän oli tutustunut. Hän toivoi että Michael olisi voinut olla sellainen hänenkin seurassaan.

Jean katseli Michaelia ovensuusta, tämän pukiessa päälleen. Hän käveli nuoremman miehen taakse ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Näytät syötävän hyvälle." Jean kuiskasi ja livutti käsiään alemmas hänen vartalollaan. Michael vavahti hieman ja kääntyi ympäri, hän työnsi miehen kauemmas itsestään.

"Ei nyt Jean, ei ole aikaa." Michael sanoi nopeasti. Jeanin ilme synkkeni välittömästi.

"Milloin sinulla nykyisin on aikaa?" Hän ärähti.

 "Vieraat tulevat kohta Jean, siksi ei ole aikaa…älä pahastu…" Michael sanoi nopeasti ja hymyili toivoen rauhoittavansa miehen.

"Hyvä on, ensiyönä sitten, enempää en aio enää odottaa" Jean sanoi vaativasti. Michael nyökkäsi hiljaa. Hän yritti hymyillä, vaikka tiesi, että tuskin olisi sillä tuulella illemmallakaan. Jean lähestyi häntä uudestaan ja veti hänet suudelmaan. "Mmmh…en malta odottaa…" Mies huokaisi ja Michael tunsi olonsa hyvin epämukavaksi.

 

Samassa ovikello soi. Michael huokaisi hivenen helpottuneena ja meni avaamaan. Ensimmäiset vieraat olivat Erick ja Paul.

"Onneksi olkoon" Erick sanoi ja tuli halaamaan häntä.

"Kiitos." Michael vastasi ja halasi vielä Paulia joka onnitteli häntä myös.

"Huh, 23-vuotta? Eihän se ole vielä ikä eikä mikään, siitä on ikuisuus kun juhlin omaa 23-vuotissynttymäpäivääni. Olemme tulossa vanhoiksi Paul" Erick naurahti.

 "40-kympin kriisi lähestyy, viimeviikolla Erick luuli jo löytäneensä ensimmäisen harmaan hiuksen eikä ole muusta puhunutkaan. Vanhene sinä vain rauhassa minä ainakin aion olla vielä nuori." Paul sanoi leikkisästi hymyillen, johon Erick vastasi myös hymyllä

"Hyvä on, en enää jauha siitä hiuksesta, en ainakaan tänään, nyt juhlitaan, vai mitä Michael? Tässä vielä viiniä jotta päästään alkuun" Erick sanoi ja ojensi viinin Michaelille.

Vieraita tuli yhä lisää, mukaan lukien Patrick, jota Michael ei olisi välittänyt nähdä. Michael katsoi harmistuneena Jeanin juomista ja toivoi ettei mies joisi sinä iltana liikaa. Lopulta ovikello soi ja Sam saapui myös paikalle.

"Anteeksi, olen myöhässä, en päässyt lähtemään aikaisemmin…" Sam sanoi ja katsoi Michaelia hymyillen.

 "Ei se mitään, luojan kiitos että tulit, pääni hajoaa täällä." Michel sanoi hiljaa ja naurahti.

"En olisi jäänyt pois mistään hinnasta…Kitty ei valitettavasti päässyt. Joku tärkeä työkeikka, mutta hän sanoi hyvittävänsä sen myöhemmin, illallinen yhdessä tai vastaavaa" Sam hymyili. Häntä jännitti, hän oli halunnut puhua jo monta päivää Michaelille, mutta aina kun hän oli yrittänyt, heidät oli keskeytetty. Tänään hän oli päättänyt viimein käydä sen keskustelun, hänen olisi vain saatava Michael yksin johonkin.

Silloin Jean tuli myös eteiseen.

"Ahaa, Sam, sinäkin siis tulit.." Jean sanoi aavistuksen närkästyneen kuuloisena ja mulkaisi samalla Michaeliin.

"Totta kai tulin, miksi en tulisi?…" Sam hymähti ja jatkoi sitten "Oikein paljon onnea Michael, toin sinulle lahjankin, tässä."

"Kiitos Sam" Michael otti vastaan Samin antaman lahjan, tunnustellen sitä paketin läpi. "Hmm…Täällä on jokin kirja? Eikö olekin?" Hän kysyi innostunut hymy huulillaan.

 "Avaa se niin näet" Sam iski hänelle silmää.

 

"Tulehan Sam, tule juttelemaan meidän kanssa, et ole tavannut kaikkia ystäviäni, esittelen sinut heille." Jean sanoi äkkiä, hän ei halunnut, että Michael ja Sam olisivat liian paljon yhdessä. Sam katsoi Michaeliin kummastuneena, ei Jean koskaan aiemmin ollut niin halukas esittelemään häntä ystävilleen, Michael pyöräytti silmiään ja huokaisi.

 

Hän meni makuuhuoneeseen avatakseen Samin antaman lahjan rauhassa. Sisällä oli kirja, joka kertoi Egyptin-historiasta. Hän oli kertonut Samille, että historia oli ollut hänen lempiaineensa koulussa ja että hän oli erityisen kiinnostunut Egyptistä. Michael otti syntymäpäiväkortin ulos kirjekuoresta ja luki.

"Hyvää syntymäpäivää rakkaalle ystävälleni! Ensivuonna vien sinut Egyptiin (Et voi luikerrella pois siitä matkasta ;) ) Sitä ennen voit lueskella tätä kirjaa. PS: katso kannen sisälle" Michael hymyili kortin tekstille ja avasi kirjan kannen. Sisällä on kaunis, yksinkertaisesti muotoiltu, hopeinen risti. Michael otti korun käteensä ja katsoi sitä lähemmin. Hetken hän mietti korun laittamista kaulaansa, mutta pelkäsi Jeanin reaktiota, etenkin nyt kun Jean joi niin jopa tällainen mitätön asia voisi saada hänet suuttumaan. `Huomenna sitten` Michael ajatteli hymyillen ja sulki korun takaisin kirjan kansien väliin. Sitten hän palasi takaisin olohuoneeseen.

Ilta kului, Jean oli puhunut Samin kanssa äärettömän kauan tai siltä Michaelista ainakin tuntui. Hän seisoi toisella puolella huonetta Erickin ja Paulin kanssa ja katseli vähän väliä Samiin joka vastasi hänen katseisiinsa niin usein kuin pystyi, jottei Jean panisi heidän katseitaan merkille. Patrik jutteli myös Jeanin ja Samin kanssa ja Michael hymyili Samille myötätuntoisena kun tämä katsoi häneen pudistellen päätään aina Patrikin avatessaan suunsa.

"Mitä sinun ja Samin välillä on oikein meneillään?" Erick kysyi hiljaa hänen viereltään. Michael käänsi katseensa mieheen yllättyneenä.

 "Miten niin? Ei mitään, tai siis; me olemme vain ystäviä." Michael vastasi. Erick kohotti kulmiaan epäilevästi

"Aivan kuten sanot, mutta sinuna olisin varovainen." Hän sanoi sitten ja katsoi Jeaniin päin "Ymmärrät varmaan, en sano enempää." Michael nyökkäsi, hän katsoi Samia ja sitten Jeania, huomaten vasta sitten Jeanin katsovan suoraan häneen omituinen katse silmissään. Michael hymyili miehelle hämillään.

Michael meni keittiöön, hän halusi hetkeksi päästä pois muiden keskeltä. Hän maistoi boolia jonka Jean oli tehnyt ja pian Sam tuli hänen luokseen.

 "Pääsin viimein pakenemaan, Patrickille ja Jeanille tuli mielenkiintoisempaa puheenaihetta." Sam sanoi hymyillen ja katsoi sitten Michaeliin vakavampi ilme kasvoillaan "Meidän pitää jutella."

"Hyvä on, muttei tässä." Michael vastasi ja katsoi nopeasti ympärilleen.

 "Mennään tuonne." Sam ehdotti katsoen makuuhuoneen suuntaan.

"Hyvä on." Michael vastasi ja lähti kävelemään huoneen suuntaan. Huone oli hämärä, vain ikkunasta tuleva kuunvalo valaisi sitä himmeästi.

Michael käveli huoneen perälle, ikkunan luokse ja kääntyi sitten Samiin päin.

 "Mistä haluat jutella?" Michael kysyi ja katsoi suoraan Samin sinisiin silmiin.

"Tiedät kyllä…Olemme kierrelleet ja kaarrelleet, mutta luulen että meidän on lopulta puhuttava tästä suoraan." Sam vastasi ja siirtyi lähemmäksi. Hän asetti kätensä Michaelin vyötärölle ja veti häntä yhä lähemmäksi itseään. Michaelin sydän alkoi lyödä kiivaammin, kun hän tunsi Samin kosketuksen, kun hän tunsi hänet niin lähellä itseään

 "Sam…" Michael aloitti, mutta samassa hän tunsi Samin huulet omillaan, hänen huulensa olivat pehmeät ja hänen suunsa maistui kuohuviinille ja mansikoille. Hetkeksi hän unohti kaiken muun, tämä oli sitä mistä hän oli uneksinut, Sam oli sitä mitä hän halusi. Samin kädet vaelsivat levottomasti hänen vartalollaan ja Michael puristi häntä yhä tiiviimmin itseään vasten.

Äkkiä Michael muisti missä he olivat ja työnsi Samin kauemmaksi itsestään.

 "Ei, emme voi Sam…Jean…Tämä on Jeanin koti, en voi…" Sam katsoi Michaeliin hieman hämmästyneenä äkillisestä torjunnasta. Hän kuitenkin siirtyi uudestaan Michaelin lähelle, joka katsoi ulos ikkunasta.

"Ihastuin sinuun jo silloin, kun ensimmäistä kertaa näimme, en ole pystynyt ajattelemaan selkeästi sen jälkeen…Olet aina, aina ajatuksissani…Olen halunnut puhua kanssasi tästä niin pitkään, halunnut kertoa sinulle, miten…" Sam katsoi häntä silmiin. "…Olen rakastunut sinuun Michael, voisin tehdä sinut onnelliseksi jos vain antaisit. En ikinä olisi tunnustanut tätä, jos tietäisin että olet onnellinen Jeanin kanssa, mutta näen ettet ole…" Sam jatkoi. Michael oli hetken hiljaa ja kääntyi sitten uudestaan Samin puoleen. Hän halusi syleillä Samia suudella tätä ja kertoa hänelle tuntevansa samoin, mutta pelko hänen sisällään esti häntä.

"Se ei ole niin yksinkertaista Sam, en voi vaan lähteä täältä, Jean on tehnyt eteeni niin paljon…en vain…"

"Rakastatko Jeania?" Sam keskeytti.

 "Rakastan kai, en enää tiedä" Michael vastasi tuskastuneena.

"Jos rakastaisit niin tietäisit sen" Sam sanoi.

 "Et ymmärrä Sam, Jean pelasti minut, enkä todellakaan tiedä missä olisin nyt jos…."

"Ymmärrän täysin, mutta kyse ei ole nyt siitä kuka pelasti kenet, vaan siitä mitä itse haluat ja tunnet. Eikö olisi jo korkea aika tehdä se mikä on parasta sinulle? Johonkuhun sattuu aina, se on elämää ja sinä et voi elää koko elämääsi muille." Sam sanoi koskettaen hänen kasvojaan ja katsoen syvälle hänen silmiinsä. Michaelin sisällä myllersivät sekavat tunteet, hän halusi lähteä, hän halusi olla missä Sam oli ja hän halusi kertoa Samille kaiken mitä tunsi tätä kohtaan, mutta hän pelkäsi, kuinka hän voisi jättää Jeanin, joka oli antanut hänelle paremman elämän?

Michael huokaisi ja puri alahuultaan varoen, hän katsoi hetken ulos ja sitten käänsi katseensa takaisin Samiin.

"He querido decirte esto desde hace mucho tiempo; cuánto realmente significas para mí. Mi corazón es tuyo, es a ti a quien quiero... pero tengo miedo, miedo de dejarlo, miedo de lo que podría suceder si lo hiciera..."Michael sanoi lopulta, hiljaisella äänellä ja hymyili surullisena, tietäen ettei Sam ymmärtäisi häntä, mutta hänen oli ollut pakko saada sanottua se jotenkin.

"Mitä sinä sanoit?" Sam kysyi ja ajatteli, että mitä tahansa se oli, se kuulosti todella seksikkäältä. Michael katsoi häntä, kosketti hänen kasvojaan hellästi, hymyn poistumatta huuliltaan.

"Jotain mitä olen halunnut sanoa jo pitkään…mutta sillä ei ole väliä nyt…" Sam suuteli häntä uudestaan ja Michael suuteli häntä takaisin, hellä suudelma, täynnä kaipausta ja halua. Sanat, joita Sam ei ymmärtänyt, kaikuivat hänen mielessään. Hän halusi tietää mitä ne merkitsivät. "Sam…En pysty tähän" Michael kuiskasi sitten miltei pakahtuneella äänellä.

Jean alkoi kysellä Michaelin perään, jonka katoamisen Patrick oli pannut merkille jo paljon Jeania aikaisemmin. Patrick kävi etsimässä Michaelia keittiöstä ja huomasi sitten raollaan olevan makuuhuoneen oven, hän oli kuulevinaan puhetta sen takaan. Patrick hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti sisään varovasti. Hän näki kaksi miestä huoneessa ja tajusi heidän olevat Sam ja Michael, he juttelivat jostain, mutta Patrick ei saanut kunnolla selvää mistä. Michael piti kättään Samin kasvoilla sanoessaan jotakin ja Sam siirtyi lähemmäksi ja he suutelivat toisiaan. Patrick ei ollut kovin hämmästynyt näkemästään, jotain tällaista hän oli osannut odottaakin. Hänen kasvoilleen nousi ilkikurinen hymy, Michael ei selviäisi tästä niin vähällä, kun hän kertoisi Jeanille.

Michael ja Sam seisoivat hetken hiljaa paikoillaan katsellen toisiaan ja juuri kun Sam aikoi sanoa vielä jotain Michaelille, jotain millä saisi tämän muuttamaan mielensä, niin ovi aukeni.

"Mitäs te täällä pimeässä seisotte?" Patrick kysyi ja katsoi Michaelin yllättyneisiin kasvoihin hymyillen. Michael ei pitänyt Patrickin katseesta. `Näkikö hän jotain?` Michael mietti itsekseen.

 "Juttelimme vain, muualla huoneissa oli niin meluisaa" Sam kiirehti sanomaan. Patrick sytytti huoneeseen valot.

 "Ei kai sitä silti pimeässä tarvitse jutella." Myös Jean tuli huoneeseen.

 "Täällähän sinä olet Michael, ehdin jo ihmetellä." Hän sanoi ja katsoi sitten heihin molempiin ja Patrickiin. "Onko kaikki hyvin? Vieraat ovat jo lähdössä." Jeanin ilme oli epäilevä, hän aisti että jotain oli pielessä.

 "Olin juuri itsekin lähdössä." Sam sanoi sitten ja katsoi Michaeliin.

"Odota, saatan sinut ovelle." Michael sanoi. He kävelivät Jeanin ja Patrickin ohitse ja Michael tunsi kuinka Jean katseli häntä.

"Jos muutat mielesi niin tiedät mistä löydät minut, pyydän sinua miettimään sitä mitä sanoin…pärjääthän nyt?" Sam kuiskasi hänelle ulko-ovella luoden häneen huolestuneen katseen. Sam huomasi myös kuinka Jean vahti heitä ja hänen mielensä oli levoton Michaelin puolesta, hän ei olisi halunnut jättää tätä yksin Jeanin ja Patrickin kanssa. Kaikki ei ollut kunnossa hän ajatteli.

"Lupaan miettiä Sam…ja älä huolehdi, pärjään kyllä." Michael kuiskasi takaisin ja hymyili hänelle vakuudeksi. Sitten Sam lähti ja Michael tunsi heti valtavan ikävänkaipuun oven sulkeuduttua. Hän seisoi paikoillaan tuijottaen ovea hetken, kunnes hän käveli takaisin makuuhuoneen ikkunanääreen, toivoen että ehtisi nähdä Samin vielä lähtevän.

Patrick käveli hiljaa Michaelin taakse ja laski kätensä tämän olkapäille.

 "Näin kaiken Michael, mitä luulet Jeanin pitävän tästä?" Hän kuiskasi.

 "Älä koske minuun!" Michael sähähti ja kääntyi ympäri.

"Noh, noh, noinko puhut miehelle, joka tietää salaisuutesi?" Patrick kysyi selvästi nauttien tilanteesta. Samalla hetkellä Jean astui sisään. "Jätänkin teidät hetkeksi kahden" Patrick sanoi ja poistui huoneesta.

Jean seisoi hetken oviaukossa vain tuijottaen Michaeliin.

 "No lähtivätkö kaikki jo?" Michael kysyi yrittäen unohtaa mitä Patrick oli juuri sanonut.

 "Lähtivät" Jean sanoi kylmästi. "Piditkö juhlista Michael?" Jean kysyi kävellen Michaelin luokse

"Pidin, kiitos että järjestit ne."

"Minusta vain vaikutti siltä että vietit melko paljon aikaa täällä makuuhuoneessa, ehkä juhlat olikin nautittavammat täällä." Jean sanoi irrottamatta katsettaan hänestä. Michael tunsi olonsa epämukavaksi.

 "Mitä oikein tarkoitat?"

"Sitä mitä sanoinkin, taisit nauttia olostasi täällä…Samin kanssa."

 "Älä ole naurettava Jean, olet juonut liikaa." Michael sanoi ja yritti kävellä Jeanin ohitse mutta Jean tarttui häntä käsivarresta tiukasti ja veti hänet takaisin.

"Olenko naurettava?…tiedän kaiken senkin pikku lutka, Patrick kertoi mitä oli nähnyt ja sinulla on vielä pokkaa yrittää valehdella siitä!" Jean karjui.

Michael katsoi häneen hetken tietämättä mitä sanoa tai tehdä.

"Se ei ollut sitä mitä luulet" Hän sanoi viimein, tietäen kuulostavansa typerältä.

"Ai, ei ollut vai? Minä luulen, että se on juuri sitä mitä ajattelenkin sen olevan. Minä luulen, että sinä haluat että sinua kohdeltaisiin kuin säälittävää huoraa, niin kuin Ricky teki." Jean sähisi.

 "Se ei ole totta, tiedät sen! Jos kerta halveksit minua niin kovasti, niin ehkä minun olisi syytä lähteä!" Michael käveli vaatekaapille ja aukaisi oven. Hän otti matkalaukkunsa esille ja alkoi latoa vaatteitaan siihen.

 "Mihin luulet meneväsi?" Jean seurasi Michaelia ja repi vaatteet hänen käsistään. "Et lähde minnekään, olet minulle vielä paljosta velkaa!"

"Lopeta Jean! En jaksa enää kuunnella solvauksiasi! Et voi estää minua lähtemästä!"

Jean otti häntä kiinni paidan rinnuksesta ja painoi hänet kaapin ovea vasten.

"Niinkö luulet? Katso nyt itseäsi sinähän ihan vapiset pelosta, olet säälittävä Michael… Tiedätkö, luulen että Rickyä kiinnostaisi edelleen tietää missä olet, voisin ilmoittaa sen hänelle." Jean sanoi tiukentaen otettaan Michaelista, joka yritti päästä liikkumaan.

"Olet inhottava!" Michael huusi, potkaisi Jeania ja suuntasi ovelle päin, mutta Jean tavoitti hänet uudestaan ja löi Michaelia voimakkaasti kasvoille. Michael henkäisi yllättyneenä, horjahti hieman taaksepäin, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Jean tarttui häneen nopeasti ja tönäisi hänet kohti pöytää. Pöydän kulma osui hänen kylkeensä kipeästi. Ennen kuin hän oli ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, Jean tarttui hänestä jälleen kiinni ja löi häntä uudestaan. Michael kaatui lattialle. Hänellä ei ollut aikaa nousta. Jean painoi hänet lattiaa vasten ja istui hänen päälleen hajareisin, pidellen tiukasti kiinni hänen ranteistaan.

Patrick tuli takaisin huoneeseen. Hän katsoi tilannetta hetken ovensuusta. Michael yritti raivoisasti päästä pois Jeanin alta muttei näyttänyt onnistuvan, samalla Jean repi Michaelin kauluspaitaa auki.

"Lopeta Jean!" Michael huusi ja pyristeli vastaan entistä kovemmin. Jeanin avatessa Michaelin housuja, hänen onnistui päästä nousemaan ylös hieman, yrittämään pakoa. Jean onnistui kuitenkin kaatamaan hänet uudestaan maahan vatsalleen ja kiskomaan paidan kokonaan hänen päältään. Jean tuli uudestaan hänen päälleen.

"Kohta saat niin että tuntuu, sitähän sinä haluat." Jean sähisi.

"En! Ei…Päästä minut! Jean, ei!…Ei!" Michael huusi.

"Pidä pääsi kiinni!" Jean huusi, pidellen kaikin voimin nuorempaa poikaystäväänsä kiinni.

Patrick käveli lähemmäksi, Jean käänsi katseensa häneen.

"Auta vähän, pidä häntä aloillaan." Jean käski. Patrick epäröi hetken, mutta teki sitten kuten Jean käski. Patrick kumartui Michaelin viereen ja tarttui hänen ranteistaan tiukasti, pakottaen ne hänen selkänsä taakse. Samalla Jean kiskoi Michaelin housuja tämän jaloista ja pian Michael makasi lattialla vain pelkät bokserit jalassaan, kahden miehen armoilla. Michael vaikersi. Hän oli paniikista sekaisin. Hän ei voinut uskoa, että Jean oli tekemässä tätä hänelle. Patrick tutkiskeli katseellaan hänen vartaloaan, Michael todella oli hyvännäköinen, hänen vartalonsa vastasi kauneutta, joka näkyi hänen kasvoistaan.

Patrickin katse kohtasi Michaelin katseen hetkeksi, se oli täynnä vihaa ja pelkoa. Patrick tunsi syyllisyyden piston sisällään, hän tiesi, että mitä he olivat tekemässä oli väärin, mutta samalla hän tunsi kiihottuvansa tilanteesta ja hänen halunsa sai hänet unohtamaan teon vääryyden. Hän oli unelmoinut tästä tilanteesta pitkään.

 Jean nosti Michaelin polvilleen, hän piti toista käsivarttaan hänen kurkullaan ja toisella hän piti edelleen Michaelin käsiä vangittuna. Patrick istui Michaelin edessä sängynreunalla, Michael huomasi kohouman tämän housuissa.

 "Näyttääkö hyvälle Mike? Kohta saat maista sitä" Jean sanoi tiukalla äänensävyllä. Michael pudisteli raivokkaasti päätään.

 "Ei, ei, ei…" Hän hoki uudestaan ja uudestaan pelokkaalla äänellä. Hän mielensä yritti yhä käsittää, että hänen rakastajansa oli todella se joka aikoi satuttaa häntä, että hänen rakastajansa aikoi satuttaa häntä pahimmalla mahdollisella tavalla, jonka hän tiesi.

`Ehkä he eivät tee sitä? Ehkä he vaan uhkailevat?` Hänen pelokas mielensä yritti lohduttautua, mutta kun Patrick alkoi avaamaan housujaan ja otti puolikovan kalunsa esille, hän tiesi, etteivät he vain uhkailleet. Patrick hieroi elintään kädellään Michaelin silmien edessä ja se koveni entisestään.

"Avaahan nyt suusi" Jean käski.

 "En!" Michael huudahti ja käänsi päätään sivummalle. Jean kiristi otetaan hänen kurkullaan.

 "Sinuna tekisin sen heti." Jean sanoi ja työnsi hänen päätään lähemmäksi. Michael katsoi Patrickia kyyneleistä kostunein silmin, hän vihasi Patrickia enemmän kuin koskaan, tuntui nöyryyttävältä olla siinä hänen edessään puolialastomana ja avuttomana. Mutta koko sinä aikana, kun hän oli tuntenut ja vihannut miestä, eihän ollut uskonut, että mies voisi todella tehdä tämän, vielä vaikeampi sitä oli uskoa Jeanista. Lyönnit hän oli vielä kestänyt, mutta ei tätä, ei tätä.

Patrick otti hänen kasvoistaan kiinni ja ohjasi hänen päätään kalulleen.

 "Jos puret sitä, niin saat katua sitä katkerasti!" Mies sähähti. Hän yritti vielä pyristellä Jeanin otteesta mutta kun ote hänen kurkullaan aina vain kiristyin niin hänen oli avattava suunsa. Patrick liikutti hänen päätään ja nai häntä suuhun. Samalla Jean hieroi etumustaan hänen takapuoltaan vasten ja Michael tunsi kuinka Jeanin kalu alkoi myös kovettua. Ote hänen kurkullaan hellitti, Jean laski kätensä alas ja liu'utti sen hänen boksereittensa sisään.

 "Kohta saat tännekin" Jean kuiskasi hyväillen hänen peräaukkoaan. Michaelista tuntui vaikealta hengittää, hänen suunsa tukittuna, vallattuna ja häväistynä ja kyyneleiden sumentaessa hänen silmänsä. Patrick otti kalunsa hänen suustaan ja jatkoi sen hyväilemistä käsin.

"Ehkä Patrickin haluaa nähdä ja kokeilla miten hyvä perse sinulla on." Jean jatkoi ja nosti Michaelin ylös lattialta.

"Ei, päästäkää…" Michael rukoili.

"Enpä usko että päästämme, rakas, luulen että tulet nauttimaan tästä aivan yhtä paljon kuin mekin. Vaikka toisaalta, sillä ei nyt hirveästi ole väliä meille vaikket nauttisikaan" Jean nauroi kuulostaen enemmän Rickyltä kuin itseltään. Hän yritti jälleen paeta, Jean suuttui ja löi häntä uudestaan. Hän kaatoi Michaelin sängylle vatsalleen ja veti bokserit hänen jaloistaan. `Tämä ei voi tapahtua, tämä ei voi tapahtua.` Hänen järkyttynyt mielensä hoki. Jean istui sängyn päätyyn pidellen hänen käsistään samalla kun Patrick siirtyi istumaan hänen jalkojensa päälle. Patrick livutti käsiään hänen pepullaan ja puristeli sitä. Siitä oli pitkä aika kun hän oli viimeksi saanut niin nuorta miestä, niin kiinteävartaloista ja hyvänäköistä. Patrick työnsi sormensa hänen sisälleen ja pyöritteli sitä. Michael säpsähti, hänen mieleensä palautui kaikki ne kauheat kerrat Rickyn kanssa.

"Lopettakaa, Jean ei, ole kiltti ei…" Michael vaikeroi. Jean nosti häntä hiuksista ja painoi hänen päänsä haaroihinsa. Michael tunsi housujen läpi hänen kovan kalunsa, Jean irrotti vyönsä ja avasi housujensa napit, hänen kalunsa ponnahti uljaana pystyyn.

"Nuole sitä". Michael nyyhkytti nöyryytettynä. Jean repi hänen päätään ylöspäin hiuksista. "Tee niin kuin sanon tai sinuun sattuu enemmän!" Michael totteli lopulta. Jean siirsi hänen kätensä selän taakse ja lukitsi ne yhteen vyöllään.

Patrick työnsi tyynyjä hänen lantionsa alle ja otti Jeanin antamaa liukastetta jota levitti hänen reiälleen. Michael tunsi Patrickin työntävän kaluaan hänen sisälleen ja pelästyi.

"Senkin paskiainen, älä!" Michael huusi. Kipu viilsi hänen ruumiissaan, Patrickin työntyessä yhä syvemmälle, perille asti. Patrick alkoi naimaan häntä hitaasti, mutta kokoajan kiihdyttäen tahtiaan.

"Mmh…oletkin aika tiukka…ehkä et olekaan huorannut niin paljon kuin luulin…" Patrick huohotti. Michaelia inhotti miehen hiki, joka tarttui hänen omalle vartalolleen ja se huohotus. Jean piti häntä edelleen hiuksista kiinni ja hyväili omaa kaluaan hänen edessään. Michael sulki silmänsä ja yritti kuvitella itsensä muualle, kuten niin usein aiemmin. Patrickin huokaukset syvenivät ja hänen vartalonsa jännittyi hänen tullessaan Michaelin sisälle. Patrick nousi ylös ja he vaihtoivat Jeanin kanssa paikkoja.

"Nyt saat vielä lisää ja kunnolla." Jean sanoi työntyen voimakkaasti hänen sisäänsä. Jean oli paljon rajumpi kuin Patrick, hän puristi Michaelin pakaroita ja nai häntä kovaa. "Tuntuu niin hyvältä, tähän hommaan sinut on tehty." Jean huokaisi. Hän tuli ulos Michaelin sisältä ja käänsi hänet ympäri.

"Haluan nähdä kasvosi kun panen sinua." Jean sanoi nostaen Michaelin jalat päänsä yli ja työntyen uudestaan hänen sisäänsä. Michael käänsi päänsä sivuun, mutta Jean tarttui häntä leuasta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Hänen käsiinsä sattui niiden ollessa edelleen hänen selkänsä alla ja joutuessa kestämään kaiken sen painon, joka kohdistui niihin. Toisaalta se harhautti häntä hieman suuremmasta kivusta alhaalla. Michael kiemurteli epämukavuudesta ja kivusta. Hän katsoi hetken suoraan Jeanin silmiin, jonka katse oli niin kylmä. Kyyneleet olivat tahrineet hänen omat kasvonsa.

"Lopeta, sattuu…" Michael valitti sulkien silmänsä.

 "Niinhän sen pitääkin, siitähän sinä nautit senkin lutka." Michael ei ymmärtänyt miksi Jean teki hänelle näin. Ei tämä ollut se sama mies jonka hän tapasi New Yorkissa, silloin hän oli ollut kiltti ja huomaavainen, mutta nyt se mies oli kadonnut ja tilalle oli tullut tuo kylmä, katkera mies, joka halusi satuttaa häntä. Jean tarttui hänen olkapäistään, hänen vartalonsa jäykistyi hetkeksi ja hänen suustaan pääsi möreä karjahdus, sitten hän tuli.

Jean ja Patrick nousivat ylös sängyltä, Patrick vapautti hänen kätensä. Michael oli kuin lamaantunut, hetken hän vain kyyhötti paikoillaan, vapisten.

"Luuletko, että Sam haluaa sinusta mitään muuta kuin seksiä? Olet typerä jos kuvittelet että hän haluaisi sinut jostain muusta syystä." Jean sanoi ivallisesti ja käveli sitten pois huoneesta Patrick perässään. Maattuaan sängyllä vielä jonkin aikaa Michael lopulta nousi ylös. Hänen jalkansa olivat heikot, valmiit antamaan periksi minä hetkenä tahansa. Hän pyyhki vartaloltaan suurimman osan hiestä ja spermasta ja puki sitten vapisevin käsin ylleen. Hänen vartaloaan särki, hän tiesi olevansa seuraavana päivänä mustelmilla. Hän sulloi lattialla olevia vaatteitaan laukkuunsa ja lähti kohti ulko-ovea. Jean oli sammunut olohuoneen sohvalle ja Patrick oli luultavasti lähtenyt kotiinsa.

Michael käveli toivottomana Pariisin katuja, häntä itketti yhä, hän ei edes kunnolla ajatellut minne oli menossa. Ulkona oli alkanut sataa vettä. `Tämä tästä vielä puuttuikin` Hän ajatteli, kävellessään eteenpäin. Hänen päätään särki. Muutamat ohikulkijat loivat omituisia katseita häneen. Hän halusi unohtaa kaiken mitä oli tapahtunut, mutta hänen runneltu ruumiinsa ei sallinut sitä, kipua säteili ympäri hänen vartaloaan, pahinta olivat muistot jotka täyttivät mielen. Hänestä tuntui kuin olisi kävellyt ikuisuuden ja hän pysähtyi tajutessaan että oli tullut Samin kotiovelle.

Hänen seisoi hetken turtuneena paikoillaan. Hän ei olisi halunnut että Sam näkisi hänen tällaisena, mutta hän tarvitsi nyt Samia, hän tarvitsi turvaa, jonka Sam voisi hänelle antaa. Hän soitti ovikelloa, kesti hetken ennen kuin Sam pääsi avaamaan. Sam tuli ovelle t-paidassa ja boksereissaan, hän oli unisen näköinen. Sam katsoi Michaelia järkyttyneenä; kyyneleistä turvonneita silmiä, huulia, jotka olivat myös turvonneet, punaiset ja haljenneet.

"Voi hyvä luoja, mitä hän teki sinulle?" Sam kysyi. "Tule sisälle" Hän jatkoi sitten nopeasti. "Olet aivan litimärkä" Sam totesi huolestuneena. Michael laski laukkunsa eteisen lattialle.

 "En tiennyt minne mennä ja ajattelin, että jos…" Michael sanoi hiljaa ääni väristen.

"Totta kai jäät tänne" Sam sanoi ja halasi Michaelia. "Kaikki on nyt hyvin." Sam lohdutti. Hänen sydäntään särki nähdä Michael sellaisena.

"Voinko käydä suihkussa?" Michael kysyi.

 "Totta kai, odota annan sinulle pyyhkeen, keitän sillä välin teetä." Sam sanoi ja käväisi makuuhuoneessa, hän palasi sieltä pyyhkeen kanssa.

"Tässä, kylpyhuone on tuolla" Hän näytti.

 

Michael tuli kylpyhuoneeseen. Riisuutuminen oli vaikeaa, hänen vaatteensa olivat tarrautuneet ihoon ja hänen ruumistaan särki hänen joutuessaan venyttelemään ja kiskomaan vaatteita pois. Farkut olivat erityisen hankalat. hetken hän oli pyytää Samia apuun, mutta muutti mieltään. Hän ei halunnut Samin näkevät hänen ruhjeitaan ja sitä kuinka avuttomaksi hän tunsi itsensä. Lopulta hän oli riisuutunut ja astui suihkuun. Hän hankasi vartaloaan saippualla kovakouraisesti, haluten epätoivoisesti kaiken lian itsestään pois, kaikki jäljet heistä. Hänen kasvojaan kivisti ja hän tunsi olonsa hyvin heikoksi. Hän pukeutui Samin tuomaan kylpytakkiin ja meni hänen luokseen keittiöön.

"Tässä on vähän teetä." Sam sanoi ja ojensi kupin hänelle.

"Kiitos"

 "Haluatko kertoa mitä tapahtui?" Sam kysyi huolestuneen näköisenä. Michael oli hetken hiljaa.

"Patrick näki meidät, kun suutelimme…ja hän kertoi Jeanille..." Michael aloitti ja vaikeni sitten hetkeksi.

"Jean ei oikein ottanut sitä hyvin, hän oli juonut ja sitten he…Patrick ja Jean siis…He pakottivat minut…" Michael takerteli ja katsoi Samiin häpeillen. Sam ymmärsi mitä Michael yritti sanoa ja halasi häntä

"En olisi saanut jättää sinua sinne." Sam sanoi ja kyyneleet nousivat myös hänen silmiinsä.

 "Et voinut tietää, älä ajattele noin." Michael kuiskasi. Sam katsoi häntä, hipaisten hellästi hänen kasvojaan. `Miten kukaan voi tehdä tällaista toiselle? Vieläpä omalle poikaystävälleen?` Sam mietti, tuntien itsensä avuttomaksi siitä mitä hänen tulisi tehdä tai sanoa.

"Odota, annan sinulle jääpalapussin poskellesi." Sam sanoi sitten, hän otti jäitä pakastimesta ja kietoi ne pyyhkeeseen. Tuli sitten uudestaan hänen luokseen ja painoi sen hellästi hänen kasvojaan vasten. He joivat teensä loppuun. "Sinun on parasta yrittää nukkua, tule." Sam sanoi sitten.

He tulivat makuuhuoneeseen.

 "Voit nukkua tässä, jos haluat olla yksin niin voin itse nukkua sohvalla" Sam ehdotti.

 "Ei, en halua olla yksin, haluan nukkua vieressäsi." Michel sanoi ja istui sängynlaidalle. Hän riisui kylpytakin yltään ja otti paidan jonka Sam antoi hänelle ja puki sen ylleen. Michael kävi makuulle ja Sam tuli hänen viereensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen. Michael tunsi olonsa turvalliseksi hänen syleilyssään. Sam kosketti hellästi hänen kasvojaan ja hiuksiaan.

"Olet turvassa nyt." Hän kuiskasi ja hymyili varovasti. Sam pysyi valveilla niin kauan kunnes Michael oli nukahtanut.

 

 

13. Luku

 

Michael säpsähti hereille painajaisestaan, hetken hän luuli olevansa vielä Jeanin asunnolla ja löytävänsä hänet vierestään. Hän hengitti kiihtyneenä ja vaikersi hiljaa, uskaltamatta katsoa ympärilleen.

"Michael, onko kaikki hyvin?" Samin käsi kietoutui hänen ympärilleen, pehmeät huulet painautuivat hänen otsalleen. Michael katsoi vaaleahiuksista miestä vierellään, hän katsoi tämän ystävällisiin sinisiin silmiin ja rauhoittui. Hän hymyili ja nyökkäsi hiljaa.

 "Rakastan sinua Sam." Hän kuiskasi ja suuteli varoen Samin huulia.

"Minäkin rakastan sinua, todella paljon." Sam vastasi ja suuteli Michaelia takaisin.

 "Miten voit?" Hän kysyi sitten.

"Ainakin huomattavasti paremmin kuin eilen…sattuu kuitenkin…"

"Näin painajaista viime yöstä, Ricky oli myös siinä…se oli kauheaa…" Michael sanoi hiljaa ja tuijotti kattoa. Sam silitti hänen käsivarttaan hitaasti.

"Kaikki on hyvin nyt, olet turvassa täällä, sinun ei enää koskaan tarvitse mennä takaisin sinne" Sam puhui rauhoittavalla äänellä. Michael käänsi katseensa takaisin häneen, kääntyi kyljelleen ja hakeutui lähemmäksi Samin lämmintä vartaloa. Sam piteli häntä syleilyssään ja silitti hänen selkäänsä. Hän suuteli Michaelin otsaa.

 "Tuntuu turvalliselta, voisin olla tässä vierelläsi, sinun syleilyssäsi koko päivän tai viikon tai…jos ei tarvitsisi käydä vessassa ja syödä välillä…" Michael mutisi hänen rintaansa vasten. Sam naurahti pehmeästi ja sipaisi hänen hiuksiaan.

"En väittäisi vastaan yhtään, tuntuu hyvältä vain pidellä sinua näin lähellä" Sam hymyili ja jatkoi

"On vielä aikaista, yritä nukkua, olen tässä vierelläsi." Hän painoi uuden suudelman Michaelin otsalle ja silitti yhä hänen selkäänsä ja hiuksiaan rauhallisesti ja hellästi.

Michael painautui lähemmäksi, mumisi jotakin, mistä Sam ei saanut selvää. Sam hymyili, hän todella olisi voinut maata niin ikuisuuden, tuntea Michaelin lämmön vartaloaan vasten ja hengittää hänen tuoksuaan. Hän toivoi kuitenkin, että tilanne voisi olla toinen, että syyt miksi he olivat päätynee näin olisivat toiset. Hän ei voinut käsittää ihmisiä, jotka satuttivat toisia niin julmalla tavalla, etenkään sitä miten kukaan pystyi satuttamaan sitä kaunista, hyväsydämistä nuortamiestä, joka oli nyt käpertyneenä hänen ruumistaan vasten. `Miksi hyvät ihmiset joutuvat aina kärsimään?` Hän mietti. Hän halusi suojella Michaelia kaikelta, estää kaiken pahan mikä vainosi häntä. Hän olisi voinut antaa oman henkensä hänen vuokseen, eikä hän ollut koskaan tuntenut mitään niin voimakasta ketään kohtaan. Hän kuunteli Michaelin rauhallista hengitystä ja tiesi että hän nukkui.

"Kukaan ei enää satuta sinua, lupaan" Hän kuiskasi hiljaa ja sulki omat silmänsä. Hän nukahti, kädet yhä suojelevasti Michaelin ympärillä.

*******************

Jean heräsi, hänen niskaansa ja päätään särki nukuttuaan koko yön huonossa asennossa sohvalla. Hän maiskutteli kuivaa suutaan, jossa maistui eilen juotu viina. Noustuaan istumaan, hän oli hetken paikoillaan ja venytteli niskojaan. Hän muisti Michaelin, eilisillan, sen mitä oli tehnyt ja kirosi itseään hiljaa. Jean nousi ylös ja lähti kävelemään kohti makuuhuonetta.

"Michael" Jean kutsui. Huone oli tyhjä, hän tarkasti kylpyhuoneen ja keittiön -tyhjiä. Michaelin laukku oli poissa, samoin kuin miltei kaikki hänen vaatteensa ja ne pienet tavarat mitä Michael omisti. Jean otti puhelimensa ja yritti soittaa Michaelille, ei vastausta, hän soitti toisen, kolmannen ja neljännen kerran, yhä ei vastausta. Jean alkoi hermostua, hän kiroili itsekseen. Sitten hän otti autonavaimensa ja lompakkonsa ja lähti ulos.

Erick oli juuri keittämässä kahvia, kun ovikello soi. Hän keskeytti puuhansa ja meni avaamaan.

 "Jean, mitä sinä täällä teet?" Erick kysyi hämmästyneenä avatessaan oven. Jean käveli hänen ohitseen sisälle.

"Onko Michael täällä?" Jean kysyi vihaiseen äänensävyyn

"Ei…miksi hän täällä olisi?" Erick kysyi ja katsoi Jeania kummastuneena.

 "Soita jos kuulet hänestä" Jean käski ja oli jo menossa takaisin ulos.

"Jean, mitä oikein on tapahtunut? Onko teillä ollut riitaa?" Erick kysyi nopeasti.

"Äs, tämä ei kuulu sinulle" Jean tiuskaisi ja lähti. Paul oli kuullut Jeanin äänen ja tuli eteiseen.

"Mikä häntä vaivasi?" Paul kysyi.

"En tiedä, hän etsi Michaelia, jotain on varmasti sattunut…" Erick aavisteli pahinta.

"Taidan yrittää soittaa hänelle."

*********************

Michael heräsi unestaan, Sam ei ollut enää hänen vierellään, mutta keittiöstä kuului ääntä. Hän nousi ylös ja kaivoi tavaroittensa joukosta kännykkäänsä, johon oli tullut jo kahdeksan puhelua, kaikki Jeanilta. Hän laittoi puhelimeen äänet päälle. Sam tuli takaisin huoneeseen kantaen tarjotinta.

"Oletkin jo ylhäällä, tein sinulle kunnon englantilaisenaamiaisen, mutta sinun pitää olla vuoteessa…Niin ja älä huolehdi, tämän verran osaan kyllä kokata " Sam virnisti. Michael hymyili hänelle ja nousi takaisin sängylle istumaan.

"Kiitos, en edes muista milloin olen viimeksi saanut aamiaisen vuoteeseen." Michael laski puhelimensa yöpöydälle.

"Onko joku soittanut? näytät niin vakavalta" Sam kysyi ja istui hänen viereensä sängylle.

 "Jean, kahdeksan kertaa…" Michael sanoi vakavana ja maistoi sitten kahviaan. Sam katseli Michaeliin mietteliäänä.

"Oletko miettinyt, että voisit ilmoittaa heistä poliisille?" Hän kysyi sitten.

"Ja sanoa mitä? Poikaystäväni, tarkoitan entinen poikaystäväni raiskasi minut ystävänsä kanssa…hehän nauraisivat minut pihalle" Michael hymähti ja tuijotti ilmeettömänä kahvikuppiinsa. Sam kosketti kädellään hänen kasvojaan ja Michael nosti katseensa. "Miksi olet niin hyvä minulle? En ymmärrä miten voit edes katsoa tai koskea minuun kaiken sen jälkeen" Michael sanoi

"Se mitä he tekivät oli ehdottoman väärin, kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista...Se ei millään tavalla muuta sitä miten näen sinut…Saa vain vihaamaan heitä" Sam sanoi ja jatkoi "Itseasiassa ihailen sinun sitkeyttäsi, sitä miten olet selvinnyt siitä kaikesta mitä sinulle on tapahtunut, moni muu ei olisi pystynyt siihen…Lupaathan ettet luovuta jatkossakaan? Ettet anna heidän nujertaa sinua?" Sam katsoi häneen ja piteli hänen kättään

"Lupaan…ehkä nyt kaikki kääntyy paremmaksi, nyt kun olen sinun kanssasi" Michael sanoi hymyillen varovasti.

Samassa Michaelin kännykkä alkoi soimaan, Michael säpsähti, peläten että Jean yrittäisi soittaa uudestaan, mutta soittaja olikin Erick.

 "Haloo." Michael vastasi puhelimeen huojentuneena.

 "Hei, oletko kunnossa? Jean kävi äsken täällä etsimässä sinua, vaikutti hieman omituiselta." Erick kysyi

"Olen Samin luona, en aio enää palata Jeanin luokse." Michael sanoi.

 "Mitä on oikein tapahtunut? Jean ei suostunut kertomaan" Erick kuulosti huolestuneelta. Michael oli hetken hiljaa, hänen kurkussaan oli kuristava tunne kun hän vain ajattelikin sitä, hän tunsi musertuvansa, jos sanoisi sen taas ääneen.

 "En oikein haluaisi puhua siitä nyt, en pysty." Michaelin ääni värisi hieman.

 "Hyvä on, voinko tulla käymään siellä?" Erick kysyi sitten.

"Odota." Michael sanoi ja katsoi Samiin. "Voiko Erick tulla käymään täällä?" Sam nyökkäsi hänelle. "Kyllä se käy, osoite on:…"

"Hyvä, tulen pian. Nähdään sitten"

 

Puolentunnin kuluttua ovikello soi, Sam meni avaamaan.

 "Hei, tule vain sisään" Sam sanoi Erickille, jonka ilme kertoi syvästä huolestuneisuudesta.

"Miten Michael voi?" Erick kysyi, asettaen takkiaan naulakkoon.

"No, miten sen nyt ottaa, olosuhteisiin nähden melko hyvin." Sam sanoi ja jatkoi sitten.

"On ehkä parempi, että minä kerron tämän sinulle, Michael ei oikein itse jaksaisi puhua siitä vielä… Patrick oli eilen illalla nähnyt meidän suutelevan ja kertoi siitä Jeanille ja kun olin lähtenyt niin he kävivät hänen kimppuunsa…he raiskasivat hänet." Sam sanoi ja huokaisi syvään. Hän katsoi Erickiin, joka näytti hyvin järkyttyneeltä.

"He tekivät mitä?… voi hyvä luoja, en voi uskoa sitä…Jean?…voi hyvä luoja" Erick hoki, pidellen kättään suunsa edessä.

"Totta se on, jos näet Michaelin niin et epäile sitä hetkeäkään." Sam sanoi.

"En tietenkään epäile, että Michael valehtelisi, minun on vain niin vaikea uskoa tätä, olen tuntenut Jeanin niin pitkään" Erick sanoi. "…tai ehkä minun olisi sittenkin pitänyt arvata että jotain tällaista tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin" Sam katsoi Erickiin kummastuneena.

 "Mitä oikein tarkoitat?" Hän kysyi.

"Selitän kaiken kohta, missä Michael on?"

Michael tuli ulos makuuhuoneesta olohuoneeseen, jossa Sam ja Erick olivat. Erick katsoi Michaelia ja tuli halaamaan häntä.

"Jean saa kuulla kunniansa tästä hyvästä…" Erick sanoi vihaisena.

"Kerroin hänelle mitä tapahtui." Sam sanoi sitten.

"Minun pitää kertoa sinulle jotain Michael, luoja miten toivon nyt, että olisin kertonut tämän sinulle jo heti alussa" Erick sanoi. He olivat istuneet olohuoneeseen. Michael ja Sam katsoivat häneen tietämättä mitä odottaa.

"Huh, miten tämän nyt kertoisi, kai se on parasta kertoa suoraan…Katsos kun silloin vuosia sitten ennen kuin tapasit Rickyn, niin hän oli Jeanin kanssa…"

 "Mitä?! Jean ja Ricky?? Et voi olla tosissasi…" Michael kysyi kauhistuneena.

"Totta se on…Rickyn ja Jeanin suhde ei kuitenkaan ollut lähellekään samanlainen kuin mitä sinun ja Rickyn…He olivat kai liian samankaltaisia, tarkoitan, että molemmat liian voimakastahtoisia ja sen vuoksi Ricky hylkäsi Jeanin ja ilmeisesti pian sen jälkeen löysi sinut…Aluksi Jean tuli takaisin Pariisiin, mutta päätti sitten lähteä takaisin ja todistaa Rickylle, että oli häntä parempi. Kostaa se, että hänet oli hylätty. Sitten hän tajusi, että tekisi sen parhaiten viemällä sinut Rickyltä" Erick keskeytti hetkeksi ja katsoi Michaelia, joka ei voinut uskoa kuulemaansa.

"Ja minä hölmö uskoin häntä, luulin että hän oikeasti välitti ja halusi pelastaa minut siltä helvetiltä" Michael pudisteli päätään.

"Olen pahoillani etten kertonut tätä aiemmin, mutta Jean rukoili minua etten kertoisi. Uskoin häntä siinä, että hän oli sen kaiken keskellä rakastunut sinuun oikeasti. Enkä ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena kuin sinun seurassasi…mutta nyt…alan epäillä tunnenko itsekkään häntä kunnolla…Totuus on kuitenkin se, että Jean on hyvin mustasukkainen, eikä koskaan ole suhtautunut järkevästi hylkäämiseen" Michael katsoi miestä, yrittäen yhä sisäistää sen mitä oli kuullut.

"Jean ja Ricky?" Hän toisteli hämmentyneenä. "Tarkoitat sitä miestä, jonka kanssa suutelit clubilla" "Anteeksi että sanon näin, mutta et näyttänyt erityisemmin viihtyvän hänen seurassaan…ei, en olisi saanut sanoa niin…mutta olisiko siitä haittaa saada uusi ystäviä? En pyydä muuta" Hän kuuli Jeanin äänen selkeästi päässään, muisti, miten mies oli katsonut häneen miten hän oli hymyillyt. Hän muisti Jeanin ilmeen, kun hän oli kertonut Rickystä, muisti hänen kosketuksensa. "Voit luottaa minuun, kai tiedät sen?" Ensimmäinen kerta kun he olivat rakastelleet. "Älä pelkää, en halua satuttaa sinua" Michael pudisteli päätään, yrittäen unohtaa muistot. "En voisi lähteä, tietäen että sinä jäät tänne hänen kanssaan. Haluan että tulet mukaani Pariisiin" Hän vapisi, hän oli ollut liian hyväuskoinen, Jean oli ollut loistava valehtelija. `Kuka hitto Jean oikeasti edes on?! Kenen kanssa olen oikein elänyt viimeiset kaksi vuotta?! Mikä on totta?` Hän mietti tuskastuneena ja hautasi kasvonsa käsiensä varaan.

"Michael, minä todellakin olen pahoillani…jos olisin aavistanut että jotain…" Erick sanoi.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi Erick. Jean on ystäväsi ja…" Michael oli keskeyttänyt hänet. "…En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä kaikesta…minä…parempi saada tietää myöhään kuin ei milloinkaan." Michael sanoi hiljaa.

"Jean ei todellakaan ansaitse sinua… En ole koskaan ollut näin vihainen kellekään…Michael, olet ystäväni, toivon että voimme olla sitä jatkossakin, ymmärrän kuitenkin jos…" Erick katsoi häneen anteeksipyytävästi ja surullisena.

"Luuletko, että syytän sinua tästä? Erick, en tietenkään…totta kai olet ystäväni, se ei muutu. Et sinä ole vastuussa siitä mitä Jean tekee." Erick hymyili ja tarttui hänen kädestään.

"Olen sinun puolellasi tässä, 100prosettisesti. Jos nostat syytteen heitä vastaan, niin minä todistan heitä vastaan."

"En aio ilmoittaa poliisille, eivät he uskoisi kuitenkaan, enkä halua enää yhtään uutta nöyryytystä…haluan vain jättää sen kaiken taakseni."

 "Oletko varma? he ansaitsisivat rangaistuksen"

 "Olen varma…minä…en halua…en pystyisi menemään sinne…älkää pakottako minua…tiedän etteivät poliisit uskoisi, he vain nauraisivat…en pysty…" Michael vapisi jo pelkästä ajatuksesta.

 "Hyvä on, hyvä on, mutta jos muutat mielesi…" Erick sanoi ja halasi häntä. "Pärjäähän nyt ja soita jos tarvitset jotain. Sinulla on nyt hyvä mies tässä. Kaikki järjestyy" Erick vilkaisi Samia ja sitten takaisin Michaeliin. Michael hymyili miehelle heikosti. "No niin, jätän teidät nyt kahden. Nähdään taas."

"Nähdään ja kiitos vielä kerran Erick."

Michael yritti sulatella kuulemaansa Erickin lähdön jälkeen. Kaikki tuntui olevan liikaa, hän muisteli sitä kun oli tavannut Jeanin ja sitä mitä oli juuri tapahtunut. Toisaalta se kaikki kävi järkeen, se mies jonka hän oli tavannut New Yorkissa ei olisi satuttanut häntä näin, mutta se olikin vain ollut suurta valhetta, sitä miestä ei todellisuudessa koskaan ollutkaan. Hän istui sohvalla ja tuijotti eteensä tyhjin silmin. Sam tuli hänen taakseen ja laski kädet hänen harteilleen.

"Mitä mietit?" Hän kysyi sitten.

"Miten saatoin uskoa häntä, miten en nähnyt sitä? Luulet tuntevasi jonkun, luulet jopa rakastavasi ja sitten kaikki muuttuu, kaikki osoittautuu valheeksi…" Michael sanoi hiljaa.

"Ei kukaan olisi voinut nähdä sitä, joillakin on vain luonnonlahja valehtelemiseen, hän sai sinut näkemään mitä halusikin sinun näkevän, hän käytti hyväkseen sinun vaurioittavuuttasi…jopa Erick meni lankaan ja hän on sentään tuntenut Jeanin kauemmin kuin sinä" Sam sanoi, kiersi sohvan ja istui Michaelin viereen. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähelleen.

 "Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, niin kyllästynyt ja väsynyt…väsynyt pelkäämään…en ehkä pääse siitä koskaan eroon…" Michael kuiskasi.

"Kaikki järjestyy, olen varma siitä…Tarvitset vain aikaa." Sam kuiskasi Michael hymyili ja painoi päänsä Samin rintaa vasten.

"Hmm...minun pitäisi varmaan alkaa etsiä omaa asuntoa…" Michael mietti hiljaisella äänellä.

 "Omaa asuntoa? Miksi? Tai siis voisit jäädä tänne…minä haluaisin että jäisi tänne" Sam sanoi. Michael kääntyi katsomaan häneen.

"Oletko ihan varma?"

"Olen, en ole koskaan ollut niin varma mistään. Haluan olla kanssasi…Kysymys vain kuuluu, huolitko sinä minut?" Sam kysyi hymyillen hieman ujosti. Michael katsoi häntä ja kosketti hänen kasvojaan.

 "Huolinko? Tarvitseeko sitä edes kysyä?" Hän virnisti.

"Jos olisit ymmärtänyt mitä sanoin eilen, niin sinulla ei olisi epäilystäkään."

 "Mitä sinä muuten oikein sanoit? Et arvaakaan miten minua vaivasi se"

"No…sanoin, että olen halunnut kertoa sinulle jo pitkään, miten paljon merkitset minulle, että sinulla on sydämeni, sinä olet se jonka haluan…" Michael katsoi Samin silmiin ja piteli hellästi hänen kättään.

"Minulla on sinun sydämesi?" Sam hymyili lämpimästi.

 "Sano se vielä espanjaksi" Sam pyysi

"Usted tiene mi corazón" Michael sanoi ja suuteli Samia.

"Voisit puhua minulle, mitä tahansa espanjaksi ja olisin aivan myyty…vaikka sanoisit: Sam olet pahin idiootti maan päällä ja tyhmä kuin saapas, niin tuolla äänensävyllä luulisin sen olevan jotakin äärettömän herkkää." Michael naurahti hieman. "Mitä muuta sanoit?"

"Sanoin että pelkäsin mitä tapahtuisi jos jättäisin Jeanin… En osannut kuitenkaan pelätä ihan tätä…pelkäsin enemmän että loukkaisin Jeania pahasti, pelkäsin sinun puolestasi, ajattelin että Jean lähtisi sinun perääsi…Olisi pitänyt lähteä kanssasi heti…" Michael sanoi surullisena ja laskeutui sohvalle makaamaan, hän laski päänsä Samin syliin.

"Jossittelu on turhaa, se ei ollut sinun syytäsi muista se." Sam lohdutti.

 

 

Kitty tuli myöhemmin illalla käymään, Samin kerrottua puhelimessa mitä oli tapahtunut.

"Hitto tuollaiset miehet pitäisi hirttää munistaan tai leikata ne vehkeet kokonaan irti!" Kitty huusi vihaisena. Hän istui Michaelin vierellä vuoteella ja silitti hänen poskeaan.

"Saanko lähettää palkkamurhaajat heidän peräänsä? Tai saanko ampua heidät itse?" Hän kysyi. Michael hymyili.

"Rauhoitu Kitty" Hän sanoi ja tarttui tyttöä kädestä.

 "Vaikeaa se on, olen niin vihainen. Se on niin väärin! He ansaitsivat kunnon selkäsaunan ja sekin on vain pienin mahdollinen rangaistus…" Kitty puhisi katsoen seinää edessään ja puristi käsiään nyrkkiin kuin olisi nähnyt näkymättömän vihollisen.

 "Kitty…ei raivoaminen auta…luota minuun, olen kokeillut…" Michael otti Kittyn käden ja toi sen lähelle rintaansa.

"Anteeksi Michael, tarkoitukseni ei ollut tulla tänne raivoamaan ja antaa sinun lohduttaa minua, sen piti mennä toisten päin" Kitty katsoi häntä ja hymyili hieman nolona.

 "Älä murehdi, riittää kun olet täällä." Michael sanoi.

"Sinä olet sitten mahtava tapaus" Kitty kumartui halaamaan häntä. "Toin sinulle suklaata ja kirjoja, Harry Pottereita, ne ovat loistavia, ne piristävät aina minua"

"Eivätkö ne ole jotain lastenkirjoja?"

 "Ei, aikuisetkin lukevat niitä, Sam yrittää väittää että ne ovat lapsille, mutta älä kuuntele häntä. Nämä ovat oikeasti hyviä!"

"Hyvä on, kiitos Kitty."

"Kun voit paremmin niin, vien sinut ja Samin ulos syömään" Kitty lupasi.

"Se olisi mukavaa" Sam tuli huoneeseen ja hymyili molemmille.

"No niin, ehkä minun pitäisi mennä, tarvitset unta. Hyvää yötä" Kitty painoi suudelman hänen otsalleen.

"Hyvää yötä Kitty."

 

 

14. Luku

 

Kolme viikkoa kului ja Michael oli saanut kerätä voimiaan rauhassa, rouva Gladstone oli todella kultainen työnantaja, hän oli antanut hänelle vapaata ilman että hänen oli täytynyt sitä edes erikseen pyytää. Muriel ei tiennyt aivan koko tarinaa, mutta tiesi kuitenkin mustasukkaisesta entisestä poikaystävästä, joka oli pahoinpidellyt hänet. Muriel ei ollut kysellyt enempää. Jean oli yrittänyt ottaa yhteyttä Michaeliin useasti, mutta Michael ei kuitenkaan vastannut hänelle. Jean oli lähettänyt hänelle myös lukuisia viestejä anellen häntä takaisin ja pyydellen anteeksiantoa, niidenkin suhteen Michael päätti, että oli parasta olla välinpitämätön.

Michael istui olohuoneenlattialla television edessä katsomassa `Amelie` elokuvaa, kun Sam tuli kotiin töistä. Sam katsoi häntä hymyillen tullen lähemmäksi. Michael oli syömässä nuudeleita kulhosta ja hänen edessään oli myös kulhollinen mansikoita, patonkia ja isolasi jäävettä.

 "Hei Sam, minulla on tässä pieni lattiapiknik" Hän sanoi hymyillen ja ottaen haarukallisen nuudeleita suuhunsa. "Olin hieman laiska tekemään ruokaa ja minulle tuli kummallinen pakkomielle saada nuudeleita, joten kävin ostamassa. Tuleeko sinulle koskaan sellaisia himoja?" Michael kysyi Samin polvistuessa lattialle hänen viereensä.

"Himoja?…um…tulee välillä…" Sam vastasi, hänen mielensä kuitenkin pyöri muissa asioissa kuin ruuassa sillä hetkellä. Sam ei saanut katsettaan irti hänestä, hän mietti missä vaiheessa se että näki jonkun syövän nuudeleita oli muuttunut seksikkääksi hänen mielessään? Tai ehkä se johtui vain Michaelista, jotenkin kaikki mitä hän teki vaikutti seksikkäältä.

"Olisitko sinä halunnut? Voin tehdä sinulle? Tai voit syödä loput omistani, olen jo aika täynnä." Michael tarjosi kulhoa lähemmäksi, mutta Sam ei edelleenkään kyennyt irrottamaan katsettaan hänestä. "Sam? Kuuletko sinä mitään? Mitä sinä katsot?" Michael kysyi virnistäen. Sam havahtui.

"Anteeksi…minä…taisin vain taas eksyä silmiisi…" Sam sanoi ja kosketti Michaelin kasvoja. Michael katsoi häntä ja hymyili. Hän mietti mitä oli tehnyt ansaitakseen Samin. Sam oli niin hyvä hänelle, eikä ollut eleelläkään painostanut häntä eteenpäin heidän suhteessaan. He olivat vain suudelleet ja pidelleet toisiaan ja Sam ei ollut kertaakaan antanut hänen ymmärtää ettei se olisi riittänyt hänelle.

Michael otti yhden mansikan kulhosta ja toi sen huulilleen, hän näykkäisi pienen palan sen päästä irrottamatta katsettaan Samista. Hän hivuttautui lähemmäksi ja toi mansikan Samin huulille. Sam raotti huuliaan ja maistoi mansikkaa kielellään. Hän näykkäisi itsekin palasen. Michael piteli mansikkaa yhä Samin huulilla, kunnes Sam oli syönyt sen kokonaan. Kertaakaan he eivät olleet irrottaneet katsetta toisistaan. Michael kumartui yhä lähemmäksi ja toi omat huulensa Samin huulille. He suutelivat hellästi ja rauhallisesti. Michael toi kätensä Samin niskaan ja syvensi suudelmaa. Sam päästi vaimean huokauksen. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hän nautti joka hetkestä. Kukaan ei ollut koskaan suudellut häntä niin kuin Michael, suudelma oli täynnä tunnetta ja rakkautta, hän ei ollut tiennyt että pelkkä suudelma voisi tuntua niin hyvälle. Lopulta Michael irtautui suudelmasta, hän katsoi hymyillen Samia, joka istui hänen edessään, katsoen häneen hämmentyneenä kuin kysyen; Miksi lopetit? Sam nuolaisi huuliaan. Michael nousi ylös, katsoi häntä ja käveli pois. Sam pysyi paikoillaan, pystymättä liikkumaan. Hän olisi halunnut suudella pidempään, hän olisi voinut vain suudella ikuisuuden. Hän huokaisi ja tuijotti eteensä pettyneenä.

"Sam, ajattelitko liittyä seuraani vai istua siinä koko loppuillan? Täällä on hieman yksinäistä ilman sinua" Sam käänsi katseensa Michaelin äänen suuntaan. Hän henkäisi nähdessään hänet nojaamassa makuuhuoneenovenpieleen ylävartalo paljaana. Ruskeat silmät katsoivat suoraan häneen, hymyn ollessa kaartuneena punertaville huulille. Hän ei ollut aiemmin nähnyt Michaelin paljasta ylävartaloa ja hän tajusi pian katsovansa häntä suu auki, täysin häpeilemättömästi haluten häntä. Hän ei tosiaan ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista. "Sam?" Michael kysyi hymyillen. Lopulta Sam sai takaisin kyvyn liikkua ja nousi paikaltaan, hän tuli Michaelin luokse, joka tarttui hänen kädestään hänen päästyään tarpeeksi lähelle ja johdatteli hänet makuuhuoneeseen.

Michael istui sängylle ja nojautui taaksepäin vetäen Samin perässään päällensä. He suutelivat toisiaan pehmeästi, Michaelin hivuttaessa Samin paitaa ylemmäksi. Sam ymmärsi vinkin ja riisui sen päältään kokonaan, hän jatkoi suudelmaa heti, kun oli saanut heitettyä vaatekappaleen syrjään. Paljaan ihon tunteminen omaansa vasten tuntui uskomattoman hyvältä, aivan kuin hän ei olisi koskaan aiemmin tuntenut sitä. Sam mietti, miksi kaikki tuntui erilaiselta Michaelin kanssa kuin muiden, kuin olisi kokenut kaiken ensimmäistä kertaa. Hän ei edes kunnolla huomannut missä vaiheessa he olivat siirtyneet kokonaan makaamaan sängylle, hän halusi koskettaa jokaista kohtaa Michaelin vartalolla, hän halusi suudella häntä aina. Sam siirtyi suuteleman Michaelin leukaa, edeten alas kaulaa rintakehälle, hän nuolaisi kielellään hänen toista nänniään, otti sen huuliensa väliin ja suuteli hellästi, varovainen näykkäisy, sitten hän siirsi huomionsa toiseen ja teki saman sille. Hän kuuli Michaelin tihenevät huokaukset korvissaan ja liikutti käsiään hänen sivujaan pitkin. Hän palasi suudelmin takaisin ylöspäin, pysähtyi hetkeksi suutelemaan solisluita ja olkapäitä ja palasi sitten takaisin huulille.

Michaelin kädet hyväilivät hänen takamustaan ja siirtyivät hitaasti toiselle puolelle avaamaan hänen housujaan. Sam vaikersi mielihyvästä Michaelin suuta vasten, hän tunsi olevansa jo aivan kova ja hänen housuissaan alkoi olla epämukavan ahdasta. Hän kuitenkin sai kerättyä tarpeeksi tahdonvoimaa ja keskeytti suudelman, hän katsoi rakastettunsa kasvoihin, silmiin jotka katsoivat hänen omiinsa hämmentyneinä, kunnes hymy kaartui hänen huulilleen hänen ymmärtäessään miksi Sam oli keskeyttänyt suudelman.

"Haluan, että rakastelet minua Sam…haluan sinua…" Hän kuiskasi ja nosti päätään tavoittaakseen Samin huulet omillaan.

"Oletko varma? Sinun ei ole pakko…jaksan kyllä odottaa…" Sam kuiskasi suudelmien välistä.

"Sam… etkö kuullut? Haluan sinua, olen varma… rakastele minua, ole kiltti…" Michael kuiskasi tavalla, joka sai Samin entistä kiihottuneemmaksi. Michael palasi takaisin siihen mitä oli ollut tekemässä. Hän veti Samin housut hänen nilkkoihinsa ja bokserit niiden perässä. Sam potki vaatteet kokonaan pois jaloistaan. Sam nousi istumaan ja kurottautui vapisevin käsin avaamaan Michaelin housuja, hän ei ollut koskaan aiemmin ollut niin jännittynyt, kuin nyt tai ainakaan muistanut olleensa, hän ei ollut koskaan halunnut mitään tai ketään niin paljon. Hän riisui housut kokonaan, mahdollisimman hellästi. Hän ei irrottanut katsettaan Michaelin kasvoista, joka hänkin katsoi kokoajan häneen.

Hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan kaunista vartaloa edessään ja liikutti kättänsä hitaasti reittä pitkin. Hän kumartui alas, painaen suudelmia sisäreiden pinnalle. Hän otti Michaelin kovettuneen elimenpään varovasti suuhunsa, edeten alaspäin, hän liikutti huuliaan hitaasti sen vartta pitkin saaden Michaelin voihkaisemaan ja tarrautumaan lakanoihin. Hän lisäsi nopeutta, tuoden voimistuvaa mielihyvää rakkaalleen. Michael toi kätensä eteenpäin, niin että saattoi koskettaa Samin hiuksia ja antaa sormiensa kulkea niiden läpi. Sam nousi ja tuli makaamaan hänen päälle he suutelivat ja liikuttivat lantioitaan toisiaan vasten.

"Sam…haluan sinut sisääni. Haluan tuntea sinut. Muistaa sinut…haluan vain sinut…olla sinun omasi…" Michaelin ääni oli hyvin hiljainen. He katsoivat toistensa silmiin. Sam suuteli hänen huuliaan hellästi.

 "Oletko varma?" Hän kysyi sitten. Michael nyökkäsi.

 "Olen" Hän kuiskasi. Sam kurottautui yöpöydälle ja otti liukasteen sen laatikosta. He kääntyivät kyljelleen. Sam otti liukastetta sormiinsa, suuteli Michaelia ja samalla toi kätensä hänen taakseen. Hän toi kätensä pakaroiden väliin ja siveli kädellään hellästi, hän toi yhden sormensa aukolle ja työnsi sen hyvin varovasti sisään. Michael ei sulkenut silmiään vaan katsoi kokoajan Samia, hänen täytyi nähdä että se oli Sam, eikä kukaan muu. Sam lisäsi toisen sormen ja venytti aukkoa hyvin varoen. Hän suuteli Michaelin huulia ja hänen poskeaan.

He makasivat hyvin lähekkäin ja kuuntelivat toistensa hengitystä. Michael otti liukastetta omalle kädelleen ja siveli sillä Samin kalua, Sam voihkaisi ja lisäsi uuden sormen, Michael haukkoi henkeään hieman.

"Oletko kunnossa?" Sam kysyi. Michael hymyili hänelle ja nyökkäsi. "Lopetan heti jos haluat" Sam kuiskasi ohjaten Michaelin hellästi takaisin selälleen.

 "En halua että lopetat…haluan tätä, haluan sinut." Michael vakuutti. He suutelivat jälleen, Sam asetti itsensä hänen päälleen ja elimensä hänen aukolleen. Michael oli kietonut jalkansa hänen ympärilleen. Sam työntyi hitaasti hänen sisäänsä ja pysähtyi päästyään kokonaan perille. Nautinnon väreet kulkivat pitkin hänen kehoaan, hänen tuntiessaan tiukkuuden ja lämmön kalunsa ympärillä. Molempien hengitys oli nopeaa. Hän nojautui tiiviisti Michaelia vasten, painoi otsansa hetkeksi hänen otsaansa ja kosketti huulilla hänen huuliaan. Hän alkoi liikkua hyvin hitaasti Michaelin sisällä ja he katsoivat yhä toistensa silmiin. Michaelin kädet liikkuivat hänen selällään.

Michael oli ollut valmistautunut tuntemaan kipua ja oli yllättynyt ettei tuntenut sitä lainkaan, ainoastaan mielihyvää. Hän ei ollut osannut kuvitella että voisi nauttia seksistä näin, hän katsoi Samin sinisiin silmiin. Sam oli niin lähellä, he olivat niin lähekkäin, he olivat yhtä, oli vaikea sanoa mistä hänen vartalonsa alkoi ja mihin Samin päättyi. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä hetkenä.

"Rakastan sinua" Hän kuiskasi.

"Ja minä rakastan sinua" Sam vastasi.

Sam liikkui nopeammin hänen sisällään, heidän hikensä sekoittuivat toisiinsa. Suudelmat olivat lyhyitä, mutta jatkuvia. He huokailivat, molemmat olivat jo hyvin lähellä orgasmia. He tulivat lähestulkoon samanaikaisesti. Michael vain hieman ennen Samia. He makasivat pitkään liikkumatta, tasaten hengitystään. He kääntyivät kyljelleen, suudellen. Michael tunsi kyyneleet silmäkulmissaan.

 "Mikä hätänä? En kai satuttanut sinua?" Sam kysyi huolissaan sipaisten hänen poskiaan.

"Ei, et olenkaan…Olen vain niin onnellinen…" Michael hymyili. "Itken koska olen onnellinen…Rakastan sinua Sam." Hän sanoi ja suuteli Samin poskia.

"Tuo oli parempaa kuin mitä koskaan olisin voinut edes kuvitella!…Rakastan sinua Michael, tulen aina rakastamaan." He makasivat vierekkäin koko loppuillan, jutellen ja hellien toisiaan.

**************

8.7.2003

Michael oli lähdössä kotiin ranskankielentunneilta, hän oli juuri tullut ulos, kun näki Jeanin, joka odotti häntä yliopiston portailla. Michael pysähtyi hetkeksi ja katsoi Jeaniin, joka oli myös huomannut hänet. Michael lähti kävelemään nopein askelin kohti parkkipaikkaa, jossa Kitty odotti häntä auton kanssa.

 "Michael, odota!" Jean huusi hänen takanaan ja juoksi hänet kiinni. "Et ole vastannut puheluihini, olen todella pahoillani siitä mitä tapahtui, olin idiootti, anna minulle anteeksi" Jean rukoili. Michael kääntyi katsomaan Jeania vihaisena.

"Luuletko tosiaan, että voisin antaa anteeksi sen mitä teit?! Ei, se on ohi Jean…Sitä paitsi tiedän nyt kaiken sinusta ja Rickystä…en halua enää ikänä nähdä sinua, jätä minut rauhaan!" Michael huusi ja jatkoi matkaansa. Jean kuitenkin seurasi häntä yhä.

"Odota nyt, et voi vaan jättää minua näin!" Jean huusi, mutta Michael ei pysähtynyt, hän suuntasi Kittyn luokse, joka oli noussut autostaan ja katsoi häneen nyt hieman hämillään siitä, että mitä pitäisi tehdä.

"Voin, katso vain!" Michael huusi hänelle takaisin.

"Sinä petit minut Michael! Sinä nait sen Samin kanssa jo kauan ennen sitä iltaa, senkin lutka! Ja nyt asut sen miehen kanssa?! Minua ei petetä noin vain!" Michael oli kiertänyt auton ja kehottanut Kittyä menemään takaisin auton sisälle. Hän avasi matkustajapuolen oven ja katsoi Jeaniin hämmästyneenä kuulemastaan.

"Usko mitä tahdot Jean, jos se sinua helpottaa. En kuitenkaan pettänyt sinua, se olit sinä joka teit sen valehtelemalla minulle kaikesta" Michael vastasi kiihtyneenä, loi Jeaniin vielä viimeisen katseen ja nousi sitten autoon.

He olivat ajaneet jonkin aikaa, molempien ollessa hiljaa.

 "Hei, oletko kunnossa?…Hitto tuolla miehellä on otsaa" Kitty sanoi sitten rikkoen hiljaisuuden.

 "Kyllä se tästä, Jean raivoaa jonkin aikaa ja rauhoittuu sitten…Ennen pitkää hän tajuaa jättää asian sikseen…hänen on pakko" Michael sanoi, mutta ei kuulostanut yhtään varmalta.

"Toivotaan, että olet oikeassa…mutta nyt puhutaan jostain muusta vai mitä? Haukutaan vaikka tätä kurjaa liikennettä…tai sitten puhutaan sinusta ja Samista, siitä miten teillä kahdella menee?" Kitty kysyi hymyillen.

"Tosin näin kyllä Samin eilen ja hän näytti ainakin erittäin onnelliselta". Kitty jatkoi.

" Meillä menee erinomaisesti, Sam on upea ja ihana ja täydellinen, olen korviani myöten rakastunut." Michael hymyili.

 "Hyvä, hän taisi eilen käyttää täysin samoja sanoja sinusta" Kitty sanoi. He tulivat Samin asunnolle. "Nähdään taas, ehkä jo huomenna salilla?" Kitty kysyi Michaelin noustessa autosta.

"Selvähän se, huomenna sitten! Niin ja kiitos kyydistä, tästä koitui sinulle vain turhaa vaivaa, sillä olisin hyvin voinut kävelläkin." Michael sanoi.

 "Niin mutta lupasin Samille tuoda sinut turvallisesti kotiin ja olen sanani mittainen nainen" Kitty hymyili.

 

Sisälle päästyään Michael kävi suihkussa ja joi pari lasia viiniä odotellessaan Samia kotiin. Hän kaipasi Samin kosketusta, joka saisi hänet unohtamaan Jeanin ja kaiken muun. Odottaminen tuntui pitkältä, hän katsoi vähän väliä ovea ja kelloa. Naputteli hermostuneena sohvan käsinojaa ja lopulta hän hypähti ulos sohvalta, kuultuaan ulko-oven käyvän. Hän miltei juoksi Samin luokse eteiseen. Hän suuteli Samia pitkään ja kiihkeästi.

 "Vihdoinkin tulit" Hän kuiskasi sitten.

 "Mistäs näin lämmin vastaanotto?" Sam kysyi hymyillen ja suuteli häntä takaisin. Michael hymyili hänelle salaperäisesti, otti häntä kädestä ja ohjasi makuuhuoneeseen. Sinne päästyään, hän kaatoi Samin sängylle ja kiipesi hänen päälleen. Hän suuteli Samia intohimoisesti ja avasi samalla hänen paitaansa. Sam kiihottui nopeasti, hänen kätensä vaelsivat Michaelin vartalolla levottomana, he ottivat jokaisen mahdollisen hetken nauttiakseen toistensa läheisyydestä.

Michael nousi ylös, istuen edelleen hajareisin hänen päällään. Hän riisui paitansa ja Sam katsoi häntä ihaillen, yhä ihmetellen hänen kauneuttaan, joka tuntui vain kasvavan päivä päivältä enemmän. Michael kumartui lähemmäksi ja he suutelivat.

"Voi luoja Michael…" Sam huokaisi ja kieräytti hänet kyljelleen viereensä. He jatkoivat suudelmaa, Michael avasi Samin housut ja kiskoi ne hänen jaloistaan. Hän kumartui suutelemaan Samin kovettunutta kalua hänen boksereittensa lävitse, veti ne alas ja otti sen kokonaan suuhunsa, samalla hän hyväili kädellään Samin kiveksiä. Sam voihki ja hapuili käsillään Michaelin vartaloa. Michael nosti päätään ja siirtyi hitaasti ylöspäin, suuteli hänen vatsaansa ja rintakehäänsä edeten yhä ylemmäksi kohti huulia.

"Maistut niin hyvälle Sam…en saa tarpeekseni sinusta, rakastan sinua" Michael kuiskasi ja hieroi omaa vartaloaan häntä vasten.

"Minäkin rakastan sinua. Ikävöin luoksesi koko päivän, tuntui että päivä kului kidutettavan hitaasti" Sam kuiskasi ja riisui Michaelin housut.

"Haluan sinut sisääni" Sam huokaisi ja kääntyi vatsalleen sängylle. Michael suuteli hänen niskaansa ja selkäänsä, hyväili kädellään hänen peppuaan. Hän otti yöpöydältä voidepurkin ja levitti sitä Samin aukolle ja oman kalunsa varteen. Tilanne tuntui täysin uudelta ja jännittävältä, oli kuin se olisi ollut hänen ensimmäinen kertansa ja tavallaan se olikin. Michael alkoi hitaasti työntyä Samin sisälle, hän pelkäsi että satuttaisi Samia. Sam voihki kiihottuneena hänen allaan. Hän oli hetken liikkumatta päästyään kokonaan Samin sisälle, tunne oli mahtava ja hän halusi tuntea sen joka solullaan. Sam nosti lantiotaan ja Michael aloitti hitaat työnnöt.

 "Mmmh…tunnut todella hyvälle…" Sam huokaili. Michael nopeutti pikkuhiljaa tahtiaan ja suuteli Samin lämmintä ihoa. Hän hyväili Samin kovaa kalua, joka alkoi sykähdellä ja lopulta purkautui hänen käteensä. Michael tunsi myös lähestyvän orgasmin omassa vartalossaan, joka paikkaa kihelmöi miellyttävästi, hän teki muutaman voimakkaan työnnön kunnes laukesi Samin sisälle. Michael lysähti sängylle Samin viereen makaamaan, he kääntyivät kasvotusten ja suutelivat ja hyväilivät toisiaan.

 

 

"Miten sinun päiväsi meni?" Sam kysyi lopulta, silittäen hänen kasvojaan.

 "No…näin Jeanin…" Michael sanoi hiljaa.

 "Missä? tekiköhän jotain? Ei kai hän koskenut sinuun?"

"Ei, hän odotti ulkona kun tulin ranskantunnilta. Pyysi taas anteeksi, seurasi minua autolle, onneksi Kitty oli siellä" Michael selitti. Sam kurtisti kulmiaan.

"Miten se mies kehtaakin, hänen olisi viisainta pysyä kaukana sinusta tai en vastaa teoistani" Sam puuskahti.

 "Sam olen varma että hän tajuaa ennen pitkää etten aio palata hänen luokseen ja jättää meidät rauhaan" Michael sanoi, yrittäen samalla vakuuttaa itsensä siitä.

"Toivotaan niin." Sam huokaisi ja painoi pehmeän suukon hänen huulilleen.

"Äitini muuten soitti tänään, hän kutsui meidät vanhempieni huvilalle Nizzaan, hän kuolee halusta nähdä sinut" Sam sanoi, haluten vaihtaa puheenaihetta.

"Ihanko totta?" Michael kysyi. Sam nyökkäsi hymyillen.

 "Haluatko lähteä?"

 "Totta kai, olisi hienoa nähdä vanhempasi…jännittää tosin mitä he mahtavat ajatella minusta."

"He tulevat rakastamaan sinua. Olenko muuten kertonut siitä, miten kerroin vanhemmilleni, että olen homo?" Sam virnisti.

 "Et, kerro" Michael kehotti hymyillen hänelle.

"No, olin 15-vuotias ja tapailin toista ikäistäni poikaa, hän oli kertonut omille vanhemmilleen meistä ja kannusti minua tekemään samoin. Muistan ajatelleeni, että se muuttaisi kaiken ja vanhempani olisivat hirvittävän vihaisia ja että miten minä ja poikaystäväni jäisimme keskenään taistelemaan isoa, pahaa maailmaa vastaan. No sitten yksi kaunis päivä marssin juhlallisesti ruokailuhuoneeseen, kesken muun perheen aamupalan. Katsoi heihin leuka pystyssä ja sanoin erittäin juhlallisesti. "Äiti, isä, minulla on kerrottavaa." He katsoivat minuun hymyillen ja odottaen jatkoa. "Minä olen rakastunut toiseen poikaan, kyllä kuulitte oikein, poikaan, ja me aiomme pysyä yhdessä sanotte mitä sanotte ja olen kutsunut hänet illaksi päivälliselle" Olin valmiina kohtaamaan hirvittävää huutoa ja sitten äitini vain hymyili ja sanoi "Sepä mukavaa, täytyy ilmoittaa Albertille, että saamme vieraan, ei kai hän ole vain mikään kasvissyöjä?." Olin täysin sokissa, isäänikään tieto ei tuntunut hetkauttavan suuntaan tai toiseen, kun ihmettelin sitä ääneen niin äitini sanoi että he ovat oikeastaan aina tienneet…Yhtäkkiä se suhde mikä minulla oli menetti kaiken hohdokkuutensa, se taisi vain perustua sille jännitykselle, olin halunnut kapinoida ja epäonnistuin, me erosimme vain viikkoa myöhemmin." Michael naurahti.

 "Olisivatpa omatkin vanhempani ollut tuollaisia. Oma isäni olisi halunnut että menen psykiatrille, äitini oli varma että kaikki järjestyisi jos vain tapaisin oikean tytön." Michael pudisteli päätään.

"Niin, vanhempani ovat tosiaan aika mahtavia, vaikka silloin en sitä ymmärtänyt. Varoitan kyllä että he ovat hieman hmm…omalaatuisia, joten älä pelästy kun tapaat heidät." Sam virnisti.

***************

Erick oli vältellyt pitkään Jeanin näkemistä, hän halusi rauhoittaa itsensä ennen kuin kohtaisi tämän. Kun tapahtuneesta oli kulunut kaksi viikkoa hän päätti viimein mennä Jeanin luokse, hän ajatteli että voisi samalla hakea Michaelin loput vaatteet, jotka olivat vielä jääneet Jeanille. Oli jo ilta, kun hän saapui asunnolle, hän soitti ovikelloa ja joutui odottamaan melko pitkään ennen kuin Jean viimein tuli avaamaan.

"Ai sinä, tulitko tänne moralisoimaan?" Jean kysyi katkeran kuuloisena. Erick katsoi häntä pitkään, oli selvää, että Jean oli taas juovuksissa, hänen toisessa kädessään oli puoliksi juotu viinalasi.

"Voinko tulla sisään?" Erick kysyi.

"Sen kun tulet" Jean sanoi välinpitämättömästi ja lähti kävelemään kohti keittiötä. Erick sulki oven perässään ja seurasi Jeania, joka oli istuutunut keittiönpöydän ääreen.

 "Jean, mikä sinua oikein vaivaa nykyisin? Tuskin tunnen sinua enää...juot liikaa ja se mitä teit Michaelille…" Erick aloitti, mutta Jean keskeytti hänet.

"Mitä minä tein?! Tein vain sen mitä se lutka ansaitsikin, Michael petti minut, annoin hänelle kaiken ja nyt se huora ei edes puhu minulle… Tiedätkö? Tekisin sen uudestaan, jos vain saisin tilaisuuden ja se tilaisuus vielä tulee…" Jean sanoi omituinen katse silmissään.

"Et voi tarkoittaa tuota Jean?! Kuuntele nyt itseäsi! " Erick sanoi kauhistuneena.

"Entä jos tarkoitan? Menet heti kielimään sen uudelle pikku ystävällesi, niin kuin olet kielinyt kaiken muun. Hah, ja minä kun luulin, että olisit minun ystäväni, mutta se samperin huora on saanut sinutkin puolelleen…" Erick katsoi Jeaniin täysin äimistyneenä, tuntui kuin hän olisi katsonut täysin vierasta ihmistä.

 "Lopettaisit juomisen ja palaisit järkiisi, etkö todella tajua että voisit olla vankilassa sen tähden mitä olet tehnyt!? Michaelin asemassa en itsekkään välittäisi puhua sinulle " Erick sanoi ja oli jo lähdössä pois.

 "Niin lähde sitten Erick, äkkiä vain pois jos et kestä minua. Sano sille huoralle terveiset minulta" Jean huusi ja nauroi humaltunutta naurua.

 

 

15. Luku

 

"Sam kuinka ihanaa, että pääsitte tulemaan." Rouva Grey huudahti tullen autolle heitä vastaan. Hän sieppasi poikansa lämpimään syleilyyn ja käänsi sitten huomionsa Michaeliin. "Sinä olet varmastikin Michael, tervetuloa!" Nainen hymyili ja halasi myös häntä. "Annas kun katson sinua, kylläpä sinä olet kaunis, todella komea." Naisen kädet olivat hänen olkapäillään hänen tarkastellessa hänen kasvojaan ja vartaloaan. Michael katsoi hämillään ja hieman nolostuneena Samiin, joka seisoi heidän vieressään.

"Hauska tutustua Mrs. Grey" Hän näytti kovin hellyttävältä Samin silmissä.

"Äiti, älä viitsi ahdistella poikaystävääni, mentäisiinkö sisälle jo?" Sam naurahti.

Michael oli ottamassa laukkuja auton takakontista, kun tummapukuinen, harmaahiuksinen vanhempi mies tuli hänen vierelleen.

"Sir, antakaa minun" Mies sanoi ja hymyili. Michael katsoi miestä ja sitten Samiin.

"Tule, Albert hoitaa kyllä matkatavaramme, kiitos Albert" Sam viittoi hänelle ja nyökkäsi vanhalle miehelle ystävällisesti. Michael otti Samin käden ja antoi hänen johdatella itsensä sisälle upeaan asuntoon. Hän katsoi ympärilleen silmät suurina tuntien itsensä hyvin pieneksi ja väärässä paikassa olevaksi. "Hän oli hovimestarimme." Sam oli selventänyt. Michael oli kyllä tiennyt, että Sam oli rikkaasta perheestä, mutta ei osannut kuvitella tällaista. Eteisessä heitä vastaan tuli lisää ihmisiä.

"No poika, olet viimeinkin asettunut aloillesi! Oikein mukavaa nähdä teitä molempia!" Samin isä sanoi, halasi poikaansa ja sitten Michaelia. Michael hymyili miehelle, tuntien itsensä todella hermostuneeksi ja epävarmaksi, hän olisi halunnut painautua kiinni Samin kylkeen ja puristaa hänen kättään.

"Hei, Minä olen Samin sisko Lisa, hauska tutustua" Vaaleahiuksinen nuorinainen kätteli häntä.

"Michael Harris, hauska tutustua." Jotenkin hänen onnistui peittämään hermostuneisuus äänestään. Sam tuli hänen vierelleen ja otti hänen kätensä omaansa.

"Haluatte varmaan levähtää ja siistiytyä ennen päivällistä? Laitoin teille huoneen valmiiksi yläkertaan, toinen ovi vasemmalla. Päivällinen on seitsemältä." Rouva Grey hymyili.

"Taidat olla aika hermostunut?" Sam kysyi heidän tultuaan huoneeseen. Michael istui sängyllä ja katsoi häneen.

 "En taida osata piilottaa sinulta mitään" Michael hymyili hänelle ja seurasi häntä katseellaan, kun Sam istui hänen viereensä.

 "Onneksi et." Sam hymyili ja jatkoi. "Hei, yritä rentoutua, ei heitä tarvitse pelätä." Sam oli laskenut kätensä hänen reidelleen.

"Pelkään mitä vanhempasi ajattelevat, en ole mitään erikoista, lukion keskenlopettanut tarjoilija ja sinä ja he…" Michael katsoi alas.

"Ei sillä ole mitään merkitystä. Tämä on vain materiaalia, ei raha tai status tee ihmistä vaan se mitä on täällä ja täällä." Sam laski kätensä hänen päälleen ja sitten hänen sydämelleen. "Tiedän kuulostavani kornilta ja kliseiseltä, mutta se on totta" Hän naurahti.

"Hyvä on, yritän rentoutua" Michael huokaisi hymyillen ja suuteli Samia. "Miten minun pitäisi pukeutua?"

"Ihan normaalisti, ei huolta, perheeni on oikeasti ihan rentoa porukkaa. Etsin sinulle vaatteet sillä aikaa kun käyt suihkussa" Sam virnisti.

 "Sam muuten… um…mitä vanhempasi oikein tietävät minusta?" Michael kysyi noustuaan ylös sängyltä mennäkseen kylpyhuoneeseen.

"He tietävät että työskentelet tarjoilijana, sen mistä olet kotoisin ja…kerroin heille Jeanista, mutta en koko tarinaa. Älä pelkää"

"Hyvä." Michael huokaisi helpottuneena ja hymyili.

He istuivat päivällispöydässä. Sam piteli hänen kättään hänen reidellään ja silitti sitä rauhoittavasti.

 "Mitä vanhempasi tekevät työkseen?" Rouva Grey kysyi hymyillen pöydän vastakkaiselta puolelta ja nosti viinilasin huulilleen.

"Äitini on espanjanopettaja ja isäni on arkkitehti…en tosin ole nähnyt heitä kuuteen vuoteen"

"Sinulla ei ole sisaruksia?"

"Ei, tai…äitini olisi kyllä halunnut enemmän lapsia, mutta…" Hän epäröi ennen kuin jatkoi. "…mutta sitten minun jälkeeni, kun hän odotti siskoani niin, no synnytys oli vaikea ja käynnistyi enneaikaisesti, vauva menehtyi samana päivänä ja äitini ei kyennyt saamaan lisää lapsia sen jälkeen." Michael selitti nopeasti, miettien miksi oli kertonut niinkin paljon. Hän pyöritteli ruokaansa lautasellaan hermostuneena.

Hän muisti itsensä pienenä ja sen miten pettynyt oli, kun äiti oli kertonut, että pikkusisko, jota hän oli kantanut oli menehtynyt. Hän oli niin kovin halunnut olla isoveli. Hän muisti äitinsä ja miten surullinen hän oli ollut, hän muisti sen vaikka oli ollut itse vain 5-vuotias kun se oli tapahtunut. Se oli usein vaivannut häntä itseäänkin, hän oli aina miettinyt, minkälainen hänen siskonsa olisi ollut, minkä näköinen hän olisi ja... Hän muisti pienen arkun, joka oli haudattu sisällään hyvin pieni ja heiveröinen vauvanruumis. Hautakivessä luki: *Maria Wills* s.3.10.1985 k.3.10.1985. Se oli näyttänyt niin surulliselta. Hän uskoi, että jos hänen siskonsa olisi selvinnyt, hän ei olisi koskaan lähtenyt kotoaan.

"Todella ikävä kuulla" Rouva Grey sanoi, myötätunto välittyen hänen silmistään. Sam puristi hänen kättään, Michael ei ollut kertonut hänelle asiasta aiemmin ja hän mietti mitä kaikkea muuta hän ei tiennyt vielä.

Myöhemmin keskustelu alkoi sujua iloisemmissa tunnelmissa. Michael oli rentoutunut, hän huomasi, että Sam oli ollut oikeassa perheensä suhteen he olivat iloista ja hauskaa väkeä. Rouva Grey ja Lisa kertoivat paljon asioita Samista, jotka tuntuivat nolottavan häntä ja naurattavan muita. Michael huomasi miten paljon kaipasi omaa perhettään jutellessaan heidän kanssaan. Ehkä olisi aika ottaa yhteyttä heihin? Hän voisi soittaa ja yrittää jutella heidän kanssaan ja jos he eivät enää ikinä haluaisi kuullakaan hänestä niin ainakin hän tietäisi ja voisi yrittää unohtaa kaiken.

 

Illallisen jälkeen, he päättivät mennä kävelylle rantaan. Oli jo hämärää ja rannalla oli rauhallista.

"Täällä on niin kaunista" Michael sanoi heidän kävellessään paljain jaloin rantaviivaa pitkin.

"Niin on. Mennäänkö uimaan?"

 "Uimaan? um…nyt? on jo pimeää ja tuota, ei meillä ole uimavaatteita" Michael huomautti katsoen Samiin.

 " Pöh, kuka nyt uimahousuja tarvitsee? Mennään!" Sam tarttui hänen kädestään ja lähti raahaamaan syvemmälle veteen.

"Sam ei! vaatteemme kastuvat!" Michael huusi nauraen ja yritti kiemurrella Samin otteesta kauemmaksi.

 "Tule nyt, tämä on hauskaa!" Sam kietoi kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja nosti häntä aavistuksen ilmaan.

"Sam! Päästä irti!" Sam heitti hänet veteen ja nauroi.

"Hups!"

"Tuon saat kyllä maksaa! Hiukseni kastuivat *snif*" Michael sanoi, teeskennellyllä neitimäisellä äänellä ja esitti hyvin loukkaantunutta. Hän nousi ylös vedestä, joka ulottui polviin asti. Sam yritti lähteä juoksemaan kauemmaksi, mutta Michael sai hänet kiinni ja kaatoi hänet kanssaan veteen. "Hahaa, kosto on suloinen, nyt olemme molemmat märkiä" Michael virnisti.

"Hmm…ei yhtään hassumpaa tosin…" Sam mutisi ja veti hänet suudelmaan. He tulivat takaisin rantaan, makasivat hiekalla, Sam hänen päällään ja suutelivat, kumpikaan ei välittänyt siitä, että he olivat aivan likimärkiä tai että hiekka tarttui heidän vaatteisiinsa. Suudelma hukutti alleen kaiken muun ympäröivän maailman.

"Sam…meidän varmaan pitäisi…voi luoja…mmm…joku voi tulla…" Michael huokaisi suudelmien välistä, jotka alkoivat muuttua hieman liiankin kiihkeiksi.

 "mmmh…" Sam mutisi ja nosti lopulta päätään hieman. "Ehkä meidän pitäisi…” Suudelma. ”…Mennä takaisin…” Suudelma. ”…Omaan huoneeseemme." Hän virnisti. Samassa hän kuuli eteistä puhetta jostain edestä ja tuntui, että puheen ääni läheni kokoajan. Sam nosti katseensa. "Hmm…vihaiset ranskalaiset tulevat" Sam mutisi. "Tai hetkinen…nuo näyttävät tutuilta…voi paska…" Sam sanoi äkkiä.

 "Mitä?" Michael kysyi hämmästyneenä, Samin noustessa hänen päältään hän katsoi suuntaan johon Sam katsoi ja kalpeni. "Mitä?… Kuinka?…Miten he ovat täällä?…" Michael henkäisi, hänen hengityksensä muuttui nopeaksi. He nousivat ylös maasta ja pudistelivat hiekkaa vaatteiltaan. Sam astui suojelevasti hänen eteensä.

"Kuinka suloista, pieni lemmentuokio rannalla" Jean sanoi tullen lähemmäksi, Jeanin takana olivat hänen ystävänsä Louis ja Felipe.

"Mitä helvettiä te teette täällä?! Seuraatteko meitä? Vainoatko Michaelia, Jean? Kerjäät ongelmia! Sinä jätät hänet rauhaan ja jos enää koskaan tulet lähellekään häntä niin vannon että saat tuntea sen nahoissasi!" Sam ärjäisi, puristaen käsiään nyrkkiin. Jean nauroi.

"Uuh, kuinka pelottavaa, todella vakuuttavaa kerta kaikkiaan Sam." Jean virnuili, katsoessaan heitä molempia päästä varpaisiin, molempien hiukset olivat yhä märät samoin kuin vaatteet jotka tarrautuivat ihoa vasten, myötäillen heidän hoikkia, treenattuja vartaloitaan.

"Sam mennään pois, älä tuhlaa energiaasi heihin." Michael kuiskasi koskettaen Samin käsivartta. Sam nyökkäsi ja he kääntyivät lähteäkseen.

"Huora taitaa kaivata energiaasi muuhun, kerrohan Sam, oletko nauttinut hänestä? Oletko nauttinut huorastani?" Jean kysyi heidän takanaan.

"Mitä sinä sanoit?!" Sam huusi kääntyen ympäri.

 "Jean ehkä meidän olisi parasta mennä" Felipe sanoi hieman kauempaa, saamatta vastausta ystävältään.

"Kuulit kyllä, mitä sanoin…Michael, näytät oikein hyvältä, toivuit ilmeisesti oikein hyvin, ehkä kaipaatkin lisää?" Jean yritti päästä Michaelin lähelle.

 "Nyt sain tarpeekseni! Minä hitto vie varoitin sinua menemästä hänen lähelleen!" Sam huusi ja samassa iski nyrkkinsä Jeanin kasvoihin. Jean huudahti, nosti kätensä vertavuotavan nenänsä alle ja katsoi Samiin murhaavasti.

"Tuota vielä kadut Sam ja helvetti sinä kadut paljon! Te molemmat kadutte!" Jean ärjyi. Michael katsoi häneen pelästyneenä, sitten Samiin joka tärisi raivosta. Hän tarttui Samin käsivarresta.

"Mennään pois Sam, ole kiltti, lähdetään pois" Hän pyysi. Sam nyökkäsi ja katsoi vielä kerran Jeaniin, jonka luokse olivat tulleet hänen omat ystävänsä.

"Lähdetään Jean" Molemmat sanoivat ja vetivät vertavuotavaa ystäväänsä kauemmaksi.

"Olen niin vihainen sille miehelle! Niin vihainen, hänellä ei ole mitään oikeutta!" Sam raivosi heidän huoneessaan, kun he molemmat olivat käyneet suihkussa. Michael istui sängyllä yhä järkyttyneenä ja vaitonaisena. Hän ei todellakaan ollut odottanut näkevänsä Jeania sinä iltana, toisella puolella Ranskaa.

"Michael, oletko kunnossa?" Sam kysyi sitten huolestuneena ja tuli istumaan hänen viereensä.

 "O-olen kyllä…en…huh, miten hitossa he osasivat tulla samaan paikkaan kuin me? Samaan kaupunkiin? Samalle rannalle?" Michael ihmetteli tuijottaen seinää edessään.

"Jean seuraa sinua, en tiedä miten he saivat tietää missä olemme, mutten usko että se oli sattumaa…Olen huolissani…Mitä jos ilmoittaisimme poliisille? Saisimme lähestymiskiellon hänelle?"

 "Sam, millä ihmeen perusteella? ei ole mitään todisteita että Jean olisi mikään uhka minulle. Tiedät etteivät poliisit kuuntelisi…" Michael huokaisi. Sam oli hiljaa , hän tiesi että Michael oli luultavasti oikeassa, mutta hän oli todella huolissaan. "Sam…unohda se, unohdetaan heidät…minä…kaikki järjestyy, hän vain kiusaa meitä…" Michael yritti lohduttaa Samia, vakuuttaa hänet, muttei loppujen lopuksi uskonut omiin sanoihinsa. `Kaikki ei järjesty` Hänen mielensä hoki. Samin kanssa hän oli löytänyt onnen, mutta kuinka kauan sitä kestäisi ennen kuin se vietäisiin häneltä? Hän halusi tarrautua siihen kiinni kynsin ja hampain, nauttia joka minuutista, joka sekuntista Samin kanssa. Ne hetket voisivat kadota niin äkkiä. Hän otti Samin käden omaansa ja suuteli hänen lämpimiä ja kosteita huuliaan. Tarrautuen kiinni hänen vartaloonsa.

"Rakastan sinua Sam, älä koskaan unohda sitä, tulkoon mitä tahansa." Hän kuiskasi hiljaa.

 

 

16. Luku

 

5.9.2003

Hänen työpäivänsä oli sujunut hyvin aina siihen hetkeen asti. Hänellä oli vielä 2tuntia jäljellä vuorostaan, kun hän näki Jeanin ja Patrickin astuvan ravintolaan. Michael jähmettyi, hänen kätensä alkoivat tärisemään ja sydän lyömään villisti. Hän ei todellakaan olisi halunnut nähdä heitä kahta, ei varsinkaan omalla työpaikallaan. Jean ja Patrick katsoivat molemmat häneen istuuduttuaan pöytään. Michael kalpeni ja käänsi katseensa pois. Hän ei todellakaan pystyisi mennä heidän luokseen palvelemaan heitä. Michael kääntyi ja suuntasi kohti toimistoa.

Hän koputti oveen.

 "Sisään." Ääni vastasi.

 "Rouva Gladstone…anteeksi että häiritsen, mutta minä…" Michael aloitti katsoen naiseen joka istui työpöytänsä edessä.

 "Kultaseni, mikä hätänä? Näytät todella kalpealta" Muriel kysyi.

 "Um…minä…minulla on aika huono-olo…Voisinko mitenkään lähteä aikaisemmin kotiin tänään?" Hän kysyi. Muriel katsoi häntä mietteliäänä.

"Niin, no…onhan Laura ja Aramis myös töissä ja päivä on ollut aika hiljainen…mutta onko sattunut jotain mitä et kerro minulle kultaseni?"

"Entinen poikaystäväni, hänen ystävänsä…olen pahoillani mutta en pysty palvelemaan heitä, tiedät että he tulivat tänne vain kiusakseni."

"Siis sekö joka pahoinpiteli sinut?"

 "Niin" Michael myönsi hiljaa.

"Meillä on oikeus valita asiakkaamme, enkä todellakaan aio katsella täällä sellaisia asiakkaita, jotka ahdistelevat minun työntekijöitäni" Muriel sanoi painokkaalla äänellä ja jatkoi. "Saat loppupäivän vapaaksi ja sinun ei tarvitse huolehtia siitä että he tulisivat tänne toistamiseen, annan heille porttikiellon" Muriel nousi ylös työpöytänsä ääreltä. Michael katsoi naiseen kiitollisena.

"Kiitos Rouva Gladstone"

"Sano vain Muriel, kultaseni. Olet yksi parhaista tarjoilijoistani, asiakkaat pitävät sinusta ja minulle on tärkeää että pystyt työskentelemään rauhassa. No niin missäs ne kaksi istuvat?"

 

Michael tuli kotiin, oli ollut hauska nähdä kuinka Jean ja Patrick heitettiin pihalle paikasta. Heidän ilmeensä olivat näkemisen arvoiset, hän virnisti muistelleessaan sitä. Hän päätti ottaa pitkän ja rauhoittavan kylvyn, hän oli yhä jännittynyt ja ahdistunut, hän mietti jättäisikö Jean todella hänet rauhaan vai aikoiko hän jatkaa vielä kauankin hänen ahdisteluaan. Edellisenä päivänä hän oli ottanut selville vanhempiensa numeron. He asuivat yhä samassa paikassa ja koko yönä hän ei ollut saanut nukutuksi kunnolla, kun oli miettinyt millaista olisi palata takaisin kotiin. Mitä hän sanoisi puhelimessa, kun soittaisi heille ja miten hänen vanhempansa reakoisivat? Hän mietti sitä yhä, mutta hän pelkäsi niin kovin yhteyden ottamista. Entä jos he inhoaisivat häntä, eivätkä koskaan haluaisi kuullakaan hänestä? Hän pelkäsi mitä se tekisi hänelle itselleen kuulla ne inhon sanat heiltä, se murtaisi varmastikin viimeiset rippeet hänen itsevarmuudestaan. Michael huokaisi ja nousi ylös kylvystä.

Hän oli kietonut pyyhkeen lanteilleen ja tuli keittiöön, hän oli juuri kaatamasta lasillista viiniä itselleen kun ovikello soi. Hän hätkähti hieman ja toivoi että Sam olisi kotona, entä jos se olisi Jean? Hän tuli ovelle ja katsoi ovisilmästä. Hymy kaartui hänen huulilleen ja hän avasi oven.

"Kitty, hei!"

"Hei" Kitty tervehti, silmäillen häntä päästä varpaisiin. Nainen tunsi punastuvansa. Michael tuli äkkiä hyvin tietoiseksi omasta vähäpukeisuudestaan.

"Anteeksi Kitty, tulin juuri kylvystä, enkä osannut odottaa vieraita. Tule toki sisään."

"Ei se mitään, minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi tuijottamistani." Kitty hymyili ja sulki oven perässään.

"Olin juuri ottamassa viiniä, keittiössä on avattupullo jos tahdot? Käyn pukemassa päälleni" Michael käveli makuuhuoneensuuntaan ja Kitty ei voinut irrottaa katsettaan hänestä.

 "Kiitos" Kitty vastasi ja meni keittiöön kaatamaan itselleen lasillisen. Hän tuli sitten takaisin olohuoneeseen ja istui sohvalle, josta oli vähän liiankin hyvä näkymä makuuhuoneeseen. Hän näki peilin kautta Michaelin vaihtamassa vaatteitaan. Hän tiesi että pitäisi katsoa poispäin, muttei kyennyt. `Voi luoja minusta on tullut samanlainen kuin niistä perversseistä vanhoista miehistä uimahalleissa, jotka tuijottavat teinityttöjä.` Kitty ajatteli kauhistuneena.

"Sam ei ole kotona vielä, jos etsit häntä, mutta hän tulee kai pian." Michael huusi makuuhuoneesta vetäessään housuja jalkoihinsa.

 "No itse asiassa minulla oli sinulle asiaa. En tiennyt oletko kotona, mutta satuin olemaan seudulla ja ajattelin tulla kokeilemaan onneani" Kitty selitti ja maistoi viiniään.

"Niinkö? mitä asiaa sinulla oli?" Michael kysyi ja tuli olohuoneeseen, vetäen hihattoman punaisen paidan päälleen. `Hemmetti hän näyttää hyvälle…` Kittyn ajatukset harhailivat.

"Aloitin salsakurssin Angelan kanssa ja Sam on kertonut että olet joskus harrastanut latinotanssia, ajattelin jos voisin opettaa minua hieman? Tunnen itseni niin surkeaksi puupökkelöksi muiden keskellä."

"Milloin olet aloittanut kurssin?" Michael kysyi ja haki viinilasinsa keittiöstä. "hmm…noin parikuukautta sitten, en vain oikein opi liikuttamaan lanteitani oikein…"

 "Voin toki yrittää opettaa, mutta siitä on kuitenkin jo yli kuusivuotta, kun olen harrastanut sitä."

"Mutta olet kuitenkin tanssinut sen jälkeenkin"

"Niin, no aina välillä." Michael myönsi hymyillen. Hän joi viiniään. "Milloin haluat että opetan sinua?"

 "Heti jos sinulle vain sopii." Kitty punastui, hän tunsi itsensä 16-vuotiaaksi teinitytöksi.

"Katsotaan ensin jotain musiikkia." Michael sanoi ja meni cd-hyllyn luokse. Hän laittoi cd:n soittimeen ja espanjalainen musiikki alkoi soimaan. Hän joi viinilasinsa tyhjäksi. "Tarvitsen hieman rohkaistusta." Hän nauroi. "No niin" Hän käveli Kittyn luokse, joka oli noussut ylös sohvalta. "Kaikki lähtee tietenkin lanteista." Hän hymyili asettaessaan kätensä kummallekin puolelle ystävänsä lanteita. "Yritä pitää ylävartalosi liikkumatta ja liikuttaa vain ja ainoastaan lanteitasi." Michael ohjasi häntä käsillään aluksi. "Noin, hyvinhän se liikkuu." Hän naurahti ja iski silmäänsä. "Sitten kokeile eteen ja taakse…hyvä…Sano vaan jos tämä on ihan turhaa, siis tämä opetukseni?" Michael sanoi.

 "Ei ollenkaan, kiitos että vaivaudut tähän"

"Kokeillaan sitten yhdessä, matki tavallaan sitä mitä minä teen ja kuuntele musiikkia…" Hän asetti Kittyn käden omalle lantiolleen ja toisen hänen omaansa, oman vapaan kätensä hän toi Kittyn lantiolle "Kun liikun eteen, sinä liikut taakse ja tietenkin toiste päin, tässä ollaan todella lähekkäin." Kittyn sydän hakkasi, hän tunsi itsensä todella kömpelöksi. "Ihan rauhassa vain, ei kukaan ole mestari syntyessään" Michael sanoi hymyillen, kun hän oli ties kuinka monetta kertaa astunut hänen varpailleen. `Hitto tämä tanssi on kuin harrastaisi seksiä` Kitty ajatteli ja nuolaisi huuliaan. "Nyt taivutan sinua alaspäin, älä pelkää, en päästä irti." Kitty kykeni ainoastaan nyökkäämään, ei hän pelännyt, kädet olivat tukevasti hänen ympärillään. Michaelin kasvot aivan lähellä hänen omiaan, huulet vain ihan parin tuuman päässä hänen omistaan. Hän katsoi suoraan Michaelin silmiin. Michael veti hänet takaisin ylös.

"Sitten pyörähdät kauemmaksi." Michael ojensi kätensä ja veti sitten hänet takaisin niin että hänen selkänsä oli hänen etumustaan vasten. Hän liikutti lantiotaan häntä vasten ja ohjasi käsillään hänen omaansa myös liikkumaan. "Hyvinhän sinä tanssit Kitty" Hän kuiskasi pehmeällä äänellä. Kittystä tuntui ettei pystyisi puhumaan, hän tajusi nauttivansa tanssista Michaelin kanssa aivan liikaa.

Sam tuli kotiin, hän oli kuullut musiikin jo ulos. Hän riisui takkinsa ja tuli olohuoneeseen, katsoen hetken Michaelia ja Kittyä tanssimassa, hän huomasi Kittyn ilmeen ja tiesi mitä hänen päässään juoksi. Hän tunsi ystävänsä hyvin. Hän pudisteli päätään hymyillen.

"Kitty, yritätkö vietellä poikaystäväni?" Hän kysyi nauraen. Vasta sitten he huomasivat hänet. Kittyn kasvoille levisi voimakas puna.

"Hei Sam, opetin Kittyä tanssimaan" Michael sanoi hymyillen ja meni hiljentämään musiikkia. Ilmeisen tietämättömänä Kittyn pienestä ihastuksesta itseensä.

"Niin Sam, katsos kun minulla on se salsakurssi, niin ajattelin että…" Kitty selitti.

"Aivan niin se salsakurssi" Sam sanoi ja nosti toista kulmaansa. Michael oli tullut hänen luokseen ja antoi hänelle nopean suudelman.

"Miten työpäiväsi meni?" Michael kysyi.

 "Ihan hyvin…Ajattelin, että kun meillä kaikilla on viikonloppu vapaata niin voisimme mennä juhlimaan?" Sam ehdotti.

"Sopii minulle" Michael vastasi.

"Lähdetkö sinä Kitty?" Sam kysyi virnistäen.

"Joo toki…se olisi kivaa."

 

"Sam…et kai pahastunut, että tanssimme?" Kitty kysyi Samilta keittiössä kun he olivat tulleet hakemaan juomista.

"No en tietenkään Kitty, niin kauan kun et mystisesti muutu upeaksi mieheksi niin en usko että minun tarvitsee murehtia sinun pienestä ihastumisesta poikaystävääni" Sam nauroi ja pörrötti Kittyn hiuksia.

 "Sam, en minä…" Kitty aloitti.

"Haha, älä edes yritä kieltää sitä Kitty, katsoit häntä kuin jotakin herkullista lihapalaa, mutta no, se on ihan ymmärrettävää, hän on upea" Sam hymyili ja otti oluen jääkaapista, kun Kitty kaatoi itselleen ja Michaelille lisää viiniä. "Miten muuten se baarimikko? Puhuit hänestä jo keväällä, eivätkö asiat ole edenneet?" Sam kysyi.

"No flirttailua puolin ja toisin…mutta toissapäivänä hän pyysi minua viimein ulos, menemme syömään ensiviikolla"

"No niin, sehän on hienoa! Onnea vaan, on jo aikakin sinun käydä treffeillä ja ehkä taas vakiintua" Sam nauroi.

"Olet sinäkin sitten muuttunut Sam, nyt kun itse seurustelet." Kitty hymyili pudistellen päätään.

 

He tulivat Gay-klubille, jossa oli myös muita heidän ystäviään, mukaan lukien Erick ja Paul.

 "Hei Michael, ei ollakaan nähty vähään aikaan, miten teillä menee?" Erick kysyi heidän istuttuaan alas.

"Ihan hyvin, entä teillä?" Michael vastasi ja hymyili.

"Hyvinhän meillä, samaa vanhaa" Erick virnisti ja kietoi kätensä kumppaninsa harteille. "Oletko muuten kuullut Jeanista mitään?" Erick kysyi oltuaan hetken hiljaa.

"No, tänään he kävivät Patrickin kanssa työpaikallani, mutta saivat sinne porttikiellon" Michael virnisti ja vakavoitui sitten. "Ja kun olimme Nizzassa kuukausi sitten Samin kanssa niin Jean oli myös siellä Louisen ja Felipen kanssa, en ymmärrä miten he ovat voineet löytää samaan paikkaan."

"Ole varovainen Michael, näin itsekin hänet jokin aika sitten ja hän vaikutti todella omituiselta, lupaa minulle ettet tapaa häntä kahden kesken vaikka hän kuinka anelisi sitä." Erick pyysi.

"Ei huolta, minulla ei todellakaan ole aikomusta tavata sitä paskiaista enää koskaan"

"Kitty, otetaanko tequilakisa?" Michael kysyi haluten vain unohtaa Jeanin.

 "Tequilakisa?"

"Niin kumpi pystyy juoda enemmän shotteja?"

 "Um...hyvä on" Kitty vastasi epäröiden

"Minä haen ne" Michael ilmoitti iloisesti.

 "Voi, Kitty, mihinköhän sinä nyt lupauduit…joudun varmaan taluttamaan teidät molemmat kotiin täältä" Sam huokaisi hymyillen ystävälleen.

 "No niin tässä nämä ovat, suolaa, sitruunaa ja tequilaa. Yhtä aikaa Kitty!" He ripottelivat suolaa kämmenilleen, nuolaisivat sen ja joivat teguilashotin jonka jälkeen he imivät sitruunanviipaletta. He joivat toiset miltei heti perään ja sitten kolmannet.

"Eihän tämä tunnu vielä missään!" Kitty huudahti iloisena ja oli jo ottamassa neljättä Michaelin tavoin, kunnes Sam pysäytti heidät.

"Hei mitäs jos odottaisitte hetken ja katsotte tilannetta sitten uudestaan?" Hän ehdotti.

"Hyvä on Sam…hei mennään tanssimaan!…Sitten taas uudet Kitty, vai mitä?" Michael sanoi innostuneena nousten ylös pöydästä.

"Totta kai!" Kitty vastasi. Sam antoi Michaelin johdatella itsensä tanssilattialle.

Kitty katsoi tanssilattialle kun Sam ja Michael tanssivat, se oli jotenkin äärettömän seksikkäännäköistä, seksikkäämmännäköistä kuin mitä hän oli ikinä nähnyt. Kaksi kaunista, nuorta miestä, tanssimassa lähekkäin, suudellen, katsoen toisiaan himoiten ja rakastaen. Kitty katsoi heitä, eikä pystynyt katsomaan muualle vaikka yritti. Se kiehtoi häntä, kiihotti häntä. `Hitto olen sekaisin` Hän ajatteli. `Olen heteronainen ja kiihotun tästä, kahdesta miehestä, yhdessä. Olenko ainoa? Kitty yritä nyt saada ote itsestäsi. Olen ollut liian kauan ilman miestä…` Kitty huokaisi.

"Hei…taidan…um...mennä kotiin…" Kitty sopersi ja oli nousemassa ylös, hänen jalkansa vapisivat ja päässä pyöri. `Hemmetin, petollinen tequila` Hän ajatteli.

"Tuossa kunnossa et kyllä todellakaan lähde yksin, minä ja Paul saatamme sinut…tuolla ulkona ei ole turvallista..." Erick sanoi.

 "Paul rakas, kävisitkö sanomassa Michaelille ja Samille että lähdemme." Kitty nyökkäsi kiitollisena. Hän tunsi välitöntä helpotusta, hän tiesi että olisi pelännyt koko matkansa kotiin jos olisi lähtenyt yksin, hän ei ollut missään kunnossa puolustamaan itseään, jos tarve olisi. Erickin ja Paulin seurassa hän olisi turvassa.

"Kiitos Erick, kiitos Paul" Hän sai sanottua, kun Erick otti hänen käsivartensa omaansa. Hän katsoi vielä kerran tanssilattialle. Sam katsoi häneen huolestuneena, mutta hymyili, kun näki Erickin auttavan häntä.

"Kitty parka, tequila taisi osua häneen pahasti" Sam kuiskasi Michaelin korvaan virnistäen ja jatkoi.

 "Miten sinä voit rakas?" Michael nauroi.

"Ihan hyvin Sam, hieman humalassa mutta selviän kyllä"

 "Hieman?"

"No, hieman on suhteellista…mutta kuten sanoin selviän kyllä, jonkinlainen järjen ääni vielä soi etäisesti korvissani." Michael kuiskasi. "Kun olin nuorempi, niin minä ja paras ystäväni Tony pidimme tequilakisoja" Michael selitti.

"Todellako? Siis minkä ikäisinä?"

"No ensimmäisen kerran 16-vuotiaina"

"Mistä hemmetistä te saitte viinaa?"

 "Tonyn isoveljeltä...me varastimme" Michael virnisti. "Minä voitin aina" Hän jatkoi.

"Eikö hänen isoveljensä huomannut mitään?"

"Huomasi, hän löysi meidän kerrat Tonyn huoneesta kännissä kuin käet, mutta sanoi vain että ensikerralla kun tarvitsemme jotain niin voisimme tulla kysymään häneltä…tiedän että jos Tony olisi ollut yksin niin hän olisi nostanut metelin, mutta koska minä olen niin hurmaava…" Michael virnisti. "…niin hän oli oikein mukava siitä"

Kesken tanssia, Michaelin vartalo jäykistyi aivan yhtäkkiä, hän tärisi hieman.

 "Michael, mikä hätänä?"

"Jean…Patrick…he ovat täällä…" Michael sai sanottua.

"Ei voi olla totta…" Sam huokaisi ja katsoi suuntaan johon Michael katsoi. Hän kohtasi Jeanin virnuilevan katseen. "Lähdetäänkö pois?" Sam kysyi.

"Emme voi antaa heidän pelottaa meitä täältä, mennään takaisin pöytään…" Michael otti Samin käden omaansa ja he lähtivät pois tanssilattialta. Jean siirtyi tahallaan lähemmäksi heidän pöytäänsä, pitäen katseensa kokoajan Michaelissa. Hän nuolaisi huuliaan vihjailevasti, nauttien siitä että sai Michaelin vaivaantuneeksi. Ote Samin kädestä kiristyi hänen itsensä sitä tiedostamatta, tuntui vaikealta hengittää.

"Hei, rakas, mennään pois…et voi hyvin täällä." Sam sanoi ja nousi pöydästä. Michael katsoi häneen ja nyökkäsi. He hyvästelivät muut pöydässä olijat ja lähtivät. Michael vilkaisi vielä kerran taakseen ja näki voitonriemuisenhymyn entisen miesystävänsä kasvoilla.

Michael piristyi heti heidän päästyään ulos, ilma oli raikas ja viileä.

"Mieleni tekee jotain suolaista, hampurilaista!" Hän ilmoitti.

"No mennään hakemaan McDonald'sista ja sen jälkeen nukkumaan" Sam hymyili.

 "Ei minua väsytä ollenkaan…ei mennä nukkumaan, mennään mieluummin kävelylle sen jälkeen."

"No jos tahdot, joit vaan aika paljon tänään, jaksatkohan kävellä?" Sam virnisti pitäen häntä lähellään heidän kävellessään.

"Jaksan oikein loistavasti! En minä nyt niin humalassa ole." Michael vakuutti.

"No kyllä sinä aika humalassa olet, mutta jos sanot että jaksat niin uskon" Sam naurahti.

"Ja sinäkö et ole Sam?" Michael kysyi ja katsoi häntä virnistäen.

"No minä en juonut kolmea tequilashottia peräkkäin! Huomenna sinulla on varmasti hyvä olo." Sam nauroi.

"Mutta minä olen harjoitellut" Michael yritti.

"Niin, milloin olitkaan viimeksi juonut niin paljon, kuusivuotta sitten?"

"Niin no, mutta silloin saatoin juoda enemmänkin ja olin paljon nuorempi, heikompi" Michael sanoi jättäen mainitsematta, miten ne illat päättyivät oksenteluun ja miten seuraavana päivänä hänen olonsa oli ollut niin huono ettei ollut päässyt juurikaan ylös omasta sängystään.

"Hyvä on, hyvä on" Sam hymyili.

He tulivat hampurilaisravintolaan joka oli avoinna 24tuntia vuorokaudessa. Sam katsoi Michaelia hymyillen, kun hän söi.

 "On vähän outoa syödä, kun tuijotat…tulee hölmö olo" Michael virnisti hänelle.

"Anteeksi, en voi itselleni mitään. Hyvä on yritän katsoa muualle." Sam käänsi katseensa vastakkaiselle puolelle ravintolaa ja pyöritteli katsettaan ympäriinsä. Michaelia nauratti.

"En tarkoittanut ihan tuotakaan" Hän sanoi ja Samin katse palasi takaisin häneen.

"Silmistäsi muuten huomaa, miten humalassa olet, vaikka myönnettäköön teet erinomaista työtä yrittäessäsi puhua normaalisti" Sam virnuili. Hän otti Michaelin käden omaansa ja silitti sen ihoa peukalollaan.

 "Sinulla on niin kauniit kädetkin, kauniimmat kädet jotka olen nähnyt." Sam sanoi katsoen edelleen hänen kättään.

"Aaw…ja kuka tässä onkaan humalassa?" Michael nauroi. "No niin mennään, olen valmis" Hän sanoi sitten iloisesti ja nousi pöydästä.

He kävelivät Seinen-vartta pitkin, yö oli todella kaunis. He pysähtyivät suutelemaan. Harvat ihmiset, jotka kulkivat ohi, loivat heihin paheksuvia katseita. Sam mulkaisi lähes yhtä pahasti takaisin vanhempaa pariskuntaa, jotka tuijottivat heitä harvinaisen pitkään, päitään pudistellen.

"Mitä te oikein tuijotatte? Nautitteko show'sta?" Sam kysyi heiltä ja pariskunta jatkoi nopeasti kulkuaan ohitse. Michael nauroi ja veti Samin uuteen suudelmaan.

"Järkytämme Pariisia…" Hän kuiskasi.

"Välitätkö siitä?"

"En, välitän vain sinusta." Michael vastasi.

"Voi luoja että rakastan sinua." Sam huokaisi.

 "RAKASTAN SINUA MICHAEL HARRIS!" Hän huusi heti perään ja suuteli häntä voimakkaasti.

"Olet hullu, mutta minäkin rakastan sinua Samuel Grey"

 

Jos vain asiat olisivat voineet pysyä sellaisina kuin ne olivat, jos he vain olisivat voineet olla yhtä onnellisia aina. Sinä iltana, heidän seistessään siinä toistensa syleilyssä, katulamppujen loisteessa, syksyn kylmä tuuli pyyhkäisi heidän ylitseen. Michael avasi silmänsä ja katsoi kaukaisuuteen. `Tämä onni ei kestä, jotakin on tulossa.` Michael puristi Samia tiukemmin itseään vasten. Hän pelkäsi, hän ei halunnut nähdä sitä mikä oli edessä, jossakin pimeydessä odottamassa. Hän halusi pitää sen onnellisen hetken aina.

 

 

17. Luku

 

Baari-illan jälkeen Michael oli saanut yhden tekstiviestin Jeanilta.

"Olen pahoillani kaikesta mitä olen sinulle aiheuttanut, tiedän etten ansaitse anteeksiantoasi, mutta toivon että voisimme puhua, tahtoisin esittää anteeksipyyntöni sinulle henkilökohtaisesti. Ole kiltti Michael, harkitse sitä, tule käymään joku ilta, juteltaisiin, ihan vain me kaksi?" Michael oli lukenut viestin, miettinyt vain hetken ennen kuin oli vastannut.

"En tiedä miten typeränä minua pidät Jean, mutta sitä todella olisin, jos tulisin luoksesi yksin. En voi koskaan unohtaa sitä mitä teit. Enkä halua enää koskaan nähdä sinua, enkä kuulla sinusta mitään. Haluan vain ja ainoastaan, että jätät minut rauhaan, että jätät meidät molemmat rauhaan."

Sen jälkeen Michael ei ollut kuullut Jeanista sanakaan, eikä ollut nähnyt hänestä vilaustakaan, aivan kuten hän oli toivonut. He molemmat olivat äärimmäisen helpottuneita. `Ehkä kaikki sittenkin järjestyy` Michael oli miettinyt, kun aika kului ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Syyskuu vaihtui lokakuuhun ja he olivat Samin kanssa onnellisimpina kuin koskaan. He tulivat aina vain läheisimmiksi, kertoivat toisilleen kaiken. Sam oli yllättynyt siitä miten rakkaus, joka oli jo alun alkaen voimakasta, tuntui vain kasvavan päivittäin ja aina kun hän luuli, ettei voisi rakastaa yhtään enempää niin hän joutui yllättymään. He saattoivat maata tuntikausia vain toistensa syleilyssä, jutellen, hellien ja rakastellen. Kaikki oli täydellistä, mutta ehkä se kaikki oli ollut liiankin täydellistä?

********

2.10.2003

Michael tuli Kittyn kanssa kuntosalille, jolla Sam oli töissä, he kävivät siellä usein yhdessä.

"Miten sen irlantilaisen kanssa menee?" Michael kysyi heidän treenatessaan.

"Hyvin, hän on mahtava, todella hauska tyyppi. Hän tulee mukaamme huomenna, kun menemme ulos, sitten tapaatte hänet." Kitty vastasi ja hymyili.

"Hienoa Kitty, odotan innolla hänen tapaamistaan."

"Oletko muuten jo soittanut vanhemmillesi? Olet puhunut jo siitä niin kauan?" Nainen kysyi.

 "En, en ole vielä, mutta teen sen huomenna, olen päättänyt…Huh, minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä sanoisin heille, mutta kai ne sanat sitten löytyvät, mitä luulet Kitty? Ideoitakin otetaan vastaan." Michael sanoi ja katsoi Kittyä, joka nosti parhaillaan käsipainoja.

"Olen varma, että löydät oikeat sanat. Hyvin se menee, usko pois." Kitty hymyili hänelle rohkaisevasti.

"Toivotaan niin."

He olivat salilla puolitoista tuntia Kittyn kanssa kunnes molemmat olivat väsyneitä ja päättivät lähteä kotiin. Michael kävi sanomassa Samille näkemiin.

"Voisinpa itsekin lähteä jo kotiin, mutta ei auta, pitää vielä vetää yksi spinningtunti ja sen jälkeen vielä vähän paperitöitä." Sam huokaisi.

"Koeta jaksaa, teen sinulle jotain hyvää ruokaa siihen mennessä kun tulet" Michael hymyili ja antoi hänelle suukon poskelle.

 "Hyvä on, nähdään sitten kotona, tulen luultavasti puoli kymmenen aikaan." Sam sanoi hymyillen.

"Nähdään pian" Michael hymyili

 

Michael meni pukuhuoneeseen, kävi suihkussa ja vaihtoi vaatteensa. Hän tuli aulaan, jossa Kitty jo odotti häntä.

"Voin antaa sinulle kyydin kotiin, jos haluat." Kitty sanoi heidän kävellessä ulos.

"En viitsisi joka kerta vaivata sinua turhilla ajolenkeillä. Voin kyllä kävellä, raitisilma tekee vain hyvää. Kiitos kuitenkin tarjouksesta" Michael kiitti ja hymyili hänelle.

"Oletko varma? On melko viileäilma, eikä siitä nyt niin paljon vaivaa olisi…minusta on mukavaa kyyditä sinua" Kitty sanoi. Michael huomasi, että nainen punasteli hieman.

 "No, jos ajat kotiisi ja voin siitä sitten kävellä, onhan se kuitenkin hieman lyhyempi kävelymatka." Michael ehdotti. Hänen mieleensä tuli kerta, jolloin Sam oli vitsaillut hänelle, että Kitty olisi ihastunut häneen, silloin Michael oli ajatellut sen olevan Samin huumoria, mutta nyt, ehkä Sam oli ollut oikeassa? Hänen mieleensä tuli monia muita kertoja, jotka puhuivat väitteen puolesta, mutta joita hän ei ennen ollut tajunnut.

 "Hyvä on" Kitty sanoi ja hymyili tyytyväisenä. He kävelivät autolle.

"Haluaisitko, tulla sisälle vielä, kahville tai teelle?" Kitty kysyi heidän päästyään perille.

"Ehkä joku toinen kerta, en taida nyt olla kummoista seuraa, olen sen verran väsynyt ja pitäisi vielä tehdä ruokaa Samille, rikas poikaparka, kun ei osaa tehdä itse." Michael virnisti ja otti takapenkiltä urheilulaukkunsa. Kitty naurahti.

"On se hyvä, että hänellä on sinut. Nähdään sitten huomenna!" Kitty hymyili.

"Totta kai, nähdään sitten!" Michael vastasi ja lähti kävelemään katua pitkin.

 

Michaelista tuntui, että jokin seurasi häntä. Hän jatkoi matkaansa yrittäen laittaa tunteen oman levottoman mielikuvituksensa piikkiin. Tunne kuitenkin voimistui, mitä kauemmin hän oli kävellyt. Hän katseli peloissaan ympärilleen, muttei nähnyt ketään pimeässä. Kun Hän kääntyi syrjäkujalle, sille ainoalle jota hän matkansa aikana oli aina pelännyt, hän tajusi, että häntä todellakin seurattiin. Auto lipui hiljalleen hänen takanaan, hän kiihdytti askeliaan uskaltamatta katsoa taakseen. Jokin lapsuuden aikainen tarina pyöri hänen mielessään `Paha saa sinut, jos katsot taaksesi` Hän ajatteli, eikä saanut ajatusta pois mielestään.

"Hei Mike, minne matka?" Hän oli jähmettyä paikoilleen kuullessaan äänen; pelottavan tutun äänen, hän ei ollut uskoa sitä. Hänen hengityksensä kiihtyi, sydän pamppaili levottomana. `Ei, se ei voinut olla, se ei saanut olla…` Michael kääntyi äänen suuntaan pelosta vapisten. Auto oli pysähtynyt, ajovalot häikäisivät hänen silmiään. Ovi avautui hitaasti, sitten hän näki Rickyn. Michael huokaisi epätoivoisena, lamaantuneena. Hetken hän ei pystynyt muuhun, kuin katsomaan miehen virnuilevia kasvoja vailla kykyä liikkua.

"Luulitko voivasi paeta minua ikuisesti?" Ricky kysyi virnistäen pirullisesti. Mies otti muutaman hitaan askeleen häntä kohti, se sai hänet havahtumaan. `Juokse, juokse` Hänen aivonsa jyskyttivät. Michael heitti urheilulaukkunsa maahan tietäen, että se vain hidastuttaisi häntä ja aloitti epätoivoisen paon.

Hän kuuli juoksuaskeleet takanaan ja hän kuuli kuinka auton toinen ovi oli avautunut ja hänen perässään oli Rickyn lisäksi joku toinen. Hänen lihaksensa olivat väsyneet, hän oli väsynyt, mutta hän ei saanut hidastaa, hän ei saisi antaa Rickyn saada itseään kiinni. Ricky oli kuitenkin liian nopea, mies oli aivan hänen takanaan, ensin Ricky sai kiinni hänen takkinsa selkämyksestä, veti häntä taaksepäin, saaden sitten paremman otteen vyötäröltä. Ricky veti hänet itseään vasten, toinen käsi siirtyi hänen suulleen, kun hän yritti huutaa. Michael yritti rimpuilla irti kaikilla voimillaan, hän potki jaloillaan Rickyä, yritti huutaa ja purra miehen kättä. Juuri kun hän oli melkein pääsemässä otteesta, toinen mies tuli heidän luokseen ja auttoi Rickyä pitämään häntä aloillaan ja raahaamaan autolle päin.

Hänet työnnettiin tumman pakettiauton sisään, toinen miehistä; iso kaljupäinen, tatuoitu, piteli häntä aloillaan, kun Ricky tunkin kangasmytyn hänen suuhunsa ja sitoi sen paikoilleen huivilla, toisella peitettiin hänen silmänsä. Mies joka piteli häntä, oli liian vahva, hän ei päässyt otteesta epätoivoisista yrityksistä huolimatta, huivi tukahdutti hänen huutonsa epämääräiseksi muminaksi. Takaovet suljettiin ja pian auto käynnistyi ja lähti liikkeelle.

Mies avasi hänen takkiaan, ja siirsi karheankätensä hänen paitansa alitse iholle.

 "Mmm…komea poika." Mies kähisi jenkkiaksentilla, tutkiskellen hänen vartaloaan kädellään

. "On todella, ei tuollaisia joka päivä näe." Joku toinen nauroi lähellä. Michaelia puistatti, hän päätteli olevansa takana näiden kahden miehen kanssa, kun Ricky ajoi autoa. Miehen kosketukset kävivät yhä julkeammiksi. Michael yritti vetäytyä irti miehestä, mutta turhaan.

"Älä vielä innostu liikaa, Dan." Toinen mies sanoi ja nauroi perään -automatka tuntui ikuisuudelta.


************’

Sam saapui töistä kotiin, väsyneenä hän avasi asuntonsa oven ja yllättyi kohdatessaan täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden. Hän etsi valokatkaisijan ja painoi siitä valot päälle.

"Michael?" Sam huhuili epävarmana ja riisui takkinsa. Ei vastausta. Hän kiersi pimeän asunnon sytytellen valoja, mutta Michaelia ei näkynyt. Pahat aavistukset ja pelko täyttivät hänen mielensä hiljalleen. Hän tuli takaisin eteiseen vain tarkistaakseen, ettei todella nähnyt poikaystävänsä ulkovaatteita Hän etsi kännykkänsä ja yritti soittaa hänelle.

Puhelin soi hetken normaalisti, mutta vaihtui sitten varattuun. Sam laski puhelimen korvaltaan hämillään.

"Missä oikein olet?" Hän ihmetteli, nosti puhelimen takaisin ylös ja soitti Kittylle.

"Haloo" Tyttö vastasi, kuulostaen uniselta.

"Hei, kuule onko Michael siellä?" Sam kysyi.

"Ei, hänhän meni kotiinne" Kitty vastasi yllättyneenä kysymyksestä.

"No hän ei ole täällä…Milloin näit hänet viimeksi?" Sam kysyi, kuulostaen entistä hermostuneemmalta.

"Lähdimme salilta, ajoimme tänne, kysyin haluaisiko hän tulla vielä kahville, mutta Michael sanoi olevansa väsynyt ja menevänsä suoraan kotiin." Kitty selosti.

"Mikset voinut tuoda häntä tänne asti?!" Sam tiuskaisi.

"Koska hän varta vasten halusi kävellä!" Kitty huudahti takaisin. Hän ei pitänyt Samin syyttävästä äänestä.

"Äs, olen pahoillani Kitty, olen vain hyvin huolissani. Hänen pitäisi olla kotona jo." Sam huokaisi.

 "Ymmärrän Sam, ei se mitään, olen varma että hän on kunnossa, entä jos hän poikkesi jonkun ystävänsä luo, Erickin ehkä?" Kitty ehdotti, tietäen että se oli hyvin epätodennäköistä. Hän halusi kuitenkin uskoa, että mitään pahaa ei olisi sattunut.

"Niin pitää toivoa, soitan hänelle. Outoa vaan on se, että yritin juuri soittaa Michaelille, mutta puhelu katkesi kesken." Sam sanoi.

"Akku loppui, tai jotain?" Kitty ehdotti.

"Mutta yleensä hän aina ilmoittaa jos menee johonkin, hän tietää, että olen kotona ja huolissani, miksei hän ilmoittaisi nyt missä on?"

"En tiedä Sam, outoahan se on…soita minulle kun kuulet jotain?" Kitty pyysi, hän alkoi todella huolestua itsekin. "

Hyvä on, soitan aamulla, Hyvää yötä"

"Hyvää yötä"

 

Lopetettuaan puhelun hän soitti Erickille.

"Haloo" Mies vastasi.

"Hei, Sam täällä, oletko kuullut Michaelista mitään?"

"En, kuinka niin?" Erick kysyi.

"Hmm…no hän lähti salilta parituntia sitten, eikä ole vieläkään tullut kotiin…Kitty sanoi, että hän oli kuitenkin matkalla tänne" Sam selitti.

"Kuulostaa huolestuttavalta…tuota, oletko soittanut hänelle?" Erick kysyi.

 "Olen, puhelu katkesi, ennen kuin kukaan edes vastasi." Samin ääni alkoi murtua. "Voi hyvä luoja, jotain vakavaa on täytynyt tapahtua." Sam henkäisi.

"Kieltämättä ei kuulosta hyvältä… Jeanilla voi olla jotain tekemistä asian kanssa, soitan hänelle ja sitten sinulle."

Kun Jean ei vastannut, niin Erick oli täysin vakuuttunut, että Jeanilla oli näppinsä pelissä Michaelin katoamisen kanssa. Hän ajoi vielä Jeanin asunnolle, mutta ovea ei avattu ja asunto vaikutti hiljaiselta. Erick soitti takaisin Samille, joka valvoi puhelimensa vieressä.

"Sam, Luulen, että on aika ilmoittaa poliisille tästä. Jean ei myöskään ole kotonaan. Tulen hakemaan sinut niin menemme yhdessä asemalle."

He tulivat päivystävänkonstaapelin luokse.

"Haluaisimme tehdä ilmoituksen kadonneesta henkilöstä" Erick sanoi, huomattuaan Samin poissaolevan, järkyttyneen katseen.

"Nimi? Ikä? Kuinka kauan ollut kadoksissa?"

"Michael Harris, 23-vuotias, noin neljä tuntia." Sam vastasi hieman sekaisen kuuloisena.

 "Ei kovin pitkä aika, tuota mikä on suhteenne kadonneeseen?" Neljässäkymmenessä oleva, pyylevä ja viiksekäs konstaapeli kysyi.

"Hän on avopuolisoni" Sam vastasi, odottaen sitä hämillistä ilmettä, joka usein syntyi niin monen kasvoille. Konstaapeli ei kuitenkaan millään lailla osoittanut hämmästyksen tai inhonmerkkejä.

"Ettei tässä olisi kyse perheriidasta? Siinä tapauksessa odotelkaa rauhassa kotona, niin eiköhän hän ilmesty kotiin kun on rauhoittunut."

 "Ei, ei mistään sellaisesta ole kyse, tiedän, että jotain vakavaa on sattunut, hän…" Sam aloitti hermostuneena ja kiivaan kuuloisena.

"Rauhoittukaas nyt ja kertokaa mahdollisimman tarkasti mitä oikein on tapahtunut? Kuka näki hänet viimeksi? Missä olosuhteissa hän lähti? Mistä päättelette että ystävänne on vaarassa?" Konstaapeli kysyi rauhallisella äänellä. Sam huokaisi syvään.

"Hän lähti yhteisen ystävämme kanssa työpaikaltani noin neljä tuntia sitten, itse jäin töihin. Hän sanoi menevänsä suoraan kotiin, koska oli väsynyt. Ystävältämme hän sai kyydin hänen asunnolleen, joka sijaitsee:… Sieltä hän lähti kävelemään kotiin, muttei koskaan tullut perille. Itse saavuin asunnolleni 21:30. Kun en löytänyt häntä sieltä, soitin hänen kännykkäänsä, josta katkesi yhteys. Sen jälkeen soitin ystävälleni, joka oli kyydittänyt hänet ja sen jälkeen Michaelin ystävälle, Erickille, eli hänelle." Sam päätti kertomuksensa.

"Oletteko käyneet varmasti läpi kaikki hänen ystävänsä, tutut joiden luokse hän olisi voinut mennä?" Konstaapeli kysyi, kirjoittaen asioita ylös.

"Meillä on syytä olettaa, että Michaelin entisellä miesystävällä olisi jotain tekemistä asian kanssa. Hän ei myöskään ollut kotona, kun kävin siellä. He erosivat huonoissa väleissä ja Jean oli hyvin mustasukkainen Michaelista, käyttäytyi myös väkivaltaisesti häntä kohtaan, kun he seurustelivat." Erick sanoi. Konstaapeli nosti katseensa papereista.

"No yleensä tällaisissa tapauksissa, jossa aikuinen, hyvässä ruumiillisessa kunnossa oleva ihminen on kadonnut; odotetaan. On hyvin mahdollista, että hän vain haluaa olla yksin jonkin aikaa ja palaa sitten takaisin." Mies sanoi.

"Ettekö kuuntele! Tiedän että hän on vaarassa, häntä on uhkailtu ja hän…Hän tarvitsee apua nyt heti!" Sam huusi epätoivoisena. Konstaapeli näytti pohdiskelevalta.

"Uhkailu siis? Mikä tämän miehen kokonimi on? Tämän entisen poikaystävän?"

 "Jean Parouxe" Erick vastasi.

 "Tarvitsen vielä tarkat tuntomerkit kadonneesta ja valokuvan" Sam ojensi konstaapelille kuvan, jonka hän oli ottanut mukaansa asunnoltaan. Se oli otettu kuukausi sitten, Michael istui sohvalla ja hymyili. Samin mieleen palautuivat muistot päivältä jolloin kuva oli otettu, hyvät muistot. Hänen sydäntään särki.

"Hyvä, sitten vielä muut tiedot. Pituus? Paino? Hiusten ja silmien väri?"

"180cm, noin 73kg, ruskeat hiukset ja ruskeat silmät." Sam vastasi.

"Mitä hänellä oli päällään katoamishetkellä?" Sam muisti tarkasti, hänen ei tarvinnut kuin sulkea silmänsä ja hän kykeni näkemään Michaelin edessään.

 "Tummansiniset farkut, mustat tennarit, tummanharmaa päällystakki. Alla valkoinen neule"

"Entä terveydentila? Mitään sairauksia?" Konstaapeli kysyi.

"Hyvä, hänellä ei ole mitään sairauksia."

"Tarvitsen vielä tarkan kulkureitin, mitä luulette hänen käyttäneen ja sitten tämän Jean Parouxen tiedot. Jos kuulette ystävästänne jotain, niin ilmoittakaa meille heti. Tarkemmat etsinnät käynnistetään vasta huomenna, jos hänestä ei kuulu." Sam oli jo aavamassa suutaan vastalauseeksi. "Herra hyvä, meillä on paljon töitä. Pariisi on iso kaupunki, ilmoituksia kadonneista tulee päivittäin ja usein katoamisten takana ei ole mitään vakavaa ja ihmiset ilmaantuvat, tietämättä edes että heitä on etsitty. Meillä ei yksinkertaisesti ole resursseja toimia heti kaikkien ilmoitusten perään." Konstaapeli selitti.

"Kiitos konstaapeli, me ymmärrämme kyllä. Olemme vain todella huolissamme ja pelkäämme, että huomenna on jo liian myöhäistä." Erick vastasi, pidellen kättään Samin olalla rauhoittavasti.

"Ymmärrän huolenne, mutta yrittäkää rauhoittua, voin vakuuttaa, että teemme kyllä kaiken mahdollisen löytääksemme ystävänne, mutta nyt on syytä vielä odottaa…No niin, jos antaisitte omat yhteystietonne vielä."

***************

Viimein he olivat perillä, missä hyvänsä perillä sitten olikin. Michael ei osannut arvioida tarkkaa aikaa, joka oli kulunut, mutta tiesi heidän olevan jo kaukana Pariisista. Hän kuuli kuinka auton ovet avattiin ja hänet raahattiin ulos autosta, talutettiin väkivalloin eteenpäin. He saapuivat johonkin asuntoon. He kulkivat eteenpäin sisällä, ja pysähtyivät sitten. Mies, joka oli pidellyt häntä autossa, piteli häntä yhä edessään ja hänen käsiään tiukasti selän takana. Otteesta tuntui olevan mahdoton päästä. Joku käveli hänen eteensä ja otti siteen hänen silmiltään. Hän katsoi Rickyn virnuileviin kasvoihin kurtistaen vihaisena kulmiaan.

"No Michael, siitä onkin jo pitkäaika" Ricky sanoi ilkeä virne kasvoillaan. Michael katsoi varovasti ympärilleen. He olivat jonkin suuren talon olohuoneessa. Hän näki Joen, Rickyn ystävän, joka oli ollut Jackin kanssa. Mies istui sohvalla ja katsoi suoraan häneen. Joen vieressä istui mies, jota hän ei tuntenut, lähelle neljänkymmenen oleva, hoikka ja rumakasvoinen. Melko lähellä heitä, nojatuolilla, istui kolmenkymmenen puolella oleva mies, joka oli ruumiinrakenteeltaan kookas ja lihaksikas. Hiukset olivat vaaleat. Toisella puolella, keittiön ovensuussa, hän näki Jeanin. Hän katsoi Jeania kaikista pisimpään, hämmentyneenä.

`Sinäkö olet tämän takana?` Michael ajatteli itsekseen. Jean katsoi myös suoraan häneen, ilmeettömänä, silmissään kylmääkin kylmempi katse. Samassa Michaelin kännykkä alkoi soimaan hänen takkinsa taskussa. Ricky kaivoi puhelimen esiin ja katsoi sitä hetken.

"Poikaystäväsi soittaa…" Ricky sanoi ivallisesti ja katsoi taas Michaeliin. "…Älä, pelkää, kyllä hän sinusta yli pääsee." Ricky jatkoi sitten ja irrotti puhelimen osat toisistaan. Hän kaivoi sim-kortin niiden välistä ja heitti sen takkaan. Michael voihkaisi hiljaa. Hän yritti kaikin voimin estää itseään itkemästä, hän ei halunnut suoda Rickylle sitä tyydytystä. Ricky tuli lähemmäksi ja otti nyt huivin ja kangasmytyn hänen suustaan. "Voit huutaa niin paljon kuin tahdot, täällä sinua ei kuule kukaan sellainen, joka tulisi auttamaan." Mies hymyili julmasti.

Michael ei kyennyt sanomaan sanakaan. Hän katsoi kaikkia ympärillä oleviaan ja ymmärsi liiankin hyvin mitä tulisi tapahtumaan, eikä hän tiennyt miten paeta siitä tilanteesta. Kuusi yhtä vastaan tuskin olisi reilutaistelu, mutta se ei kuitenkaan estäisi häntä yrittämästä. Mies hänen takanaan, ryhtyi repimään hänen takkiaan pois, kun Ricky auttoi pitelemällä häntä etupuolelta kiinni. Michael pisti vastaan kaikilla voimillaan; se tuntui hyödyttömältä. Hänen neuletakkinsa lähti myös melko helposti. T-paidan riisuminen ei olisi niin helppoa. Hän potki ja rimpuili.

"Sinustapas on tullut ärhäkkä." Ricky virnisti, hän kaivoi linkkuveitsen taskustaan, toi sen hetkeksi hänen kasvojensa eteen, jolloin Michael seisahtui aloilleen. Sitten mies viilsi hänen paitansa rikki ja repi sen hänen yltään. Ricky antoi kätensä liikkua hänen alastomalla rintakehällään ja vatsallaan. "Olet yhä niin kaunis, ehkä jopa kauniimpi…olet todella muuttunut eduksesi."

 "Älä koske minuun senkin paskiainen!" Michael huusi. Saaden vastaukseksi naurua.

"Voi Mike, kultaseni, miten ajattelin estää sen?" Ricky kuiskasi, otti häntä leuasta ja suuteli häntä väkisin ja rajusti.

Michael riuhtoi itseään entistä kovemmin, kun mies irtautui hänestä, Michael sylkäisi hänen kasvoilleen.

"Olet ällöttävä, sairas perverssi!" Michael huusi. Ricky pyyhkäisi syljen kasvoiltaan ja katsoi häneen tuimana. "Luuletko parantavasi asemaasi tuolla käytöksellä?" Ricky kysyi tiukalla äänellä.

"Luuletko sinä, että voit tehdä mitä vain haluat minulle ja että hyväksyisin sen niin vain?? En ikinä!"

"Michael… et ole tainnut ymmärtää… olet nyt täällä, voin todellakin tehdä sinulle mitä haluan ja sillä mitä sinä siihen sanot, ei ole mitään merkitystä minulle, tai kellekään muulle täällä." Ricky sanoi saaden muut nauramaan. Michael vavahti, hän tunsi vangitsijansa kuuman, himokkaan hengityksen niskassaan ja hän tunsi miehen erektion takamustaan vasten. Se aiheutti uuden halun rimpuilla ja yrittämään turhaan paeta. Mies ainoastaan nauroi hänen yrityksilleen. Rickyn huomio siirtyi Samin antamaan koruun hänen kaulallaan. Hän otti ristin käteensä ja katsoi sitä. "En tiennytkään, että olet uskovainen. Luuletko, että Jumala pelastaa sinut tältä?" Ricky virnisti. Michael puri hampaitaan tiukasti yhteen ja kieltäytyi vastaamasta. "Enpä usko kultaseni, että Hän pelastaa" Ricky sanoi sitten ja veti korun rikki. Ketjun vetäminen oli nipistänyt ilkeästi niskan ihoa. Koru heitettiin lattialle. Michael sulki silmänsä tiukasti ja esti itseään voihkaisemasta.

"Steve, riisu hänen kenkänsä!" Ricky käski. Nuorin miehistä nousi ylös, kumartui hänen eteensä ja tarrasi kiinni hänen jalastaan. Michael yritti potkia, mutta mies onnistui saamaan kengät ja sukat hänen jaloistaan, siitä huolimatta.

"Täällä et tarvitse noita enää, tai paljoakaan muutakaan vaatetusta, jos sikseen tulee." Ricky nauroi ja tarttui hänen käsivarrestaan tiukasti, toinen mies hellitti otteen hänestä. Ricky lähti raahaamaan häntä toiseen huoneeseen perällä.

Huoneeseen päästyään, Ricky sulki oven heidän perässään, kaatoi hänet sängylle ja tuli hänen päällensä.

"Nyt, vain me kaksi, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, muistatko?" Ricky kuiskasi, Michaelin rimpuillessa hänen allaan. Hän oli paniikissa ja niin peloissaan. Hän halusi pois. Hän potkaisi Rickyä ja pääsi nousemaan ylös. Hän yritti päästä ovelle, mutta Ricky sai hänet uudestaan kiinni, hän nosti Michaelin ilmaan ja kantoi hänet takaisin sängylle ja takaisin alleen. Hän ryhtyi avaamaan Michaelin housunnappeja ja veti ne väkisin hänen jaloistaan "Et tiedä, kuinka olen tätä odottanut, kaksi vuotta…" Ricky huokaisi. Hän piteli Michelin käsiä tiukasti aloillaan hänen päänsä yläpuolella ja painautui aivan häntä vasten, niin, että Michel tunsi kohouman hänen housujensa etumuksessa.

Michael huusi ja rimpuili vastaan kaikilla voimillaan mitä hänellä oli.

"Niin, hyvä, taistele vastaan kultaseni, taistele. Aion panna sinua oikein kunnolla, etkä halua sitä, taistele vastaan, heitä minut pois päältäsi." Ricky huokaisi himokkaalla äänellä, tiukentaen otettaan hänen ranteistaan. Michael todella yritti, Ricky tiesi että hän yritti ja nautti siitä. Mutta mies oli häntä paljon isompi ja vahvempi, hän ei päässyt pakenemaan. Hän voihkaisi tuskastuneena turhista yrityksistään, hän oli väsynyt, niin väsynyt. Hän huusi, vaikka tiesi ettei se auttaisi. Ricky painoi kätensä hänen kurkulleen. Suuteli häntä, työnsi kielensä syvälle hänen suuhunsa, puri hänen huultaan. Michael parahti.

"Lopeta, ole kiltti lopeta…" Michael hoki peloissaan, tietäen ettei niitä sanoja kuunneltaisi.

Mies otti käsiraudat ja lukitsi häneen kätensä sängynpäätyyn.

"Näyttää siltä, että minä voitin, tilaisuutesi paeta meni jo" Ricky virnisti noustuaan ylös sängyltä, hän ryhtyi avaamaan paitansa nappeja. Michael veti henkeä, hän vapisi kauttaaltaan. Hän katsoi hetken miehen karvaista, lihaksikasta rintaa, ennen kuin käänsi katseensa pois. Mitään ei ollut tehtävissä, pakoon ei päässyt. Hän itki, pystymättä estämään kyyneliä, ei sillä ollut väliä nyt. Michael kuuli, kuinka mies avasi vyönsä ja housunsa. Hän ajatteli Samia, hän muisti Samin katseen omalla vartalollaan, muisti pehmeiden huulten tunnon ihollaan, hellien käsien kosketuksen.

Ricky oli siirtynyt sängylle uudestaan, jokin hänen sisällään napsahti. Hän alkoi huutamaan uudestaan ja rimpuilemaan kuin riivattu. Kenenkään toisen ei pitänyt enää ikinä koskettaa häneen sillä tavalla, ei kenenkään muun kuin Samin. Ricky nauroi.

 "Luuletko tosiaan, että tuo hyödyttää jotakin."

"Haluan pois! Päästä minut!" Michael huusi.

"Niin, kyllä minä tiedän että haluat, itke vain… itke vain huora." Ricky puhui, karhea käsi koskettaen hänen ihoaan. Michael näki miehen elimen, joka oli jo täydessä seisokissa, sen päässä kimalteli jo muutama touhutippa. Se oli niin iso, isompi kuin mitä hän muisti ja hän muisti välittömästi kivun, jota oli kokenut sen tunkeutuessa hänen ruumiiseensa. Hän pelkäsi sitä. Hän sulki silmänsä, ettei hänen tarvitsisi nähdä sitä, hän toivoi, että hänet olisi huumattu, ettei hänen tarvitsisi tuntea niin paljon.

Ricky käänsi häntä aavistuksen kyljelleen ja löi häntä muutaman kerran kämmenellä pakaroille. Michael huudahti, vartalo vavahdellen kivusta, joka oli vasta alkusoittoa. Mies pakotti hänet takaisin selälleen, hänen jalkansa eroamaan toisistaan. Mies sylkäisi kädelleen ja tunki sormensa hänen sisälleen; Ricky tunsi tiukkuuden, lihasten vastustelun ja ymmärsi, että tarvitsisi paremman liukasteen, jotta välttyisi satuttamasta itseään. Hän otti liukuvoiteen ja hieroi sitä elimelleen, hän levitti osan uhrinsa aukolle, valmistaen tätä lisää, valmistaen tarpeeksi päästäkseen sisään.

 Miehen elin ryhtyi etsimään tietä hänen sisäänsä. Hän ei ollut valmis siihen, hän ei olisi ikinä ollut valmis siihen, epätoivoisena hän rukoili miestä päästämään hänet vaikka tiesi että pyynnöt menisivät kuuroille korville. Ricky työntyi häneen voimalla, ja polttavakipu tuntui lävistävän hänet. Mies piteli tiukasti hänen lanteistaan kiinni ja liikutti itseään häntä vasten kiivaasti. Huokaili hänen korvaansa.

 "Minun…huora…tiukka…niin hyvä…hyvä huora…" Michael itki ja huusi. Kipu, hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä kipua.

Lopulta se oli ohi, Ricky nousi hänen päältään ja ylös sängyltä. Hän katsoi häntä tiiviisti pukiessaan takaisin päälleen. Michael katsoi kärsivin silmin toiselle puolelle huonetta, haluamatta nähdä Rickyä. Hänen nyyhkytyksensä olivat muuttuneet vaimeiksi.

"Toivottavasti hyvästelit poikaystäväsi tänään hyvin, sillä et tule enää näkemään häntä." Ricky sanoi ilkeällä äänellä. Michael henkäisi ja sulki silmänsä. Ne sanat sattuivat enemmän, kuin mikään muu. `Sam…Rakastan sinua Sam` Hän ajatteli ja näki rakkaansa kasvot selkeinä mielessään. Kaikki oli ollut liian täydellistä, lyhyen ohikiitävän hetken kaikki oli ollut täydellistä ja hän oli ollut onnellinen. Nyt se oli poissa, se oli viety häneltä, se oli viety heiltä. Hän halusi käpertyä kokoon, hän halusi onnen takaisin.

*********

Jean tarttui pulloonsa, hänen oli juotava lisää. Hän oli katsonut Michaelia kun he olivat tuoneet hänet sisään. Oli uskomatonta miten komealta Michael näytti, niin kauniilta ja vaurioituvalta. Hän muisti ne hyvät ajat yhdessä, silloin alussa, kun alkoi tuntemaan jotain todellista Michaelia kohtaan, rakastamaan häntä. Se oli pelottava tunne, jollaista hän ei ollut ennen tuntenut. Tunne jota hän ei oikein osannut käsitellä. Sitten mustasukkaisuus oli saanut vallan, hän näki miten muut katsoivat Michaelia, häntä ei voinut olla huomaamatta. Michael oli sellainen ihminen, joka käänsi kaikkien päät astuessaan huoneeseen ja sai heidät henkäisemään. Hän tiesi ettei itse pystyisi yltämään samalle tasolle, miten Michael olisi voinut koskaan rakastaa häntä samalla tavoin? Mutta hetkeksi Michael oli saanut hänet uskomaan, huijannut hänet uskomaan, että tunsi samoin. `Valetta!` Jean ajatteli. Sen herkän, kauniin ulkokuoren alla, oli salakavala olento, joka nauroi hänelle, piti salasuhdetta sen Samin kanssa, rakastelivat hänen kotonaan, hänen sängyssään, nauroivat hänelle. Jean oli varma siitä.

Ei, enää Michael ei huijaisi häntä. Hän oli antanut tilaisuuden Michaelille sopia asiat, mutta hän oli kieltäytynyt, heittänyt pois kaiken mitä heillä oli ollut ja hän oli kostanut, täydellinen kosto. Soittanut Rickylle, paljastanut kaiken ja sitten he olivat suunnitelleet tämän. Hän oli seurannut Michaelia, tiesi missä hän yleensä kävi, mitä reittejä hän kulki. Odottanut ja suunnitellut. Sitten oli järjestynyt tämä maalaiskartano, Rickyn kontaktien kautta, Jaqcuesin talo, jonka hän oli suonut heidän käyttöönsä ja tullut mukaan juoneen. Jaqcuesin suostutteleminen oli loppujen lopuksi ollut helppoa. Mikään pyhimys mies ei ollut ennestäänkään, mutta ei hänkään ollut missään näin isossa jutussa osallisena ennen. Ricky oli näyttänyt kuvan Michaelista ja mies oli vain pienen harkinnan jälkeen ollut mukana.

Jean oli odottanut tätä hetkeä, tätä iltaa. Tämä oli oikein Michaelille, hän oli varma siitä. Se huora kuvitteli olevansa jotain erikoista, Jean oli ajatellut. Mutta kun Michael oli katsonut häneen, niillä suurilla ruskeilla silmillään, täynnä hämmennystä, pelkoa ja kysymyksiä, hänen sydäntään oli vihlaissut. Hän kuitenkin piti ilmeensä jäässä ja yritti jäädyttää sen tunteen, joka yritti epätoivoisena kummuta pintaan ja joka sanoi, että hän oli tehnyt väärin. Hetkeksi hän oli jo onnistunut siinä, mutta nyt, kun hän kuuli Michaelin tuskaiset huudot, tuskaisimmat huudot mitä hän oli eläessään kuullut, vanhat tunteet alkoivat palata pintaan ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. Jean nosti pullon uudestaan huulilleen, hukuttaakseen nämä tunteet. Hän halusi lakata kuulemasta ja muistaa syyt, jotka olivat johtaneet tähän. Hän muisteli, kuinka oli nähnyt Samin suutelevat Michaelia; rannalla, clubilla, heidän kävellessään kadulla, niin rakastuneina ja onnellisen näköisinä. Kerrat jolloin he olivat vielä olleet yhdessä ja he olivat katselleet toisiaan, salaisia haluavia katseita. Hän muisti ja tunsi tutun ja turvallisen mustasukkaisenraivon valtaavan mielensä.

***********

Poliisiasemalta he ajoivat takaisin reittiä, jota Sam ajatteli Michaelin käyttäneen. Hän tarkkaili maisemia vaitonaisena, odottaen kiivaasti jotakin johtolankaa, jotakin joka kertoisi mitä oli tapahtunut. Myös Erick oli vaiti, hän ei voinut olla syyttämättä itseään. Ehkä jos hän olisi kertonut Michaelille heti alussa totuuden Jeanista ja Rickystä? Olisiko se auttanut jotakin? Hän tunsi olevansa vastuussa Michaelista, hän oli tuntenut niin jo silloin heti alussa. Hän oli hakenut Jeanin ja Michaelin lentokentältä ja katsonut tätä nuorta, viatonta poikaa, jolla ei ollut aavistustakaan siitä miten olennaisesti Jeanin ja hänen menneisyytensä nivoutuivat yhteen. Michael oli katsonut Jeania luottavaisin silmin ja uskonut miehen pyyteettömään rakkauteen ja haluun auttaa häntä. Mutta Erick oli kokoajan tiennyt totuuden.

Kuukausi sen jälkeen kun Jean ja Michael olivat tulleet Pariisiin, Erick oli jutellut Jeanin kanssa kahden. Erick muisti keskustelun täydellisesti. "Jean milloin tämä leikki oikein loppuu? Eikö sinun pitäisi kertoa totuus Michaelille?" Hän oli kysynyt Jeanilta eräänä iltana heidän asunnollaan, kun Michael oli ollut suihkussa. "Ei tämä ole mitään leikkiä Erick, olisi hullua kertoa nyt Michaelille ja sinä pidät myös suusi kiinni siitä, eikö niin?" Jean oli sanonut, katsonut häneen vaativasti, odottaen. "Pidän sanani, kunhan vain lupaat ettet satuta häntä, pidän tuosta pojasta, hän ansaitsee parempaa" "En tietenkään satuta, välitän hänestä itsekin todella, olen rakastunut häneen…Se ei ehkä alkanut niin, mutta nyt…Joka päivä jonka vietän hänen kanssaan on elämäni paras. Siksi sinun on luvattava ettet kerro hänelle Rickystä ja minusta, se on mennyttä, eikä sillä ole enää merkitystä" Jean oli sanonut. Erick oli katsonut häneen pitkään, Jean todella tuntui puhuvan totta. Hänen silmänsä olivat syttyneet onnesta aina kun Michael oli kävellyt huoneeseen ja Erick oli pystynyt unohtamaan kaikki epäilyksensä, ainakin siihen asti, kun oli nähnyt ensimmäiset mustelmat Michaelin kasvoilla tai vartalolla. Hänen olisi pitänyt kertoa viimeistään silloin, mutta Jean oli onnistunut suostuttelemaan hänet yhä uudestaan salaisuutensa säilyttämiseen.

"Pysäytä auto!" Sam huudahti äkisti. Erick säikähti huutoa ja jarrutti nopeasti.

"Mitä nyt?" Erik kysyi hämmästyneenä auton pysähdyttyä. Sam ei sanonut sanaakaan, hän nousi autosta ja lähti kävelemään pimeää kujaa edemmäksi, pysähtyen ja kumartuen maahan, jonkun mytyn luokse. Erick nousi myös ulos autosta.

"Sam, mitä siellä on?" Hän kysyi. Sam nousi ylös maasta laukun kanssa.

 "Tämä on Michaelin" Hän sanoi ja katsoi laukkua kummallisena. Samin katse nousi ja hän seisoi liikkumatta, katsoen autiota kujaa edellään. "Se tapahtui täällä…" Sam sanoi vakavana. Hän tunsi vapisevansa.

"Sam tule, mennään, ilmoitetaan tuosta poliisille, enempää emme voi enää tänään tehdä" Erick kehotti. Sam palasi autolle, näyttäen jotenkin heiveröiseltä, aivan kuin murtuisi minä hetkenä hyvänsä. Hän istui autoon ja puristi laukkua tiiviisti itseään vasten. Hän ei ollut koskaan ollut niin peloissaan, mielikuvitus syötti hänelle mitä kauheampia kuvia.

"Taistele rakas, älä luovuta, ole kiltti älä luovuta" Sam mutisi itsekseen. Erick ajoi Samin takaisin kotiinsa.

"Pärjääthän nyt?" Erick kysyi huolissaan Samin noustessa autosta.

"Pärjään kyllä." Sam vastasi heikolla äänellä. "Jutellaan aamulla taas, kyllä Michael löytyy vielä" Erick sanoi.

 "Niin hän löytyy vielä…jutellaan…öitä" Sam sanoi ja sulki auton oven.

Asunto ei ollut koskaan tuntunut niin tyhjältä, niin kylmältä, niin hengettömältä. Sam käveli olohuoneeseen ja istui pimeän huoneen sohvalle. Hänen kurkussaan oli kuristava tunne, hän ei tuntunut saavan hengitetyksi kunnolla. Sydäntä vihloi. Tunne oli hukuttava, mitään sellaista hän ei ollut aiemmin tuntenut. Oleminen oli silkkaa tuskaa, eikä hän tiennyt mitään mikä olisi helpottanut sitä, mitään muuta kuin Michael. Hän katsoi kirjahyllyyn, jossa oli kuva hänestä ja Michaelista, kädet kiedottuina toistensa ympärille, hymyillen. Hän tuli hyllyn luokse ja otti kuvan käteensä, katsoi sitä pitkään, kosketti kuvaa Michaelin kohdalta.

"Rakastan sinua, tapahtukoot mitä tahansa" Hän kuiskasi. Sam käveli makuuhuoneeseen kuvan kanssa. Käpertyi sängylle, otti Michaelin tyynyn ja puristi sen itseään vasten. Tyyny tuoksui aivan häneltä, Sam sulki silmänsä ja itki.

 

 

18. Luku

 

Verhojen välistä kajastui aamuauringon ensisäteet, Michael avasi silmänsä varovasti ja sen pienen hetken hän toivoi, että oli vain nähnyt painajaista ja että kun hän avaisi silmänsä, hän näkisi Samin vierellään. Mutta se ei ollut unta, kaikki oli tapahtunut, hän oli yhä siinä asunnossa, yhä siinä huoneessa, hänen vasenkätensä oli kahlittu patteriin. Hän voihkaisi hiljaa noustessaan makuuasennostaan istumaan. Hänen oli niin kylmä. Hän hieroi vapaalla kädellään paljasta ylävartalon ihoa ja veti polvet tiiviisti itseään vasten. Aamuyöllä hän oli saanut käydä kylpyhuoneessa peseytymässä, kun Ricky oli vahtinut ulkopuolella. Hän oli saanut pukea farkkunsa takaisin ylleen, muttei mitään muuta. Kylpyhuone oli aivan huonetta vastapäätä, hän oli toivonut, että olisi voinut nähdä enemmän asuntoa ja tietää tarkalleen missä ulko-ovi sijaitsi.

Hän kokeili mahdollisimman hiljaa vetää kahlittua kättään irti, hän kokeili riuhtoa patteria, tietäen kaiken sen hyödyttömyyden, mutta hänen oli pakko kokeilla. Hän katsoi ikkunaa takanaan, jos hänen onnistuisi jotenkin repiä itsensä irti, hän voisi rikkoa ikkunan ja yrittää juosta, hän ei ollut nähnyt lainkaan ympäristöä missä talo sijaitsi, mutta jos maasto tarjoaisi hyviä piilopaikkoja? `Mieti nyt, mieti` Hän hoki mielessään, yrittäen kiihkeästi keksiä pakokeinoa. Hänen olisi pakko päästä pois siitä paikasta.

Hänen ajatuksensa harhailivat Samiin, hän mietti mitä Sam teki sillä hetkellä ja murehti sitä miten huolissaan Sam olisi. Hän sulki silmänsä, pala oli noussut hänen kurkkuunsa, hän pelkäsi ja halusi Samin luokse. Hän muisti kaikki aamut ja illat Samin syleilyssä, hänen rauhoittavan äänensä, lämmön, suudelmat…Michael puri alahuultaan.

Muista huoneista alkoi kuulua ääniä. Hän vilkuili levottomana huoneenovea, jonka ohitse vähän väliä kuljettiin. Hän mietti mitä hänelle tehtäisiin. `Ehkä he tappavat sinut kohta?´ Hänen mielensä ehdotti, mutta hän tiesi ettei se olisi ohi niin pian. Jos he haluaisivat vain tappaa hänet nopeasti, niin se oli tehty jo eilen, hän tiesi sen, mutta hän tiesi myös, että kuolema olisi kuitenkin se joka lopulta päättäisi tämän, jollei hän keksinyt keinoa paeta ja miten he kiduttaisivat häntä ennen sitä? Michael värähti, edellinen yö oli ollut jo tarpeeksi kauhea, mutta kukaan muu kuin Ricky ei ollut vielä tehnyt sitä hänelle, hän kuitenkin muisti kuuman himokkaan hengityksen niskassaan, hän muisti heidän katseensa. Hänen teki mieli oksentaa.

Pian Michael kuuli, kuinka joku avasi ovea ja hän valpastui, hän katsoi ovea kiinteästi kun se aukeni hitaasti, sitten hän näki Jeanin. Jean astui sisään kantaen tarjotinta ja sulki oven perässään. He katselivat toisiaan hetken, sanakaan sanomatta. Michael tutki kuumeisesti miehen kasvoja ja silmiä. Tunne oli outo, Jean joka oli joskus ollut hänelle niin tuttu ja rakas, seisoi siinä hänen edessään, vaikuttaen nyt niin kovin vieraalta ja pelottavalta. Hän haki tämän katseesta jotakin tuttua ja oli näkevinään entisestä Jeanista häivähdyksen.

"Ajattelin, että sinun on nälkä" Jean sanoi ja tuli lähemmäksi. Ääni kuulosti lempeältä. Michael tarkkaili tiiviisti jokaista Jeanin liikettä. Jean laskeutui hänen lähelleen.

"Kuinka voit?" Hän kysyi sitten, näyttäen siltä että haluaisi koskettaa häntä.

"Kuinka voin?? Miten sinä luulet?! Kiitos Jean, voin oikein helvetin hyvin. Miten sinä?" Michael sähähti sarkastisesti. Jean katsoi häneen vakavana.

"Älä viitsi…Ei sen olisi tarvinnut mennä näin Michael, rakastin sinua." Hän sanoi sitten hiljaisella äänellä.

 "Rakastit? Et edes tiedä mitä rakkaus on!…Halusit omistaa minut, siinä kaikki. Se ei onnistunut ja täällä sitä ollaan." Michael huokaisi.

"Sinä petit minut! Rakastin sinua ja sinä petit minua Samin kanssa!…Olisiko minun pitänyt ohittaa se seikka noin vain?" Jean huudahti.

 "Voi hyvä luoja, sinä et vieläkään tajua…Tiedätkö millaista se oli? Sinä, kokoajan selkäni takana, vahtimassa jokaista liikettäni. Luoja auttakoon jos edes hymyilin jollekin toiselle miehelle, luulit, että petin sinua! Se mitä Samin kanssa tapahtui, se oli vain yksi suudelma sinä iltana, sen myönnän, muttei mitään muuta, ei ennen kuin sinä ja Patrick…" Michael henkäisi ja keskeytti lauseensa. Jean katsoi häneen vihaisena.

"Yrität vieläkin valehdella, tiedän että siinä oli enemmän! Kaikki ne kerrat kun tulin kotiin ja löysin teidät Samin kanssa, kumpikin posket punaisina naureskellen ja heti kun huomasitte minut niin vaikenitte. Teidän välillänne oli aina jotakin salaista." Jean puuskahti. Michael katsoi häneen väsyneenä. Jean oli kyllä tavallaan oikeassa, mutta ei täysin. Jean syytti häntä paljon enemmästä, kuin mitä hän oli tehnyt.

"Voisin hokea sinulle totuutta kyllästymiseen asti, etkä koskaan uskoisi sitä, koska olet päättänyt olla uskomatta…Vihaatko minua todella näin paljon Jean? Enkö ole jo kärsinyt sinun käsistäsi tarpeeksi?"

"Rakastin sinua, sanoin sen jo, mutta sinä, sinä nauroit sille rakkaudelle ja petit minua…et edes suostunut puhumaan minulle, jos olisit niin…tämän ei olisi tarvinnut mennä näin." Jean sanoi, Michael katsoi häneen pudisteli päätään ja naurahti väsyneesti.

"Se ei ole rakkautta Jean, etkö näe? Se ei ole rakkautta hakata toista, haukkua toista, se ei ole rakkautta, jos raiskaa toisen. Olin itsekin sokea jonkin aikaa, mutten enää. Rakkaus ei varsinkaan ole sitä, että voit sammuttaa sen noin vain, että voit… Luoja Jean… annoit minut Rickylle! Kaiken sen jälkeen mitä tiedät, annoit minut hänelle. Etkö ymmärrä? Hän pyörittää sinua vieläkin tahtonsa mukaan, veikkaan että kaikki täällä tapahtuu Rickyn ehdoilla ja sinä ja nuo muut ovat vain apureita, hänen aivottomia palvelijoitaan." Michael sanoi. Jean katsoi häneen ärsyyntyneen oloisena, mutta hillitsi itsensä.

"Sinun täytyy syödä, tuossa ota kahvia." Hän sanoi tiukalla äänellä ja ojensi kupin Michaelille.

"En halua mitään sinulta!" Michael huudahti ja huitaisi kupin hänen kädestään niin, että kahvia roiskahti Jeanin päälle. Jeanin ärtymys kasvoi.

"Yritin vain olla ystävällinen ja täällä sinun kannattaisi ottaa siitä kaikki irti, koska sitä ei muualta paljoakaan heru, mutta nähtävästi se ei sinulle kelpaa. Ihan miten vain, itsepähän valitset!" Jean sähähti ja nousi ylös. Hän käveli huoneesta nopein askelin ja paiskasi oven kiinni mennessään.

Michael hengitti kiihtyneenä, hän yritti rauhoittaa itsensä ja katui hetken, että oli saanut Jeanin suuttumaan. Jean oli oikeassa, hän tosiaan tarvitsi nyt kaiken ystävällisyyden minkä vain voisi saada, mutta hänen luonteensa ei helposti antanut periksi. Miksi hän mielistelisi Jeania, joka oli tuonut hänet tähän helvettiin? Hän katseli hetken tarjotinta, jonka Jean oli tuonut; appelsiinimehua, croissanteja, hedelmiä… ’Olen pahoillani, että teen tämän sinulle, mutta tässä, ota tämä loistelias aamiainen.’ Michael ajatteli huvittuneena. Enää olisi puuttunut vain pieni maljakko, punaisen ruusun kera. Hän oli kyllä nälkäinen, hän tunsi sen selvästi, siitä oli jo monta tuntia, kun hän oli viimeksi syönyt. Hänen ylpeytensä antoi nälän alla periksi. Hän kurottautui hieman eteenpäin ja nappasi yhden croissantin tarjottimelta.

********************

 Koko yönä Sam ei ollut saanut unta, hän nuokkui keittiön pöydän ääressä ja joi viidettä teekupillistaan loppuun. Tiskialtaan päällä oli Michaelin kahvikuppi, jonka hän oli jättänyt siihen edellisenä aamuna. `Jos siirrän sitä, Michael ei tule takaisin` Sam järkeili uupuneessa päässään. Hän muisteli edellistä aamua, he olivat nukkuneet pitkään, puoleenpäivään asti. Sitten he olivat tulleet aamiaiselle. Michael oli nojaillut tiskipöytään, kasvot häneen suuntaansa ja hymyillyt. "Voisimme pitää pienen loman, lähteä jonnekin." Michael oli ehdottanut innostuneen kuuloisena, nostanut kahvikupin huulilleen ja juonut. Sam oli noussut ylös, kävellyt hänen luoksensa ja he olivat suudelleet. "Minne haluaisit lähteä? Saat päättää, seuraisin sinua minne vain" Hän oli sanonut ja suudellut pehmeästi Michaelin niskaa. "Hyvä on… Haluaisin lähteä Espanjaan, olen aina halunnut käydä siellä, nähdä sen paikan mistä isoäitini oli kotoisin" Michael oli sanonut hymyillen. "Espanjaan siis menemme, lämmintä ja kaunista, kelpaa minulle" Hän oli luvannut. Sitten Michael oli laskenut kahvikuppinsa tiskialtaan päälle, kietonut kätensä hänen ympärilleen, kohottanut kulmaansa ja hymyillyt viettelevästi. "Milloin lähdemme?" "Milloin haluat? Otan sitten lomaa" "Hmm…kuukauden päästä, marraskuussa?" Michael oli ehdottanut. "Hyvä on, silloin sitten." "Mmm…minun täytyy kiittää sinua jotenkin…ehtisimme vielä, ennen kuin lähdet töihin…" Michael oli vihjaillut, katsonut makuuhuoneen suuntaan ja suudellut häntä pitkään. Sam ei ollut tarvinnut enempää vihjettä.

Ovikellon soidessa hän nousi väsyneenä ylös ja kävi avaamassa oven. Kitty seisoi oven takana ja katsoi häntä äärimmäisen huolestuneena.

"Michael ei ole vieläkään tullut kotiin?" Hän kysyi sitten astuessaan peremmälle.

 "Ei, teimme eilen katoamisilmoituksen Erickin kanssa." Sam sanoi hiljaa ja suuntasi takaisin keittiöön Kitty perässään.

"Näytät kaamealta, et ole tainnut saada nukuttua?" Kitty kysyi, kaatoi vettä pannuun ja asetti sen hellalle.

"Kuinka voisin nukkua, kun tiedän, että hän on jossain tuolla peloissaan, luultavasti kärsien kipua ja minä en voi tehdä sille yhtään mitään?” Sam huokaisi ja istui alas. Hän laski kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi päätään käsiensä varaan.

Kitty istui vastapäätä häntä.

"Sam olen varma että kaikki järjestyy, että Michael löytyy ja kaikki on taas hyvin." Kitty sanoi ja katsoi häntä pää kallellaan. Nainen ei voinut olla tuntematta pientä syyllisyyttä Michaelin katoamisesta. Hänen olisi pitänyt yrittää enemmän, hänen olisi pitänyt ajaa Michael kotiin vaikka väkisin, Kitty ajatteli.

"Järjestyykö?? Entä jos kaikki ei järjesty?! Entä jos…" Sam huudahti kykenemättä sanomaan aikomaansa loppuun, hän nousi ylös, käveli ikkunalle ja tuijotti ulos.

"Sam, minä…" Kitty aloitti, hän oli kävellyt Samin taakse laskenut kätensä hänen hartioilleen. Sam kääntyi katsomaan ystäväänsä.

"Etkö ymmärrä Kitty? Siitä on jo monta tuntia kun hän katosi, siinä ajassa on ehtinyt tapahtua jo paljon, liian paljon… Vaikka ehtisimme pelastaa hänet elossa, niin minkälaiset jäljet se on ehtinyt jo jättää häneen? Michael on jo kokenut liikaa pahaa elämänsä aikana… Kuinka paljon yksi ihminen voi kestää?…" Sam kysyi itkuisella äänellä.

"Voi Sam, en tiedä, en tosiaan tiedä. Meidän täytyy vain toivoa parasta ja valmistautua pahimpaan. Michael on vahva, muista se. Hän on taistelijaluonne." Kitty sanoi ja halasi ystäväänsä lujasti. "No niin, istu nyt alas niin kaadan sinulle teetä" Kitty sanoi lempeästi. Sam teki niin kuin Kitty oli ehdottanut. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Michaelia. Hän ajatteli sitä mitä oli tapahtunut ja Jeania. Suru sekoittui raivoon miestä kohtaan, joka oli riistänyt heidän onnensa.

Teen juotuaan Sam kiersi asuntoa levottomana. Raivon ja turhautuneisuuden yhä vain kasvaessa. Hän tarttui maljakkoon olohuoneen hyllyllä, pyöritteli sitä hetken käsissään, kunnes heitti sen voimalla eteenpäin ja huusi. Maljakko lensi lyhyen aikaa ilmassa kunnes alkoi tippua kohti lattiaa. Lasi rikkoutui ja palaset lensivät ympäriinsä. Sam vaipui lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja itki lohduttomana. Kitty ryntäsi hänen luokseen ja laskeutui lattialle hänen viereensä. Hän kietoi kätensä Samin ympärille ja yritti lohduttaa häntä.

"Se on niin helvetin väärin! Lupasin hänelle, ettei kukaan enää koskaan satuttaisi häntä, lupasin ja petin sen lupauksen!" Sam huusi.

"Sam, älä syytä itseäsi, et olisi voinut estää sitä, et olisi voinut katsoa hänen peräänsä kaiken aikaa… Teit parhaasi." Kitty kuiskasi.

"Olisin voinut… olisi pitänyt mennä poliisille aikaisemmin… olisi pitänyt…"

"Hys… Sam, älä ajattele sitä niin… Poliisit löytävät hänet, hän löytyy vielä…" Kitty vakuutti osaksi myös itselleen. He itkivät molemmat, Kitty istui Samin vieressä, kädet yhä tämän ympärillä ja vain oli siinä. He eivät sanoneet enää mitään pitkään aikaan, vain lohduttivat toinen toistaan olemalla lähekkäin.

 

*****************

Jeanin käynnistä oli jo kulunut pitkä aika, Michael oli palannut makuuasentoon lattialle ja tuijotti ovea edessään. Ovea avattiin ja tällä kertaa Steve tuli sisään. Michael katsoi miestä epävarmana, kun tämä lähestyi.

"Pääset käymään taas kylpyhuoneessa" Mies ilmoitti kumartuen hänen viereensä ja vapauttaen hänen kätensä. Hän nosti hänet ylös, pidellen hänestä tiukasti ja ohjasi ulos huoneesta, kylpyhuoneeseen, jonne hän tyrkkäsi hänet ja sulki oven perässään. Michael käytti tilaisuuden hyväkseen ja kävi uudestaan suihkussa, hänestä tuntui ettei koskaan voinut olla tarpeeksi puhdas, lämmin vesi toi helpotusta kylmyydestä värisevälle vartalolle. Hän oli tutkinut kylpyhuoneen jo aiemmin, eikä ollut löytänyt mitään millä olisi voinut auttaa itseään. Ei teräviä esineitä, ei ikkunaa, josta paeta. Tosin, tuskin häntä olisi päästetty yksin kylpyhuoneeseen, jos sellaisia olisi, hän mietti.

Steve raahasi hänet takaisin huoneeseen ja tällä kertaa lukitsi hänen molemmat kätensä. Michael oli selkä seinää vasten, patterin kulma painoi ikävästi hänen selkäänsä. Hän veti nopeasti jalkansa rintaansa vasten. Steve oli polvistuneena hänen viereensä ja katsoi häntä. Miehen käsi kosketti hänen reittään farkkujen läpi ja siirtyi kohti jalkoväliä. Michael yritti vääntelehtiä ja saada miehen käden pois itsestään. yritys oli hyödytön, sillä hän ei juurikaan pystynyt liikkumaan. Steve työnsi toisella kädellään hänen jalkojaan erilleen, kun hän yritti sulkea niitä. Hänen kätensä kouri nyt täysin esteittä hänen haarojaan ja miehen hengitys muuttui kiihottuneeksi.

"Lopeta!" Michael huusi ja yritti perääntyä, patteri painoi hänen selkäänsä vain kipeämmin. Steve nauroi, hänen kätensä nousi hänen kasvoilleen, peukalo silitti posken ihoa. Michaelia puistatti.

"Olet kyllä kaunis huora, todella kaunis…"

"Saatanan perverssi, pidä likaiset näppisi kaukana minusta." Michael sähisi. Steve sipaisi hänen alahuultaan peukalollaan.

"Noin kauniilla suulla olisi kyllä paljon parempaakin käyttöä, kuin vastaan puhuminen, emmeköhän pääse siihenkin vielä." Steve työnsi etu ja keskisormensa hänen huuliensa väliin. Michael ei kyennyt hillitsemään itseään, hän puri kovaa tunkeilevia sormia suussaan ja sai miehen parkaisemaan kivusta.

 "Saatanan huora!" Mies huusi ja läppäisi häntä kasvoihin. "Varokin tekemästä tuota enää, kadut sitä vielä!" Steve huusi ja piteli kipeitä sormiaan suojassa toisessa kädessään. Michael puri hampaitaan yhteen ja katsoi miestä uhmakkaasti, mutta hillitsi itsensä sanomasta enää sanaakaan. Hän katsoi, kuinka Steve nousi ylös, käveli ulos huoneesta ja paiskasi oven kiinni mennessään.

Michael nojasi päätään seinään. Hän oli väsynyt ja nälkäinen. Ilmeisestikään häntä ei aiottu juurikaan ruokkia, sillä aamupalasta oli jo useita tunteja. Huone oli hämärä, aurinko oli jo alkanut laskea. ’Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?’ Hän mietti. Koko hänen ikänsä, ihmiset olivat kehuneet hänen ulkonäköään. "Onpa kaunis lapsi." "Niin kaunis poika" Vieraiden ihmisten hymyjä ja käsien kosketuksia hänen kasvoillaan ja vartalollaan. Lapsena se oli ollut vielä epämukavampaa, silloin hän ei ollut ikinä ymmärtänyt sitä miksi nämä vieraat ihmiset aina lepertelivät hänelle, eikä hän ollut pitänyt niistä kosketuksista, jotka välillä olivat olleet liiankin tungettelevia. Hän olisi antanut mitä vain voidakseen olla täysin huomaamaton ihmisten joukossa. Teini-ikään tultuaan hän oli hän oli ymmärtänyt vaikutuksen, joka hänen ulkonäöllään oli ihmisiin ja hyödyntänyt sitä, hän oli onnistunut puhumaan itsensä ulos jälki-istunnoista ja muista tukalista paikoista, hymyilemällä ja flirttailemalla. Silloinkin oli kuitenkin ollut joitain hetkiä joina siitä oli ollut harmia ja hetkiä, joina häntä oli ärsyttänyt ihmisten suhtautuminen häneen. Moni tyttö oli juossut hänen perässään, sormeaan heilauttamalla hän olisi saanut puolet koulun tytöistä avaamaan jalkansa hänelle, mutta kaikki se vain siksi miltä hän näytti ja että hän oli suosittu. Oliko kukaan heistä koskaan todella kiinnostunut siitä kuka hän oli sisältä?

Hän sulki silmänsä ja mietti millaista hänen elämänsä olisi, jos hän ei olisi lähtenyt Rickyn mukaan. `Mikset voinut odottaa?` Hän kysyi itseltään. Se oli ollut hänen viimeinen vuotensa lukiossa, hänen olisi tarvinnut kestää vain se ja sitten hän olisi voinut lähteä. Hän muisteli viimeistä kertaa, jolloin oli nähnyt Tonyn. "Tunnen sinut Michael, et ole niin kova kuin mitä annat ymmärtää, et ole niin turhamainen, kuin mitä muut luulevat. Älä lähde…" Tonyn ääni soi hänen mielessään, kuin hän olisi kuullut sen vasta eilen. "Michael Benjamin Wills, Odota! piru vie kuuntele!" Hänen olisi pitänyt odottaa, Tony oli halunnut jutella hänen kanssaan ja ehkä he olisivat pystyneet korjaamaan ystävyyteensä? `Miksi en odottanut?` Hän kysyi itseltään toistamiseen.

Hän oli suunnitellut silloin, ennen kuin kaikki oli muuttunut, että hän muuttaisi Lontooseen opiskelemaan kokiksi tai ehkä historiaa yliopistoon. Hän mietti olisiko hän tavannut Samin siellä ja minkälaista heidän elämänsä olisi, jos kaikki olisi ollut toisin? Minkälainen hänestä itsestään olisi tullut? Tosiasiassa, hän ei luultavasti olisi koskaan tavannut Samia siinä elämässä ja tässä Sam oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut, se lohdutti häntä hieman. Ainakin hän oli saanut aidon rakkauden, mitä hän oli aina halunnut, vaikka vain lyhyeksi aikaa, mutta hän oli saanut sen. Hän tiesi, että Sam rakasti häntä. Sam oli nähnyt hänen sisäänsä, Sam oli löytänyt hänet kaiken sen pahan alta mitä hänelle oli tapahtunut ja rakastanut häntä kaikesta huolimatta. Samin vuoksi hän yrittäisi, Samin vuoksi hän taistelisi kaikella mikä hänessä vain oli jäljellä.

Lopulta hän kuuli jälleen oven avautuvan ja Ricky tuli huoneeseen. Michael katseli epävarmana miestä, joka lähestyi häntä. Ricky kumartui hänen viereensä ja avasi käsirautojen lukon.

"No niin Mike, aika pitää vähän hauskaa, vai mitä?" Ricky virnisti nostaessaan hänet ylös lattialta. Michaelin mieli täyttyi pelolla. Ricky lähti taluttamaan häntä olohuoneeseen, josta kuului musiikkia ja puhetta. Miehet pelasivat korttia olohuoneen pöydän ääressä. Jokaisen katse kääntyi häneen, kun he tulivat huoneeseen. Michael huomasi videokameran sohvan vieressä ja katsoi sitä kauhunsekaisin tuntein. Sitten Michaelin katse kiinnittyi Jeaniin, joka oli kaikesta päätellen ehtinyt jo juoda enemmän. Jeanin katse oli samanlainen, kuin sinä iltana hänen syntymäpäiväjuhlissaan ja se pelotti häntä. "Taitaa olla sinun vuorosi Jean" Ricky tokaisi ja työnsi Michaelin Jeanin lähelle.

Jean katsoi häntä hetken arvioivasti, nauttien suurenmoisesti tästä tilanteesta. Sitten hän nousi ylös. Tuli aivan hänen lähelleen, muttei vieläkään koskenut häneen. Michael käänsi katseensa pois hänestä.

"Vai aivottomia palvelijoita?" Jean kuiskasi niin hiljaa, että vain Michael kuuli sen. Michael käänsi katseensa takaisin Jeaniin. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hänen odottaessa pelolla sitä mitä tulisi tapahtumaan. "Sinä se palvelija olet, tai pikemminkin orja, meidän oma pikku huoramme" Jean jatkoi ja kietoi kätensä sitten hänen ympärilleen, suuteli häntä rajusti. Michael pyristeli itseään irti.

 "Lopeta Jean, ole kiltti" Michael pyysi.

"Nytkö sinä anelet minua? Miksi lopettaisin nyt, kun kerta pääsin makuun?" Jean virnisti ja raahasi hänet sohvalle.

Hän kaatoi hänet siihen selälleen ja tuli hänen päälleen. Hän jatkoi Michaelin suutelemista ja työnsi lantiotaan kiivaasti hänen omaansa vasten. Joku tuli hänen taakseen ja auttoi Jeania pitelemällä kiinni hänen ranteistaan. Jean nousi istumaan, ollen yhä hänen päällään. Hän alkoi riisumaan paitaansa, katsoen koko ajan tiiviisti ja nautinnollisesti Michaelin kasvoihin. Michael kiemurteli Jean riisuessa hänen housujaan.

 "Ei, ei, ei…." Hän hoki itkien. Miehiä oli niin monta, hän ei kestäisi sitä. Heitä oli liikaa. Hän hengitti kiivaasti, paniikissa. `Yritä rentoutua, se sattuu enemmän jos en rentoudu` Hän ajatteli, mutta rentoutuminen oli vaikeaa.

Jean oli noussut ylös ja riisui omat housunsa. Hänen kalunsa oli jo kova. Jean hyväili sitä hetken kädellään, katse edelleenkin Michaelissa.

 "Olet niin pantavan näköinen" Jean henkäisi ja tuli uudestaan hänen päälleen.

"Ei älä, ole kiltti älä." Michael rukoili.

"Ennen pidit tästä, muistatko ne kerrat? Halusit sitä, tarvitsit sitä…Tuskin Samista on antamaan sinulle sitä mitä tarvitset." Jean kuiskasi. Michael itki lohduttomana. Jean oli ottanut liukastetta ja levitti sitä hänen aukolleen ja omalle kalulleen. Sormet työntyivät hänen sisäänsä ja levittivät häntä, jonka jälkeen ne poistuivat ja Jean nosti aavistuksen hänen lantiotaan. Hän tunsi kalun kärjen aukkonsa suulla ja kuinka se alkoi hitaasti työntymään hänen sisäänsä, lihasten vastusteluista huolimatta. Michael voihkaisi kyyneleiden lomasta. Jeanin huulet löysivät hänen omansa ja suutelivat niitä rajusti. Kalu pumppasi hänen sisällään, toisen miehen ote hänen ranteistaan oli kova, kynnet painautuivat hänen lantioonsa.

Syrjäsilmällä hän näki kuinka muut miehet katsoivat heitä kiihottuneina. Ilma oli raskas, hän haukkoi henkeään, yrittäen ajatella jotakin muuta. Lopulta Jean laukesi hänen sisäänsä ja jäi hetkeksi makaamaan hänen päällensä. Hän tarttui Michaelia leuasta ja katsoi häntä tiiviisti.

 "Ei se ole vielä ohi huora" Jean virnuili ja suuteli häntä uudestaan. Mies joka oli pidellyt kiinni hänen ranteistaan, vapautti otteensa. Jean nosti hänet syliinsä ja piti häntä tiukasti kiinni. Seuraava mies; se joka oli pitänyt häntä kiinni autossa, se iso ja kaljupäinen, nousi ylös tuoliltaan ja käveli hänen luokseen. Mies availi housujaan ja veti kalunsa esiin hänen kasvojensa kohdalla.

"Avaa suusi" Mies käski. Kun Michael ei tehnyt sitä heti, niin mies tarttui häntä kurkusta ja puristi hieman

 "Avaa suusi tai satutan sinua enemmän" Mies sanoi vaativammin. Vastentahtoisesti hän otti miehen elimen suuhunsa ja tunsi miltei tukehtuvansa miehen alkaessa työntää sitä syvemmälle, sisään ja ulos kalun kovettuessa entisestään. "Aah, ime sitä huora, ime". Mies huokaili, pidellen tiukasti kiinni hänen päästään, raiskaten hänen suutaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Lopulta mies vapautti lastinsa hänen suuhunsa, pakottaen hänet nielemään kaiken.

Michael veti henkeä syvään, mutta pian Ricky tarttui häneen veti hänet ylös itseään vasten ja suuteli häntä. Hänen kätensä lukittiin käsiraudoilla selän taakse. Joe istui sohvalle Jeanin noustua ylös ja avasi housunsa. Mies hyväili kaluaan ja hieroi liukastetta sille. Ricky työnsi hänet Joen lähelle, selkä häneen päin ja pakotti hänet alas, istualleen Joen syliin. Mies ohjasi kalunsa hänen sisäänsä. Mies tarrautui tiukasti hänen lantiostaan ja liikutti häntä ylös ja alas. Kipu oli valtava, kaikki oli hämärää ja utuista hänen silmissään. Ricky avasi housunsa ja pakotti hänet ottamaan kalunsa suuhunsa, samaan aikaan kun Joe pani häntä. Michael kuuli kuinka muut huutelivat kannustushuutoja Joelle ja Rickylle ja nauroivat. Ricky roiskutti spermat hänen kasvoilleen ja Joe tuli hänen sisäänsä.

Hänen tajuntansa hämärtyi kivun kasvaessa, se kaikki tuntui kestävän ikuisuuden, kaikki vuorollaan tulivat häneen. Huone pyöri hänen silmissään, kasvot hämärtyivät utuisiksi. Lopulta oli aivan kuin hän olisi katsonut kaikkea sitä ulkopuolelta, se oli niin kovin epätodellista. Lopulta kaikki pimeni.

 

 

19. Luku

 

Sam ei saanut nukutuksi kunnolla myöskään seuraavana yönä, aina kun hänen onnistui saada unenpäästä kiinni, unet joita hän näki olivat painajaisia. Painajaisissa hän näki kuinka Michael kuoli, kuinka hänelle soitettiin että Michael oli kuollut, tai että Michael oli kuolemaisillaan, eikä hän kyennyt auttamaan häntä ajoissa. Aamulla hän käveli asunnossaan kuin haamu, muisteli menneitä, kaipasi ja itki. Olohuoneen pöydältä hän löysi sen rypistyneen paperinpalan, jota Michael oli niin monesti pyöritellyt käsissään. Hän avasi sen ja katsoi haalistuneella musteella kirjoitettuja numeroita. Hänen epätietoinen piinansa oli kestänyt vain kaksi päivää ja hän alkoi olla jo äärimmäisen uupunut siihen tuskaan, miltä se mahtoi tuntua vanhemmista, jotka eivät olleet kuulleet sanakaan ainoasta lapsestaan 6-vuoteen? Sam mietti. Hän tarttui puhelimeen ja alkoi hitaasti näppäilemään lappuun kirjoitettuja numeroita. Puhelin soi tasaisin väliajoin, Samin sydän löi hieman hermostuneena, eihän hän edes tiennyt mitä aikoi sanoa näille ihmisille.

"Haloo" Hento naisääni vastasi juuri kun hän sulkemaisillaan luurin.

 "Rouva Wills?" Sam kysyi epävarmana.

"Kyllä, olen hän" Nainen vastasi.

"Hei, olen Samuel Grey, ette tunne minua, mutta soitan poikanne Michaelin puolesta." Sam sanoi, ehkä liiankin nopeasti hermostuneisuudesta johtuen. Puhelimen toiseen päähän syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus.

"Rouva Wills? Oletteko yhä siellä?" Sam kysyi ja kuuli kuinka nainen henkäisi hieman järkyttyneen kuuloisena. "O-Olen yhä täällä…" Nainen aloitti varovasti "Kuulkaahan, jos tämä on joku sairaspila niin minä…." Hän jatkoi hermostuneena.

 "Ei, vakuutan teille, etten pilaile. On varmasti outoa, että vieras ihminen soittaa teille näin, mutta…tuota minä…en oikein tiedä miten kertoisin tämän…Olen tuntenut poikanne nyt vuoden verran, hän aikoi kyllä soittaa teille itse, mutta sitten hän…" Sam takerteli.

"Totta, tämä on hyvin outoa. Olen nähnyt Michaelin viimeksi kuusivuotta sitten, enkä ole kuullut hänestä sen jälkeen, kuin yhden ainoa kerran ja sekin oli vain hyvin pian sen jälkeen kun hän lähti…ja nyt te soitatte minulle ja…" Nainen keskeytti ja nyyhkytti hiljaa. Sam pyöritteli kynää hermostuneena toisessa kädessään, miettien mitä voisi sanoa.

"Toivon, että olisin voinut soittaa teille iloisemmissa merkeissä tai että Michael olisi voinut tehdä sen itse…tuota…" Sam sanoi sitten

"Hän on kuollut??" Nainen henkäisi.

 "Ei! Mutta no, Michael on kadonnut, hän… luulemme, että hänet on siepattu." Sam sai sanottua.

"Siepattu?…Missä?…Tuota kuka te oikeastaan olette ja mistä soitatte??" Nainen kysyi ymmällään.

"Olen hänen poikaystävänsä, asumme yhdessä, soitan Pariisista." Sam sanoi, tuntien itsensä idiootiksi.

 "Kuka hänet oikein?… Tuota olen hieman ymmälläni, minä…" Nainen takerteli.

 "Haluaisin kutsua teidät tänne Pariisiin… Soitin, koska Michael on puhunut siitä niin monesti ja… huh, tämä on niin vaikeaa, en oikein tiedä mitä sanoa tai… Olen pahoillani, jos järkytin teitä." Sam huokaisi. Nainen oli hetken hiljaa

"En oikein tiedä miten suhtautua tähän... Olen pelännyt kaikkina näinä vuosina, että poikani on kuollut ja nyt te soitatte ja kerrotte, että olette hänen poikaystävänsä ja että hänet on siepattu… Mistä tiedän, että mitä sanotte on totta? Mistä tiedän, että oikeasti tunnette poikani?" Nainen kysyi lopulta.

Sam henkäisi, keräten ajatuksensa ennen kuin aloitti.

"Michael pelkäsi pimeää lapsena ja siksi hänen huoneessaan, oli aina pieni pöytälamppu päällä yölläkin, kunnes hän pääsi yli pelostaan. Joka ilta, kun hän oli lapsi kerroitte hänelle tarinoita, jotka olitte itse keksinyt ja hänen suosikkinsa oli tarina sudesta ja oravasta. Marian mukana Michael hautasi silloisen lempipehmolelunsa, koska ei halunnut, että Maria joutuisi olemaan yksin..." Sam sanoi ja kuuli, kuinka nainen alkoi itkemään vaimeasti.

"Sinä tunnet hänet…" Nainen voihkaisi. "Tulemme tietenkin niin pian kuin mahdollista Pariisiin, haluan löytää hänet, haluan löytää poikani."

Sam oli helpottunut puhelun loputtua, Mr. ja Mrs. Wills tulisivat seuraavan päivän junalla Lontoosta Pariisiin. Hän kirjoitti ajan ylös, jolloin hän menisi heitä vastaan. Hän nojautui sohvaa vasten ja rukoili hiljaa mielessään, että Michael löytyisi pian ja että hän olisi kunnossa.

***************************

Kipu minkä hän tunsi, oli jotakin käsittämätöntä. Sen kauhean illan ja yön jälkeen Jean oli kantanut hänet takaisin makuuhuoneeseen, laskenut hänet sängylle ja lukinnut hänen kätensä käsiraudoilla sängynkaiteisiin. Jean oli sammunut hänen viereensä. Michael vilkaisi miestä inhon vallassa. Hänen katseensa kiersi huonetta, hän tunsi haluavansa kuolla, se tunne oli voimistunut hiljalleen kivun pitäessä häntä yhä vallassaan. Kuolema tuntui kaiken sen keskellä miltei pelottavan lohdulliselta. Jean alkoi heräillä hänen vierellään, miehen käsi laskeutui hänen alastomalle vartalolleen ja Jean mumisi mielihyvästä. Michaelin kaikki lihakset jännittyivät kosketuksesta. Hän ei halunnut sitä, ei nyt, ei enää koskaan. Jean nosti päätään, kosketti hänen kasvojaan ja hymyili. Hymyili, niin kuin oli hymyillyt hänelle silloin kun he olivat olleet yhdessä ja toisiinsa vasta rakastuneita. Se tuntui jotenkin irvokkaalle. Jean koitti suudella häntä, pehmeämmin kuin edellisenä iltana, mutta Michael käänsi kasvonsa poispäin.

"Michael…antaisit minun suudella sinua" Jean kuiskasi. Michael loi mieheen hämmentyneen katseen. Miten Jean pystyikin siihen? Illalla miehen katseessa oli ollut silmitöntä raivoa ja julmuutta, ja se mitä Jean oli tehnyt hänelle…Mutta nyt…Jean oli siinä, puhuen hänelle pehmeällä äänellä ja katsoen häneen lempeästi, miltei rakastavasti. Michael ei saanut sanoja ulos suustaan.

Jeanin käsi lipui alas hänen vartaloaan ja Michael vavahti tuntiessaan kipua.

"Sinuun sattuu, tuon sinulle jotakin lääkettä." Jean sanoi ja oli jo nousemassa.

"Jean…Mikä helvetti sinua oikein vaivaa? Yhtenä hetkenä satutat minua ja sitten seuraavaksi tulet tänne lepertelemään jotakin" Michael kysyi heikolla, mutta vihaisella äänellä, hän tutkiskeli miehen kasvoja. Jean katsoi häntä vakavana, tietämättä mitä sanoa.

"Minä....Rakastan sinua yhä, mutta sitten muistan sinut ja Samin, näen teidät yhdessä ja se tekee minut hulluksi mustasukkaisuudesta. Annoin sinulle kaikkeni ja sinä torjuit minut." Jean vastasi hiljaisella äänellä.

"Jos rakastaisit minua, et olisi tuonut minua tänne. Mitä sinä oikein haluat? Että rukoilisin sinua pelastamaan minut uudestaan? Ricky pitää minua täällä niin kauan kuin tuotan hänelle huvia, sitten hän tappaa minut, tiedän sen." Michael sanoi hiljaa.

"Ei Michael, ei sinua tapeta" Jean sanoi jotenkin säikähtäneen oloisena.

 "Mitä sitten? Luuletko tosiaan että Rickyn kaltainen vaikutusvaltainen mies päästäisi minut menemään ja ottaisi riskin että kertoisin kaiken poliisille ja hänet pidätettäisiin ja hänen maineensa olisi mennyttä?" Michael kysyi väsyneenä.

Jean muisti, äkkiä hän muisti kaiken ja liikaa, asioita joita hän oli niin monta vuotta koittanut unohtaa. Kammottavat, painajaismaiset muistot syöksyivät hänen mieleensä: verta, joka ei ollut hänen omaansa, huutoja, kidutusta. Hän oli kerran nähnyt Rickyn tappavat pojan, joka oli tullut heidän mukaansa, poika oli ollut köyhä, katuprostituoitu. "Tein sen, koska pystyn, halusin kokeilla…Ei kukaan häntä kaipaa, ei kukaan kaipaa mitätöntä huoraa." Ricky oli sanonut, kun hän oli tuijottanut kauhulla elotonta ruumista sängyllä ja kysynyt miksi Ricky oli tehnyt sen. Hän muisti viimeiset epätoivoiset anelut, jota poika oli päästänyt ymmärrettyään edessä olevan kohtalonsa.

Jean nosti kätensä ohimolleen, hän ei halunnut muistaa sitä, hän ei halunnut. Hän oli alkanut juomaan silloin, yhä enemmän ja enemmän, haluten turruttaa itsensä ja pitkäksi aikaa hän olikin unohtanut, hän oli selittänyt sen itselleen unena, mutta nyt, se mitä Michael sanoi sai sen palaamaan, se oli ollut totta, se poika oli tapettu. Juominen oli tehnyt hänestä itsestäänkin miltei Rickyn kaltaisen hirviön, ihmisen, joka hän ei koskaan olisi halunnut olla. Mutta ne vuodet Rickyn kanssa, olivat muuttaneet hänet pysyvästi, osa hänessä, joka vielä oli hyvä ja puhdas alkoi kuolla, hän tiesi sen, hän tunsi sen, eikä tiennyt miten estää sitä. Hän mietti välillä oliko tulossa hulluksi, tuntui kuin joku toinen ihminen valtaisi hänen ruumiinsa ja ajatuksensa. Hän pelkäsi itseään.

Hän katsoi Michaelia ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. `Mitä olen tehnyt? Mikä minua vaivaa? Luoja auta minua.` Hän ajatteli ja haroi hiuksiaan kädellään. Ei hän olisi tällaista tahtonut, hänen päässään oli pyörinyt vain pakonomainen kosto, hän oli halunnut että Michael kärsisi sen tuskan edestä minkä hän oli kokenut menetettyään hänet Samille. Nyt kun hän katsoi Michaeliin, hänen mielensä täyttyi pelolla, hän ei halunnut, että Michael kuolisi. Mitä hän voisi tehdä, sitä hän ei tiennyt.

"Älä pelkää Michael, kaikki järjestyy…jotenkin…" Jean sanoi hieman epävarman kuuloisena. Sitten hän nousi ylös ja poistui huoneesta.

Vain hetkeä myöhemmin Jean palasi takaisin. Hänen kädessään oli vesilasi ja toisessa kädessä muutama pilleri. Jean istui takaisin hänen viereensä.

"Ota nämä lääkkeet niin saat unta." Hän sanoi sitten ja tuki Michaelin päätä niskasta. Hän ojensi pillereitä hänen suunsa lähelle. Michael katsoi häneen epävarmana, hän näki riivatun, epätoivoisen katseen hänen silmissään, hän näki kipua ja kamppailua. Häivähdys miehestä, jonka hän oli joskus tuntenut ja joka joskus oli ollut hänelle hyvä. `Ehkä kaikki ei ollut valhetta?` Hän mietti, mutta pelkäsi yhä. Sisällä niissä silmissä oli myös mies joka oli satuttanut häntä ja joka voisi satuttaa häntä uudestaankin. Hän piti katseensa Jeanissa, kun hän avasi suunsa. Hän halusi helpotusta kipuun, hän halusi unta. Jean hymyili hänelle lempeästi, syötti pillerit hänelle ja juotti veden. Mies laski hänen päänsä takaisin tyynylle ja silitti hänen poskeaan. ”Anna minulle anteeksi. Anna anteeksi, etten osaa taistella paremmin itseäni vastaan.” Jean kuiskasi, otti peiton ja peitteli sillä Michaelin. Hän sipaisi vielä nuoremman miehen hiuksia ja katsoi kuinka tämä nukahti.

***

Michael ei tiennyt kuinka monta tuntia oli nukkunut, hänen olonsa oli heikko ja aavistuksen tokkurainen lääkkeiden jäljiltä. Hän toivoi pystyvänsä nousemaan ylös, oli turhauttavaa kun ei voinut liikkua kunnolla. Vaikka osa hänestä toivoikin kuolemaa oli hänessä silti osa, joka ei suostunut luovuttamaan, hän ei halunnut kuolla täällä, ei näin. Hänen täytyi saada nähdä Sam, vaikka vielä viimeisen kerran, hän ei halunnut Samin jäävän epätietoisuuteen hänen kohtalostaan, jos he edes voisivat hyvästellä kunnolla, niin Samin olisi helpompi jatkaa elämäänsä. Hän tuijotti tutuksi tullutta kattoa, hän alkoi jo muistaa kaikki siinä olevat halkeamat ja kohdat joista maali oli kulunut. Hän kuuli kuinka huoneen ovi avattiin ja Michael odotti näkevänsä Jeanin, mutta tulija olikin Ricky. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät aina Rickyn lähellä. Hän tuijotti miehen julmia ja epäystävällisiä kasvoja, kuolema tuntui olevan lähempänä kuin koskaan.

***

Jean oli yrittänyt koko päivän olla juomatta ja niissä olosuhteissa se tuntui äärimmäisen vaikealta, hän oli kuitenkin kyennyt hillitsemään itsensä. Hän oli miettinyt miten voisi viedä Michaelin pois ja pelastaa hänet Rickyltä ja ehkä jopa itseltään. Toisaalta hän kuitenkin halusi pitää Michaelin luonaan. Entä jos hän vain järjestäisi heille jonkin toisen paikan? Veisi Michaelin jonnekin etelämmäksi piiloon, sitten he voisivat olla kahdestaan, aina, ja ennen pitkää hän voittaisi Michaelin sydämen takaisin puolelleen. Jean mietti ja hymyili ajatukselle. `Mutta ansaitseeko se huora todella sitä?` Toinen ääni epäili hänen sisällään ja Jean koitti kaiken voimin vaientaa sen.

 "Jean, Ricky käski sinun mennä makuuhuoneeseen" Joe tuli sanomaan keskeyttäen hänen ajatuksensa. Jean oli hieman yllättynyt, hän käveli epävarmoin askelin kohti huonetta ja avasi oven.

Ricky istui sängyllä ja Michael oli hänen edessään. Jean katsoi Michaelin pelokkaisiin kasvoihin ja huomasi kuinka tämä vapisi. Mies piti veistä Michaelin kurkulla ja Michaelin kädet olivat selän takana lukittuina yhteen.

 "Sulje ovi perässäsi" Ricky käski ja hymyili ilkeästi. Jean teki niin kuin käskettiin. "Olen ollut huomaavinani, että olet jotenkin poissaoleva tänään, aivan kuin sydämesi ei olisi enää mukana tässä." Ricky sanoi ja katsoi Jeania tarkkaavaisena.

"Kuinka niin? Totta kai olen." Jean vastasi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta.

"Hienoa, sittenhän voimme pitää hauskaa ihan kolmestaan. Vai mitä Jean?" Jean nyökkäsi varovasti.

"Sinäkin varmaan haluat sitä Mike? Etkö haluakin?" Ricky kuiskasi Michaelin korvaan. Michael puristi silmänsä tiukasti kiinni, tuntiessaan veitsen kylmän terän liukuvan kurkullaan. "Sinuna vastaisi nopeammin." Ricky sanoi tiukasti.

"K-Kyllä." Michael voihkaisi vaimeasti, hän avasi silmänsä ja he katsoivat Jeanin kanssa toisiaan epävarmoina.

"Tule tähän sängylle Jean, suutele häntä." Ricky sanoi sitten. Jean katsoi parhaimmaksi tehdä niin kuin Ricky ehdotti. Hän pelkäsi, että mies saattaisi viiltää Michaelin kurkun auki minä hetkenä hyvänsä. Hän nousi entisen poikaystävänsä ylle ja suuteli häntä varoen. Michael ei itse juurikaan uskaltanut liikkua. "No Jean, toki pystyt parempaan? Tuo oli aika säälittävä yritys." Ricky yllytti. Jean katsoi miehen virnuileviin kasvoihin ärsyyntyneenä, jonka jälkeen hän suuteli Michaelia pidempään ja kiihkeämmin. Michael ei edelleenkään pannut juurikaan vastaan. Jean kosketti hänen vartaloaan, lämmin, sileä iho tuntui hyvältä hänen sormiensa alla. Michael pelkäsi enemmän kuin koskaan, entä jos veitsi lipeäisi? Entä jos Ricky viiltäisi häntä tahallaan? Ajatus seksistäkin tuntui kammottavalta, hän ei kestäisi sitä, muttei uskonut että sitä voisi välttää. `Viimeinen kerta, tämä on viimeinen kerta, kestän tämän ja sitten se ohi.` Michael hoki itselleen. Jean olisi hänen ainut mahdollisuutensa, hänen vain täytyi saada mies uskomaan, että hän rakasti ja halusi Jeania yhä, huijata hänet uskomaan, se olisi ainut mahdollisuus päästä kotiin, Samin luokse.

Michael vastasi Jeanin suudelmaan ja se yllätti Jeanin täysin. Hän katsoi Michaelin silmiin ja yritti tulkita tämän katsetta. Suudelma oli tuntunut hyvältä, aivan kuin vanhoina aikoina. Hän suuteli Michaelia uudestaan ja oli jo miltei unohtanut veitsen tämän kurkulla.

"No niin, hyvä poika, tätähän sinä haluat." Ricky myhäili tyytyväisenä ja kosketti toisella kädellään Michaelin kasvoja. Ricky avasi käsiraudat hänen käsistään. "Otan nämä pois, mutta jos yrität jotain niin…" Ricky sanoi ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti, mies piti veistä lappeellaan ja siveli sillä varoen hänen kasvojaan. "...Tällä saisi ikävää jälkeä sinun kauniisi kasvoihisi, muista se" Michael nyökkäsi ja katsoi kauhuissaan veitsen kiiltelevää pintaa.

"Nyt otat Jeanilta suihin, haluan katsoa teitä." Jean avasi housujaan ja Michael suuteli hänen puolijäykkää elintään katsoen miestä suoraan silmiin. Hän yritti peittää vihansa ja vastenmielisyytensä Jeania kohtaan. Elin alkoi jäykistyä hiljalleen yhä kovemmaksi, hänen imiessä ja nuollessa sitä. Äkkiä hän tunsi Ricky karhean käden pepullaan ja vavahti. `Ei sinne, ei enää…` Mies puristeli hänen peppuaan kovakouraisesti ja hänen aikeensa tulivat hyvin selviksi. Michael kääntyi ympäri Rickyn puoleen, hän katsoi mieheen arasti.

"Voin tehdä sen suullani" Hän sanoi hiljaa, mahdollisimman alistuneella äänellä, sellaisella mistä tiesi Rickyn joskus pitäneen. Samalla hän kosketti miehen housunetumusta joka pullotti jo valmiiksi. Hän vihasi jokaista hetkeä, hän tunsi itsensä niin kovin likaiseksi.

"Avaa housuni." Ricky käski ja Michael totteli ajatellen, että onnistuisi ehkä saamaan molemmat tulemaan hyväilemällä heitä suullaan ja säästyisi sitten pahemmalta vaihtoehdolta. Hetken hän imi miehen kalua, Jean oli siirtynyt lähemmäksi ja hän koitti samalla hyväillä Jeania kädellään.

Ricky veti kalunsa hänen suustaan.

 "Käänny ympäri." Ricky käski.

 "Antaisit minun tehdä se näin loppuun." Michael yritti.

 "Käännyt ympäri!" Ricky käski uudestaan, vaativammin. Michael ei totellut. Ricky suuttui, hän löi Michaelia kovaa kasvoihin ja kaatoi hänet selälleen makuulle. "Pidä hänestä kiinni Jean." Ricky vaati. Jean piti Michaelin ranteista lujasti, kun ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Ricky levitti liukastetta elimelleen, työnsi sormensa Michaelin sisälle, valmistellen tätä hätäisesti.

 Michael huusi täyttä huutoa Rickyn lopulta tunkeutuessa hänen sisäänsä. Jean sulki silmänsä, hän ymmärsi nyt miten väärin tämä oli ja se huuto särki hänen sydäntään. Hän ei kuitenkaan saanut näyttää Rickylle että epäröi. "Mmm…tämä tekee hyvää. Tästä sinä pidät, huora" Ricky mumisi.

 Ricky huohotti raskaasti ja tuli hänen sisäänsä.

 "Sinä olet minun omaisuuttani, aina, muista se." Ricky virnisti ja suuteli häntä rajusti. Mies nousi ylös sängyltä. "Voit tehdä hänelle mitä haluat Jean, tai no melkein mitä haluat…kyllä sinä tiedät." Ricky nauroi ja poistui huoneesta.

Jean peitteli Michaelin ja piteli häntä sylissään kauan. Michaelin koko ruumis vapisi ja hän itki. Jean silitti hänen hiuksiaan.

 "Kyllä se siitä, kyllä se siitä" Jean hoki. Michael toivoi että olisi ollut Samin luona, hänen vieressään, että kaikki olisi taas hyvin ja tämä olisi ollut vain kauhea painajainen, joka unohtuisi heiltä pian. Michael kuitenkin tiesi, että mikään ei koskaan enää palaisi ennalleen, hän ei koskaan palaisi ennalleen.

*********************

Sam oli saapunut asemalle aikaisin odottamaan junaa, jolla Michaelin vanhemmat olivat tulossa. Hänen mielensä oli levoton. Tulisiko hän toimeen näiden ihmisten kanssa? Mistä he puhuisivat? Hän mietti ja yritti kovasti rauhoittaa itseään ennen vanhempien tuloa. Juna saapui asemalaiturille ajallaan, sen ovet avautuivat ja ihmisiä alkoi virratta ulos. Sam nosti kyltin ylös, johon oli kirjoittanut; ’Mr. & Mrs. Wills’ Sitten hän näki heidät, hän tunnisti heidät valokuvasta, jonka Michael oli joskus näyttänyt hänelle. Hän katsoi pariskuntaa tarkasti heidän kävellessään häntä kohti. Nainen oli pitkä ja hoikka, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset olivat sidottu kauniille nutturalle ja hänen päällään oli tyylikäs, pitkä, vartaloa myötäilevä villakangastakki. Häntä olisi voinut luulla kymmenen vuotta ikäistään nuoremmaksi, todellinen kaunotar, Sam huomasi ajattelevansa.

Mies oli vaimoaan hieman pidempi, kookasrakenteinen, harmaahiuksinen ja miehen kasvot olivat väsyneet. Näki heti, että Michael oli perinyt ulkonäkönsä äidinpuolelta.

"Hei, sinä olet varmastikin Samuel? Evelyn Wills ja tässä on mieheni Henry Wills" Nainen esitteli itsensä ja he kättelivät.

"Samuel Grey, Sam" Sam sanoi ja kätteli vuorostaan miestä. Hetken hän vain tuijotti naisen ruskeisiin silmiin, jotka muistuttivat kipeästi Michaelista.

"Menikö matkanne hyvin?" Sam havahtui sitten kysymään ja otti naisen laukun kannettavakseen.

"Kiitos, matka meni ihan mukavasti" Nainen vastasi ja hymyili. Jopa hymy muistutti Michaelista. He olivat kaikki hieman vaivaantuneita, keskustelu oli aluksi hyvin väkinäistä.

 

He tulivat Samin asunnolle.

 "Jos haluatte voitte yöpyä täälläkin, tilaa kyllä on" Sam sanoi laskiessaan laukkuja eteiseen.

 "Kiitos. Teillä on kaunis asunto" Rouva Wills sanoi ja meni peremmälle olohuoneeseen, Herra Wills ja Sam tulivat hänen perässään. Evelyn oli pysähtynyt kirjahyllyn luokse ja katseli lukuisia valokuvia. Hän otti yhden niistä vapiseviin käsiinsä, hänen silmäkulmiinsa kohosivat kyyneleet.

"Voi rakas poikani, hän on kasvanut niin ja silti…" Nainen aloitti ääni väristen. "Hän näyttää niin onnelliselta tässä." Nainen sanoi ja katsoi Samiin hymyillen kyyneltensä lomasta.

 "Haluaisitteko jotakin; kahvia tai teetä, jotakin syömistä?" Sam kysyi ja hymyili naiselle takaisin.

"Tee voisi maistua, kiitos" Evelyn vastasi.

"Entä teille?" Sam kysyi mieheltä.

"Tee kelpaa mainiosti." Mies vastasi ja istuutui alas vaimonsa tavoin. Äiti piti yhä poikansa valokuvaa kädessään ja katsoi sitä kaihoisasti.

Sam palasi olohuoneeseen teetarjottimen kanssa.

"Onko mitään uutta selvinnyt hänen katoamisestaan? Kuka hänet on voinut siepata ja miksi? Mitä oikein on tapahtunut näiden kuuden vuoden aikana? Missä hän on ollut?" Nainen kyseli hermostuneena ottaessaan oman kuppinsa tarjottimelta.

"Anteeksi kaikki nämä kysymykset, mutta…" Hän lisäsi sitten. Sam hymyili hänelle myötätuntoisena.

 "Ei mitään, totta kai haluatte tietää kaiken mahdollisen….Tuota en vain oikein tiedä mistä aloittaa." Sam sanoi ja katsoi molempien odottaviin kasvoihin.

 "Michael katosi kolme päivää sitten, tiistai-iltana. Epäilemme, että hänen entinen poikaystävänsä Jean Parouxe olisi sen takana" Sam selitti vakavana.

"Ranskalainen mies? Tuota…"Evelyn aloitti, tietämättä oikeastaan mitä hänen oli pitänyt sanoa tai kysyä, hän oli yhä hieman pyörällä päässään kaikesta.

"On ehkä parempi, että kerron kaiken alusta, sen mitä tiedän Michaelista" Sam sanoi sitten ja mietti miten paljon voisi kertoa.

"Silloin kun Michael lähti, ymmärsin että hän tapaili jotain Jenkkimiestä, siitähän me riitelimmekin, vain päivää ennen kuin Michael lähti. Se mies oli aivan liian vanha hänelle, miltei Henryn ikäinen!" Nainen parahti ja katsoi mieheensä, joka pysyi vaiti.

"Niin, Ricky. Michael oli hänen kanssaan lähes neljä vuotta ja he asuivat New Yorkissa. Mies oli melko…hmm….väkivaltainen häntä kohtaan, Michael ei sen vuoksi kyennyt pitämään yhteyttä teihin, hän pelkäsi miestä liikaa." Sam sanoi pyöritellen lusikkaansa teekupissaan.

 "Me etsimme häntä, ilmoitimme poliiseille. He eivät tehneet mitään! Sanoivat että yhtä helppoa olisi neulan etsiminen heinäsuovasta, että ihmistä joka ei halunnut tulla löydetyksi, ei olisi helppo löytää…Pah, heidän olisi pitänyt tehdä enemmän, hän oli vielä lapsi, minun lapseni…" Nainen sanoi katkerana ja itki. Mies kietoi kätensä vaimonsa hartioille suojelevasti.

"Michael katui kovasti sitä ettei ilmoittanut teille mitään, hän oli useasti soittamassa teille mutta pelkäsi kai yhä…Joka tapauksessa hän tapasi New Yorkissa Jeanin ja he tulivat tänne Pariisiin kaksi vuotta sitten, myöhemmin saimme tietää, että Ricky ja Jean olivat tunteneet toisensa, tarkoitan, että he olivat olleet yhdessä ennen kuin Michael tuli Rickyn luokse." Silloin Samin mieleen pälkähti, että myös Ricky saattoi olla jutussa mukana ja se pelästytti hänet enemmän kuin se että vain Jean olisi tehnyt sen. Hän muisti kaikki kammottavat jutut mitä Michael oli kertonut miehestä.

"Mitä nyt?" Evelyn kysyi huomattuaan, että Sam oli valahtanut kalpeaksi.

"Ei mitään tärkeää, mieleeni vain tuli eräs juttu" Sam sanoi ja yritti koota itsensä. Lopulta hän sai kerrottua kaiken lopun olennaisen, Jeanin mustasukkaisuuden, juomisen ja väkivallan. Seuraavana päivänä hän kävisi poliisiasemalla uudestaan.

Loppu päivä ja ilta meni odotettua paremmin, Evelynillä oli kova tarve puhua pojastaan, jota oli kaivannut niin monta vuotta ja Sam kuunteli mielellään. Michaelin isä oli hyvin vakava mies, hänen kasvoiltaan paistoi syvä murhe ja huoli, jotka olivat vuosien aikana vanhentaneet häntä nopeasti. Mies ei puhunut paljoa, hän kiersi asuntoa, kuunteli heitä ja välillä poistui parvekkeelle polttamaan sikariaan.

"Tässä on Michael, kun hän oli 5-vuotias." Nainen esitteli muutamia kuvia, jotka oli tuonut mukanaan. "Hän oli niin suloinen lapsi, niin kovin herttainen ja kiltti, katso nyt noita silmiä, minun oma pieni Bambini" Nainen selitti haikean kuuloisena ja hymyillen. Sam katseli itsekin kuvia mielenkiinnolla, oli jännittävää nähdä miltä Michael oli näyttänyt lapsena. Samalla hän tunsi itsensä surulliseksi, olisi ollut hienoa jos Michael olisi voinut olla heidän kanssaan... "Me tulimme toimeen todella hyvin kun hän oli lapsi, oikeastaan asiat alkoivat hankaloitua vasta kun Michael täytti 14-vuotta, hän oli niin kovin itsepäinen... Piti tehdä päinvastoin kuin pyysin, piti saada juosta ulkona myöhään yöhön kavereitten kanssa. Sellaisia teini-ikäiset kai ovat... Sitten hän alkoi sulkeutua meiltä, ei enää puhunut asioistaan niin kuin ennen. 17-vuotiaana hän kertoi olevansa Homo…Emme osanneet Henryn kanssa suhtautua siihen ollenkaan hyvin. Michael oli ainut lapsemme, hän olisi saanut kenet tahansa tytön ja minä aina toivoin että näkisin hänen menevän naimisiin ja saavan lapsia…" Evelyn pudisteli päätään.

"Se seikka tuntuu nyt niin kovin vähäpätöiseltä, oli hän mitä hyvänsä, hän on lapsemme ja meille molemmille niin äärettömän rakas, jos vain voisin vielä nähdä pikkuiseni…Kuinka monena yönä olenkaan valvonut ja katunut kaikkea sitä mitä sanoin silloin…voidapa kääntää aikaa taaksepäin... Hänen huoneensakin on yhä aivan samoin, kuin hän sen jätti, toivoin aina että jonakin päivänä hän vain palaisi takaisin luoksemme, takaisin kotiin..." Nainen huokaisi ja katsoi Samiin. Sam hymyili hänelle ja otti naisen siron käden omaansa.

"Michael tietää kyllä että rakastatte häntä ja hän rakastaa teitä, kaikki sanovat välillä asioita joita eivät todella tarkoita" Sam sanoi sitten rauhallisella äänellä.

"Hassua, ajattelin aina, että pojan kasvattaminen olisi helpompaa kuin tytön, että pojasta ei tarvitsisi olla niin huolissaan… Taisin olla väärässä"

Sam istui olohuoneessa vielä myöhäiseen yöhön, Michaelin vanhempien mentyä nukkumaan makuuhuoneeseen. Hän katseli valokuvia, jotka rouva Wills oli tuonut mukanaan. Hänen huomionsa kiinnittyi kuvaan joka oli otettu Michaelin ollessa 16-vuotias, se jollakin tapaa kiehtoi häntä. Michael näytti uskomattoman seksikkäältä kuvassa, suorastaan rikollisen seksikkäältä sen ikäiseksi. Katse oli suunnattu suoraan kameraan ja hänen huulillaan lepäsi itsevarma hymy, huulet näyttivät niin kovin kutsuvilta, silmissä oli katse jota hän ei ollut ennen nähnyt. Kuvassa oli Michael, jonka olemus tuntui henkivän uskomatonta itsevarmuutta, Olen nuori, pirun hurmaava ja tiedän sen, koko maailma on tarjottimella edessäni... Suunnaton ikävä täytti hänen mielensä.

Sam käveli kirjahyllyn luokse ja otti sen alahyllyltä videon, jonka laittoi nauhuriin. Hän tuli takaisin sohvalle, otti kaukosäätimen ja kietoi viltin ylleen.

"Odota, no niin nyt se on suorassa" Sam kuuli oman äänensä sanovan. Michael seisoi Jeanin keittiössä ja kaatoi lisää viiniä lasiinsa.

"Samilla on uusi lelu" Hän virnisti ja kohotti lasin huulilleen. "En kyllä periaatteessa pidä noista videokameroista, ne vievät sielun mennessään" Michael nauroi.

"Tämä on kiltti kamera, sellainen joka ei varasta sieluja" Hänen oma äänensä vastasi iloisesti.

 "No siinä tapauksessa sitten" Michael hymyili ja käveli olohuoneeseen Samin seuratessa häntä kamerallaan. Michael istui sohvalle.

"Viimeinen päivä 22-vuotiaana, kippis sille ja paremmille vuosille." Michael nauroi.

"Sille sitten." Hänen oma äänensä vastasi. "Kuulkaahan herra Grey, alan olla jo melkoisen humalassa ja te ette ole edes koskenut omaan juomaanne, yritättekö kenties saattaa minut avuttomaan tilaan jotta voisitte käyttää tilannetta hyväksenne?" Michael kysyi vakavalla, hienostuneella brittiaksentilla, pidellen viinilasiaan mahdollisimman sivistyneesti, kunnes puhkesi jälleen nauramaan.

"Voi herra Harris, aavistitte ovelat aikeeni, mitä voinkaan enää tehdä." Sam kuuli jälleen oman äänensä leikkisän flirttailevan sävyn. Michael hymyili katsoi häneen pohdiskellen ja samalla vihjailevasti, katseella josta Sam ei ollut ottanut selvää ja joka oli tehdä hänet hulluksi. Hän oli halunnut Michaelia niin kovasti, mutta hän ei ollut voinut, ei koska Michael oli Jeanin.

"Uuuh, Jean tulee kohta... hän ei kestä minua, kun olen juonut...haha...kuvittele Jean ei kestä minua?! kenenköhän pitää kestää ja ketä" Michael huokaisi. "Jean on välillä niin pirun ärsyttävä ja...ja…niin ikävystyttävä... Hän ei saa minua nauramaan niin kuin sinä, kukaan ei saa... En enää tunne minkäänlaista halua Jeania kohtaan...Äh, olen juonut jo liikaa, kun puhun tällaisia... Älä vain ikinä näytä tätä Jeanille, hän nylkisi minut elävältä!" Michael nauroi hermostuneesti. Viimein Michael oli myöntänyt sen, minkä hän oli nähnyt jo pitkään. Siitä hän oli saanut rohkeutta ottaa asian puheeksi, mutta se oli tapahtunut vasta seuraavana iltana juhlissa, sillä juuri sillä hetkellä Jean oli palannut kotiin. "Bon soire Jean!" Michael nauroi ja katsoi ovelle.

 "Ah Sam, kuinka yllättävää...taas täällä...Olette aloittaneet juhlimisen etukäteen." Jean totesi tylysti. Samin kuvatessa häntä. Michael oli kääntänyt katseensa takaisin Samiin ja pyöräyttänyt silmiään niin ettei Jean huomannut hänen kyllästynyttä ilmettään.

"Tuoko on se kauhea mies, joka on vienyt poikani?" Sam havahtui Evelynin ääneen. Hän käänsi katseensa äänen suuntaan ja katsoi naista, joka seisoi hänen takanaan. Nauha oli jo loppunut.

"Niin, hän oli Jean" Sam vastasi. "Sinäkään et saa unta?" Sam kysyi sitten myötätuntoisena.

"En...Mietin vain kokoajan missä Michael on...On kauheaa kun ei voi auttaa omaa lastaan, kun tämä eniten apua tarvitsisi." Evelyn huokaisi ja tuli istumaan hänen viereensä.

"Taidat tosiaan rakastaa poikaani... Mitä näin tuolta videolta, Michaelkin rakastaa sinua, se tapa jolla hän katsoi sinua..." Evelyn sanoi hiljaisella äänellä ja hymyili hieman surullisena. Sam hymyili naiselle takaisin.

 "En ole koskaan rakastanut ketään niin paljon, teillä on uskomaton poika"

 "Tiedän..." Evelyn hymyili heikosti ja jatkoi. "Onko sinulla lisää tällaisia videoita?"

 "On joitakin, haluatko nähdä?"

"Voi kovin mielelläni"

 

 

20. Luku

17.07.1988

"Olit todella tuhma tänään? Enkö käskenyt sinun käyttäytyä kunnolla? Kiroilla nyt sillä tavalla ja vielä pastorin läsnä ollessa. Muutenkin olet ollut aivan mahdoton tänä kesänä." Rachel Wills paasasi pojanpojalleen, joka seisoi vierashuoneessa, päälaskettuna alas, yrittäen näyttää pahoillaan olevalta, vaikka oikeastaan hän ei sitä ollut. Michael oli ollut kylän yhteisissä kesäjuhlissa mumminsa ja ukkinsa kanssa ja leikkinyt serkkunsa Taran kanssa, kun joku punapäinen poika Taran luokalta oli tullut heidän luokseen ja nimitellyt Taraa, saaden tytön itkemään. Michael ei yksinkertaisesti ollut kestänyt sitä että joku haukkui hänen serkkuaan ja hän oli rynnännyt toisen pojan kimppuun. He olivat tapelleet ja kun joku aikuisista oli tullut irrottamaan heitä toisistaan ja kysymään mistä oli kyse, niin hän oli ilmoittanut, että

"Tuo helvetin typerä, paskapää, idiootti haukkui Taraa…En viitsi toistaa miksi…" Ja kyllä, kylän pastori oli ollut vieressä ja kauhistunut hänen; Helvetti ja paskapää sanoistaan, kuten moni muu vanhempi ihminen paikalla. `Olisivatpa ne kuulleet, mitä se toinen sanoi` Hän ajatteli mielessään, kuunnellessaan mumminsa saarnaa.

"Pyydät nyt anteeksi Jumalalta kaikkia syntejäsi." Rachel vaati ja katsoi häntä tuimasti.

"Anteeksi Jumala" Hän sanoi väsyneenä. "Ei noin! Rukoilet tietenkin kunnolla. No niin, polvistut sängyn eteen ristit kätesi ja rukoilet. Ei Jumala tuollaista anteeksipyyntöä kuuntele" Mummi selitti. Michael huokaisi ja polvistui sängyn viereen ja laski kätensä sen päälle rukousasentoon. Hänestä se oli typerää. Hän oli varma, että Jumala kuulisi muutenkin, ilman että hänen piti olla tässä typerässä asennossa. Eikö Jumalan pitänyt kuulla aina kaikki? Niin Isabella ainakin oli sanonut, Isabella oli muutenkin paljon mukavampi kuin Rachel ja varmasti paljon fiksumpikin. Hän ajatteli ja sulki silmänsä.

"Rukoile ääneen" Rachel käski ja istui alas tuolille, lähelle ovea. Michael mietti hetken mitä sanoisi.

"Rakas taivaan Isä, tein tänään väärin, tappelin ja kiroilin. Vaikka, jos minulta kysytään, niin se poika Tommy ansaitsi sen…Kuulit varmasti mitä hän sanoi Taralle? No joka tapauksessa, anteeksi siitä mitä sanoin ja tein…" Hän avasi toisen silmänsä ja vilkaisi mummiaan, joka näytti tyytymättömältä. Hän muisteli mistä muusta mummi oli valittanut hänelle sinä kesänä ja Rachel varmasti odotti, että hän pyytäisi anteeksi niitäkin kertoja. "…Olen myös pahoillani, etten syönyt niitä herneitä ja parsakaalia toissapäivänä tai aiemmin, en todellakaan pidä niistä ja minua oksetti jo ajatus syödä ne. Mummi sanoi, että minun pitäisi syödä kaikki mitä tarjotaan, koska maailmassa on paljon lapsia, jotka eivät saa ruokaa olenkaan. Se on kyllä todella ikävää, mutta anteeksi nyt vain Herra, jos olen hieman tyhmä, mutta minä en oikein ymmärrä, että miten se, että minä syön herneet ja parsan auttaa ketään nälkää näkevää? Minä olen kyllä ihan kylläinen ilman niitä ja eivätkö he olisi onnellisempia jos jättäisin ne syömättä ja antaisin heille? Kiitos, jos jaksat vastata tähän minulle, sillä olen miettinyt sitä jo pitkään. Lupaan kuitenkin syödä niitä jatkossa, jos se todella auttaa jotakuta. Sinulla taitaa kuitenkin olla tärkeämpääkin tekemistä, kuin vastata siihen, kuten miettiä miten se ruoka saataisiin sinne kauas ja miten voitaisiin lopettaa kaikki sodat?…"

Mummi ei näyttänyt edelleenkään lainkaan tyytyväiseltä, joten Michael ajatteli, että oli parasta jatkaa rukousta. "…Kolme päivää sitten rikoin mummin vanhan perintövaasin, se oli kyllä ihan vanhinko! En minä yleensä ole niin kömpelö, mutta oli hirvittävä ukkosmyrsky ja pelästyin sitä pauketta ja törmäsin siihen pöytään missä se vaasi oli. Anteeksi nyt kuitenkin, lupaan yrittää olla kompuroimatta jatkossa tai jos kompuroin niin yritän osua johonkin vähemmän arvokkaaseen. Hmm…Mitäs sitten…Ainiin ja anteeksi, että haukuin Kate O`Dwyeria läskiksi lehmäksi, minua vain suututti koska hän haukkui minua espanjalaiseksi äpäräksi, jolla ei ole käytös tapoja. Minusta se oli aika kohtuutonta, koska a) en ole äpärä, b) minä kyllä osaan käyttäytyä, mutta minä en pitänyt siitä että Kate yritti pussata minua ja tein sen selväksi ja c) Olen kyllä ihan Britannian-kansalainen, enkä Espanjan. Älkää ymmärtäkö väärin herra, minusta on mukavaa olla myös vähän espanjalainen ja voisin kyllä olla kokonaankin, mutta se oli joka tapauksessa asiavirhe. Minusta ihmisten pitäisi keksiä parempia haukkumanimiä jos ovat haukkuakseen, myönnän ettei omanikaan ollut kovin kekseliäs, mutta mitä sitä oikein voi odottaa sellaisen jälkeen? Kate kuitenkin on lihava, vaikka hän ei kuitenkaan ole lehmä ihan kirjaimellisesti. Toivottavasti en tuhlaa nyt hirveästi kiireistä aikaasi tällä löpinällä, mutta mummi sanoi että minun pitäisi pyytää anteeksi ja olen kyllä samaa mieltä jos tosiaan olen suututtanut Teidät. Kiitos ja anteeksi, ystävällisin ja kunnioittavin terveisin: Michael Wills" Hän lopetti rukouksen ja katsoi hymyillen Rachelia, joka oli sen näköinen kuin olisi juuri syönyt happaman omenan.

"Eikö äitisi ole opettanut sinua rukoilemaan kunnolla? Mitä ihmettä tuo oli olevinaan?" Vanha nainen kihisi, nousten ylös. "Rukous lopetetaan sanalla Aamen, eikä noin ja muutenkin tuo sinun rukouksesi oli…"

"Anteeksi että keskeytän, mutta ajattelin vain että Jumalakin voisi kaivata vaihtelua rukouksissa, että olisi tylsää kuunnella aina samaa litaniaa uudestaan ja uudestaan." Michael sanoi nousten ylös lattialta.

" Michael, mitä ihmettä minä teen sinun kanssasi?! Huomenna menemme pastorin luokse, saat pyytää häneltä anteeksi tämänpäiväistä ja sitten opetamme sinulle miten rukoillaan kunnolla."

 "Hyvä on mummi, jos tahdot" Hän sanoi, inhoten koko ajatusta. Hän ei pitänyt pastorista, mies oli hänestä jotenkin omituinen.

Michael ei tiennyt miksi se muisto oli palannut hänen mieleensä. Jostain syystä hän huomasi ajattelevan nyt paljon lapsuuttaan. Hän muisti sen jälkeisen päivän, jolloin hänen mumminsa oli todella vienyt hänet pastorin puheille ja hän oli joutunut lukemaan kohtia raamatusta ääneen, samalla kun pastori oli katsonut häntä tiiviisti ja häiritsevällä tavalla. Kävellyt välillä hänen selkänsä taakse ja hengittänyt hänen niskaansa. "Lue tämä kohta poika" Mies oli sanonut ja näyttänyt sormellaan kohtia paksusta kirjasta ja hän oli lukenut. Se päivä oli ollut tylsä ja pitkä, ulkona oli ollut lämmintä ja kaunista ja hän oli vain halunnut mennä ulos leikkimään. Raamatun lukeminen oli ollut äärimmäisen typerää ja turhauttavaa. Hän oli vain puolustanut serkkuaan, miksi siitä rangaistiin niin kovin? Eikä hänen mielestään, hänen rukouksessaan ollut mitään vikaa, miksi kaikesta pitäisi olla aina niin vakava? Hän oli kuitenkin ollut vain 8-vuotias silloin. Nykyisin oli hyvin vaikea uskoa edes Jumalan olemassaoloon tai sitten Jumala vihasi häntä hyvin paljon ja oli todella sellainen kuin useimmat kristityt uskoivat.

Jean tuli huoneeseen kantaen tarjotinta ja istui hänen viereensä sängylle. Hän asetti enemmän tyynyjä hänen päänsä alle, jotta Michael olisi paremmassa asennossa syömistä varten. Hänen molemmat kätensä olivat yhä lukittuina.

"Sinun täytyy syödä" Jean sanoi. Tarjottimella oli keittoa, leipää ja vettä. Mies toi lusikan hänen suunsa lähelle ja Michael söi, vaikka hänestä tuntuikin hieman nöyryyttävältä olla syötettävänä, mutta toisaalta hänelle oli jo tehty paljon pahempaakin ja hänellä oli kova nälkä, niin nälkä, että tuntui kuin vatsa kääntyisi sisäänpäin. Hän söi koska halusi yhä selvitä hengissä siitä paikasta, hän halusi kotiin ja nähdä rakkaimpansa.

Hän laski uupuneen päänsä alas tyynylle kun oli syönyt, hänen väsyneet silmänsä katsoivat Jeaniin

"Mitä meille tapahtui Jean? Miksi kaikki muuttui?" Michael kysyi hiljaisella äänellä

. "En tiedä...sinä ja Sam..." Jean aloitti.

"Tein hirvittävän väärin Jean, olin vain niin hirvittävän vihainen sinulle...en olisi saanut lähteä niin...Olit oikeassa, hän ei osaa koskettaa minua niin kuin sinä, ei se ole samanlaista kuin sinun kanssasi." Jean katsoi häneen hämmentyneenä, miehen kasvoille kohosi hellähymy.

"Todellako?" Hän kysyi ja sipaisi Michaelin hiuksia.

"Todella, vain sinä sait minut nauttimaan siitä, vain sinun kanssasi se tuntuu hyvältä ja oikealta." Michael ajatteli Samia tiiviisti mielessään, sanat olivat oikeasti tarkoitettu hänelle. Jean hymyili.

"Rakastatko sinä minua Michael?" Jean kysyi.

"Kyllä" Hän vastasi.

"Sano se sitten, sano se minulle." Jean sanoi koskettaen hänen poskeaan ja katsoen syvälle hänen silmiinsä.

"Rakastan sinua" `Sam` Hän lisäsi mielessään. Jean hymyili yhä leveämmin.

 "Minäkin rakastan sinua Michael" Jean kuiskasi ja kumartui suutelemaa häntä. Michaelia ällötti, muttei halunnut näyttää sitä. Hän puristi silmänsä tiukasti yhteen ja kuvitteli suutelevansa Samia.

"Voisin viedä sinut pois, voisimme matkustaa Etelä-Ranskaan, ihan vain me kaksi" Jean kuiskasi ja havahdutti Michaelin ajatuksistaan. `Luojan kiitos se onnistui. ` Hän ajatteli helpottuneena, mutta tiesi ettei peli ollut vielä täysin voitettu.

"Se olisi ihanaa Jean, minä tarvitsen sinua" Michael vastasi ja pakotti hymyn kasvoilleen.

"Minä yritän keksiä, miten voisimme paeta rakas, älä pelkää, minä pelastan sinut." Jean sanoi. `Pelastat minut? Sinä aiheutit tämän, senkin idiootti!` Hänen mielensä huusi, mutta hän onnistui pitämään hymyn kasvoillaan.

"Luotan sinuun, auta minua Jean, pelasta minut." Michael kuiskasi ja Jean suuteli häntä uudestaan.

"Yritä nukkua nyt, tulen taas myöhemmin" Jean lupasi, nousi ylös tarjottimen kanssa ja lähti.

 

Oli jo ilta ja hän oli yksin pimeässä huoneessa. Hän vihasi pimeää. Hän ei saanut nukutuksi hyvin, hän oli liian peloissaan nukkuakseen kunnolla. Muistot juoksivat hänen mielessään loputtomana virtana, niin hyvät kuin huonotkin. Pelkoa ja kipua, iloa ja rakkautta. Hän halusi takaisin entisen, mutta tiesi ettei voinut saada sitä. Hän halusi takaisin onnen, muttei uskonut, että sitä olisi enää jäljellä hänelle. Kaikki oli synkkää ja pimeää, loputonta kärsimystä ja pelkoa.

Lyhyen hetken jona hän oli nukkunut, hän oli nähnyt unta, jossa tumma, syvä joki erotti hänet kauniista niitystä ja auringosta, jossa kaikki jotka ikinä olivat merkinneet hänelle, kaikki joita hän oli koskaan rakastanut, olivat. Sam oli lähimpänä jokea, kurottautui häntä kohti ja hän yritti kurottautua Samia kohti, muttei koskaan tavoittanut häntä. Kaikki hänen ympärillään oli pimeää, varjot tarrautuivat häneen, päästämättä irti. Hän oli yrittänyt, muttei ollut yltänyt Samiin, hän ei ollut yltänyt aurinkoon ja lämpöön. Ehkä se oli enne, hän ei tiennyt. Hän oli vain niin väsynyt ja oli hetkiä jolloin hänen mielensä yritti ylipuhua hänet antamaan periksi, antamaan periksi kuolemalle. Hän ei tiennyt mistä sai voiman olla kuuntelematta, ehkä se oli rakkaus Samiin? Ehkä se oli typerä, sitkeä halu elää, vaikka elämä oli antanut hänelle niin paljon kärsimystä.

`Ei kaikki ollut kärsimystä` Hänen mielensä muistutti ja hän muisti jälleen Samin ja miltä oli tuntunut olla Samin vierellä, miltä oli tuntunut rakastella hänen kanssaan. Se oli niin outoa…Asia, joka Samin kanssa oli tuottanut niin suurta nautintoa ja onnea, joka oli ollut kaunista ja hyvää, oli täällä nyt ja oli ollut ennen, niin kipeää ja pahinta kidutusta. `Ei elämä aina ollut kärsimystä.` Hänen mielensä sanoi uudestaan ja Samin lisäksi hän muisti lapsuuden. Hän muisti auringon, kesän, leikit Tonyn kanssa, Isabellan hymyn, äidin lempeän äänen, hyvänyön suudelmat, miltä tuntui olla ihastunut ja miltä tuntui olla rakastunut. `Ei kaikki ole ollut aina pahaa` Hän ajatteli uudestaan ja uudestaan. Hänen täytyi muistaa hyvä, hänen täytyi pitää siitä kiinni, jottei hän luovuttaisi. Hän halusi nähdä perheensä vielä ja kertoa heille, että rakasti heitä.

Huoneen ovi avautui, valot syttyivät päälle. Michael katsoi Rickyyn, joka lähestyi vuodetta. Hän irrotti Michaelin kahleista ja nosti hänet voimakkaasti ylös.

"Et kai kuvitellut, että se olisi jo ohi?" Ricky kysyi ilkeästi ja lähti raahaamaan häntä ulos huoneesta. Michael yritti pyristellä väsyneesti vastaan.

"Menemme pesulle" Ricky ilmoitti tuodessaan hänet kylpyhuoneeseen. Hän tönäisi Michaelin suihkunalle.

Michael katsoi miestä tutun vihan ja vastenmielisyyden täyttäessä hänet, hän näki Rickyn pitelevän asetta kädessään.

"Paras peseytyä oikein huolella, eikö niin kultaseni?" Ricky virnisti pyöritellen asetta kädessään.

"Sinulla ei todellakaan ole sydäntä" Michael totesi hiljaa.

"Sydäntä, haha, mitä minä sillä tekisin?" Mies nauroi. "Mmm…näytät helvetin hyvältä, helvetin seksikkäältä siinä." Mies kosketti hänen selkäänsä ja antoi kätensä liukua alas hänen pakaroilleen. Vastustaminen olisi ollut hyödytöntä. Michael antoi veden valua vartalollaan, sulki silmänsä tuntiessaan Rickyn saippuaiset kädet ihollaan, pesemässä häntä. Hän ei olisi jaksanut enää, tuska vihloi hänen sieluaan. `Antaisit tämän kivun jo loppua.` Hän rukoili mielessään ja nosti kätensä kasvoilleen sivellen niille vettä. ´Tämä voi olla viimeinen kerta, kun tunnen veden ihollani` Hän ajatteli, herkistäen jokaisen aistinsa sille, yrittäen unohtaa Rickyn, yrittäen olla tuntematta tämän kosketusta.

Ricky sulki suihkunhanan, otti pyyhkeen ja kuivasi hänet. Michael jaksanut reagoida, hän ei vain jaksanut. Hän kietoi kuitenkin pyyhkeen lanteilleen, tietäen sen olevan vain hyvin säälittävä yritys suojata oma alastomuutensa, joka teki hänet niin helpoksi uhriksi. Mies veti hänet kylpyhuoneenpeilin eteen seisoen itse aivan hänen takanaan.

"Katso ylös" Ricky käski. Michael nosti katseensa ja katsoi itseään ja miehen kasvoja takanaan. Hänen kasvonsa; niin tutut ja samalla niin vieraat, hänen omat kasvonsa. Hän inhosi itseään, vihasi sitä miltä hän näytti, ylpeys oli ikuisuudeksi kadonnut, kaukainen ja häilyvä muisto entisestä hänestä katsoi peilikuvaansa säälien. `Olisit saanut kenet tahansa ja katso nyt itseäsi!` Hänen silmiensä loiste oli hävinnyt, hän näytti väsyneeltä ja riutuneelta, varjolta entisestä itsestään.

"Muistan vieläkin sen illan, kun näin sinut ensimmäisen kerran, näytit niin koppavalta ja niin kovin seksikkäältä, näin kuinka kaikki katsoivat sinua ja päätin, että saisin sinut, että murtaisin sinut, itsevarmuutesi ja sen ylpeytesi... Olet niin kaunis, onhan se sääli tappaa tuollainen kauneus niin nuorena, kun siitä riittäisi vielä monelle vuodelle…." Ricky puhui painautuen yhä tiiviimmin häntä vasten. Mies näykkäisi häntä niskasta hampaillaan. Michael ei kyennyt sanomaan mitään, hän tuijotti edelleenkin vain turtuneena peiliin. `Kuolema` Hän ajatteli. "…Ehkäpä…hmm…ehkä emme tapa sinua, ehkä keksisimme jotakin muuta. Sinun kaunis vartalosi tarjoaisi huvia niin pitkään. Ehkä pidämme sinut…ehkä…Niin hyvä, kaunis huora sinä olet…" Ricky huokaisi hänen korvaansa. Michael sulki silmänsä. `Kuolisin mieluummin` Hän ajatteli ja oli jo hetken sanoa sen ääneen.

"Vihaan sinua" Hän sanoi sen sijaan, saaden miehen nauramaan.

"Tiedän kultaseni, tiedän" Mies sanoi.

Muistot täyttivät uudestaan hänen tajuntansa. Hän muisti parhaan ystävänsä Tonyn, ensirakkautensa, ne viileät kesäyöt, yhdessä, ulkona, juomassa, pitämässä hauskaa. Kaikki ne hullut ideat joita he olivat keksineet, kaikki ne suuret unelmat, jotka olivat hajonneet, palapalalta, kunnes nyt, mitään ei ollut enää jäljellä. `Tony` Hänen ajattelemisensa koski kaikista eniten, kaikki oli yhä valokuvan kirkkaana hänen mielessään, miltä Tonyn ääni kuulosti, miltä tämä oli tuoksunut, miltä oli tuntunut kun he olivat olleet lähekkäin. Oli outoa miten jotkut hetket, yksittäisen pienet hetket, saattavat jäädä muistoihin niin täydellisen kirkkaina, vuosien ajaksi. `Jos näkisit minut nyt, tunnistaisitko minua enää?` Heikko ääni kysyi hänen sisällään.

Rickyn huulet painautuivat hänen niskaansa, hampaat, pieni puraisu, käsi hänen lanteille kiedotun pyyhkeen alla, puristaen häntä kovasti. Michael voihkaisi hiljaa.

"Tästä illasta tulee erityisen hauska kultaseni, kuinka tulenkaan siitä nauttimaan…" Ricky kuiskasi hänen korvaansa, katsoen häntä tarkasti peilin kautta. Michael vihasi sitä, että Ricky kutsui häntä siksi `Kultaseni` Liian hellä, liian tuttukutsumanimi, hänen äitinsä, Sam…vain he, vain heillä oli oikeus kutsua häntä siksi.

Ricky johdatteli hänet ulos kylpyhuoneesta, ei makuuhuoneeseen kuten hän ensin luuli, ei olohuoneeseen, vaan kohti eteistä.

 "Minne me oikein menemme" Michael kysyi hämillään, hän huomasi äänensä värisevän hieman. He olivat pysähtyneet tummanpuuoven eteen.

"Näet aivan pian" Ricky virnisti avatessaan oven. Kiviportaat johtivat alas. "Mene edellä." Mies komensi ja Michael otti epävarmoja askelia eteenpäin, alas portaita, Ricky aivan hänen takanaan.

`Kellari` Hän muisti kotitalonsa kellarin, kuinka oli pelännyt sitä lapsena, kun hänen oli pitänyt hakea sieltä jotakin. Hän muisti hämäryyden, kylmyyden, muisti kellarin ruokakomeron. Hän oli ollut varma, että siellä asui mörkö, joka vain odotti tilaisuuttaan napata hänet. Hän muisti miten ovi oli narahtanut aina kun se oli avannut, vielä suurempi pimeys oli iskenyt vastaan. Hänen pienet kätensä olivat kauhusta jäykkänä yrittäneet etsiä valokatkaisijaa, joka aina tuntui olevan liian ylhäällä. Hän oli yrittänyt kurottautua pidemmälle, toinen jalka oven välissä, estämässä sitä sulkeutumasta, kurottautunut pidemmälle kohti hillopurkkia, jokin tuntui koskettavan häntä. Paniikki iski.

"Äiti!!" Hän oli huutanut kauhuissaan, juossut portaat takaisin ylös keittiöön, äidin luokse, tarttunut hänen hameensa helmoista. "Äiti, mörkö on siellä ja se koski minua" Hän oli sopertanut ja hakenut turvaa äitinsä lempeistä silmistä.

"Kultaseni, ei siellä ole mitään mörköä, kuvittelet vain, mielikuvitus tekee meille välillä kepposia."

"On…on se mörkö…se on siellä" Hän oli väittänyt, vakaasti uskoen siihen.

"Voi pikkuistani, haluatko että menemme yhdessä katsomaan?" Äiti oli hymyillyt ja saanut vastaukseksi pelokkaan nyökkäyksen. Hän oli tarttunut poikaansa kädestä ja lähtenyt kohti kellaria hänen kanssaan. Portaat alas, valot päällä. Sitten sen kammottavan oven luokse, avannut sen, narahdus, valot päälle.

"Katso nyt kultaseni, ei täällä ole mitään, ei mitään syytä pelätä, pimeys saa vaan meidät kuvittelemaan asioita, joita ei todellisuudessa ole." Äiti oli selittänyt lempeästi, astunut peremmälle ja ottanut hillopurkin käteensä. Michael oli katsonut äitiään tutkiskelevasti, sitten taas ruokakomeroa, joka ei enää näyttänytkään niin pelottavalta. Äiti oli painanut pehmeän suudelman hänen otsalleen ja hymyillyt. "Tulehan nyt pikkuiseni, mennään." Valot suljettiin, komeron ovi painautui kiinni. Takaisin ylös keittiöön, mutta Michael ei ollut vakuuttunut, mörkö oli varmasti tarpeeksi ovela mennäkseen piiloon hänen äidiltään, mutta äiti suojelisi häntä, tulisi heti kun hän vain huutaisi, mörkö olisi voimaton.

Mutta nyt seisoessaan tässä toisessa kellarissa, hän tiesi, hän voisi huutaa kuinka paljon tahansa, eikä kukaan tulisi apuun. Valotkaan eivät auttaneet, paha ei niistä välittänyt, ei enää. Hän tutki tarkemmin tätä uutta ympäristöä, kellariksi jopa melko viihtyisä, joku olisi sanonut. Pehmeä keltainen valo, kolmenistuttava sohva seinustalla, puinen, kulunut sohvapöytä, nojatuoli, keltainen räsymatto, ylhäällä kellarin katonrajassa, yksi pieni ikkuna, ulkona oli jo niin kovin pimeää. Kellarissa oli jopa pieni matkatelevisio. Sitten hän näki videokameran, katsoi sitä inhoten, vanhoja kamalia muistoja alkoi taas virrata hänen tajuntaansa. Hän kietoi kätensä tiukasti ympärilleen, seisoi keskellä huonetta pelokkaana, vailla paikkaa minne paeta.

Ricky lähestyi häntä.

"No kultaseni, tiedät kai mitä tapahtuu? He sanovat, etteivät ole saaneet tarpeeksi sinusta, etteivät ole saaneet tarpeeksi palkkaa siitä vaivasta tuoda sinut tänne...Se on tietenkin korjattava…tästä tulee pitkä yö kultaseni" Ricky hymyili ja kosketti hänen poskeaan. Michael vavahti, astuen muutaman askeleen taaksepäin. Ricky tuli kuitenkin uudestaan lähelle ja tarttui kiinni hänen ranteistaan, ote oli vahva.

"Päästä irti!" Michael huusi. Taistelunhalu oli herännyt uudestaan hänen väsyneessä ruumiissaan. Ricky nauroi hänelle.

"Päästä irti? Voi Michael, Eikö olisi helpompaa antaa jo periksi?" Ricky kysyi huvittuneena.

"En ikinä anna periksi, en ikinä!!" Michael huusi, silmät liekehtien raivosta. Hän taisteli kaikilla vähäisillä jäljellejääneillä voimillaan miestä vastaan. Ricky työnsi hänet seinää vasten, iski hänen päänsä kohti kiviseinää. Voihkaisu pakeni hänen huuliltaan.

"Itsepähän valitset, oikeastaan tämä on parempikin näin, tiedät miten kiihotun siitä kun panet niin kovasti vastaan. Se sinussa on parasta, et luovuta helpolla, moni muu olisi murtunut jo aikoja sitten tahdottomiksi orjiksi, mutta et sinä, et sinä kaunokaiseni." Ricky puhui, ote tiukentuen, kuuma hengitys hänen kasvoillaan.

 "Senkin helvetin perverssi kusipää!" Michael sähisi. Ihmetellen itsekin mistä oli saanut voimaa äkisti panna niin kovasti vastaan. Ricky vain nauroi, ärsyttävää nauruaan. Painautui yhä vain lähemmäksi.

"Sinähän sen tiedät" Ricky kuiskasi, painaen huulensa hänen huulilleen, suudellen häntä sillä väkivaltaisella tavalla, joka oli jo liian tuttua hänelle. Tällä kertaa suudelma tuntui kuitenkin olevan edellisiäkin rajumpi, mies puri hänen huuliaan niin, että ne alkoivat vuotaa verta. Michael yritti potkia miestä irti itsestään ja pian Ricky nosti päänsä, muttei vapauttanut otettaan hänestä. Ricky nuolaisi huuliaan. "Veresi maistuu hyvältä" Mies nauroi ilkeästi. Samassa Michael kuuli kuinka ovi avautui ja askeleet tulivat alas portaita. Michael henkäisi lamaantuneena, koko vartalo jäykistyi pelosta.

Hän katsoi miehiä, jotka olivat lähestyneet heitä. Myös Jean oli tullut alas, mutta jäi muista kauemmaksi, istui nojatuolille ja…kohotti pullon huulilleen. `Sinä heikko säälittävä paska.` Michael ajatteli hermostuneena, katsoessaan Jeania. Ricky veti hänet huoneen keskelle, vasta nyt Michael huomasi kahleet, jotka tulivat katosta. Joe piteli hänestä takaa kiinni kun Ricky nosti hänen kätensä ja lukitsi ne, asento oli kaikkea muuta kuin mukava. Miehet katselivat hänen avutonta tilaansa jonkin aikaa, Ricky virnuili, tuli uudestaan hänen lähelleen ja veti pyyhkeen hänen lanteiltaan. Uusi väkivaltainen suudelma, Michael yritti astua taakse päin, mutta pakeneminen oli täysin mahdotonta. Hänen kasvonsa olivat kohti Jeania ja mies onnistui loistavasti väistämään katsetta hänen silmissään. Ricky avasi vyönsä ja veti sen kokonaan pois housujen vyölenkeistä.

"Kaikki, jotka karkaavat minulta saavat kunnon rangaistuksen siitä hyvästä" Ricky sanoi astuen hänen taakseen. Ja Michael tiesi mitä oli tulossa. Hän tunsi ensimmäisen vyön iskun pakaroillaan ja vavahti, sitten toisen ja sitten kolmannen `Kestän tämän, kestän tämän.` Hän hoki itselleen mielessään, kun iskut jatkuivat. Vaikka hän oli vakaasti päättänyt ettei itkisi, ettei rukoilisi, niin jokaisen iskun myötä se tuntui pian olevan mahdotonta. Sitä Ricky toivoikin. Hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä, hän tunsi itsensä niin kovin nöyryytetyksi ja ajatus siitä, että tässä ei todellakaan ollut kaikki ei auttanut yhtään. Voihkaisut karkasivat hänen huuliltaan.

"Ricky…" Hän sopersi. Hetkeksi iskut loppuivat.

"Niin kultaseni?" Ricky ääni oli kylmä.

 "Ole kiltti…ei enää" Michael vihasi itseään, joutuessaan rukoilemaan, kaikkien heidän edessään. Ricky kiersi hänen eteensä, nosti hänen kasvonsa itseään kohti ja hymyili voitokkaasti.

 "Ei enää? Haha, tiesin että saisin sinut anelemaan" Sen sanoessaan, Ricky vapautti hänet kahleista ja Michael antoi ruumiinsa laskeutua kylmälle kivilattialle.

Hetken hän makasi liikkumatta paikoillaan, karkeat vahvat kädet vetivät hänet kuitenkin pian ylös lattialta. Hän huomasi katsovansa kaljupäisen, tatuoidun miehen silmiin. Mies suuteli häntä lähes yhtä rajusti kuin Ricky, hänen huuliaan kuumotti ja hän tunsi verenmaun yhä selkeämmin suussaan. Jostakin heräsi taas halu taistella vastaan. Hän työnsi miestä kauemmaksi itsestään ja yllätyksekseen onnistuikin siinä. Ricky kuitenkin pysäytti hänet. Nosti kokonaan seisaalleen ja työnsi hänet uudestaan kylmää seinää vasten.

"Michael…kuulehan…se sinun poikaystäväsi Sam, eikö niin? Aika herkullinen pakkaus…veikkaan että hänellä on lähes yhtä hyvä vartalo kuin sinulla, treenattu ja kiinteä…" Ricky puhui miltei kuiskaten. `Mitä helvettiä ajat takaa?` Michael tuskin uskalsi hengittää. "Tiedät että pidän enemmän bruneteista, kuten sinä…mutta luulenpa, että voisin tehdä sen rakkaan Samisi kohdalla poikkeuksen" Ricky virnisti. Michael haukkoi henkeään.

 "Et voisi…ei!…uskallapas koskea häneen!" Michael huudahti järkyttyneenä.

"Voi kultaseni mitä voisit tehdä asialle? Tiedät hyvin että voisin tehdä sen, ei se olisi edes kovin vaikeaa" Ricky puhui, Michael tunsi kyyneleiden valuvan alas hänen kasvojaan yhä holtittomammin.

"Ei…Et saa, vihaan sinua, vihaan!! Jätät Samin rauhaan!!" Sivusilmällä Michael huomasi tyytyväisen hymyn Jeanin kasvoilla, kun tämä oli herkutellut mielikuvalla nähdä Samin kärsivän kunnolla. `Sairas paskiainen!` Michael ajatteli Jeanista. Michaelin hengitys kävi yhä rauhattomammaksi.

"En tee sitä, jos…" Ricky aloitti, hellittäen otteensa. Michael kyyristyi takaisin lattialle.

"Ole kiltti, ei…teen mitä tahansa…mitä tahansa…kunhan…" Michael sopersi ja katsoi miestä yläpuolellaan.

"Hyvä, sen minä juuri halusinkin kuulla" Hän sulki silmänsä ja tunsi tyhjyyden sisällään. Hän kuuli jostain kaukaa, oman mielensä suljetuista muistoista Samin pehmeän äänen ”Rakastan sinua” Ääni sanoi niin lämpimänä. Hän saattoi muistaa pehmeät hellät suudelmat ihollaan, sileän käden varovaisen kosketuksen, sen kuinka Sam oli katsonut häntä, aina rakastavasti, aina ihaillen, ei ikinä syyttäen, ei ikinä inhoten, aina haluten. `Ei, en saa ajatella sinua nyt.` Samassa, hän tunsi kädet ihollaan, jotka nostivat hänet jälleen ylös.

Toinen mies hänen takanaan, toinen edessä. Toinen suuteli hänen turvonneita ja kipeitä huuliaan, toinen puri hänen niskaansa. Hän tunsi kuinka kovia miehet jo olivat. Hänen kaulaansa purtiin. Hän voihkaisi tuntiessaan hampaiden uppoutuvan herkkään ihoon. Toisen miehen kynnet pureutuivat hänen lanteisiinsa.

"Haluan kuulla kuinka hän huutaa tuskasta" Ricky sanoi jossakin lähellä. Hänet painettiin polvilleen toisen miehen eteen joka avasi housunsa.

"Ota se suuhusi, senkin typerä englantilainen huora!" Jacquesin ääni komensi ja tarttui häntä hiuksista. Michael avasi vastentahtoisen suunsa ja tunsi kuinka mies alkoi naida häntä sinne, rajusti, saaden hänet välillä kakomaan.

Toinen mies oli polvistunut hänen taaksensa, jättäen yhä pureman jälkiä hänen niskaansa. Michaelin katse osui jälleen Jeaniin, hän huomasi miehen erektion tämän housujen läpi. `Senkin typerä itsekäs paska! Väität rakastavasi minua ja silti kiihotut tästä, kiihotut siitä että he naivat minua, että minuun sattuu, et voi olla huomaamatta tuskaani` Michael ajatteli katkerana. Mies hänen takanaan painoi häntä selästä, pakottaen hänet kontilleen. Jacques lopetti hetkeksi hänen suunsa naimisen, mutta vain hetkeksi. Takana oleva mies sylkäisi kädelleen ja työnsi sormensa hänen sisälleen, ensin yhden, pian toisen ja kolmannen. Mies nai häntä hetken sormillaan, otti ne lopulta ulos hänestä ja sitten Michael tunsi kovan ja kostean elimen kärjen aukkonsa suulla. Mies työntyi häneen rajusti. Michael voihkaisi, oli tukehtua.

Jacques tuli uudestaan ulos hänen suustaan ja veti häntä kovakouraisesti hiuksista. Michael huusi tuskasta, jota tunsi, hänen runneltu ruumiinsa tuntui siltä kuin se olisi repeämässä kahtia. Jacques mutisi jotakin ranskaksi, ilmeisesti kutsuen häntä jälleen saastaiseksi, englantilaiseksi huoraksi tai vastaavaa. Samalla hetkellä Jean katsoi häntä, katseella josta hän ei ottanut selvää. `Miksi nämä ranskalaiset miehet innostuivat tästä?` Hän ei edes muistanut kuinka monta kertaa nuoren elämänsä aikana häntä oli kutsuttu huoraksi, mutta sitten nämä ranskalaiset tuntuivat aina muistavan lisätä englantilaisen sen edelle. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskasta joka tuntui olevan pahempi kuin mikään mitä hän oli koskaan tuntenut.

Miehet olivat tulleet hänen, hänen vartalolleen. Hikeä, spermaa, kipua. Hän itki lattialla.

 "Tule tänne" Ricky komensi, istuen sohvalla, housut auki, kova elin kädessään. Michael voihkaisi. Hän ei halunnut liikkua. "Mitä tahansa? Muistatko?…Nyt, en välitä ryömitkö tänne vai käveletkö, mutta vaadin, että tulet luokseni heti." Ricky käski. Michael hengitti syvään ja pakotti itsensä liikkumaan kunnes oli polvillaan miehen edessä. "Avaa suusi, niin kuin kiltti huora tekee" Ricky sanoi ja hän totteli. Oli turha taistella enää.

Rickyn jälkeen Joe otti hänet, levitti hänen jalkansa ja tuli hänen sisäänsä. Hän tuskin enää kuuli omaa huutoaan. Hän pakeni omaan maailmaansa. Hän ajatteli kotiaan, hän ajatteli Irlantia, Atlantin-pauhu kallioita vasten…Miltä tuntui olla lapsi…hevosia, nummet, kavioiden kopse, miltä tuuli tuntui kasvoilla, vesi omalla vartalolla…Miltä tuntui olla lapsi…

Kaikki miehet olivat tulleet häneen ja hän makasi kylmällä lattialla sikiöasentoon kietoutuneena, pystymättä liikkumaan, kaikki oli jotenkin utuista. Hänen päässään pyöri vanha espanjalainen lastenlaulu, jota hänen isoäitinsä oli laulanut hänelle pienenä. Valtava ikävä täytti sydämen, muistot kumpusivat mieleen. Isoäiti, joka oli tukenut häntä kaikessa, ottanut hänet syleilyynsä kun kaikki muut olivat kääntäneet hänelle selkänsä, rakastanut häntä täysin ehdoitta ja tuntenut hänet läpikotaisin, tiennyt jopa ennen kuin hän oli itse tiennyt. "Muistutan niin kovin minua kun olin nuori, olin aivan yhtä itsepäinen, aivan yhtä ylpeä ja villi…Isoisäsi oli aina niin vahva tarvitsin häntä, hän suojeli minua kaikelta…" Isoäidin ääni kaikui hänen muistoissaan. `Luovuta… nukahda…luovuta…` Ääni hänen mielessään hoki. `En luovuta, kestän tämän, kestän tämän…en anna periksi.`

Oli hämärää, niin kovin kylmä ja häneen sattui. Michael puri varoen kipeää huultaan, yrittäen harhauttaa itseään pois kovemmasta kivusta, jota tunsi. `Olenko täällä yksin?` Hän mietti ja kuunteli tarkasti. Ei, hän kuuli yhä muiden äänet. Hän avasi silmänsä ja näki varjojen liikkuvan hänen ohitseen. Hän halusi liikkua, muttei kyennyt nousemaan ylös, hänen ruumiinsa ei suostunut tottelemaan, sattui liikaa. Ajantaju oli hämärtynyt, hänen kaikki aistinsa olivat keskittyneet kylmän, kivun ja väsymyksen tunteiden ympärille. Joku polvistui hänen viereensä ja käänsi hänet selälleen. Michael oli sulkenut silmänsä.

 "Avaa silmäsi" Rickyn ääni käski, pidellen häntä leuasta. Michael avasi väsyneet silmänsä ja katsoi miestä, joka oli kumartuneena hänen ylleen. "Ei ilta ole vielä ohitse"

 

 

21. Luku

 

Sam makasi sohvalla kuunnellen rauhallista, irlantilaista musiikkia, muistot toivat kyyneleet hänen silmiinsä.

He makasivat sängyllä suudellen, Michael hänen allaan, pehmeiden käsien liikkuessa hänen selkänsä iholla. Sormet alas niskaa, selkärangan päällä. Sam huokaisi, puristautui tiiviimmin Michaelia vasten. He irtautuivat suudelmasta ja Sam nosti päätään katsoakseen rakkaansa kasvoja. Michael hymyili.

 "Voisin suudella sinua aina, voisin olla näin aina." Michael kuiskasi ja nosti kätensä Samin kasvoille. Sam käänsi päätään hieman ja suuteli käden ihoa.

"Sama täällä" Hän kuiskasi.

"Mo ghrá thú" Michael sanoi hymyillen ja suuteli häntä.

"Anteeksi mitä?" Sam kysyi hymyillen ja nostaen toista kulmaansa.

 "Rakastan sinua, sanoin sen iiriksi." Hän selvensi.

"Sinä hämmästytät minua jatkuvasti, osaatko puhua myös iirinkieltä?"

"Vain muutaman sanat tai lauseen, sellaisia mitkä tuntui hyvältä opetella, kuten tuo äskeinen." Michael virnisti hänen allaan.

"Unohdan aina välillä, että olet myös osaksi irlantilainen, näytät niin…hmm…enemmän latinolta, mutta sitten taas sinä et ole niin karvainen ja eivätkö latinot ole yleensä karvaisempia?" Sam pohdiskeli saaden Michaelin nauramaan.

 "En tiedä, en tosiaan tiedä, en ole hirvittävästi tutkinut asiaa." Hän virnisti.

"Olet omituinen sekoitus" Sam sanoi sitten hymyillen.

"Omituinen sekoitus? Omituinen?" Michael kummasteli, pyöritteli silmiään, muka loukkaantuneena. "Kuulehan nyt Samuel, sinuna miettisin sanojasi vähän tarkemmin tai…mahdollisuudet ovat…" Michael kieräytti heidät kyljelleen, siirsi Samin käden vartaloltaan ja virnisti. "…Että kadut sitä katkerasti"

"Sanoinko omituinen? Tarkoitin ihana, kaunis upea espanjalais-, irlantilais- brittisekoitukseni" Sam painoi hänet takaisin selälleen ja palasi hänen päällensä. Hän suuteli Michaelia hellästi. "Valmistettu parhaista raaka-aineista" Hän kuiskasi ja nousi käsiensä varaan katsomaan rakastaan.

"Vai raaka-aineista? Mitä minä olen? Jotain ruokaako?" Michael nauroi ja Sam laskeutui jälleen hänen päälleen suutelemaan häntä.

"Kyllä, jälkiruokani jonka makuun en koskaan kyllästy." Sam oli suuteli hänen kasvojaan yhä hellästi ja halukkaasti. "Miten voitkaan maistua niin hyvältä rakkaani? Miten voitkaan olla niin kaunis?" Suudelmat jatkuivat alas sileää ylävartaloa.

"Voi hyväluoja Sam…kukaan ei ole koskaan…mmm…tuntuu hyvältä…älä lopeta…rakastan sinua"


Sam yritti repiä itsensä muistoista ja meni keittiöön keittämään teetä, Evelyn liittyi hänen seuraansa.

 "Menen tänään hoitamaan vähän asioita, ehkä sinun ja Henrynkin olisi hyvä lähteä ulos, kiertäkää Pariisia, käykää vaikka Eiffel-tornilla?" Sam ehdotti. Evelynin kasvoille nousi haikea hymy, hän istui pöydän ääreen.

"Kävimme siellä kerran kahdestaan Michaelin kanssa, kun hän oli lapsi. Olimme ystäväni luona käymässä ja Henry ei halunnut lähteä mukaamme. Henry taitaa kammoksua kaikkea liian ranskalaista" Nainen sanoi, pudistellen päätään yhä surullisen näköisenä, mutta hymyillen. Sam kääntyi katsomaan naista, ojensi teemukin hänelle ja istui itsekin alas. "…Michael oli niin innoissaan…Muistan vieläkin miten hänen silmänsä loistivat, vietimme miltei kokopäivän vain kahdestaan ja kiersimme kaupunkia...Lapset varttuvat liian nopeasti." Evelyn jatkoi ja katsoi ulos ikkunasta.

"Michael kertoi minulle siitä päivästä. Se merkitsi hänelle paljon" Sam sanoi.

Evelyn käänsi katseensa takaisin häneen ja katsoi hänen kasvojaan tarkasti.

 "Ymmärrän kyllä mitä poikani näkee sinussa. Sinulla on niin ystävälliset, kauniit silmät. Silmät todella kertovat paljon, olet hyvä ihminen." Evelyn hymyili ja tarttui Samin käteen. "Toivon näkeväni teidät pian yhdessä…" Naisen silmät täyttyivät kyynelistä. "Luoja miten sokea ihminen voikaan olla…Haluan lapseni takaisin…Anteeksi nämä kyyneleeni…nämä viimevuodet, tuntuu että olen vain itkenyt jatkuvasti…anteeksi." Evelyn laski katseensa. Sam puristi naisen kättä lohduttavasti.

"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää, kyyneleet ovat normaalia tässä tilanteessa. Luoja, olen itsekin itkenyt täällä kuin pieni lapsi…Näemme hänet vielä, tiedän sen sydämessäni" Sam sanoi. Hän oli aina vahvempi auttaessaan jotakuta toista, yksin ollessaan hän luultavasti olisi edelleen maannut sängyssä kykenemättä saamaan mitään järkevää aikaiseksi.

"Kiitos Sam." Evelyn sanoi noustessaan ylös pöydästä. Hän pyyhki kyyneliä kasvoiltaan.

 "Menen nyt herättämään mieheni, ehkä saan hänen nousemaan ja lähtemään ulos kanssani. Raitisilma tekisi kyllä meille molemmille hyvää."

"Jos Pariisin ilmaa voi kutsua raikkaaksi." Sam hymyili heikosti ja jatkoi. ”Mutta kyllä, luulen, että se tekisi teille hyvää.” Hän nousi itsekin ylös ja poistui kylpyhuoneeseen. Sam peseytyi, vaihtoi vaatteensa ja lähti ulos.

***********

Käytyään poliisiasemalla hän tapasi Erickin kaupungilla.

"Miten jaksat? Onko kuulunut mitään uutta?" Erick kysyi heidän kävellessään kohti tuttua katukahvilaa

"No jotenkuten...yksi piinaava minuutti kerrallaan…Poliiseilla ei oikeastaan ole mitään uutta johtolankaa, kerroin heille kuitenkin Rickystä ja he lupasivat kaivaa tietoja miehestä…Kerroinko että Michaelin vanhemmat tulivat luokseni eilen?" Sam kysyi ja katsoi Erickin hämmästyneisiin kasvoihin.

"Hänen vanhempansa? Todellako? Miten tulette toimeen, minkälaisia he ovat?"

"No, olen jutellut paljon hänen äitinsä Evelynin kanssa, hän on upea nainen, muistuttaa niin paljon Michaelia. Hänen isänsä on aika…hmm…totinen, aikalailla sellainen minkälaiseksi Michael on häntä kuvaillut. Luulen että häntä ahdistaa olla poikansa rakastajan asunnossa" Sam naurahti kuivasti.

Heidän tultuaan sisälle kahvilaan hän näki tutun hahmon istumassa ikkunapöydässä ystäviensä kanssa, Sam tunsi raivon kiehuvan sisällään. Hän asteli pöydässä istuvien luokse.

"Patrick!" Hän huudahti tultuaan miehen viereen. Mies nosti katseensa häneen, ylimielinen virne huulillaan.

 "Ah, Sam…Mikä hätänä?" Patrick kysyi, virneen pysyessä tiukasti hänen kasvoillaan.

 "Mikä hätänä?! Tiedät pirun hyvin mikä on hätänä. Missä he ovat??" Sam huusi, muut kahvilassa olijat olivat kääntäneet uteliaat katseensa heihin.

"Anteeksi nyt, mutta en ymmärrä mitä oikein höpiset Samuel, teet vain itsestäsi hölmön huutamalla näin." Patrickin äänensävy ärsytti häntä entisestään.

"Sinä tiedät missä Jean on, tiedät mitä hän on tehnyt Michaelille, mihin Jean on vienyt hänet?" Sam sähisi hampaittensa välistä. "En ole Jeanin vartija, enkä todellakaan tiedä missä se sinuun pikku lutkasi on… Jos Michael on kadonnut sinulta, niin tuliko mieleesi, että se rahanperään oleva huora olisi löytänyt uuden? Se ei olisi kovin uutta"

"Et puhu hänestä noin! Tiedät totuuden, näen sen sinusta!" Sam tunsi ruumiinsa tärisevän raivosta, jota tunsi miestä kohtaan, miestä, joka oli satuttanut hänen rakastaan niin pahasti ja istui nyt siinä tuo pirun virne kasvoillaan, tietäen että oli päässyt teostaan kuin koiraveräjästä.

"Minua ei voisi vähempää kiinnostaa missä Michael on, hyvä panohan se brittihuora oli, muttei mitään muuta. Annan sinulle hyvän neuvon Sam, unohda se lutka ja jatka uuteen…niin tekee Jeankin." Patrick sanoi katsoen ystäviinsä, jotka naureskelivat hiljaa.

Sam ei pystynyt pidättelemään raivoaan hän tarttui Patrickin paidan rinnuksista ja katsoi mieheen tiukasti.

"Hitto vie minä vannon että tapan sinut, jos…!" Sam huusi, puristaen vapaan kätensä nyrkkiin, aikomuksena lyödä miestä. Erick tuli hänen taakseen ja veti hänet kauemmaksi, kahvilan omistajan katsoessa heitä pahasti vain hieman kauempana.

"Ei hän ole sen arvoinen Sam, mennään pois täältä" Erick sanoi ja katsoi Patrickia vihaisena. Sam antoi Erickin johdatella itsensä ulos paikasta, osan hänestä halutessa palata takaisin ja hakata mies henkihieveriin, luojatiesi, että Patrick olisi sen ansainnut. "Ennen pitkää tuo mies saa ansionsa mukaan, usko pois. He kaikki saavat ansionsa mukaan siitä pahasta mitä ovat tehneet." Erick sanoi heidän tultuaan ulos.

 "Toivon todella niin, mutta… Maailma on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Hyvät ihmiset kärsivät kun pahat tanssivat heidän kärsimystensä yllä…se on aina ollut niin" Sam sanoi hiljaa katkeruuden täyttämällä äänellä.

************

Michael heräsi makuuhuoneesta, jälleen kahlittuna, hän tiesi että oli menettänyt tajuntansa jossakin vaiheessa, eikä tiennyt kuinka kauan siitä oli. Koko ruumis väreili kivusta, hän ei edes muistanut kuinka monta kertaa se oli tapahtunut, ehkä he olivat naineet häntä jopa silloin kun hänen tajuntansa oli jo kadonnut. `Kuinka kauan he pitävät minua elossa? Ehkä kuolen tähän kipuun` Hän ajatteli ja puristi silmänsä kiinni. Hän muisti, kuinka hänet pakotettu polvistumaan pöydän päälle vatsalleen Dan oli pidellyt hänestä voimakkaasti kiinni ja Ricky oli tullut hänen kasvojensa eteen ja näyttänyt hänelle veistä. Ricky oli siirtynyt hänen taakseen ja kun hän oli tuntenut veitsen sivelyn alaselässään, hän oli luullut, hän oli todella luullut, että Ricky tappaisi hänet pian, kiusaisi häntä hetken ja sitten iskisi veitsen syvälle hänen ruumiiseensa, mutta niin ei ollut käynyt. Ricky oli kaivertanut nimikirjaimet hänen selkäänsä, omat nimikirjaimensa. "Merkitsin omani" Ricky oli sanonut ja hän oli tuntenut veren valuvan vasta tehdystä haavasta ja vaikertanut kivusta. Kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen, olivat utuisia ja unenomaisia hänen päässään, pieniä paloja sieltä täältä ja se kipu, se kipu oli ollut ja oli yhä jotakin sellaista mikä hukutti kaiken muun alleen.

Hän ei edes huomannut että ovi avautui ja joku tuli sisälle huoneeseen, vasta kun tulija oli aivan sängynvieressä hän huomasi. Jean avasi käsirautoja, vapautti hänen kätensä. Michael katsoi Jeania hämmentyneenä, vetäen kätensä rintansa lähelle kiitollisena niiden vapautumisen tuomasta helpotuksesta.

 "Ole aivan hiljaa, ymmärrätkö?" Jean kuiskasi. Saaden vastaukseksi varovaisen nyökkäyksen.

"Sinun on noustava, pue nämä päällesi" Jean sanoi ja laski hänen vaatteensa sängylle. Michael yritti nousta, kauhistuen sitä miten heikko hän oli, jopa pieni liike teki kipeää. Hän voihkaisi ja katsoi Jeania vetisin silmin.

"En pysty, sattuu" Ääni ei kuulostanut hänen omaltaan.

"Sinun on pakko, sinun on pakko yrittää, jos emme lähde tänä yönä niin…" Jean aloitti kykenemättä sanomaan lausetta loppuun. Hänen ei tarvinnut, Michael tiesi miten se päättyisi. Jean auttoi hänet istumaan, istuma asento toi uutta kipua, hän oli huutaa. Hän nousi haparoiden ylös Jeanin auttaessa häntä. Jean piteli hänestä kiinni, kun Michael otti neuleen ja puki sen hitaasti ylleen. Hän puri huultaan kivusta. Jean auttoi häntä housujen kanssa. Hetken Michael nojasi miestä vasten, keräten voimaa tulevaa varten, keräten tahdonlujuutta pakenemiseen kivusta huolimatta.

"Anteeksi se eilinen, minun oli pakko, tai he olisivat epäilleet jotakin" Jean kuiskasi. Michael sulki silmänsä ja hillitsi halun sysätä mies kauaksi luotaan, huutaa hänelle mielensä puhtaaksi siitä vihasta jota tunsi. `Olisit voinut sanoa olevasi liian kännissä.` Hän ajatteli katkerana.

"Ymmärrän" Hän sai kuitenkin sanottua, yhä niin kovin vieraalta kuulostavalla äänellä.

Tuntui hyvältä olla taas puettuna, omat vaatteet päällään, se tuntui niin turvalliselta. Hän seurasi Jeania tämän johdatellessa hänet ulos huoneesta, Jean piteli hänen kädestään ja Michael antoi miehen tehdä niin.

 "Meidän täytyy olla hyvin hiljaa" Jean oli kuiskannut heidän lähdettyä huoneesta. Hänen sydämensä löi kiivaasti pelosta ja samalla siitä riemusta, jota hän tunsi nyt kun vapautuminen oli mahdollisuus. He olivat edenneet hiljaa talon lävitse kohti ulko-ovea, Jean näytti hermostuneelta, välillä he pysähtyivät ja kuuntelivat hiljaisuutta heidän ympärillään. Juuri kun Jean oli avaamassa ulko-ovea, kuului yläkerrasta askelia.

"Jean, mitä hittoa?" Rickyn ääni jylisi, portaiden yläpäästä. Jean sysäsi oven nopeasti auki ja päästi Michaelin edelleen.

"Nyt juokse!" Jean huusi hänelle ja Michael tunsi väsyneen ruumiinsa tottelevan, aivan kuin se olisi löytänyt jostain piilotettua voimaa ja tahtoa. Jean juoksi hänen vierellään ja pian Ricky oli myös heidän perässään. Michael ei tiennyt minne olisi viisainta paeta, hän tunsi syysilman kylmyyden jäsenissään, oli jo myöhä, oli jo pimeää. Hän juoksi kohti metsää, joka tarjoaisi piilopaikkoja.

"Jean pysähdy tai vannon että ammun teidät molemmat!" Rickyn ääni huusi heidän takanaan. Hän juoksi, kuuli ensimmäisen laukauksen, se ei ollut osunut, ei häneen, eikä Jeaniin, minkä hän huomasi vilkaistessaan miestä vierellään. He olivat juuri tulleet ympäröivän metsän laitaan, toinen laukaus, kipu, polttava tunne hänen vasemmassa kyljessään, hän oli yhä pystynyt liikkumaan, syvemmälle metsään, hetki hetkellä polttava kipu kasvoi ja se lyyhistytti hänet kylmään maahan, oli utuista, hän koitti ryömiä eteenpäin. Jean nosti hänet ylös, sanoi jotakin mitä hän ei ymmärtänyt ja toi hänet ison kiven luokse he kumartuivat sen taakse.

"Michael…" Jeanin ääni värisi, hän piti Michaelin vartaloa itseään vasten ja tunsi lämpimän, tahmean nesteen kätensä alla, hän nosti vapisevan kätensä ja katsoi sitä kauhuissaan. Jean katsoi alas, vain todetakseen sen mikä oli jo selvää, valkoinen neule oli kyljestä selänpuolelta punaisen veren tahraama.

 "Voi hyvä luoja…Michael…pysy hereillä, uskallapas kuolla nyt." Jeanin äänestä kuulsi paniikki. Michael yritti katsoa miehen kasvoihin, näkemättä niitä kunnolla. Hänen suunsa päästi omituisen ynähdyksen kun hän yritti puhua. "Vielä vähän matkaa, sinä selviät…sinä selviät… en näe…en näe Rickyä missään…" He nousivat ylös Jeanin tukiessa häntä. Kaikki oli kuin unesta, kuin painajaisesta, jotenkin he olivat tulleet maantienlaitaan, hän näki auton, odottamassa. Jean työnsi hänet sisään takapenkille, tuli hänen viereensä. piteli hänen päätään sylissään ja painoi jotakin hänen haavaansa vasten. Auto lähti liikkeelle.

"Aja sairaalaan, heti!" Jean käski kuljettajaa.

 "Jean, mitä helvettiä tapahtui?? Onko hän?…" Ääni kuului Patrickille, Michael ei nähnyt miestä, mutta tiesi että se oli hän.

"Ricky ampui häntä" Jeanin ääni ei ollut rauhoittunut, käsi silitti hänen hiuksiaan hermostuneesti.

"Luoja miten paljon verta…en saa sitä ikinä pestyä penkeistä" Patrick sanoi. Michael vihasi Patrickia, itsekäs paska, jolle olisi vain oikein jos hän vuotaisi koko auton täyteen verta, jättäisi siihen ikuisen tahran.

 "Helvetti Patrick, aja nyt nopeammin, hän kuolee!" Jean huusi. Sanat tuntuivat omituisilta hänen korvissaan. `Minä kuolen?` Sanat soivat hänen päässään, hänen tajuntansa hämärtyessä hetkien kuluessa.

Hänen korvissaan humisi. Hän oli kuulevinaan tutun äänen, kuiskauksen jostain viereltään, tutun pehmeän espanjalaisen äänen. "No tema a mi niño, la noche más allá de pronto" Isoäiti puhui ja hän saattoi nähdä tutut kasvot edessään, punaisten huulien pehmeän hymyn. "abuela, está usted aquí?" Hän kysyi espanjaksi, he olivat aina puhuneet sitä kieltä keskenään. "Él es una noche tan hermosa, usted ha considerado siempre tan muchas estrellas?" Isoäiti hymyili, hymyä joka oli saanut aina kaikki tuntemaan itsensä niin tärkeäksi, niin tervetulleeksi. "Le falto abuela" Hän kuiskasi. Hän saattoi tuntea isoäidin kosketuksen kasvoillaan, tuntea tämän tutun tuoksun ympärillään. "He estado siempre aquí, no temo a mi niño, nuevo día me levantaré pronto" Pian isoäidin hahmo katosi hänen näkyvistään. Ääni hukkui. " Vuelto, no me deje…" Hän mutisi, palatessaan hiljalleen takaisin todellisuuteen ja kipuun.

"Mitä helvettiä hän oikein hourii?" Patrick kysyi, vilkuillen taustapeiliin.

"En tiedä, en todellakaan tiedä." Jean pudisteli päätään, hän ei ollut koskaan kuullut Michaelin puhuvan mitään espanjaksi. Hän silitti edelleen huolestuneena tämän hiuksia, niin hellästi kuin osasi. Syyllisyys painoi häntä. Hän oli osaksi aiheuttanut tämän, eikä kykenisi ikinä elämään itsensä kanssa jos Michael kuolisi, ainoa ihminen, jota hänen kieroutunut sydämensä oli koskaan rakastanut. Hän halveksi itseään ja sitä mitä hän oli tehnyt ja hän tiesi, että jos hän joisi hän voisi tehdä sen kaiken uudestaan, katkeruus syvällä hänessä ottaisi vallan, ennemmin tai myöhemmin se ottaisi vallan hänestä lopullisesti.

Auto pysähtyi.

"Auttakaa, ystävääni on ammuttu!" Hän kuuli Jeanin äänen huutavan, mutta kaikki oli niin kovin katkonaista ja utuista. Ihmisiä jotka tulivat heidän luokseen ja hänet nostettiin paareille makaamaan. Puhetta, huutoa, kysymyksiä. Ei, hän ei ymmärtänyt mitään niistä. Hänen näkökenttänsä sumeni, palasi lapsuuden tuttuihin maisemiin. Kuuli tutut äänet, näki Tonyn, parhaanystävän, jota hänen sydämensä ei ollut koskaan lakannut kaipaamasta tai rakastamasta. Tässä kummallisessa unessa he olivat taas lapsia, he juoksivat, oli metsää, oli kesä, he nauroivat. Onnelliset kadotetut hetket, kun kaikki oli ollut yksinkertaista, kun pienet asiat olivat tuoneet ilon kasvoille, kun kuukaudet olivat tuntuneet vuosilta. Lapsuus, aika jolloin ei ollut malttanut odottaa kasvaa aikuiseksi ja aika, jonka vasta jälkeenpäin oli tajunnut parhaaksi ajaksi elämässä.

 

 

22. Luku

 

Oli aikainen aamu, kun Sam oli saanut puhelun. He olivat kaikki olleet yhä nukkumassa ja pitkästä aikaa hän oli itsekin saanut nukutuksi muutaman tunnin. Unisena, puhelimen soimiseen heränneenä, hän ei ensin ollut täysin ymmärtää sitä mitä puhelimen toisessa päässä sanottiin.

"…Saimme tiedon eräästä sairaalasta, sinne on tuotu ystävänne tuntomerkkeihin sopiva nuorimies, jota on ammuttu, häntä hoidetaan teho-osastolla…jos voisitte tulla tunnistamaan hänet?…" Konstaapeli puhui rauhallisella äänellä. Sam tunsi sydämensä jähmettyvän, äkkiä tuntui vaikealta hengittää. Miehen sanat soivat hänen päässään, yhä jotenkin epätodellisena. `Sairaala?…ammuttu?…tunnistamaan?…` "Herra Grey?" Miehen ääni kysyi hänen oltuaan vaiti.

"Anteeksi, minä…um...Mitä??" Hän sai sanottua.

"Teidän pitäisi tulla tähän kyseiseen sairaalaan tekemään mahdollinen tunnistus…Onko teillä paperia ja kynää annan sairaalanosoitteen, odotamme teitä sairaalanaulassa" Hermostuneena, kädet vapisten hän kirjoitti osoitetta ylös. Lopetettuaan puhelun hänen täytyi pysähtyä ajattelemaan hetkeksi, kerätä omat ajatuksensa selkeiksi. Michael saattaisi olla löytynyt, helpotuksen aalto pyyhkäisi hänet hetkeksi, mutta oli samantien poissa…Häntä oli ammuttu, hän oli sairaalassa, teho-osastolla ja hän saattaisi…kuolla? Sam tunsi kipua sydämessään, kipua kurkussaan...ja ehkä se ei olisi Michael, ehkä se olisi joku toinen...ehkä…

"Kuka se oli?" Evelyn kysyi hänen takanaan, Sam kääntyi hitaasti naisen puoleen, joka katsoi häntä odottavasti, huolestuneena.

"Sairaalasta soitettiin…Michael on ehkä löytynyt…" Sam sai sanottua heikolla äänellä. Evelyn seisoi hänen edessään, yllättynyt ilme kasvoillaan, nainen avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sanojen kadotessa häneltä.

"Sairaalasta?" Hän sai lopulta henkäistyä.

"Niin, häntä on ammuttu, hän on teho-osastolla…Olettaen siis että se on hän." Sam selvensi, sanat vain tulivat ulos hänen suustaan, mielen yhä yrittäessä käsitellä sanojen mukana tulevia sekavia tunteita. Hän pudisteli päätään kevyesti, nosti kätensä ohimolleen. "Minä…parasta lähteä samantien…" Sam sanoi sitten ja ryhtyi etsimään autonsa avaimia, yhä hieman sokissa. `Hengitä, rauhassa…ihan rauhassa…Pakko rauhoittua, jos aion ajaa sairaalaan` Sam hoki itselleen.

"Me tulemme mukaan." Evelyn sanoi. Sam nyökkäsi, tajuten samalla, että hän oli ollut lähteä pelkissä boksereissaan ja t-paidassaan ulos. Hän tuli olohuoneeseen sohvan luo, jonka selkämyksellä olivat hänen edellisenä päivänä käyttämänsä vaatteet.

Evelyn herätti miehensä, oli uskomatonta miten mies kykeni nukkumaan niin sikeästi. `Henry ei varmasti heräisi edes palohälytykseen, jos sellainen sattuisi tulemaan.` Evelyn ajatteli, katsoessaan miehensä silmiin tämän viimein avatessa ne.

 "Henry, pue nopeasti yllesi, meidän on lähdettävä, nyt heti!" Evelyn huudahti ja nousi ylös sängyltä vaihtaakseen vaatteensa.

 "Um…Mitä sinä nyt oikein?…Lähdettävä minne?" Mies kysyi yhä unisena. Hän nousi istumaan ja haukotteli syvään.

"Henry! sanoin nopeasti! Sairaalasta soitettiin, he ovat ehkä löytäneet Michaelin" Evelynin ääni oli kimeä, niin kuin aina kun tämä oli hermostunut. Väsymys oli nopeasti poissa hänen silmistään hänen kuultuaan vaimonsa sanat. Henry nousi ylös, otti vaatteensa ja puki ne nopeasti ylleen. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella, muuta kuin Evelynin sanoja ja sitä että oli kiire, vaikka tuskin sairaala mihinkään katoaisi vaikka he lähtisivätkin vailla kiirettä. Sam odotti heitä eteisessä kun he tulivat ulos huoneesta, kukaan ei sanonut sanaakaan heidän lähtiessään, istuessaan autoon tai ylipäätään koko matkan aikana sairaalalle.

***********

Lääkäri johdatteli heidät sairaalahuoneenovelle, konstaapelin seuratessa.

"Hän on yhä tajuton." Naislääkäri selitti avatessaan huoneen ovea. "Parempi että vain yksi teistä menee tunnistamaan hänet." Lääkäri lisäsi hymyillen heille lempeästi. Sam vilkaisi Michaelin vanhempia takanaan.

"Mene vain Sam" Evelyn sanoi huomatessaan kysyvän katseen nuorenmiehen kasvoilla. Sam tuli sisälle huoneeseen, mieskonstaapeli perässään. Hän katsoi sänkyä, kävellen hitaasti sitä kohti. Hän tiesi jo ovelta, että se oli Michael, hän lähestyi rakastaan, tunsi kyyneleiden kohoavan silmäkulmiinsa, tuntui vaikealta hengittää. Kaikki ne laitteet, johon Michael oli kytketty…hän seisoi nyt aivan vuoteen vieressä.

Pala hänen kurkussaan tuntui kasvavan, hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan. Hän kuuli sydänkäyrää mittaavan laitteen piipityksen vierellään ja näki jäljet Michaelin kaulassa, verenpurkaumia oli uskomattoman paljon. `Kuinka alas ne oikein jatkuvat?` Sam mietti puristaen käsiään nyrkkiin, hän pystyi vain kuvitella millaisessa tilanteessa jäljet olivat syntyneet. Hän tunsi suunnatonta vihaa ihmisiä kohtaan jotka olivat tehneet tämän. Kasvot näyttivät kuitenkin niin kovin rauhallisilta, yhä täydelliset aivan kuin ennenkin. Hänen kätensä nousi koskettamaan rakastettunsa kasvoja, kuin varmistuakseen että tämä oli todellinen. Iho tuntui niin lämpimältä.

"Olet yhä niin kaunis…." Hän kuiskasi tutkiskellen kasvoja mietteliäänä.

Ahdistus levisi yhä syvemmälle hänestä, hengittäminen tuntui käyvän yhä vaikeammaksi, silmissä sumeni hieman, häntä pyörrytti. Sam tarttui sängynreunaan.

 "Herra Grey, oletteko kunnossa?" Mies hänen takanaan kysyi ja tuli hänen luokseen.

"Minä…tuota" Sam yritti, hän ei tiennyt mitä oli edes sanomassa. Mies talutti hänet ulos huoneesta ja ohjasi hänet istumaan tuolille käytävän seinustalla. Sam nojautui eteenpäin, hautasi kasvonsa käsiinsä.

 "Sam, oletko kunnossa?" Evelyn kysyi istuen hänen viereensä. Sam nyökkäsi.

"Oliko se hän?" Evelyn kysyi uuden kysymyksen.

 "Oli" Hiljainen ääni vastasi. Sam nosti katseensa kohti lääkäriä, joka katseli häntä hieman huolestuneen oloisena. "Selviääkö hän? Kuinka hän tuli tänne?" Sam kysyi, irrottamatta katsettaan naisesta.

"Mitä jos menisimme puhumaan jonnekin hieman rauhallisempaan paikkaan." Nainen ehdotti ja johdatteli heidät käytävän toisessa päässä olevaan pieneen odotushuoneeseen.

Nainen istui alas penkille ja viittoi kädellään heitä tekemään samoin. Konstaapeli oli tullut heidän mukaansa.

"Kaksi miestä toivat hänet tänne eilen, mutta ikävä kyllä kaikessa siinä hässäkässä, nämä miehet ehtivät lähteä ennen kuin ehdimme puhua heidän kanssaan tai estää heitä lähtemästä" Nainen selitti. Sam tunsi jonkin asteista raivoa.

"Miten helvetissä se on mahdollista!! Päästitte heidät menemään?!" Sam huusi. Evelyn asetti kätensä hänen olkapäälleen.

"Rauhoittukaa herra Grey, teemme kyllä parhaamme jäljittääksemme nämä miehet" Konstaapeli sanoi Samin mulkoillessa häntä hivenen epäluuloisena. Hän yritti rauhoittua. `Helvetin ranskalaiset, eivät tee mitään oikein` Hän ajatteli mielessään ja kurtisti kulmiaan. Ainakin nämä kaksi sentään puhuivat jonkinlaista englantia, mikä oli jonkin kaltainen ihme tässä maassa. Sam muistutti itseään.

"Selviääkö hän? Selviääkö poikani?" Evelyn kysyi heikolla, huolestuneella äänellä.

"Saimme poistettua luodin, mutta hän ehti menettää paljon verta ja hänen ruhjeensa ovat pahoja…tilanne on kieltämättä vakava, mutta mahdollisuudet täydelliseen fyysiseen toipumiseen ovat hyvät. Paljon riippuu nyt hänestä itsestään, seuraava vuorokausi on ratkaiseva." Lääkäri vastasi, takerrellen hieman englantinsa kanssa. `Mahdollisuudet täydelliseen fyysiseen toipumiseen ovat hyvät…fyysiseen toipumiseen` Sanat soivat Samin mielessä.

"Tuota…mitä tarkalleen ottaen…mitä hänelle on tehty?" Evelyn kysyi, hieman peloissaan siitä mikä vastaus olisi, mutta hänen täytyi saada tietää.

Nainen katsoi heitä hetken, miettien mitä sanoisi, miten muotoilisi sen. Sille ei vain tuntunut olevan oikeaa tapaa, tuskin koskaan olisi. Nainen henkäisi.

 "Löysimme selviä merkkejä seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauksesta." Sam tunsi kipristyksen sydämessään. Hän muisti jäljet Michaelin kaulalla. Hän katsoi Evelyniin, joka näytti syvästi järkyttyneeltä, naisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi, silmät kimmelsivät kyynelistä, hän oli nostanut kätensä suunsa eteen. Henry puristi käsiään nyrkkiin, suuttumus silmissään vailla ketään johon purkaa vihaansa.

"Älkää huolehtiko, löydämme kyllä tekijät ja he saavat rangaistukseen. Meillä on kunnon todisteet ja DNA näytteet." Konstaapeli sanoi, kohdaten Evelyn Willsin katseen. Mies yritti hymyillä järkyttyneelle äidille rauhoittavasti.

"Saammeko nyt nähdä hänet?" Evelyn kysyi vapisevalla äänellä, yhä järkyttyneenä, tietämättä mitä ajatella.

"Toki."

*************

He tulivat huoneeseen. Evelyn tarttui miehensä kädestä heidän lähestyessään sairaalavuodetta edessään. Nähdessään poikansa kasvot, hän tunsi kaikkien kuudenvuoden pelon, huolen ja odotuksen syöksyvän lävitseen. Hän menetti kyvyn pidätellä omia kyyneliään, hän olisi vajonnut lattialle ellei hänen miehensä olisi nopeasti vetänyt häntä lähelleen ja pidellyt holtittomasti itkevää vaimoaan tiukasti rintaansa vasten.

 "Kaikki järjestyy rakkaani, kaikki järjestyy" Mies puhui rauhallisesti ja silitti Evelynin hiuksia. Henry katsoi poikaansa, tuntien kyyneleet myös omissa silmäkulmissaan. Hän ei ollut itkenyt aiemmin. `Miehet eivät itke` Hän oli muistuttanut itseään aina, kun kyyneleet olivat tehneet tietä. Ääni hänen mielessään oli aina ollut hänen oman isänsä ääni, mutta nyt se oli vaiennettu.

Lopulta Evelyn rauhoittui, mies pyyhki kyyneleet vaimonsa poskilta ennen kuin tämä kääntyi katsomaan uudestaan poikaansa. Evelyn käveli aivan vuoteen viereen ja istui tuolille, joka oli vedetty lähelle. Hän kosketti poikansa poskea, silitti kasvojen ihoa lempeästi, sitten hiuksia. Evelyn vavahti nähdessään jäljet lapsensa kaulalla, hän nosti kätensä suunsa eteen ja tunsi uusien kyynelien virtaavan alas hänen kasvojaan.

"Ne hirviöt!" Evelyn hengähti. Henry oli hänen takanaan, asetti kätensä vapisevan vaimonsa olkapäille. Viha miehen sisällä kasvoi. Evelyn otti poikansa käden omaansa, suuteli kämmentä ja piteli sitä kasvojaan vasten. "Sinun täytyy herätä kultaseni, sinun täytyy…nyt kun viimein löysimme sinut."

Sam oli seisonut aavistuksen kauempana, pystymättä liikkumaan ennen kuin nyt. Hän käveli toiselle puolelle vuodetta. Nainen nosti katseensa hetkeksi ja hymyili hänelle heikosti kyyneleidensä lävitse. Evelyn silitti poikansa kättä, katsoen nyt tarkemmin, hän näki punaisen hiertymän ranteen ympärillä. Heidän kaikkien katse kiinnittyi siihen. Sam huomasi samanlaisen hiertymän myös toisessa ranteessa. Hän ei voinut edes kuvitella sitä kaikkea tuskaa mitä Michael oli joutunut kokemaan, hän tiesi että Michael oli kaikin voimin yrittänyt taistella vangitsijoitaan vastaan.

Evelyn oli jäänyt hetkeksi kahden poikansa kanssa, kun hänen miehensä ja Sam olivat menneet hakemaan teetä kahviosta. Hän piteli yhä poikansa kättä omassaan, silittäen toisella kädellään tämän hiuksia. Niin monet muistot syöksyivät hänen mielessään, hän näki vuoteella makaavan aikuisen miehen omana pienenä poikanaan, jota hän ei ollut kyennyt suojelemaan pahalta. Hän saattoi kuulla lapsen äänen mielessään, muisti kaiken niin selvästi. Muisti kuinka oli ensi kertaa pidellyt vastasyntynyttä vauvaansa sylissä synnytyslaitoksella ja tuntui että siitä ei edes ollut kovin kauaa.

"Suloinen pieni poikani, annathan anteeksi kaiken mitä sanoin silloin kun kerroit, annathan anteeksi, että olin niin typerä" Evelyn kuiskasi, painoi pehmeän suudelman aikuisen lapsensa otsalle. "En halua menettää sinua uudestaan"

Ne kuusi kulunutta vuotta, olivat olleet tuskallisia ja täynnä surua. Kun hän oli lukenut poikansa jättämän kirjeen sinä aamuna miltei päivälleen tasan kuusivuotta sitten, hän oli romahtanut. Hän oli ollut huolesta suunniltaan ja itkenyt, koko päivänä hän ei ollut saanut palaakaan syödyksi. Hän muisti puhelun, jonka Michael oli viimein soittanut seuraavana päivänä hyvin varhaisena aamuna. He olivat ehtineet vaihtaa vain muutaman sanan. Hän muisti poikansa hätäisen äänen, joka lupasi että he juttelisivat myöhemmin.

Hän oli odottanut, mutta mitään ei ollut kuulunut, eikä numeroa ei oltu pystytty jäljittämään. Oli kulunut päiviä, viikkoja ja kuukausia. Vuodet olivat vaihtuneet ja kuluneet, tuomatta mitään uutta tietoa heidän pojastaan. Silti hän oli aina odottanut ja aina toivonut. Joulut ja pojan syntymäpäivät olivat olleet vaikeimpia. Hänellä ja Henryllä oli ollut vaikeutensa, oli ollut aika jolloin hän oli syyttänyt itseään ja aika jolloin hän oli syyttänyt Henryä ja aika jolloin hän oli syyttänyt heitä molempia. Henry ei ollut kuitenkaan koskaan päästänyt irti hänestä, ei niinä hetkinä jolloin hän oli kuin haamu omassa talossaan, eikä niinä jolloin hän oli haukkunut miestä kaikin mahdollisin tavoin, eikä niinä jolloin hän oli ollut hauras, rikkinäinen, itkevä olento makuuhuoneessa.

Hän oli niinä vuosina ymmärtänyt, kuinka paljon Henry häntä rakasti. Niiden vaikeuksien ja syytösten läpipääseminen oli vahvistanut heidän suhdettaan entisestään. Henry oli muuttunut ja hän oli muuttunut, mutta he olivat muuttuneet yhdessä, ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiaan paremmin. He olivat oppineet puhumaan ja rakastamaan tavalla, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevan olemassa. He olivat molemmat kuitenkin surreet koko sen ajan, tärkein oli puuttunut, heidän lapsensa, jota he molemmat rakastivat koko sydämellään ja he pelkäsivät, ettei heidän poikansa tiennyt sitä ja ettei hän koskaan saisi tietää sitä. He olivat pelänneet, että Michael olisi kuollut siinä luulossa, että he vihasivat ja halveksuivat häntä.

 "Rakastan sinua…Kuuletko? Äiti rakastaa sinua" Hän kuiskasi hiljaa.

"Äiti, älä itke" Poika pyysi, kiivetessään äitinsä syliin ja katsoessaan huolestuneena tämän sureviin kasvoihin. Äiti hymyili kyyneltensä lävitse ja painoi suudelman poikansa otsalle.

"Älä pelkää kultaseni, äiti on kohta kunnossa, olen vain surullinen ja itken siksi. Välillä itkeminen helpottaa suruun." Hän kuiskasi.

"Itket koska Maria kuoli?"

"Niin" Poika nosti kätensä äitinsä kasvoille ja pyyhki kyyneleet hellästi sormillaan.

"Maria meni enkelten luokse, eikö niin?" Poika kysyi ja katsoi äitiään mietteliäästi.

 "Niin kultaseni, Maria on heidän luonaan."

"Onko Maria nyt enkeli? Kasvaako vauvat taivaassa vai pysyykö Maria aina vauvana?" Poika kysyi sitten.

"En ole varma kultaseni, hän odottaa meitä kun me tulemme sinne, näemme sitten." Äiti suuteli lapsensa otsaa hellästi. Poika oli hetken hiljaa ja pyöritteli pieniä sormiaan äitinsä pitkissä hiuksissa.

"Toivottavasti Marialla on leikkikavereita siellä." Hän sanoi sitten mietteliäällä äänellä. Äiti hymyili lapselleen, hänen olonsa oli jo parempi.

"Olen varma, että hänellä on."

Hän muisti keskustelun jonka oli käynyt oman äitinsä kanssa, sen jälkeen kun Michael oli kertonut heille olevansa homo. "Mitä sitten jos Michael pitää toisista miehistä? Hän on silti sinun poikasi, täysin sama ihminen kuin ennenkin" Hänen oma äitinsä oli sanonut ja katsonut tiiviisti hänen silmiinsä.

"Se ei vain ole oikein. Jumala ei tarkoittanut sitä niin ja Michael tulee järkiinsä vielä." Hän oli sanonut ja nostanut päätään pystyyn varmana, että oli oikeassa.

"Jumala sitä ja Jumala tätä! Olen niin kyllästynyt tuohon hurskasteluun, Jumalalla on luultavasti paljon parempaakin tekemistä kuin vahtia meidän rakkauselämäämme." Hänen äitinsä oli luonut häneen tuskastuneen katseen, ennen kuin oli jatkanut. "Evelyn avaisit silmäsi, sillä ei todellakaan ole merkitystä…"

"Mutta sillä on merkitystä! Sillä on, hänen pitäisi löytää joku kunnollinen tyttö, mennä naimisiin ja saada lapsia, jatkaa sukuansa. Se on normaalia, tämä ei." Hän oli inttänyt.

"Luulin opettaneeni sinut paremmin, en olisi uskonut että olisit näin ennakkoluuloinen…Todella Evelyn, eikö ole tärkeintä että hän on onnellinen?"

"Totta kai haluan että hän on onnellinen, mutta en usko että tämä tekee häntä onnelliseksi, ihmiset puhuvat ja…" Siinä vaiheessa hänen äitinsä oli huokaissut syvään.

"Siitäkö sinä olet huolissasi? Mitä muut ajattelevat?…Ihmisten pitäisi todella lakata kiinnittämästä liikaa huomiota siihen… Älä sulje poikaasi ulkopuolelle"

 "En ole tekemässäkään niin, haluan vain puhua hänelle järkeä"

Evelyn sulki silmänsä. Hänen äitinsä oli ollut oikeassa, olisi pitänyt kuunnella, olisi pitänyt hyväksyä, kaikki voisi olla nyt toisin. Hän olisi halunnut olla yhtä hyvä äiti kuin hänen omansa oli ollut ja nyt hänestä tuntui, että hän oli epäonnistunut kaikin mahdollisin tavoin. Hän katsoi uudestaan poikaansa.

"Rakastan sinua, toivon että tiedät sen. Ole kiltti ja herää…Rakas Jumala anna hänen herätä tästä" Evelyn kuiskasi.

Sam ja Henry palasivat huoneeseen.

 "Evelyn, menisimmekö kävelylle hetkeksi, luulen että ulkoilma tekisi hyvää" Henry ehdotti. Evelyn nosti katseensa. Hän oli hieman vastentahtoinen lähtemään poikansa sairasvuoteenviereltä, mutta kun hän katsoi Samiin, hän tiesi, että hänen poikansa rakastaja tarvitsi hetken yksin Michaelin vierellä.

"Hyvä ajatus" Hän sanoi lopulta, painoi vielä yhden kevyen suudelman poikansa kämmenelle ennen nousemistaan ylös. Hän käveli Samin ohitse, asetti kätensä hetkeksi tämän olalle ja hymyili, Sam hymyili naiselle takaisin. Hän istuutui paikalle, jonka Evelyn oli vapauttanut heidän poistuttuaan ulos. Hän tuijotti herkeämättä rakkaansa kasvoja.

"On ollut hirvittävä ikävä sinua.." Hän puhui nojautuen eteenpäin ja asettaen kätensä Michaelin poskelle. "En tiedä mitä teen, jos sinä…" Sam henkäisi kyynelien täyttäessä hänen silmänsä. "Mitä he tekivät sinulle?…mitä he tekivät omalle enkelilleni?…Olet yhä niin kaunis…rakastan sinua niin helvetin paljon…ole kiltti ja taistele…ole kiltti ja tule takaisin luokseni…antaisin kaikkeni puolestasi, koko elämäni…jos vain…" Hänen kätensä liikkui kaulan ruhjeille. "Ne paskiaiset!…Tappaisin heidät kaikki vaikka paljain käsin…tiedät että tekisin sen." Sam sulki silmänsä ja puri alahuultaan.

"Sam, sinä katsot minua taas…" Hän kuuli Michaelin äänen mielessään. "Sinä aina katsot minua, kun yritän nukkua" Michael oli hymyillyt silmät suljettuina.

"En voi sille mitään, en vain voi irrottaa silmiäni sinusta" Hän oli vastannut hymyillen, suudellut Michaelin huulia.

"Sinun pitäisi nukkua Sam…ehdit tuijottaa minua myöhemminkin, kyllästymiseen asti, nyt nuku" Michael oli hymyillyt sanoessaan sen. `Kyllästyä? En voisi koskaan kyllästyä` Sam ajatteli ja avasi silmänsä. Hän puristi Michaelin kättä ja toivoi että tuntisi puristuksen takaisin.

 

 

 

23. Luku

 

Sam tiesi näyttävänsä hirvittävältä, hän ei ollut nukkunut kolmeen päivään eikä kolmeen yöhön silmänräpäyksellistäkään. Hän oli tuskin syönyt mitään, hän vain odotti, vietti tuskastuttavat tunnit sairaalan käytävillä, odotustilassa, sairaalahuoneessa vuoteen ääressä, rukoili ja odotti, pelkäsi pahinta ja toivoi ihmettä.

Kolmas päivä ja Michael oli yhä tajuton, yhä liikkumaton. Sam istui vuoteen äärellä ja tuijotti herkeämättä rintaa joka kohosi tasaisesti keuhkojen hengittäessä ilmaa sisäänsä, hänen katseensa harhautui vain ajoittain laitteeseen, joka osoitti sydämen lyöntien tiheyden. Ne olivat ainoat elollisuuden merkit, todiste että Michael oli yhä hengissä. Sam nojautui eteenpäin, painoi päänsä Michaelin rintaa vasten. "Tule takaisin, ole kiltti ja tule takaisin sieltä missä oletkin nyt" Sam oli paikoillaan useita minuutteja kuunnellen rauhoittavia sydämenlyöntejä silmät suljettuina. Hän nosti päänsä katsoakseen kasvoja, turhautuneena niiden ilmeettömyydestä, turhautuneena siitä että ne kauniit silmät joita hän oli ikävöinyt, pysyivät yhä suljettuina.

"Tulen hulluksi täällä, sinun täytyy herätä ja pelastaa minut tältä, pelastaa meidät kaikki tältä…Michael…rakas…ole kiltti…" Sam yritti. Hän kumartui suutelemaan otsaa, painoi pehmeän kevyen suudelman huulille. "Michael…tarvitsen sinua…" Hän silitti käsivartta, joka lepäsi liikkumatta vartaloa vasten. "En ikinä anna sinulle anteeksi jos kuolet, ymmärrätkö?…" Sam kuiskasi turhautuneena, mutta katui sanojaan heti. "Ei, anna anteeksi…en ikinä anna anteeksi heille…en ikinä rakasta ketään toista, en voisi…kuolisin mukanasi…" Sam sanoi ja painoi päänsä käsiensä varaan. Vasemman kädet sormet liikahtivat hieman, ensimmäinen liike koko aikana. Sam katsoi haltioissaan ja epäuskoisena kättä joka juuri oli liikahtanut. "Michael?…Sinä kuulet minua, etkö kuulekin?!" Hän kysyi pidätellen henkeään. Käsi liikahti uudestaan, mutta kasvojen ilme pysyi yhä liikkumattomatta, silmät yhä itsepintaisesti suljettuina. "Michael?" Sam kokeili, saamatta vastausta. Hän tunsi kuitenkin jonkin kaltaista helpotusta, jossain alitajunnassa, syvällä unessa Michael kuuli hänen äänensä ja yritti tulla takaisin, Sam tiesi että hän yritti. Samalla hetkellä hoitaja astui sisään.

Sam kohotti katseensa lähestyvään naiseen, joka hymyili hänelle lempeästi.

"Sinun pitäisi poistua hetkeksi, tulin vaihtamaan tipan ja katsomaan miten potilas voi." Nainen selitti ranskaksi. Sam nyökkäsi.

 "Hän liikautti juuri kättään, tarkoittaako se että hän on heräämässä?" Sam kysyi noustuaan ylös. Nainen katsoi potilasta sängyllä.

"Saattaa olla, elintoiminnot ovat pysyneet vakaina, pahin on jo ohi. En voi kuitenkaan luvata mitään varmaa, aina on olemassa komplikaatioiden mahdollisuus." Sam nyökkäsi uudestaan ja poistui huoneesta odotustilaan, missä Michaelin vanhemmat olivat.

Evelynin silmät punersivat kyyneleistä, hän nojasi päätään miehensä rintaa vasten. Sanat, jotka lääkäri oli kertonut heille kolme päivää aikaisemmin, toistuivat hänen mielessään, uudestaan ja uudestaan. ’He raiskasivat poikani, raiskasivat…’ Hän alkoi vasta nyt kunnolla ymmärtämään sen mitä se merkitsi ja miten kauheaa se oli. Hän oli vihainen lääkäreille ja poliiseille, vaikka hän tiesi, etteivät he olleet syyllisiä. Hän oli vihainen maailmalle ja hän oli vihainen Jumalalle. Miten Jumala pystyi antamaan sen tapahtua? Michael oli viaton, hän ei ollut koskaan vahingoittanut ketään. Miksi hän? Miksi heidän perheensä? Hän tunsi miehensä silittävän hänen hiuksiaan rauhoittavasti. ’Miksi minun tulisi uskoa sinuun Jumala, kun olet antanut minulle niin paljon kärsimystä? Eikö se riittänyt, että veit pienen tyttäreni? Pitikö sinun vielä pistää poikani läpikäymään tämän helvetin? Enkö ole aina elänyt Sinun sanasi mukaan, mitä tein ansaitakseni tämän rangaistuksen?’ Hän kyseli mielessään ja päätti, että jos hänen poikansa kuolisi nyt, niin hän menettäisi uskonsa kokonaan.

 

Hän katsoi  Samia, joka istui hänen viereensä. Sam näytti niin väsyneeltä, he kaikki olivat, mutta se särki hänen sydäntään nähdä nuori mies niin murheen murtamana. Sam rakasti hänen poikaansa, hän todella rakasti. Maailmassa oli siis yhä rakkautta jäljellä.

"Sam, sinä näytät todella väsyneeltä, eikö sinun kannattaisi mennä kotiin hetkeksi ja yrittää saada unta? Minä ja Henry olemme täällä ja soitamme heti jos jotain muutosta ilmaantuu." Evelyn sanoi luoden häneen huolestuneen katseen. Sam tuijotti hetken eteensä.

"Hän liikautti kättään…Haluan olla täällä kun hän herää." Sam sanoi. Evelyn katsoi häneen, asetti kätensä Samin käden päälle ja hymyili Samin katseen kohdatessa hänet.

 "Eikö olisi sitten parempi, että olet virkeä kun hän herää?…Lupaan että soitan sinulle heti, jos niin tapahtuu." Evelynin äänessä oli lämmin äidillinen sävy.

"Hyvä on, taidat olla oikeassa, soitan Kittylle hän saa tulla hakemaan minut täältä, en taida olla kunnossa ajamaan itse."

 

Isä istui poikansa vuoteen äärellä yksin, hänen vaimonsa mentyä juttelemaan hoitajien kanssa. Hän katsoi mietteliäänä pojan tajutonta, nukkuvaa muotoa ja häpesi itseään, muistaessaan miten oli käyttäytynyt silloin vuosia sitten kun oli saanut tietää, että Michael oli homo. Se oli tullut niin suunnattomana sokkina hänelle. Mitä hän olikaan sanonut silloin? Sanat joita hän oli käyttänyt saivat hänet värähtämään häpeästä ja itseinhosta. Hän oli ennen ajatellut, että kaikki homot olivat sellaisia säälittäviä tekosyitä miehiksi, jotka pukeutuivat tyttömäisesti, ja pelkäsivät kunnon fyysistä työtä ja itsensä likaamista, siis sellaisia todella naisellisia kimittäviä miehiä. Michael ei ollut koskaan osoittanut mitään sellaisia merkkejä. Poika oli harrastanut jalkapalloa, remunnut ystävänsä kanssa ties missä, ei koskaan leikkinyt tyttöjen leluilla, mikä ennen oli ollut hänen mielestään jotain mitä kaikki homot tekisivät lapsina. Michael oli aina antanut hänelle suurta ylpeyden aihetta. Hänen poikansa oli fiksu, urheilullinen ja erittäin komea. Henry muisti kyllä miten Michael oli ollut hyvin tarkka omasta ulkonäöstään teini-ikään tultuaan, mutta sitä hän oli pitänyt normaalina ja hyväksyttävänä.

"Isä, isä! Me voitimme! Me voitimme pelin!" Poika huusi, juostessaan keittiöön. Hänen kasvonsa ja vaatteensa olivat kuraiset, polvet naarmuilla ja veriset, mutta pojan huulilla oli leveä hymy ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Isä ei voinut olla hymyilemättä.

"Vai voititte, ketä vastaan pelasitte?" Isä kysyi.

 "Gregorin veljeksiä ja heidän ystäviään vastaan" Poika ilmoitti ylpeänä. "Me voitimme heidät vaikka olemme nuorempia! Ja minä tein ratkaisevan maalin! Se oli niin hienoa."

 "Kuulostaa siltä, olen todella ylpeä sinusta" Isä sanoi, nousi ylös ja pörrötti pojan hiuksia.

 "Michael! Olet jättänyt hirvittäviä kurajälkiä tänne" Äiti huusi, seuraten jälkiä keittiöön. Hän katsoi poikaansa, joka seisoi isänsä vieressä, katsoen jälkiä lattialla. "Ja katso nyt itseäsi, olet aivan kurassa, voi että sinun kanssasi" Äiti pudisteli päätään. Poika katsoi häneen hieman arasti ja puri alahuultaan, katsoen sitten tarkemmin itseään.

"Eve, älä nyt ole liian ankara, poika voitti pelin ja sitä on syytä juhlia! Mitä jos menisimme koko perhe ulos syömään" Isä ehdotti.

"Joo mennään!" Poika huudahti. Äiti katsoi miestään ja poikaansa, yritti pysyä ankarana, mutta heidän ilmeensä sulattivat hänet.

"Hyvä on. Sinä menet nyt pesulle ja vaihtamaan vaatteet, minä pesen lattian sillä välin. Ensikerralla, et kuitenkaan ryntää kuraisilla kengillä sisään." Äiti sanoi.

"Totta kai äiti! Anteeksi sotku! Voiko Tony tulla mukaan?" Poika kysyi.

"Voi, jos hänen vanhemmillensa sopii"

 "Minä soitan hänelle ja kysyn!" Poika huudahti ja oli jo juoksemassa ylös portaita.

"Michael! Ota nyt ne kengät pois jalasta!" Äiti parahti.

Henry hymyili muistoille, jotka olivat palanneet hänen mieleensä. Hän toivoi, että heille olisi annettu uusi tilaisuus korjata kaikki, että hän olisi voinut sanoa ja toimia eritavoin kuullessaan totuuden. Sellaista tilaisuutta ei kuitenkaan tulisi, mutta tulevalla oli vielä mahdollisuus, jos Michael vain heräisi. Oli todellakin julmin kohtalo maailmassa nähdä oman lapsensa kuolevan, kärsivän vanhempiensa edessä. Ei, sitä kohtaloa ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Henry nojasi käsiensä varaan. Hänen poikansa ei vain yksinkertaisesti saisi kuolla, ei nyt kun oli vielä niin paljon sanottavaa ja anteeksi pyydettävää. Henry nousi ylös tuolilta ja käveli ikkunalle, jonka sälekaihtimet olivat avoinna. Ulkona oli alkanut satamaan vettä.

Michael liikahti hieman, avasi silmiään varovasti, huoneessa oli niin valoisaa ja kirkasta. Hän räpytteli silmiään ja yritti totuttautua valaistukseen. `Missä oikein olen?…Enkö olekaan kuollut?` Hän mietti ja katsoi varovasti sivulleen, laitteita sänkynsä vieressä. Hän kohotti hieman käsiään, vain tarkistaakseen, että ne olivat vapaat kahleista. Hän ei vieläkään oikein täysin käsittänyt missä oli, tai oliko tämäkin vain unta ja että oliko hän todella elossa. Hän käänsi päätään toiselle sivulleen ja näki miehen hahmon seisovan selin häneen, katsomassa ikkunasta avautuvaa näkymää. Michael vavahti hieman pelosta, mutta siristi sitten silmiään ja katsoi hahmoa tarkemmin. Hahmo oli niin kovin tutun oloinen ja silti… `Tämän on pakko olla unta…ei se voi olla…voiko?` Michael ajatteli hämmentyneenä tarkastellessaan miestä.

"Isä?" Hän kysyi heikolla äänellä, ennen kuin ehti ajattelemaan tarkemmin. Mies kääntyi, yllättynyt ilme kasvoillaan, hän harppoi lähemmäksi poikaansa.

"Michael? Sinä olet herännyt!…minä…" Henry ei tiennyt mitä oikein yritti sanoa. Michael katsoi edelleen hyvin hämmentyneenä isäänsä, hän ei todellakaan ollut odottanut näkevänsä tätä enää koskaan ja siinä he nyt olivat, molemmat hetkellisesti vailla sanoja. Hänen isänsä oli vanhentunut, enemmän kuin mitä hän oli kuvitellut, toisaalta tämä vanheneminen oli tuonut jotain positiivista miehen olemukseen. Kasvot jotka hän muisti nähneensä viimeksi olivat kovat ja kylmät, silmät olivat katsoneet häntä halveksien ja nyt kasvoilla oli vain ja ainoastaan lempeyttä, ehkä jopa rakkautta?

Isä oli aivan vuoteen vieressä, katsoi suoraan poikansa silmiin ja huomasi hämmentyneisyyden niissä.

"Missä minä olen?" Michael kysyi katsoen uudestaan huonetta.

 "Olet sairaalassa…Kuinka voit?" Henry kysyi sitten. Michael hengitti muutaman kerran syvään.

"Um…Joka paikkaan sattuu" Hänen äänensä oli käheä.

"Odota, haen jonkun" Isä sanoi ja poistui huoneesta.

Pian, vaalea keski-ikäinen naislääkäri tuli huoneeseen. Michael katsoi naista tämän lähestyessä häntä.

"Isäsi kertoi että olet herännyt. Miten voit?" Nainen kysyi ja antoi hänelle lempeimmän hymynsä. Michael tunsi olonsa yhä hieman sekavaksi, hänen oli vaikea keskittyä mihinkään ja ymmärtää sitä mitä tapahtui.

"Väsyttää ja sattuu" Hän sai lopulta vastattua. Nainen hymyili hänelle edelleen. Lääkäri otti pienen lampun ja tutki sillä hänen silmänsä. Michael ei oikein ymmärtänyt toimenpiteen tarkoitusta.

"Annan sinulle hieman kipulääkettä." Lääkäri totesi seuraavaksi. Michael katsoi muualle lääkärin ottaessa ruiskun ja työntäessä sen piikin hänen käsitaipeeseensa.

 "Tulen taas katsomaan sinua muutaman tunnin kuluttua, jos tulee jotain niin voit kutsua meitä, painat vain tätä nappia." Lääkäri selitti, näyttäen hänelle missä kutsunappi sijaitsi ja sitten hän poistui.

Hän ei ehtinyt olla kauaa yksin kun hänen isänsä palasi huoneeseen, isänsä takana hän näki äitinsä, yhtä kauniina kuin hän oli aina ollut ja Michael halusi itkeä ikävästä, jota oli tuntenut.

"Äiti!" Hän sanoi ja kurotti käsiään äitiään kohti. Äiti ryntäsi poikansa luokse. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan, kun hän kumartui vuoteenääreen ja halasi poikaansa. Michael tarrautui äitiinsä, he molemmat itkivät.

"Voi rakas poikani…Michael, rakas lapseni." Äiti sopersi suukotelleessaan poikansa kasvoja. Äiti, jonka sydän oli murtunut poikansa menetyksestä, siitä suuresta kaipuusta ja katumuksesta, alkoi hiljalleen palautua yhteen ja poika, joka oli niinä monina kauheina painajaismaisina hetkinä ja vuosina toivonut tuntevansa oman äitinsä kädet ympärillään, kuulevansa lohduttavat äänen kuiskauksen korvissaan, halusi sillä hetkellä pitää äitinsä aina lähellään eikä koskaan enää päästää irti. "Anna anteeksi kultaseni, anna anteeksi…Rakastan sinua…Rakastan sinua niin kovin paljon…Anna anteeksi" Äiti hoki.

"Anna anteeksi minulle äiti, olin niin typerä…Rakastan sinua äiti" Michael avasi suljetut silmänsä ja katsoi äitinsä olan yli isäänsä. "Rakastan teitä molempia" Hän sanoi ja sai isältä lämpimämmän hymyn mitä oli koskaan nähnyt miehen kasvoilla.

Lopulta sekä hän että hänen äitinsä rauhoittuvat tarpeeksi tunteenpurkauksesta. Michael tunsi itsensä väsyneeksi, hänen olonsa on yhä sekainen ja hämmentynyt. Miljoona kysymystä seikkaili hänen mielessään eikä hän tiennyt mikä niistä olisi paras.

"Mikä päivä nyt on?" Hän kysyi lopulta.

 "Perjantai" Hänen isänsä vastasi.

"Monesko päivä?"

"10.10" Michael yritti laskea päiviä taakse, mutta ei oikein edes muistanut kuinka monta päivää oli vangittuna, `Ehkä viisi? Se tuntui pidemmältä` Hän mietti.

"Kuinka kauan olen ollut täällä?"

"Kolme päivää" Isä vastasi. `Kolme päivää? olenko tosiaan ollut tajuttomana niin kauan?` Hän kummasteli.

"Missä Sam on?" Hän kysyi ja katsoi äitiään, hän tiesi että Samin ansiosta hänen vanhempansa ovat täällä.

"Sam on tulossa, hän on muuten ollut täällä sairaalassa vierelläsi koko ajan" Äiti hymyili ja jatkoi. "Hän on hyvä mies, rakastaa sinua niin kovin paljon." Michaelista tuntui oudolta kuulla äidin sanovan niin ja vielä oudommalta kun isä hymyili osoittaen olevansa samaa mieltä.

Viimein Sam tuli huoneeseen, Evelyn ja Henry hymyilivät heille ja jättivät heidät kaksin. Michael katsoi Samia kiinteästi, kun tämä lähestyi vuodetta, hänestä Sam näytti aivan enkeliltä. Sam tunsi suurta helpotusta ja jälleennäkemisenriemua kun hän katsoi rakastaan. Hänen hengityksensä tuntui salpautuvan, kun hän katsoi Michaelin silmiin ja kun hän näki hymyn kaartuvan kalpeille huulille. Sam hymyili hänelle takaisin lempeästi.

"Hei" Michael sanoi heikolla äänellä, kun Sam istui vuoteen vierelle.

 "Hei" Sam vastasi ja hetken he vain katsoivat toisiaan. Sam asetti kätensä Michaelin kasvoille ja silitti posken ihoa hellästi.

"Voi luoja miten kaipasin sinua. Tuntuu niin hyvältä nähdä sinut hereillä." Sam huokaisi, hän olisi halunnut käpertyä Michaelin viereen sängylle, eikä koskaan lähteä hänen viereltään.

"Minullakin oli ikävä sinua." Michael kuiskasi ja antoi uuden uupuneen hymyn rakkaalleen. Sam kumartui painamaan kevyen suudelman toisen otsalle.

 "Miten voit?" Hän kysyi sitten. Michael mietti vastaustaan hetken.

"Hmm…olosuhteisiin nähden ihan hyvin…väsyttää vain todella paljon, hassua sillä luulisi että kolme vuorokautta unta riittäisi" Hän vastasi ja yritti nauraa hieman, vaikka todellisuudessa hänen olonsa oli todella kurja kipulääkkeestä huolimatta. Sam hymyili.

 "Kaikki ovat olleet niin huolissaan sinusta. Vanhempani kävivät täällä eilen, he varmistivat, että saat parasta mahdollista hoitoa. Kitty, Erick ja Paul ovat myös käyneet täällä." Sam sanoi ja jatkoi. "Poliiseille on ilmoitettu, että olet herännyt ja he haluavat puhua kanssasi huomenna… Luuletko pystyväsi siihen?" Hän kysyi varovasti. Michael sulki silmänsä hetkeksi.

"Enköhän, minun on pakko" Hän vastasi sitten avaten silmänsä.

"Hyvä. No nuku nyt, tarvitset lepoa, näemme sitten kun heräät" Sam sanoi ja suuteli Michaelia mahdollisimman hellästi. Hän huomasi heti, kuinka Michaelin vartalo jännittyi jo pelkästä kevyestä suudelmasta huulille. Hän katsoi huolestuneena häneen ja näki pelon häivähdyksen hänen silmissään. Michael huomasi Samin huolestuneisuuden ja koitti hymyillä ja rentouttaa itsensä. Sam nousi ylös ja käveli kohti ovea.

 "Sam" Michael kutsui, Sam kääntyi katsomaan taakseen.

 "Kiitos, kun sait vanhempani tänne, tarvitsen heitä." Michael sanoi ja sai vastaukseksi hellän, rakastavan hymyn.

"Arvelinkin niin rakkaani, nuku hyvin."

Kun hän oli yksin, kamalat muistot alkoivat palata hänen mieleensä. Kaikki se mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka hänet oli raiskattu. Hän muisti äänet, hän muisti kivun, muisti kuinka Ricky oli pidellyt hänestä kiinni, hänen kätensä ja jalkansa levitetty erilleen, koko hänen alastonvartalonsa näytteillä. Eikä hän ollut kyennyt tekemään muuta kuin huutamaan, kun he yksi toisensa jälkeen olivat tulleet häneen, nimitelleet huoraksi, väittäneet että hän nautti joka hetkestä. Hänen hengityksensä kiihtyi painajaismaisten muistojen pakottaessa tiensä hänen tajuntaansa, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän halusi huutaa ja hän halusi paeta, mutta ei voinut. Hänen kätensä puristuivat nyrkkeihin. Hän yritti epätoivoisesti ajatella jotakin muuta, mutta epäonnistui siinä. Hän pelkäsi, että Jean tulisi hakemaan hänet tai että Ricky tulisi hakemaan hänet. Michael pudisteli päätään ajatukselle, hän menettäisi järkensä lopullisesti, jos se tapahtuisi vielä kerran.

Michael ei ollut edes tajunnut huutavansa ääneen. Hänen koko ruumiinsa tärisi, hänen pupillinsa olivat pienentyneet pelosta ja hänen hengityksensä oli rauhatonta ja tiheää. Lääkäri oli tullut huoneeseen, yritti saada häntä rauhoittumaan ja puhui jotain mitä Michael ei ymmärtänyt. Lääkäri oli tarttunut hänen käteensä ja painanut piikin terän käsitaipeeseen.

"Tämä auttaa sinua nukkumaan" Nainen selitti ja pian hän tunsi kuinka hänen kehonsa rauhoittui, hengitys tasaantui ja hän lipui kohti unta.

Hän käveli katua pitkin kohti kotiaan. Oli syksy, puut olivat täydessä väriloistossaan ja ilma oli sateinen. Talo näytti tyhjältä. Hän avasi oven, tuli sisälle ja sulki oven perässään. Talossa vallitsi sinisenhopeinen pimeys. "Äiti? Isä?" Hän huhuili, muttei saanut vastausta. Hän näki jonkun liikkuvan yläkerrassa, hahmo katsoi häntä portaiden yläpäässä ja hävisi sitten hänen omaan huoneeseensa.

"Tony?" Hän kysyi, yhä minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Hän käveli portaat ylös, hänen huoneensa ovi oli raoillaan. Poika oli selin häneen, kasvot kohti ikkunaa. Hän seisoi paikoillaan hämmentyneenä, katsoen vierasta.

"Kuka sinä olet?" Hän kysyi lopulta. Poika oli paikoillaan hetken ja alkoi sitten kääntymään hitaasti. Michael huokaisi järkytyksestä; Nuoren, teini-ikäisen pojan toinen puoli kasvoista oli verenpeitossa ja kallo osittain haljennut.

"Se ei koskaan lopu." Poika sanoi ja katsoi suoraan häneen aavemaisilla silmillään.

"Evan?" Hän kysyi pelokkaalla ja epävarmalla äänellä.

"Hän ei koskaan lopeta…Kuolema on ainoa tapa lopettaa se, minä tein sen. Se oli ainoa tapa…Hän olisi jatkanut sitä aina…Hän ei koskaan lopeta." Poika jatkoi. Michael halusi paeta, mutta hänen jalkansa eivät suostuneet liikkumaan ja samalla tuo kuollut, verinen poika lähestyi häntä. "Minä tunsin hänet, tunsin hänet monta vuotta…Ricky ei koskaan lopeta, hän kostaa…Hän sanoi, että satuttaisi siskoani, jos en suostuisi. Hän sanoi että isäni menettäisi työnsä ja äitini myös. Mutta lopulta minä voitin, kuolema oli ainoa keino…Perheeni pelastui…Ricky on paholainen…Hän ei koskaan lopeta…" Poika pysähtyi vain metrin päähän hänestä ja hän saattoi nähdä selvästi vahingon kasvoissa, jotka pojan eläessä oli olleet kauniit. "Kuolema on ratkaisu, ainoa ratkaisu" Poika sanoi, ojensi kättään häntä kohti, kättään jossa hän piteli asetta ja nauroi.

Michael huusi ja havahtui painajaisesta, hän katseli pimeää sairaalahuonetta ympärillään ja huokaisi helpotuksesta. `Se oli vain painajainen` Hän ajatteli ja siirsi katseensa kohti ikkunaa, sälekaihtimet olivat auki ja hän saattoi nähdä yötaivaan joka oli täynnä tähtiä. Sairaalahuoneen ovi avattiin.

"Michael, tuhma poika, karkasit minulta taas" Ääni sanoi ja hän kääntyi katsomaan tulijaan kauhulla.

 "Miten sinä olet täällä?" Hän kysyi, ääniväristen ja katsoi kuinka Ricky lähestyi vuodetta.

"Tulin hakemaan omani pois. Oletko unohtanut että kuulut minulle? Aina vain minulle." Ricky sanoi virnuillen ja oli nyt aivan vuoteen vieressä. Karhea käsi siirtyi hänen sairaala-asunsa alle, sivellen hänen alastonta ihoaan. Michael vapisi, koitti huutaa apua, mutta kukaan ei tullut. "Eivät he välitä kultaseni, kaikki tietävät että olet minun, merkitsin sinut omakseni." Ricky puhui ja käsi siirtyi hänen jalkoväliinsä. "Minun huorani, minun. Aina..." Ricky nauroi.

Michael heräsi omaan huutoonsa. Hän yritti rauhoittaa itsensä. `Se oli vain unta, se oli vain unta` Hän hoki itsekseen ja katsoi huonetta ympärillään. `Ricky ei ole täällä. Olen yhä sairaalassa, kaikki on hyvin, vain unta. Rauhoitu, rentoudu.` Sairaanhoitaja, jota hän ei ollut aiemmin nähnyt astui sisään.

"Huomenta" Nainen toivotti hymyillen. Michael katsoi naista muttei vastannut. "Onko täällä kaikki hyvin?" Hoitaja kysyi tultuaan vuoteen viereen. Michael nyökkäsi. "Pääset tänään pois teholta toiselle osastolle, tilasi on jo paljon parempi" Nainen hymyili. Michael hymyili naiselle takaisin.

Aamupäivällä hänet siirrettiin toiseen huoneeseen, joka oli myös yksityishuone. Michael piti tästä huoneesta enemmän, osittain siksi että laitteet hänen vuoteensa vierellä vähenivät, vaikka muuten huone ei ollut kovinkaan paljon erilaisempi kuin edellinen. Hänen vanhempansa ja Sam tulivat pian siirron jälkeen hänen luokseen. Michael hymyili heille nähdessään heidät.

"Kuinka voit pikkuiseni?" Äiti kysyi painaen suukon hänen otsalleen. Michaelia hymyilytti hiukan, että äiti kutsui häntä yhä pikkuiseksi.

"Ihan hyvin" Hän vastasi, jotenkin tämä vastaus tuntui kaikista helpoimmalta.

 "Urhea pikkusotilaani" Äiti hymyili.

"Äiti, en ole enää 5-vuotias" Michael muistutti ja hymyili heikosti. Sam ja hänen isänsä naurahtivat hiukan.

 "Niin, mutta olet aina minun oma pikku vauvani, vaikka olisit ryppyinen 70-vuotias" Äiti sipaisi kädellään poikansa kasvoja.

"Toin sinulle lempisuklaatasi ja kirjan" Sam sanoi katsoen häneen.

"Kiitos Sam, laitatko ne tuohon pöydälle?" Michael osoitti pientä pöytää vieressään.

"Taru sormusten herrasta? En olekaan lukenut sitä vielä." Michael totesi katsoessaan kirjan kantta.

"Tiedän, siksi toin sen, jokaisen pitäisi lukea se ainakin kerran elämässä" Sam hymyili.

 "No kerrankin minulla on aikaa lukea tuo tiiliskivi, ei ole parempaakaan tekemistä…" Michael sanoi ja sai Samilta kummallisen katseen.

"Ei ole parempaakaan tekemistä? Et tiedä mitä olet menettänyt, tuo on paras kirja ikinä, se ei ole vain ajantappamista varten" Sam selitti. Michael ei voinut olla naurahtamatta tälle.

"Sovitaan sitten niin Sam, anteeksi jos loukkasin lempikirjaasi, se on varmasti ihan hyvä" Hän sanoi viimeisen osan hieman epäilevästi.

"Se on hyvä!" Sam tähdensi.

Seurasi hiljaisuus, Michael yritti kovasti työntää kaiken tapahtuneen mielestään, mutta se tuntui olevan mahdotonta, se onnistui vain pieniksi hetkiksi, mutta palasi sitten. Ja kun hän nyt katsoi vanhempiensa ja Samin kasvoihin, hän näki huolestuneisuuden niistä, hän näki että he miettivät mitä voisivat sanoa hänelle tai tehdä hänen hyväkseen. He säälivät häntä, eikä Michael pitänyt siitä säälintunteesta ympärillään. Häntä ahdisti myös se miten paljon he oikeastaan tiesivät siitä mitä hänelle oli tapahtunut, etenkin miten paljon hänen vanhempansa tiesivät. Häntä hävetti, hän tunsi itsensä niin kovin tahratuksi ja hänestä tuntui kuin hänessä olisi lukenut sana; raiskattu todella selvästi. Michael värähti hiukan. Hän ei ollut koskaan halunnut että hänen vanhempansa saisivat tietää siitä. Äiti huomasi epätoivoisen katseen poikansa silmistä, näki kuinka hänen ajatuksensa olivat vaeltaneet jonnekin, silmät paljastivat tuskan kaikista selvemmin. Hän muisti poikansa sellaisena kuin tämä oli ollut 17-vuotiaana ja ei pystynyt olla huomaamatta miten paljon tämä oli muuttunut siitä ja hän näki kaiken tämän pelkästään pojan silmistä.

"Voinko puhua Michaelin kanssa kahden?" Evelyn kysyi miehiltä, jotka seisoivat hänen takanaan.

"Toki" Molemmat sanoivat kuin yhteen ääneen ja poistuivat huoneesta.

"Michael, puhu minulle. Et voi hyvin, näen sen sinusta…Haluan tietää mitä ajattelet" Äiti puhui vakavalla äänellä ja kohtasi poikansa hämmentyneen ja pelokkaan katseen. "Sinun ei tarvitse esittää urheaa ja väittää että voit hyvin kun se ei ole totta, me kaikki haluamme auttaa sinua mutta sinun täytyy antaa meidän tehdä se" Äiti jatkoi. Michael katsoi poispäin äidistään, kohti ikkunaa.

"Minä…um…en tiedä mitä…" Michael takerteli. Äiti asetti kätensä hänen poskelleen ja ohjasi hänet hellästi kädellään katsomaan itseään.

"Kultaseni…pelkään että pidät kaikki tunteet sisälläsi ja että ne syövät sinut sisältä ennen pitkää, sinun täytyy puhua, jos et meille niin jollekulle muulle." Michael tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä eikä hän pystynyt pidättämään niitä, äiti nosti itkevän lapsensa syleilyynsä. "Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin" Hän lohdutteli ja silitti poikansa hiuksia.

"En ansaitse tätä, en ansaitse rakkauttanne" Michael sopersi ja äidin sydäntä kipristi kuullessaan ne sanat.

 "Mitä sinä höpiset kultaseni, totta kai ansaitset, ansaitset vain parasta"

 "En, se on kaikki minun syytäni, olin niin typerä ja omahyväinen ja ansaitsin sen kaiken" Michaelin ruumis vapisi äitiään vasten.

 "Mitä tahansa he tekivätkään sinulle tai saivat sinut uskomaan, niin se ei ole totta, et koskaan tehnyt mitään ansaitaksesi tätä, ei kukaan ansaitse kokea sellaista mitä olet kokenut…Etkä sinä koskaan ollut omahyväinen, olet hyväsydäminen ja kaunis ja viisas ja minun oma rakas poikani… Olit vasta lapsi, mikään ei ollut syytäsi. Ymmärrätkö? Ei mikään!"

Lopulta Michael rauhoittui ja laskeutui takaisin sängylle makaamaan. Äiti pyyhki kyyneleitä poikansa kasvoilta.

"Kaikki järjestyy vielä, kaikki muuttuu vielä paremmaksi vaikka näyttäisikin pahalta nyt, usko pois." Äiti hymyili lempeästi. Michael oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö Tonysta mitään? Onko hän kunnossa?" Michael kysyi yhtäkkiä. Hän oli viime aikoina ajatellut vanhaa ystävänsä paljon. Äiti hämmästyi hieman kysymystä, katsoi poikaansa hetken ennen kuin vastasi.

 "Tony voi oikein hyvin. Sen jälkeen kun katosit, Tony kävi meillä paljon, aina kyselemässä uutisia sinusta ja itseasiassa hän käy luonamme yhä. En oikein tiedä mitä teidän välillänne tapahtui silloin vuosia sitten, mutta Tony tuntuu uskovan, että se on hänen syytään että lähdit. Uskon, että Tony kaipaa sinua todella paljon" Michael ei voinut uskoa mitä kuuli. Tony oli käynyt kyselemässä hänestä? Tunsi syyllisyyttä hänen vuokseen? Kaipasi häntä?

"Ei se ollut hänen syytään." Michael mutisi katsomatta äitiään.

"Ehkä voisit soittaa hänelle kun voit paremmin?" Äiti ehdotti. Michael mietti tätä hetken, mutta sitten Sam tuli takaisin huoneeseen.

"Poliisit ovat nyt täällä, jaksatko puhua heidän kanssaan?" Sam kysyi ovensuusta. Michael nyökkäsi vastaukseksi. Sam poistui ja palasi pian takaisin nais- ja miespoliisi mukanaan.

"Odottaisitko ulkopuolella äiti?" Michael pyysi, hän ei todellakaan halunnut tämän kuulla minkäänlaisia yksityiskohtia, joita luultavasti joutuisi kertomaan.

"Totta kai kultaseni" Äiti suuteli vielä kerran hänen otsaansa ja poistui. Sam tuli istumaan hänen sänkynsä viereen.

"Sam ehkä sinunkin pitäisi…" Michael aloitti, mutta Sam katsoi häneen itsevarmana ja keskeytti hänet.

"Olen tässä kanssasi, sinun tukenasi" Michael katsoi poikaystäväänsä epäröiden, jotenkin hänestä tuntui että tämä oli sellaista mitä poikaystävän ei olisi hyvä kuulla, mutta katsottuaan aikansa Samin päättäväistä ilmettä, hän antoi tämän jäädä. Poliisit olivat myös istuneet alas huoneeseen tuoduille ylimääräisille tuoleille.

 "Kertoisitteko mitä tapahtui? Osaatteko nimetä tekijät? Montako heitä oli ja sitä rataa?" Michael oli hetken hiljaa ja yritti rauhoittaa itsensä. `Ricky tappaa sinut kun kerrot, jotenkin hän kostaa sen sinulle, tiedät sen` Ääni sanoi hänen päässään.

Sam tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi. Michael loi vielä yhden epäröivän katseen poikaystäväänsä, ennen kuin aloitti.

"Tuota…Heitä oli kuusi miestä…" Hän äänensä sanoi hiljaa. Sivusilmällä hän katsoi Samiin, joka oli värähtänyt hänen sanoilleen, Sam näytti kalpenevan hieman.

"Osaatteko sanoa keitä he olivat?" Naispoliisi kysyi.

 "Ric…Ricky Matthews, Jean Parouxe, Joe…" Michael pysähtyi miettimään, `Mikä miehen sukunimi oli?` Hän yritti muistaa kaikin voimin kunnes se lopulta palasi hänen mieleensä. "…Joe Taylor…muita en tuntenut aiemmin…yhden etunimi oli Dan…tai siksi häntä kutsuttiin…hän oli jenkki…ja sitten oli toinen ranskalainen mies Jaqcues, sukunimeä en tiedä ja sitten vielä yksi jenkkimies…Steve…" Poliisit kirjoittivat nimiä ylös.

"Teidän pitäisi antaa vielä lausunto siitä mitä tapahtui…eli kertoa kaikki alusta alkaen" Miespoliisi sanoi. `Voi hyvä luoja` Michael ajatteli kauhuissaan. Pitikö hänen todellakin kerrata se helvetti uudestaan näille tuntemattomille ihmisille ja…Samille? Poliisit huomasivat epätoivon hänen kasvoillaan.

"Ihan rauhassa vain, ottakaa aikanne." Naispoliisi sanoi ja hymyili rauhoittavasti. Michael hengitti muutaman kerran syvään ennen kuin alkoi kertomaan tapahtumien pääpiirteet. Hän lopetti kertomuksen siihen miten Jean oli pelastanut hänet talosta, mutta Ricky oli huomannut heidät, ampunut häntä ja Jean oli saanut hänet autolle, jolla Patrick oli tullut hakemaan heitä ja he olivat tuoneet hänet sairaalaan.

Hän katsoi uudestaan Samiin, joka tuntui olevan entistä kalpeampi kuultuaan kaiken.

 "Osaatteko sanoa missäpäin se talo on jossa teitä pidettiin?" Michael mietti hetken. Hän muisti että matka talolle oli tuntunut todella pitkältä, mutta toisaalta hän oli ollut silloin täydellisessä paniikissa eikä tiennyt oliko matka todella niin pitkä kuin miltä se oli tuntunut ja matkalla sairaalaan hän oli ollut vain puolittain tajuissaan, joten…

"Muistan vain, että se oli valkoinen rakennus metsän keskellä…Talo kuuluu ilmeisesti sille Jaqcues tyypille." Hän muisti rakennuksen vain hyvin hämärästi, katsottuaan taakseen heidän juostessa Jeanin kanssa kohti metsää. Mies lopetti kirjoittamisen.

 "Hyvä. Kirjoitamme lausuntonne vielä puhtaaksi ja sitten tuomme sen allekirjoitettavaksi." Mies virkkoi. Poliisit nousivat ylös tuoleiltansa.

"Ja älkää huoliko nämä miehet saadaan kyllä kiinni ja he joutuvat lukkojen taakse pitkäksi aikaa" Naispoliisi sanoi hymyillen lempeästi. Michael hymyili heille epävarmasti takaisin. Sitten poliisit poistuivat.

Michael tuskin uskalsi katsoa Samiin, joka istui hiljaa hänen vierellään ja näytti yhtä aikaa järkyttyneeltä ja vihaiselta. `Kuusi miestä??!! Kuusi? Koskemassa häneen, satuttamassa häntä…He ansaitsevat kuolla! He kaikki ansaitsevat piru vie tuskallisen kuoleman!` Sam ajatteli synkkänä.

"Sam?…" Michael kysyi varovasti, saamatta vastausta. "Sam?" Hän yritti uudelleen, tällä kertaa havahduttaen Samin ajatuksistaan. Sam katsoi häneen ja Michael näki että katsoessaan häntä Sam näki mielessään sen mitä hänelle oli tehty ja että se toi tuskaa Samin silmiin. `Sam inhoaa minua…hän pitää minua likaisena…Sam pitää minua huorana…` Michael ajatteli tuskastuneena ja puri alahuultaan.

Samin sydän oli murtua, hän kurottautui lähemmäksi Michaelia, joka säpsähti hänen lähestymistään hieman. Sam kietoi kätensä poikaystävänsä ympärille ja tunsi kuinka Michaelin ruumis vapisi hänen syleilyssään. Äkkiä Michael työnsi Samin kauemmaksi itsestään. Michaelin hengitys oli kiihtynyt ja hän näytti pelokkaalta.

 "Mitä nyt?" Sam kysyi huolestuneena.

"En tiedä…minä vain…um…muistin jotain…anteeksi Sam…"

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, ymmärrän kyllä, kaikki järjestyy" Sam lohdutti. Michael arveli että tulisi tulevaisuudessa kuulemaan paljon lausetta ;`Kaikki järjestyy` Hän ei vain tiennyt pystyisikö enää uskomaan siihen. Tuntui että kaikki oli vain tapahtunut jo liian monta kertaa.

 

 

24. Luku

 

Michael katsoi kohti ikkunaa, kirja lepäsi hänen vatsansa päällä, auki kohdasta johon hän oli sitä lukenut. Hän piti kyllä kirjasta, mutta hän oli liian turhautunut keskittyäkseen siihen. Hän halusi nousta ylös vuoteesta, kävellä, mennä ulos, ihan mitä vain muuta kuin maata vuoteessa. Hän huokaisi syvään ja katsoi pöytää vieressään, täynnä kukkia ja kortteja. Häntä huvitti ne hieman, eikä hän oikein tiennyt miksi. Hän oli nyt ollut toiset kolme päivää sairaalassa heräämisensä jälkeen. `Miltei yksitoista päivää kahlittuna paikoilleen` Hän ajatteli synkkänä. Kahleet eivät ehkä enää olleet näkyviä, mutta hänestä tuntui, että ne olivat yhä hänen ympärillään. "Sinun täytyy levätä" He sanoivat. "Menetit paljon verta, leikkausarven pitää parantua kunnolla…Olet yhä liian heikko" Hän huokaisi uudestaan, häneen sattui yhä, mutta kipu alkoi olla enemmän hänen sisällään, se alkoi olla enemmän henkistä. Hän tunsi sen jatkuvana ahdistuksena rinnassaan, joka ei jättänyt häntä rauhaan ja joka teki hengittämisestä ajoittain vaikeaa.

Sam, hänen vanhempansa, Kitty, Erick ja Paul kävivät hänen luonaan usein. Hän oli kyllä kiitollinen heidän tuestaan ja siitä että he jaksoivat istua hänen vierellään siinä kolkossa sairaalahuoneessa, mutta se sääli ja se huoli, kaikki se varovaisuus hänen ympärillään, se oli niin ahdistavaa. He yrittivät piristää ja lohduttaa häntä, mutta hän pystyi niin selvästi näkemään kuinka tarkasti he yrittivät valikoida sanansa, että kaikki muu meni hänen korviensa ohitse.

Unet olivat kauheimpia; loputtomia, hirvittäviä painajaisia. Kertausta niistä viidestä hirveästä päivästä ja yöstä tai niistä vuosista ennen kuin Sam oli tullut hänen elämäänsä. Välillä unet alkoivat hyvinä ja onnellisina, mutta vaihtuivat väistämättä synkiksi aina loppua kohden. Unilääkkeet olivat armeliaita, hän oli huomannut. Tarpeeksi vahvoina, ne soivat suloisen unettoman unen ja hän tiesi tulevansa tarvitsemaan niitä jatkossa.

"Pahin on jo ohi" He sanoivat, mutta hänestä tuntui että vaikein oli yhä edessä. Jokainen tuleva päivä tulisi olemaan kamppailua selviämään normaalissa elämässä, oppimista elämään painajaisten ja demonien kanssa, jotka varmasti seuraisivat häntä hautaan asti. Pelko, hän tulisi pelkäämään aina. Hän ei tulisi koskaan luottamaan siihen, että pahin olisi jo ohitse. Hänen kiduttajansa olivat yhä olemassa, yhä jossakin. Ricky yrittäisi kostaa, hän oli varma siitä, ja Jean? Jean halusi hänet yhä takaisin, Jean oli halunnut viedä hänet jonnekin muualle ja ainoa mikä sen oli estänyt, oli se että häntä oli ammuttu. Hän olisi ollut liian heikko paetakseen Jeanilta ja Patrickilta, hän tiesi sen. Michael värähti ja sulki silmänsä. Hän ei ollut kertonut kellekään siitä pelostaan, että Jean tulisi hakemaan häntä, eikä hän aikonut kertoa, he huolestuisivat liikaa ja kahlitsisivat häntä lisää sillä huolellaan.

Huoneen ovi avattiin.

"Minulla on todella hyviä uutisia rakas" Sam sanoi iloisenkuuloisena kävellessään häntä kohti. Michael käänsi katseensa ja hymyili.

"Kerro" Hän pyysi. Sam istui tuolille hänen viereensä.

"He ovat saaneet Rickyn, Joen ja ne kaksi muuta jenkkiä kiinni lentokentältä. Heidät on pidätetty." Sam kertoi hymyillen tyytyväisenä. Michaelin oli vaikea uskoa korviaan, hän tunsi helpotusta tästä tiedosta ja samalla kuitenkin pelkoa. "Ricky ei satuta enää ketään" Sam jatkoi. Michael sulki silmänsä, huokaisi syvään ja katsoi sitten Samia hymyillen.

"Se on hyvä kuulla, kiitos Sam." Hän sanoi sitten. Hänen hymynsä hälveni kuitenkin nopeasti ja hän katsoi kohti tyhjyyttä.

"Mitä nyt? Luulin, että tämä piristäisi sinua" Sam kysyi ja kosketti hellästi hänen kasvojaan.

 "Jean on vielä vapaalla, ja entä se yksi ranskalaismies? He eivät saaneet heitä?"

 "On vain ajan kysymys milloin he löytävät heidät, älä huolehdi." Sam yritti lohduttaa. Michael tunsi paniikin kertyvän sisällään, kun hän ajatteli tulevaa ja oikeudenkäyntiä, joka seuraisi väistämättä.

 "Entä jatko? Pitääkö minun mennä todistamaan?…En halua mennä oikeuteen, onko minun pakko? Pitääkö minun kohdata kaikki heidät uudestaan?…en halua…en halua sitä…en halua kertoa kaikkea mitä tapahtui joillekin tuntemattomille ja…" Michael puhui nopeasti, hän vapisi ja pidätteli kyyneliä. Sam syleili häntä varovasti.

 "Älä pelkää, he saavat rangaistuksen, he kaikki saavat, älä pelkää rakas…"

"Kuinka pitkän rangaistuksen? Entä jos he eivät uskokaan? Entä jos he päästävät Rickyn vapaaksi?…Hän ei koskaan lopettaisi…"

"Todisteet ovat niin vahvat heitä kaikkia vastaan, ettei yksikään tuomari päästäisi heitä vapaaksi…Muista ettet ole yksin, sinun ei tarvitse mennä sinne yksin, me olemme kokoajan kanssasi." Sam rauhoitteli häntä. Michael ajatteli tätä hetken, keskittyi rauhoittamaan omanhengityksensä ja yritti samalla rohkaista itseään. Hänen täytyi pysyä rohkeana nyt, olla sitä niin kauan kunnes Ricky olisi lukkojen takana. `Vihdoin on hänen vuoronsa kokea, miltä tuntuu olla käsiraudoissa, vapausriistettynä.` Hän ajatteli tuntien tyytyväisyyttä, jos Rickyn annettaisi pysyä vapaalla, hän satuttaisi lisää ihmisiä. Michael käänsi katseensa Samiin, puristi hänen kättään ja hymyili.

 "Minä pystyn siihen, pystyn siihen koska sinä olet kanssani."

"Minkälainen olo sinulla muuten on tänään?" Sam kysyi.

 "Alan voida jo paremmin…" Michael aloitti ja jatkoi. "…Mutta täällä sairaalassa on pirun tylsää, haluaisin liikkua jo…" Hän yritti pitää synkimmät ajatuksensa ja ahdistuksensa yhä itsellään.

 "Odota hetki, tulen pian takaisin" Sam ilmoitti sitten ja nousi ylös. Michael katsoi hieman hämmentyneenä poikaystävänsä perään.

Sam palasi sairaanhoitajan ja pyörätuolin kanssa oltuaan vain kymmenen minuuttia poissa. Michael katsoi heitä epäillen.

"Mitä nyt? " Hän kysyi.

"Ajattelin, että voisimme kiertää sairaalaa, että se olisi toisi vähän vaihtelua sinulle" Michael oli hiljaa, katsoi Samia, pyörätuolia, sairaanhoitajaa ja sitten taas takaisin Samia.

"Pyörätuoli?" Hän sanoi, katsoen sitä uudestaan nyrpistäen hieman nenäänsä. Sam huomasi tämän ja virnisti.

"Älä sinä nyrpistele nenääsi, et pysty vielä kävelemään, olet liian heikko siihen, joten…" Sam hymyili, sairaanhoitajan tullessa hänen luokseen ja auttaessa hänet istuma-asentoon. Nainen tuki häntä hänen noustessaan seisomaan. `Tämä on todella typerää` Hän ajatteli, tuntien itsensä todella avuttomaksi ja heikoksi. Hän istui pyörätuoliin.

"Tämä on niin typerää, en ymmärrä miksi en voisi kävellä, ei jaloissani ole mitään vikaa, katso nyt" Michael huokaisi ja nosti ensin toista jalkaansa ja sitten toista osoittaakseen, että ne todella liikkuivat. Ehkä Sam ei ollut aikaisemmin tietoinen siitä? Ehkä Sam luuli, että hän oli halvaantunut? Hän ajatteli mielessään. Sam naurahti, työntäessään pyörätuolia eteenpäin käytävällä.

"Rakas, tiedän kyllä että jaloissasi ei ole mitään vikaa, mutta sinut on leikattu vain kuusipäivää sitten, on syytä olla yhä varovainen…ja sitä paitsi tämä on hyvää harjoitusta siihen kun työntelen sinua vanhana vanhainkodin käytävillä." Sam virnuili.

 "Sinä työntelet minua? Anteeksi nyt van Samuel, mutta se tulen kyllä olemaan minä joka työnnän sinua pyörätuolissa, minä olen sentään nuorempi meistä! Joten nauti tästä vielä kun voit." Michael sanoi, Sam hymyili hänen takanaan, ei se häntä haittaisi, hän olisi vain onnellinen jos he todella olisivat yhdessä vielä niin vanhoina. Hän ei tiennyt, että samaan aikaan kun hän ajatteli sitä, Michael epäili mielessään, tulisiko koskaan todella elämään vanhaksi.

Lily Doyle katsoi ystävätärtään epäuskoisena.

"Ricky on pidätetty?" Hän toisti. Nuorempi nainen otti kulauksen kahvistaan ja nosti sitten katseensa Lilyyn.

"Niin, sain puhelun eilen…Enkä oikein tiedä mitä ajatella siitä." Linda sanoi kurtistaen kulmiaan.

"Minkä vuoksi hänet on pidätetty?" Lily kysyi.

"Se on se oudoin juttu siinä…Häntä syytetään vapaudenriistosta, raiskauksesta ja murhayrityksestä joidenkin muiden miesten kanssa. Ilmeisesti Joe Taylor on myös yksi niistä miehistä." Linda selvensi.

 "Ricky ja Joe raiskaajia?…En voi uskoa sitä…Sanoit että he ovat pidätettynä Pariisissa? Mitä ihmettä he siellä tekisivät? Kuka se nainen oikein on, se joka syyttää heitä?" Lily kysyi, hyvin hämmentyneenä kuulemastaan. Linda oli hetken hiljaa ja katsoi häntä.

"Se ei ole nainen, Lily" Nuorempi nainen sanoi sitten vakavalla äänellä.

"Mitä sinä oikein tarkoitat?" Lily kysyi.

 "Uhri ei ole nainen, vaan nuorimies." Lily nousi ylös pöydän äärestä, epäusko kasvoi hänen silmissään.

"Mutta sinähän sanoit, että…" Hän aloitti. Linda katsoi häneen.

"Että he ovat raiskanneet hänet? Kyllä Lily, siitä heitä syytetään." Lily yritti sulatella kuulemaansa, hän ei ymmärtänyt sitä, se oli niin outoa, hän oli tuntenut Rickyn 7-vuotiaasta asti.

"Mutta …Ricky…Ricky on hetero…miksi hän raiskaisi jonkun pojan?" Lily änkytti. Linda oli siirtynyt tuijottamaan jälleen kahvikuppiaan.

"Usko pois, Lily tämä on minulle yhtä vaikeaa käsittää kuin sinulle…Sen jälkeen kun Evan kuoli, Ricky on ollut minulle kuin veli…En ole nukkunut kokoyöhön, kun olen vain käsitellyt sitä mitä kuulin eilen…Otin kuitenkin selvää asioista, olen puhunut Rickyn asianajajien kanssa ja ilmeisesti todisteet häntä vastaan ovat kovia…En tiedä mitä ajatella ja toisaalta…Aloin miettimään häntä, Ricky on komea, menestyvä mies. Miksi hänellä ei tähän ikään asti ole ollut mitään pitkäkestoista suhdetta? Ennen ajattelin, että hän on liian kiireinen mies seurusteluun, mutta nyt…" Linda huokaisi ja jatkoi. "En haluaisi uskoa sitä, etenkin kun se nostatti mieleeni erään niin kammottavan ajatuksen, että…" Lindan ääni murtui ja hän alkoi itkeä.

Lily nojasi tiskipöytään ja sulki silmänsä. Ajatus, joka oli Lindan mielessä, oli noussut nyt myös hänen omaansa. Jos se mistä miestä syytettiin oli todellakin totta, niin entä jos?…Lily nosti vapisevan kätensä ohimolleen, yrittäen pakottaa ajatuksen ulos tajunnastaan. Linda nousi ylös pöydän äärestä.

"Minun on nyt mentävä Lily, jutellaan myöhemmin." Nainen sanoi ja tuli halaamaan häntä. Hän irtautui halauksesta ja katsoi ystävätärtään. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain siitä ajatuksesta, joka juoksi heidän molempien järkyttyneissä ja pelokkaissa mielissään, mutta huomasi ettei pystynyt siihen. Se oli aivan liian kauheaa, hän ei halunnut uskoa, että se olisi totta.

"Nähdään Linda" Lily sanoi ääni vapisten ja kuunteli kuinka toinen lähti ja sulki ulko-oven perässään.

 

Hän käveli olohuoneeseen ja istui lempinojatuolilleen, hänen katseensa osui kuvaan kirjahyllyssä, jota hän oli tuijottanut lukemattomat yksinäiset ja kylmät illat. "Rakastan sinua Lily, olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Haluan viettää kanssasi koko lopunikäni…" Hän pystyi yhä kuulemaan äänen hänen mielessään, vaikkei ollut kuullut sitä todellisuudessa 30-vuoteen. Hän käveli hyllylle ja otti kuvan käteensä palaten sitten takaisin paikalleen, hän tuijotti kasvoja herkeämättä, kyyneleet kohosivat hänen silmäkulmiinsa.

"Tämä on sinulle" Poika hymyili ja ojensi hänelle sievän rasian. Hän avasi sen ja katsoi kauniisti koristettua, sydämenmuotoista kultakorua.

"Voi Evan tämä on niin kaunis." Hän henkäisi.

 "Siellä on kaiverruskin takana" Evan sanoi ja käänsi korun ympäri. ”E&L. Rakastan sinua." Hän katsoi poikaystäväänsä ja suuteli häntä.

"Odota laitan sen sinulle" Poika sanoi heidän irtauduttua suudelmasta. Hän sipaisi tytön hiukset hänen niskaltaan ja kiinnitti korun paikoilleen. Lily nosti kätensä koskettaakseen korua.

 "En ikinä riisu tätä, pidän tätä aina. Rakastan sinua Evan"

 "ja minä rakastan sinua Lil"

Hän oli tehnyt niin kuin lupasi, hän ei ollut koskaan riisunut korua. Evan oli kiinnittänyt sen hänen kaulaansa ja siitä lähtien se oli pysynyt paikoillaan. Hän saattoi yhä muistaa pojan käsien kosketuksen hänen niskassaan. Heidän oli pitänyt viettää koko loppuelämänsä yhdessä. He olivat olleet todella nuoria, mutta luottaneet toistensa rakkauteen. He olivat tunteneet toisensa leikki-ikäisistä asti ja heidän suhteensa oli kehittynyt ystävyydestä rakkaudeksi hiljalleen. "Tiedän, että olemme yhä nuoria Lil, mutta tiedän myös, etten koskaan rakastaisi ketään toista….En ole rikasmies niin kuin Ricky, enkä luultavasti tule koskaan olemaan, mutta tiedän että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Haluan vielä joskus perustaa perheen kanssasi." Lily muisti kaikki heidän haaveensa, hän muisti kaikki Evanin unelmat, kuinka he olivat monesti valvoneet myöhään yöhön puhuen niistä. He olivat olleet molemmat toistensa ensimmäisiä ja Lily muisti yhä miltä oli tuntunut rakastella Evanin kanssa, miten pehmeiltä hänen kätensä olivat tuntuneet, ja hänen huulensa, jotka olivat olleet silkkiset kuin ruusunterälehdet. Kukaan ei ollut koskaan sen jälkeen koskettanut häntä niin, se ei ollut koskaan enää tuntunut niin hyvältä, kuin miltä se oli tuntunut Evanin kanssa.

Kyyneleet valuivat yhä holtittomammin alas naisen kasvoja. Hän muisti muutoksen, joka oli vienyt hänen enkelinsä. Heidän yllensä oli laskeutunut pimeys, Evan oli muuttunut ja kadonnut kuolemaansa nopeammin, kuin mitä hän oli koskaan ehtinyt ymmärtää, kukaan heistä ei ollut ehtinyt ymmärtää sitä, kunnes hän oli jo poissa. Yhtenä päivänä he olivat nauraneet, rakastelleet ja haaveilleet ja seuraavana hän kohtasi pojan joka oli vetäytynyt kuoreensa. "Mene pois! Älä koske minuun! En halua sinua tänne!" Evan oli huutanut hänelle kyyneleet silmissään. Lily ei ollut ymmärtänyt. Hän oli itsekin alkanut itkeä, vaatinut poikaystävältään selitystä, mutta hän ei päässyt hänen lähelleen, kukaan ei päässyt. Hän oli huomannut kuinka Evan alkoi eristäytyä ja kadota yhä kauemmaksi ja hän oli epätoivoisesti yrittänyt saada otteen pojasta, muttei ollut onnistunut.

31.07.1973 Hän ei koskaan unohtaisi sitä päivää. Hän oli tullut Evanin kotitalolle tarkoituksenaan viimeinkin saada poika kertomaan, mikä häntä vaivasi. Hän oli kävellyt kohti taloa, nähnyt poliisit ja ruumisauton. Kaksi miestä kantoivat paareja. Lily muisti mustan ruumispussin, hän muisti nähneensä Rickyn pihassa, poika itki. Evanin vanhemmat, Emily oli huutanut ja itkenyt sydäntä särkevästi miestään vasten. Lily oli juossut pihaan, nähnyt juuri kun paarit nostettiin ruumisauton sisään. Hän oli vapissut kauttaaltaan, hän oli tuskin nähnyt enää mitään kyyneleittensä lävitse. "Evan!" Hän oli huutanut, uudestaan ja uudestaan, mutta poika ei tullut hänen luokseen ja hän oli tiennyt, hän oli tiennyt, muttei ollut halunnut uskoa sitä. Hänen jalkansa olivat pettäneet ja hän oli kaatunut polvilleen nurmikolle. "Evan!….Ei! Ei!…Ev…"Ricky oli tullut luokseen.

"Voi Lil, tämä on hirveää…niin hirveää" Ricky oli sanonut ja puristanut hänet rintaansa vasten.

"Evan…Haluan Evanin…haluan Evanin…miksei hän tule…Ev…" Lily ei juurikaan muistanut mitään siitä mitä oli tapahtunut seuraavien kahdenviikon aikana. Hän oli halunnut kuolla, hänen sydämensä oli ollut palasina, kaikki vaikutti niin turhalta, häneen oli sattunut ja hän oli vain halunnut Evanin, hän oli halunnut rakkaansa. Hän oli miltei tappanut itsensäkin, mutta Ricky oli ollut hänen tukenaan ja puhunut hänelle järkeä. Ricky oli lohduttanut häntä ja hän oli lohduttanut Rickyä.

Lily pudisteli päätään. Hän käveli makuuhuoneeseensa ja otti vanhan päiväkirjansa välistä kirjeen, jonka Evan oli kirjoittanut hänelle hyvästeiksi. Hän tuijotti hetken tuttua käsialaa ja kellastunutta paperia, ennen kuin alkoi lukemaan.

Rakas Lily

Olen kampaillut tämän kirjeenkirjoittamisen kanssa jo tuntikausia, on niin paljon sanottavaa, mutta liian vähän aikaa kirjoittaa se kaikki. Ajatukseni eivät juokse nyt niin selkeästi, että tämä olisi helppoa. Katson kelloa jatkuvasti, en ole nukkunut koko yöhön. Valehtelisin, jos sanoisin ettei minua pelota, mutta olen joka tapauksessa tehnyt päätökseni. Olen niin pahoillani Lily, toivon että annat minulle anteeksi tämän, että te kaikki annatte minulle anteeksi.

Rakas, suloinen Lily, älä ikinä luule ettenkö rakastaisi sinua. Rakastan sinua koko sydämestäni, olen aina rakastanut. Muista meidät ja muista minut, sellaisena kuin olin ennen eikä sellaisena mikä minusta on nyt tullut. Ne asiat mistä puhuimme ja tulevaisuus jota suunnittelimme, halusin sitä, kaikki mitä sanoin silloin oli totta ja suoraan sydämestäni. On kuitenkin tapahtunut jotain, mistä en pysty puhumaan ja joka on muuttanut minut niin täydellisesti, etten enää näe miten pystyisin jatkamaan elämääni kantaen sen tapahtuman muistoa itsessäni ja tiedän, ettei se loppuisi, se jatkuisi aina. En pysty elämään elämääni siten. Minun on pakko paeta, enkä keksi muuta keinoa. Luota minuun, olen yrittänyt, mutten näe muuta vaihtoehtoa kuin tämä.

Sinä rakkaani, sinä ansaitset miehen joka pystyy antamaan sinulle kaikkensa, joka rakastaa sinua joka päivä ja joka saa sinut nauramaan ja hymyilemään. Naurusi on kauneinta mitä olen ikinä kuullut ja sinä olet kauneinta, mitä ikinä olen nähnyt. Haluan, että olet onnellinen ja että rakastat. Ole onnellinen Lily, muista minut, mutta jatka elämääsi.

Pyydän vielä kerran anteeksiantoasi. Muista ettet olisi voinut tehdä tai sanoa mitään joka olisi muuttanut asioita. En vain pysty enää jatkamaan. Ehkä vielä näemme jokin päivä, toisessa elämässä tai taivaassa jos sellainen on. Odotan sinua siellä, odotan ja katson kuinka elät elämäsi vanhaksi naiseksi asti. Odotan näkeväni sinut onnellisena Lily, muista se.

Ikuisella rakkaudella: Evan                                        

Lily tuijotti kirjettä pitkään, puristi sen sitten rintaansa vasten ja itki. `Miksi Evan? Miksi?` Hän kysyi kysymystä mielessään, sitä samaa jota hän oli kysynyt itseltään kaikki ne 30-vuotta. Evanin viimeinen toive oli ollut, että hän olisi onnellinen ja jatkaisi elämäänsä. Hän oli yrittänyt, mutta onni oli ollut vaikea tavoittaa, hänen sydämensä ei koskaan ollut toipunut. Hän oli mennyt naimisiin 26-vuotiaana ja eronnut neljä vuotta kestäneen liiton jälkeen. "En pysty kilpailemaan sydämestäsi kuollutta vastaan, olen kyllästynyt hänen haamuunsa Lily." Harry oli sanonut, todetessaan haluavansa eron. Lily ei ollut sanonut sanaakaan, hän oli ymmärtänyt. Hän ei koskaan ollut rakastanut Harryä, se oli aina ollut enemmän ystävyyttä hänen puoleltaan, oli ollut turvallista olla ystävän kanssa. Harryn jälkeen hän oli ollut yksin, hänen sydämensä kuului aina sille pojalle, joka kuoli 30-vuotta sitten, aina.

"Tekikö Ricky sinulle jotain? Mitä hän teki sinulle rakkaani?" Hän kysyi tyhjyydeltä. Hänen oli saatava tietää totuus, kaikkien niiden epätietoisten vuosien jälkeen hänen oli saatava tietää. Hän matkustaisi Pariisiin, saadakseen vastaukset kysymyksiinsä.

********************

Ricky istui kolkon huoneen pöydänääressä, kun Lily tuli sisään. Mies katsoi naista hymyillen.

 "Lily, miten ihanaa että tulit. Kaipasinkin ystävällisiä kasvoja." Mies sanoi naisen istuessa alas. Lily katsoi Rickyä epäluuloisena. "Tämä on ihan järjetöntä Lily, kuulitko mistä he syyttävät minua?" Ricky kysyi.

"Kuulin kyllä…" Lily vastasi irrottamatta katsettaan miehestä.

"Minäkö muka raiskaisin ja yrittäisin murhata jonkun?" Ricky jatkoi, pudistellen päätään. Lily kurtisti kulmiaan, hän oli viimepäivien kuluessa saanut lisää tietoa ja suhtautui nyt todella epäilevästi vanhaa ystäväänsä kohtaan.

 "Miksi heillä on sitten sinun DNA:tasi?" Lily kysyi.

 "Mistä minä tiedän! Se poika on varmasti hullu" Nainen huokaisi, hän oli nyt varma että Ricky oli syyllinen, oli uskomatonta miten mies kuitenkin yritti yhä kieltää kaiken.

"Kuulin, että se poika on joskus asunut luonasi, miltei neljä vuotta Ricky! Siitä on todistajia. He sanovat, että luulivat häntä sinun veljenpojaksesi. Miten selität sen Ricky?" Lily kysyi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. Rickyn ilme synkkeni ja hetken mies oli hiljaa. "Teitkö sinä Evanille jotain? Oliko sinulla jotain tekemistä hänen kuolemansa kanssa?" Lily kysyi ääni tiukentuen. `Miten en aikaisemmin nähnyt tätä?` Hän kysyi samalla itseltään.

Ricky tuijotti häntä hetken, kunnes julma virne kohosi hänen huulilleen.

"Luulenpa Lily, että saatan joutua vankilaan…" Mies aloitti sitten.

"Evan oli niin kaunis eikö ollutkin?" Ricky jatkoi ja katsoi häneen läpitunkevilla silmillään saaden Lilyn vääntelehtimään epämukavuudesta tuolillaan.

 "Meidän oma suloinen Evanimme…Kyllä, ajattelen häntä usein…Hän tuli luokseni silloin yhtenä iltana, olimme altaalla ja hän puhui sinusta taukoamatta "Lily sitä ja Lily tätä" -luoja miten ärsyttävää se oli…ja samaan aikaan hän heilutteli sitä pientä tiukkaa persettään nenäni edessä…Muistatko sen? Muistatko miten täydellinen hän oli Lily?" Lily katsoi miestä järkyttyneenä, kykenemättä puhumaan. "Haluatko tosiaan tietää Lily?…Haluatko kuulla miten poikaystäväsi rukoili minua? Kuinka hän huusi allani? Hän voihki, kuin huora kiimassa, huusi kuin nainen, kun otin hänet…Hän vuosi verta Lily, sinä yönä hän oli todella kaunis." Nainen tärisi raivosta ja järkytyksestä miehen katseen alla. "Ja haluatko kuulla lisää? Otin hänet vielä uudestaan, samalla sängyllä jolla tekin varmasti rakastelitte. Kysyin häneltä haluaako hän mieluummin, että otan sinut ja hän uhrasi itsensä sinun tähtesi…Kyllä se säälittävä huora taisi todella rakastaa sinua Lily…Harmi että hän tappoi itsensä, nautin hänestä suuresti, aivan kuten nautin siitä huorasta, joka toimitti minut tänne." Ricky nauroi.

"Senkin ällöttävä, sadistinen, perverssi! Hän oli sinun ystäväsi! Evan oli sinun ystäväsi!" Nainen huusi noustuaan tuolistaan, hän käveli miestä kohti ja kirkui. "Mätäne helvetissä Ricky! Toivon että he repivät sinut palasiksi vankilassa!" Nainen itki, oli käydä miehen kimppuun, mutta vartijat estivät häntä. "Mätäne helvetissä!" Nainen kirkui, kun vartijat taluttivat häntä ulos. Ricky nojautui taaksepäin ja hymyili tyytyväisenä. Miten hän nauttikaan ihmisten kärsimyksestä, miten hän nauttikaan heidän tuskastaan ja huudoistaan. Lily tulisi näkemään painajaisia, Ricky ajatteli ja hänen hymynsä kasvoi. Hän tiesi joutuvansa vankilaan, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä sinne loppuiäkseen. Ei, hän pääsisi vielä vapaaksi, hän osasi pelata tätä peliä. Hän tiesi mitä tehdä…

 

 

25. Luku

 

15.10.2003

Viimein hän pääsi kotiin sairaalasta. Michael oli yhä yllättynyt siitä, kuinka väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja heikoksi. Sam toi hänet istumaan sohvalle, polvistui hänen eteensä ja tarkkaili häntä tiiviisti.

 "Haluatko jotain? Otatko teetä? Jotain syömistä? Tuonko sinulle peiton? M…" Sam kyseli. Michael hymyili hänelle heikosti ja toi sormensa Samin huulille keskeyttääkseen hänet.

"Ota ihan rauhassa Sam, pärjään kyllä…mutta tee voisi maistua." Hän sanoi. Sam nousi välittömästi ylös toteuttaakseen hänen pyyntönsä. Michael katsoi hänen peräänsä hymyillen ja tunsi pian äitinsä käden hiuksissaan, hän kääntyi katsomaan vanhempiaan. Äiti kiersi sohvan ja istui hänen viereensä.

"Miten voit kultaseni?"

 "Ihan hyvin." Hän vastasi tottuneesti. Äiti katsoi poikaansa huolestuneena. Hän epäili, että hymy hänen kasvoillaan oli vain naamio, joka kätki tuskan sisällä. Hän tunsi poikansa, mutta ei tiennyt kuinka auttaa häntä. Hän nosti kätensä poikansa kasvoille ja katsoi häntä surullisena, mutta hymyillen.

"Miksi et vieläkään puhu meille?" Hän kysyi hiljaa. Michael katsoi äitiään yllättyneenä ja nosti oman kätensä äitinsä käden päälle.

"Mitä tarkoitat?…Puhunhan minä" Evelyn silitti poskenihoa kätensä alla.

"Vastaat aina voivasi hyvin, mutta voitko sinä hyvin? Sinun silmäsi ovat aina paljastaneet sinut, katson sinua ja minä…Yrität yhä suojella meitä, vaikkei sinun tarvitsisi" Evelyn sanoi. Michael perääntyi äidistään.

"Minä voin hyvin, olen kunnossa äiti, todella minä olen." Hän huokaisi ja katsoi äitiään toivoen vakuuttavansa tämän.

Sam palasi huoneeseen tee-tarjottimen kanssa. Michael otti kupin käteensä.

 "Samilla on syntymäpäivät pian, pitäisi miettiä juhlia." Hän sanoi, haluten epätoivoisesti vaihtaa puheenaihetta. Evelyn huokaisi ja kohtasi Samin katseen, joka näytti myös huolestuneelta. Sam istui Michaelin toiselle puolelle.

"Ajattelin, että viettäisimme syntymäpäiväni kahdestaan täällä kotona…" Sam sanoi ja katsoi häntä. Michael kurtisti kulmiaan.

"Älä viitsi Sam, tiedän että haluat juhlat! Lakatkaa jo kohtelemasta minua kuin särkyisin minä hetkenä hyvänsä! En ole sairas, en ole rikki! En kaipaa sääliänne! En kaipaa huoltanne! Lopettakaa jo!" Hän huusi, nousten ylös. Ahdistus hänen sisällään kasvoi, hän hengitti kiivaasti, huone pyöri hänen silmissään, kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja vetivät hänet halaukseen. Hän ei edes ollut tajunnut itkevänsä. Sam kuiskaili rauhoittavasti hänen korvaansa, kädet silittivät hänen selkäänsä. Hetkeksi hän pystyi rauhoittumaan, mutta pian hän ahdistui otteesta ympärillään ja veti itsensä irti Samista. Hän astui haparoiden taaksepäin ja vapisi. Hän tunsi olevansa niin hukassa. Evelyn tuli poikansa luokse ja otti hänet lämpimään syleilyyn.

"Olet varmasti vain väsynyt kultaseni, sinun on parempi yrittää nukkua" Äiti kuiskasi ja johdatteli hänet makuuhuoneeseen.

Sam istui sohvalle, hänen sydäntään särki ajatus, että Michael pelkäsi hänen kosketustaan. Henry katsoi masentunutta nuortamiestä vastapäiseltä nojatuolilta. "Älä huolehdi, anna hänelle aikaa…Ole kärsivällinen, kyllä se siitä. Meidän täytyy ymmärtää se, että hän on vielä todella hämmentynyt. Olisin itsekin hänen sijassaan…" Mies sanoi ja mietti hetken sanojaan ennen kuin jatkoi. ”Hän ei anna minunkaan koskea itseensä, etkö ole huomannut? Vain äitinsä ja sen teidän ystävänne, Kittykö hänen nimensä oli?” Henry kysyi ja katsoi häneen, Sam nyökkäsi yllättyneenä. ”Joka tapauksessa heidän hän antaa koskea vaivatta ja olen nähnyt hänen päästävän sinutkin lähelleen muutaman kerran, joten älä huolehdi, äläkä luovu hänestä. Hän tarvitsee sinua nyt, enemmän kuin koskaan. Anna hänelle, mitä hän tarvitsee ja ennen pitkää hän päästää sinut lähelleen kuten hän on päästänyt ennen… Poikani on henkisesti kuitenkin hyvin vahva. Muistan kun hän pienenä tippui ensimmäisen kerran hevosenselästä ja me kaikki olimme kauhuissamme, että hän olisi satuttanut itsensä pahasti, mutta kun juoksin hänen luokseen, Michael vain hymyili ja pyysi minua nostamaan hänet uudestaan hevosenselkään. Tämä on tietenkin paljon pahempi tilanne, mutta tiedän, että hän voittaa tämän. ”

Sam katsoi yllättyneenä miestä, joka ei aiemmin ollut juurikaan puhunut hänelle ja joka nyt tarjosi näitä lohdutuksensanoja. Mies, joka vielä kuusivuotta sitten oli pitänyt homoutta syntinä, tarjosi nyt poikansa rakastajalle lohdutuksensanoja. Sam avasi suutaan sanoakseen, jotain, mutta ei tiennyt mitään mitä voisi sanoa. "No, älä näytä niin yllättyneeltä, saatan välillä vaikuttaa tiukkapipoiselta vanhalta mieheltä, mutta kyllä minäkin jotain ymmärrän asioista ja olen oppinut katsomaan asioita uudella tavalla. Michael on poikani, hän on homo ja hän rakastaa sinua, minä hyväksyn sen nyt. ja minä rakastan poikaani, enkä halua nähdä häneen sattuvan enempää, jos teet sen, satutat häntä niin sinulla on minut vihollisenasi ja luota minuun; sitä sinä et halua. Onko selvä?"

”Totta kai, minä ymmärrän. Minä rakastan Michaelia, tulen aina rakastamaan ja tulen aina seisomaan hänen rinnallaan.” Sam vakuutti.

 

Äiti peitteli poikansa ja silitti hellästi tämän hiuksia. Se rauhoitti Michaelia, hänen äitinsä kosketus rauhoitti häntä. "Yritä nyt nukkua kultaseni" Hän kuiskasi.

 "Oletko täällä vielä kun herään?" Michael kysyi.

"Yövymme isäsi kanssa hotellissa, mutta näemme taas huomenna." Äiti vastasi ja painoi huulensa pojan otsalle.

"Minulla oli ikävä sinua." Poika mutisi.

 "Ja minun oli ikävä sinua…Joudumme palamaan kotiin muutaman päivän kuluttua, mutta jään kyllä tänne, jos haluat."

"Ymmärrän äiti, älä huolehdi, kyllä minä pärjään."

"Tulethan sitten jouluksi kotiin? Samin kanssa?" Äiti pyysi.

"Totta kai, mikään ei pitäisi minua poissa, minun on ikävä kotiin…" Äiti hymyili.

"Nuku hyvin…Rakastan sinua"

 "Minäkin rakastan sinua."

Hänen äitinsä poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Michael makasi sängyllä, haluamatta oikeastaan nukahtaa, hän pelkäsi omia uniaan. Hän mietti milloin oikeudenkäynti pidettäisiin. Poliisit olivat nyt saaneet kiinni myös sen miehen, jonka talossa häntä oli pidetty. Ainoastaan Jean oli vapaalla. Jean ja Patrick olivat kadonneet kuin maan nielemät. Hän pelkäsi yhä, että jonakin päivänä Jean tulisi hänen luokseen ja satuttaisi häntä. Samalla hän pelkäsi Rickyä ja hänen kostoaan. Entä jos se ei todella koskaan loppuisi? Hän itki vaimeasti, vapisten peiton alla. Muistot olivat julmia, ne eivät jättäneet häntä rauhaan. `Huora…minun…niin tiukka…huora…aina minun` Sanat soivat hänen mielessään ja hän puristi silmänsä tiukasti kiinni. Se kipu, hän ei koskaan unohtaisi sitä.

Sam kuuli Michaelin huutavan ja ryntäsi huoneeseen hänen luokseen. Evelyn ja Henry olivat jo lähteneet.

 "Ei, Ei, Ei enää!" Michael huusi hysteerisenä kiemurrellen sängyllä.

"Michael!" Sam kutsui saamatta vastausta, hän istui hänen viereensä ja veti hänet syleilyynsä.

 "Ei, ei, ei päästä irti, päästä irti! Ei enää! Päästä irti!" Michael huusi ja hakkasi hänen rintaansa nyrkeillään, hän vaikutti täysin epätietoiselta siitä missä oli.

 "Rauhoitu kulta, se olen minä. Olet turvassa, rauhoitu, en satuta sinua." Sam sanoi, yrittäen pitää oman äänensä rauhallisena. Michael rimpuili yhä ja Samin oli pidettävä kiinni hänen ranteistaan, estääkseen Michaelia lyömästä häntä. Sam itki, hän pelkäsi. Michael käyttäytyi kuin ei vieläkään tuntisi häntä.

"Michael lopeta, se olen minä Sam, olet kotona, olet turvassa." Hän sanoi. Michael vapisi yhä, päästi epätoivoisen ja tuskastuneen huokaisun, mutta rauhoittui ja antoi lopulta Samin pidellä itseään. "Ei mitään hätää, ei mitään hätää" Sam puhui ja silitti hänen selkäänsä ja suuteli hänen päätään. Hän kuuli kuinka Michael oli alkanut itkemään.

Michaelin ote hänestä tiukentui, hän kietoi jalkansa Samin vyötärön ympäri.

”Anteeksi Sam, pelottaa. Tarvitsen sinua, anna anteeksi. Älä jätä minua, jää kanssani…pelottaa, tarvitsen sinua.” Michael kuiskasi, pidellen hänestä kuin peläten että Sam saattaisi muuten kadota.

”Sitäkö sinä pelkäät, että jättäisin sinut?” sam kysyi varovasti.

”Niin… Miksi sinä haluaisit minua enää? Miksi sinä haluaisit huoran? En ole hyvä…” Michael kuiskasi. Sam piteli häntä tiukasti, kyyneleet silmissään.

 ”Minä haluan sinut, haluan aina sinut. Äläkä enää koskaan sano noin, et ole huora ja sinä olet hyvä. Olet minun kaikkeni, olet elämäni, en koskaan jätä sinua. Emme anna heidän erottaa meitä, kukaan ei voi tehdä sitä. Eikö niin?” Sam katsoi häneen tiukasti, kädet molemmin puolin hänen kasvojaan. Michael nyökkäsi.

”Rakastan sinua Sam.” Hän kuiskasi kyyneleidensä lävitse, hänen huulensa miltei koskettaen Samin. Sam suuteli häntä varoen huulille ja poskille.

”Minäkin rakastan sinua, aina.” Hän kuiskasi.

 

Sam toi hänelle unilääkkeen ja lasillisen vettä, jotka Michael otti. Hän nojautui takaisin seläleen vuoteelle.

”Laula minulle jotakin.” Michael pyysi ja otti hänen kätensä omaansa.

”En tiedä osaanko, mitä minun pitäisi laulaa?” Sam kysyi varovasti.

”Tiedän, että osaat, laula jotakin, mitä tahansa.”

”Hyvä on, mutta uskallapas nauraa.” Sam varoitti.

”En naura, lupaan.” Michael kuiskasi.

”No tämä on ensimmäinen joka tuli mieleeni.” Sam sanoi ja alkoi laulamaan, äänellä joka ei ollut kuiskausta kovempi. “Tuiki, tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen. Taivahalla loistat vaan, katsot alas maailmaan. Tuiki, tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen (*). ...” Michael hymyili.

“Rakastin sitä, laula lisää, kunnes nukahdan.” Hän pyysi ja sulki silmänsä. Ja Sam lauloi. Hän lauloi hiljaa, enemmän kuiskaten sanoja kuin todella laulaen niitä, samaan aikaan hän silitti Michaelin selkää rauhoittavasti.

 

Sam ei tiennyt kuinka kauan oli maannut siinä. Michael nukkui jo, hän näytti nyt niin rauhalliselta. Sam kosketti hänen kasvojaan kevyesti.

”Rakastan sinua.” Hän kuiskasi ja suuteli hänen otsaansa. hän toivoi oivansa ottaa kaikki rakkaansa demonit pois ja tehdä hänestä onnellisen taas. Sam kosketti hänen huuliaan. Hän kaipasi rakastelua Michaelin kanssa, mutta tiesi, että kuluisi pitkä aika ennen kuin Michael olisi taas valmis siihen. Hän odottaisi, niin kauan kuin olisi tarve. Sam pysyi hänen vierellään, sulki silmänsä ja lopulta nukahti itsekin.

 *****************

6.11.2003

Michael makasi sohvalla, kietoutuneena päiväunipeiton alle. Hän tuijotti tyhjyyteen.

 "Kävin hakemassa ruokaa kiinalaisesta, tuletko syömään?" Sam huusi keittiöstä.

"Michael?" Hän kutsui, kun ei saanut vastausta. Sam tuli olohuoneeseen.

"Tuletko?" Hän kysyi. Michael katsoi häntä väsyneenä, nousi ylös, muttei sanonut sanaakaan.

He istuivat pöydän ääressä.

 "Sinun pitäisi syödä rakas." Sam sanoi huolestuneena, kun Michael ei ollut koskenutkaan lautaseen edessään. Michael tarttui haarukkaansa ja alkoi sitten hajamielisesti siirrellä sillä ruokaa lautasellaan. Lopulta hän toi haarukan suuhunsa, pureskeli ruokaa hitaasti ja nieli sen alas vaivalla. Samin sydäntä särki, hänestä tuntui, että tilanne muuttui kokoajan vain pahempaan suuntaan. Michael puhui entistä harvemmin, tuijotti usein vain tyhjää ja söi hyvin vähän. Sam mietti johtuiko tämä käännös huonompaan hänen vanhempiensa lähdöstä vai lähestyvästä oikeudenkäynnistä. Oli vaikeaa katsoa vierestä, kuinka hänen rakkaansa kärsi ja kuihtui. Hän halusi auttaa, muttei tiennyt mitä voisi tehdä.

"En voi oikein hyvin, syön myöhemmin." Michael sanoi lopulta ja palasi takaisin olohuoneensohvalle. Sam katsoi hänen peräänsä surullisena. Hän tunsi itsensä niin kovin voimattomaksi, niin kovin avuttomaksi. Hän nousi ylös raivasi pöydän ja tuli sitten olohuoneeseen. Hän istui nojatuolille ja katsoi Michaelia hiljaa.

Kipu hänen sisällään ei jättänyt rauhaan, hän oli onneton, ahdistus tuntui vallanneen hänet kokonaan, mielialat heittelehtivät, ruokahalu oli kadonnut. Hän oli väsynyt. Hän mietti omaa elämäänsä ja hänestä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että kaikki oli ollut hänen itsensä syytä. Niin moni asia puhui sen puolesta, niin moni ihminen oli käyttänyt häntä, niin moni ihminen piti häntä huorana. Ehkä he olivat oikeassa? Kuinka monta kertaa hänet oli raiskattu? Hän ei enää edes muistanut. Ei yhdelle ihmiselle yleensä tapahtunut sitä niin monta kertaa, ei yhdellä ihmisellä voinut olla niin huonotuuri, mutta hänellä oli ollut. Ehkä Jean oli ollut oikeassa, ehkä hän lähetti jotain signaaleja? Miksi se muuten olisi tapahtunut niin monta kertaa? `Ei normaalia` Hän hoki mielessään. `Omaa syytäni.` Hän ajatteli perään. Jopa Tony oli kerran huomauttanut hänelle hänen flirttailustaan. `Ehkä kerjäsin sitä` Hän ajatteli ja sulki silmänsä tuntiessaan kyyneleiden muodostuvan niihin.

 2.6.1997

Tony istui Michaelin kanssa puistonnurmikolla. Oli lämmin, kaunis päivä. Michael nojasi puuta vasten ja söi mehujäätä. Tony istui hänen vieressään tehden espanjanläksyjään, joissa Michael oli luvannut auttaa.

"Okei kuuntele, lausunko oikein…Hola, mi nombre es Tony. Soy 17-años de viejo y vivo en Plymouth" Tony lausui ja tarkasteli kirjaansa. "Michael?" Hän kysyi, kun hänen ystävänsä ei vastannut. Tony kohotti katseensa ja jäi katsomaan suu auki tapaa, jolla hänen ystävänsä söi jäätelöään, se oli jotenkin todella perverssinnäköistä. Michaelin katse oli suunnattu suoraan Seaniin, joka istui hieman kauempana katsoen puolestaan Michaelia, hyvin kummallisella tavalla. "Michael, luoja, mitä sinä teet?" Tony kysyi, äkkiä hänestä tuntui, että hän punastui. Michael veti jäätelön suustaan ja katsoi häneen.

"Miten niin? Syön jäätelöä tietenkin." Hän vastasi silmät pyöreinä ja hyvin viattoman kuuloisena.

"No…voitko syödä sitä jotenkin vähemmän häiritsevällä tavalla?" Michael räpytteli silmiään tälle.

"Miten niin häiritsevällä tavalla?"

"No syöt sitä aivan kuin…um…katsoi Seania ja imit tuota kuin…" Tony änkytti, hänen poskiaan kuumotti. Michael puhkesi nauramaan.

 "Kuin mitä Tony?" Michael kysyi yhä nauraen. "No hyvä on Tony, huomasin että Sean tuijotti minua, hän aina tuijottaa minua, luoja tietää miksi, mutta ajattelin että jos hän välttämättä haluaa tuijottaa niin annan hänelle jotakin katsomisen arvoista…Minä vain istun tässä kaikessa rauhassa, nauttimasta päivästä, kun hän alkoi tuijottamaan." Michael selitti.

"Sinä olet kyllä outo kaveri, tiesitkö sitä?" Tony virkkoi hymyillen ja pudisteli päätään. Michael näytti hänelle kieltään.

"Onneksi olet jo tottunut siihen Tony." Hän sanoi sitten. Tony katsoi häneen uudestaan.

"Sinä flirttailet muuten todella paljon, teet sitä kokoajan, flirttailet varmaan kaiken kanssa, joka liikkuu." Tony virnisti.

"Miten niin? Enhän, en minä flirttaillut." Michael yritti.

"Niin, etpä tietenkään." Tony nauroi. Michael katsoi ystäväänsä hölmistyneenä."

Kyllä sinä flirttailet ja todella paljon! Et ehkä itse tiedosta sitä, se tulee sinulta niin luonnostaan, mutta olen tarkkaillut sinua. Tälläkin hetkellä ainakin viisi eri naista elättelee toivetta sinun suhteesi, flirttailusi vuoksi; Sarah, Jeanna, Rebecka, Annie ja tietenkin Jenny...Olen sanoinkuvaamattoman kateellinen siitä." Tony jatkoi.

"Älä nyt puhu hölmöjä Tony, minä en todellakaan flirttaile kaiken kanssa mikä liikkuu. Älä ole naurettava." Michael tuhahti ja jatkoi. "Mutta niistä viidestä, minkä minä voin sille, että he tyrkyttävät itseään minulle joka käänteessä? Se on oikeastaan aika huvittavaa. Michael virnisti.

 "Mutta sinä kannustat heitä omalla käyttäytymiselläsi…No okei, minä olen nyt hetken sinä ja sinä olet joku uusi tyyppi" Michael katsoi Tonya ja nosti kulmaansa epäilevästi "Hei, minä olen Michael Wills…räps, räps" Tony sanoi vetäen hampaat paljastavan hymyn huulilleen ja räpytellen silmiään. Hän nojautui lähemmäksi Michaelia ja hymyili viekoittelevasti. "Mikä sinun nimesi on?…*iso hymy*…Vau, mistä olet ostanut nuo housut, ne sopivat sinulle tosi hyvin." Michael löi ystäväänsä leikkisästi kylkeen.

"Lopeta Tony, en minä ole tuollainen! Jos flirttailen, niin en tekisi sitä noin idioottimaisesti." Michael nauroi.

"No, mutta joka tapauksessa sinä flirttailet ja paljon!" "Ihan miten vain Tony"

******************

13.11.2003

 

 Michael istui makuuhuoneen leveällä ikkunalaudalla ja tuijotti ulos harmauteen. Hän oli vetänyt jalkansa tiukasti rintaansa vasten ja kietonut kätensä niiden ympärille, hänen päänsä nojasi ikkunalasiin.

Oikeudenkäynti oli ollut painajaismainen. Kaikki olivat katsoneet häntä, erityisesti Ricky. Piinaava, läpitunkeva katse omahyväisenmiehen silmissä. Michael värähti muistaessaan sen. Hän oli tuntenut itsensä todella likaiseksi ja nöyryytetyksi.

"Eikö olekin totta, että miehet ovat maksaneet joskus seksistä kanssasi? Pelkkä kyllä tai ei riittää vastaukseksi." Puolustaja oli kysynyt.

"Kyllä." Hän oli vastannut häpeissään. Hän oli vilkaissut nopeasti Rickyn suuntaan ja nähnyt tyytyväisen virneen miehen kasvoilla.

"Elämäntapanne ovat siis olleet melko kyseenalaiset, ostiko kukaan syytetyistä koskaan palvelujanne?" Michael oli katsonut puolustusasianajajaan hämmentyneenä, tietämättä mitä vastata. "E-ei." Hän oli vastannut ääniväristen.

 "Eikö? Oletteko varma? Ehkä lähdittekin näiden miesten mukaan täysin vapaaehtoisesti ja nyt omatunto soimaa ja keksitte syyttää näitä miehiä raiskauksesta." Mies oli sanonut. Hänen oma asianajajansa oli esittänyt vastalauseen. Hänen oli ollut vaikea hengittää tai ajatella selkeästi. Hän oli vapissut. `Likainen, niin likainen`

"Minkä ikäisenä tapasitte herra Matthewsin?" Syyttäjä oli kysynyt häneltä.

"17-vuotiaana."

"Vain 17-vuotiaana?…Kuinka pitkään asuitte hänen kanssaan?"

 "Marraskuusta 1997, syyskuuhun 2001"

"Koko sinä aikana, ette ottaneet yhteyttä perheeseenne, miksi?"

 "Pelkäsin, Ricky kiristi minua…hän...hänellä oli videoita ja valokuvia minusta…"

 "Saitteko koskaan itse rahaa niiltä miehiltä seksistä?"

"En."

"Kuka ne rahat sai?"

 "Richard Matthews."

"Hän siis myi teitä muille miehille ja otti itse rahat?"

"Niin."

 "Ilman suostumustasi seksiin?"

 "Niin." Taas oli kuulunut uusivastalause.

 "Monta kertaa teidät raiskattiin sieppauksen aikana?"

 "E-en muista"

"Osaatteko arvioida?"

 "Um…25?…en muista…"

Syyttäjä oli esittänyt jurylle valokuvat, joissa näkyivät kaikki hänen ruhjeensa, sekä lääkärin lausunnon. Puolustaja oli kaikin keinoin yrittänyt saada hänen menneisyytensä näyttämään arveluttavalta ja saada juryn epäilemään, että mistään raiskauksesta ei todella ollut kysymys. "Heidät tuomitaan ilman epäilystäkään." Hänen asianajajansa oli sanonut, kun istunto oli päättynyt.

Tuomiot oli luettu jo seuraavana päivänä. Ricky oli saanut 15-vuotta ehdotonta vankeutta ja muut olivat saaneet viidestä kymmeneen vuotta. Tuomiot tuntuivat jo sellaisinaan hirvittävän lyhyiltä. Pahimmassa tapauksessa niitä vielä alennettaisiin. Vankila-aika tuskin tekisi Rickystä parempaa ihmistä, hän tulisi vahingoittamaan vielä jotakuta ja he olivat typeriä, jos eivät nähneet sitä. Michael mietti miten pitkä tuomio olisi ollut, jos he olisivat löytäneet kaikki ne videot ja valokuvat miehen asunnolta, mutta poliisit eivät olleet löytäneet mitään. Myös ne videot, joka oli kuvattu hänestä sieppauksen aikana olivat kadonneet.

"Miten hän voi Sam?" Kitty kysyi hiljaa. He istuivat keittiössä juomassa teetä.

"Ei kovin hyvin, hän vetäytyy kuoreensa yhä enemmän…Oikeuden käynti taisi ottaa koville…Hän syö liian vähän, ei oikein puhu ja…" Sam nosti kätensä kasvoilleen.

"En tiedä mitä tehdä Kitty, en tiedä miten auttaa häntä…" Hän huokaisi. Kitty puristi hänen toista kättään ja hymyili lohduttavasti.

 "Se vie aikansa Sam, se tapahtui vasta vähänaikaa sitten…Etsin eilen internetistä juttua aiheesta, on olemassa erilaisia kriisipuhelimia joihin hän voisi soittaa, puhua jonkun ammattilaisen kanssa…Ehkä häntä myös voisi helpottaa puhua jonkun kanssa, joka on käynyt läpi saman." Kitty puhui. Hän nousi ylös ja haki papereita laukustaan. "Voisit ehkä itsekin lukea nämä, ehkä ne auttavat vähän ymmärtämään mitä hänen päässään liikkuu." Sam silmäili papereita. "Kiitos, luen nämä pian…Yritin itsekin ehdottaa jotain ammattilaista, mutta hän vain tiuski minulle, että selviää kyllä itsekin tästä…Ehkä sinä voisit puhua hänen kanssaan Kitty, ehkä hän kuuntelisi sinua?"

"Voin yrittää…Tulen käymään joku päivä, paremmalla ajalla." Kitty lupasi. "Syntymäpäiväni muuten pidetään 29.päivä" Sam ilmoitti sitten.

"Meinaat siis pitää juhlat?…um…eikö se ole liian…"

"Liian aikaista Michaelille? Ehkä, mutta hän vaatii sitä, en saa hänen päätään kääntymään, tiedät miten itsepäinen hän osaa olla. Mutta siksi todella tarvitsisin, että tulisit Kitty, hänen tuekseen ja muutenkin."

"Totta kai tulen Sam."

Illalla Sam tuli makuuhuoneeseen, Michael nukkui jo, otettuaan unilääkkeensä. Hän istui sängylle hänen viereensä ja silitti hellästi hänen kasvojaan. Oli vaikea uskoa, että vasta puolitoista kuukautta sitten he olivat vielä olleet onnellisia. Niin lyhyt aika ja kaikki oli muuttunut. Hän muisteli viimeistä kertaa kun he olivat rakastelleet, samana aamuna, jona Michael oli kadonnut. Se oli ollut hyvä aamu, hän kaipasi aikaa jolloin kaikki oli ollut hyvin. Hän oli aina ollut hyvin seksuaalinen ihminen ja nyt hänen kehonsa kaipasi seksiä. Oli turhauttavaa ajatella, että sitä ei kuitenkaan olisi tiedossa hyvin pitkään aikaan. Michaelille tuntui olevan vaikea kestää edes suudelmia. Halauksista hän ei kuitenkaan enää vetäytynyt.

Sam siirsi peittoa hieman syrjään Michaelin päältä, hän nosti hänen paitansa niin ylös kuin sai ilman, että se pitäisi riisua kokonaan. Hän tunsi olonsa hirveäksi tehdessään sen, liikuttaessaan kättään rakkaansa alastomalla rintakehällä ja vatsalla. Hänen oli vain niin kovin ikävä sitä kosketusta, niin ikävä sitä kauneutta. Hereillä Michael ei antaisi hänen koskettaa itseään näin, hän ei antaisi hänen nähdä alastonta ihoaan. Sam tarkasteli löytäisikö mitään näkyviä arpia, muttei nähnyt, ei ainakaan etupuolen ylävartalossa. Hän ei tiennyt missä välissä oli siirtänyt kokopeiton syrjään. Hän silitti Michaelin reittä ja tarkkaili hänen kasvoiltaan heräämisenmerkkejä, mutta uni oli syvää. Hänen kätensä eksyi toisen jalkoväliin ja hän tunsi oman kalunsa alkavan heräillä. `Hyvä luoja Sam, mitä sinä oikein teet? Käytät hyväksesi poikaystävääsi kun hän nukkuu? Et ole parempi kuin he.` Sam ajatteli kauhistuneena. Hän veti Michaelin paidan takaisin alas ja peitteli hänet huolella peitolla. Hän tunsi olonsa todella hirvittäväksi, mutta hänen kiihottumisensa ei suostunut jättämään häntä rauhaan. Sam lähti huoneesta sulkien oven perästään. Hän meni istumaan olohuoneeseen ja hyväili itselleen orgasmin.

25.11.

"Hyvää syntymäpäivää Samuel, tein sinulle aamiaista." Michael sanoi herättäessään hänet. Sam hieroi silmiään unisena, hän katsoi hymyillen tarjotinta, jonka Michael oli tuonut. Pilkottuja hedelmiä, tuoreena puristettua appelsiinimehua, teetä, paahtoleipää, munakasta.

 "Kiitos rakas" Sam sanoi ja kumartui hieman eteenpäin ja antoi varovaisen suukon Michaelin poskelle. Michael kävi kyljelleen hänen viereensä.

 "Huh, 27-vuotta…enää kolme vuotta ja olen kolmekymmentä, vanheneminen on kamalaa…" Sam huokaisi. Michael hymyili hänelle ja kosketti hellästi hänen kasvojaan.

 "Sinä olet vielä nuori Sam, älä vielä saa ikäkriisiä." Hän kuiskasi pehmeästi.

"En ehtinyt ostaa sinulle lahjaa...anteeksi" Michael sanoi katsoen häntä pahoillaan olevasti. Sam ei voinut uskoa, että Michael pyysi vielä anteeksi sitä, kulunut kuukausi oli ollut todella rankka ja ymmärrettävästi Michael ei juurikaan uskaltanut liikkua ulkona yksin.

"Älä sinä nyt siitä murehdi, en tarvitse lahjoja, paras lahja on se että saan herätä viereltäsi." Sam hymyili rakastavasti. "

Kyllä sinun jotain pitäisi saada, syntymäpäiväsi ja kaikkea…Teen sinulle lempiruokaasi siihen mennessä kun tulet töistä."

"Hyvä on, kuulostaa hyvälle." Michael rohkaisi itsensä, nousi istumaan ja suuteli Samin huulia. Se oli varovainen, kevyt suudelma, mutta ainakin se oli alku, Sam ajatteli.

Michael kiersi asuntoa hermostuneena Samin lähdettyä. Yksin oleminen hermostutti häntä jopa päivisin ja etenkin nyt kun hän oli päättänyt lähteä ulos. Hän halusi tarjota Samille hyvän syntymäpäivän, jos vain hetken hän pystyisi esittämään, että kaikki oli normaalisti ja hyvin, hetkeksi unohtaa kaiken.

Hän vihasi itseään, joka kerta kun kavahti Samin kosketusta. Hän tiesi, ettei Sam ikinä vahingoittaisi häntä, mutta hänen ruumiinsa ja hänen mielensä kieltäytyivät unohtamasta sitä mitä oli tapahtunut toisten miesten käsistä. Muistot kivusta sumensivat kaiken muun alleen. Se oli pakokauhua, jonka alla mieli ei pystynyt erottamaan ystävää vihollisesta. Seksi oli muodostunut isoksi pelottavaksi asiaksi; seksi oli yhtä kivun kanssa, se oli väkivaltaa. Hän yritti pakottaa itsensä muistamaan kaikki kerrat Samin kanssa, ajan jolloin se ei ollut sattunut ja jolloin hän oli nauttinut siitä. Se oli kuitenkin vaikeaa, mutta hän yritti ja sinä päivänä hän oli päättänyt antaa Samille enemmän. Hän halusi antaa Samille läheisyyttä ja rakkautta. Hän halusi pystyä nauttimaan, mutta samalla se halu ja ajatus ällötti häntä. Hänen ei kuulunut haluta sitä, hän oli likainen ja ällöttävä. Kaikki oli jatkuvaa ristiriitaisuutta hänen mielessään. Michael huokaisi tuskastuneena, hän tiesi tarvitsevansa jotain pystyäkseen antamaan Samin koskettaa itseään. Hän soitti Paulin ystävälle Kristijanille, jonka oli tavannut silloin yhtenä iltana clubilla, kun oli ollut vielä Jeanin kanssa.

"Kris" Mies vastasi.

"Hei, Michael Harris tässä, vieläkö muistat?"

"Ah, Michael…Michael Plymouthista, eikö niin?"

"Niin juuri"

"Pitkästä aikaa, mitäs sinulle kuuluu?" Ilmeisestikään mies ei ollut jutellut Paulin kanssa vähään aikaan.

 "Ihan hyvää kiitos, entä itsellesi?"

"Hyvää, ei ihmeempiä."

"Tuota, soitin koska…minä…tuota…Puhuit silloin, että sinulta saisi maria, jos on tarvis…"

"Kyllä ja nyt olisi sellainen tarve?"

"Niin"

 "Olen kotona nytkin, jos tulet käymään täällä?"

 "Sopii, itsellänikin on vapaapäivä."

Michael tarkisti kartasta osoitteen jonka mies oli hänelle antanut. Hän pukeutui ulkovaatteisiinsa ja lähti ulos. Hänen sydämensä löi villinä hänen kävellessään katuja eteenpäin, hän käveli katse laskettuna alas, mahdollisimman nopeaan tahtiin, yrittäen olla huomaamaton. Lopulta hän saapui kerrostalon eteen ja otti hissin kerrokseen, jossa Kristjan asui.

 

"No hei, tule toki sisään." Mies pyysi hänen avattuaan oven. Michael hymyili hätäisesti ja veti takkinsa hupun alas. Ovi painui kiinni hänen perässään ja hän jäi seisomaan lähelle sitä. "Haluatko jotain? Kahvia, teetä?" Mies kysyi tarkastellessaan häntä.

"Ei kiitos, minulla on vähän kiire."

"Ymmärrän, ihan pienihetki käyn hakemassa, paljonko haluat?"

"Um, en tiedä…vähän riittää." Mies katosi yhteen huoneista. Michaelin sydämenlyönnit eivät vieläkään olleet rauhoittuneet. Kristjan palasi ja ojensi hänelle pienenpussin ruohoa.

"Tässä, haluaisitko kenties jotain vahvempaakin? Ekstaasia?" Mies kysyi.

 "Um…en oikein tiedä…en ole koskaan…"

"Kokeile, siitä tulee todella hyvä olo" Kristjan kehotti, iskien hänelle silmää ja tarjosi toista pientä pussia, jossa oli kaksi hyvin pientä tablettia. "Saat nämä ilmaiseksi, koska pidän sinusta." Mies jatkoi ja Michael tarttui pussiin epäröiden. `Voinhan vain ottaa nämä mukaani, ei minun tarvitse syödä niitä, jos en tahdo…mutta toisaalta voisihan sitä kokeillakin. Mitä minä menettäisin enää?` Hän mietti ja ojensi sitten rahat Kristijanille marihuanasta.

"Soita taas, jos tarvitset lisää tai voit soittaa myös ihan muuten vain." Mies iski hänelle uudestaan silmää. Se vain hermostutti Michaelia entisestään. Käyttäytyikö mies silloin clubillakin näin häntä kohtaan? Hän mietti itsekseen.

"Kiitos, näkemiin." Hän sanoi nopeasti ja poistui.

 

Oli helpottavaa olla taas kotona. `Parasta tehdä ensin ruoka` Hän ajatteli ja siirtyi keittiöön. Hän laittoi paistin uuniin ja kattoi pöydän. `Olen kuin mikäkin kotirouva` Hän ajatteli hieman huvittuneena ja mietti mitäköhän Tony mahtaisi ajatella siitä. Hän pudisteli päätään nopeasti, yrittäen keskittyä tulevaan iltaan. Hän kävi suihkussa ja saattoi tuntea sen kamalan arven alaselässään; RM. Michaelia puistatti, hän halusi sen kiihkeästi pois, ja alkoi pakonomaisesti hangata ihoaan, tuntien itsensä jälleen niin likaiseksi. Tutuksi käyneet kuiskaukset täyttivät hänen päänsä. `Huora…minun…huora…tätä sinä haluat…`

Michael kuivasi itsensä ja etsi ison laastarin lääkekaapista, jolla peitti arven. Hän ei halunnut Samin näkevän sitä ja pelkäsi, että jos hän pilvessä ollessaan rupeisi riisuuntumaan ja unohtaisi arven kokonaan, Sam saattaisi nähdä sen ja pitäisi häntä ällöttävänä. Hän huokaisi tuskastuneena, pukiessaan päällensä puhtaat vaatteet. Hän kääri sätkän itselleen olohuoneeseen tuntuaan ja katseli hetken kahta ekstaasipilleriä, harkiten toisen ottamista. `Sam kyllä varmasti huomaisi jos pyörisit täällä täysin huumeissa, hän tuskin pitäisi siitä…` Hän ajatteli ja uskoi, että Sam ei myöskään erityisemmin pitäisi siitä, jos tietäisi hänen polttaneen pilveä. `Huomaakohan hän sen?` Michael mietti. `No jos hän saa seksiä niin hän tuskin valittaa` Hän järkeili sitten ja siirtyi parvekkeelle polttamaan.

Sam saapui kotiin töistä, asunnossa tuoksui hyvällä, valot olivat himmennetty ja hän kuuli rauhallisen musiikin. Hän tuli olohuoneeseen ja näki muutaman kynttilän olohuoneenpöydällä. Asunto näytti kauniimmalta kuin koskaan.

"Hei Sam, oliko hyvä päivä?" Michael kysyi, nojaten keittiön ovenpieleen ja hymyillen. Sam katsoi häntä ihaillen ja hämmentyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi kävellyt suoraan menneeseen.

"Hei, vau olet tehnyt ihmeitä täällä." Hän huokaisi.

"Tule syömään." Michael sanoi ja meni keittiöön, jonne Sam seurasi häntä. Michael ojensi hänelle viinilasin ja he istuivat pöytään.

"Näyttää todella hyvälle" Sam sanoi ja maistoi viiniään. Hän katsoi poikaystäväänsä, joka nojasi pöytään käsillään, pidellen viinilasia kasvojensa lähellä ja katsoi häneen viekoittelevasti virnistäen. Sam huomasi Michaelin silmissä jotakin, jotakin outoa, mutta ei tiennyt mitä se oli.

Michael katsoi Samiin. `Sam on kuin enkeli, vaaleahiuksinen, sinisilmäinen sädehtivä enkeli` Häntä hymyilytti hullunlailla. Hänen oma äänensä kuulosti niin vieraalta, Samin ääni kuulosti vieraalta. Huoneen värit, valot ja varjot leikkivät keskenään, sekoittuivat toisiinsa kummallisella tavalla. Hänen omaa ihoaan kuumotti. Hän joi viiniä lisää ja kosketti poskensa ihoa, se tuntui niin sileältä ja pehmeältä. Sam kysyi häneltä, jotain. Hän ei ollut kuullut mitään, hän yritti keskittää katseensa Samiin ja hymyili tälle niin viettelevästi, kuin osasi siinä tilanteessa.

"Niin enkeli?" Hän kysyi ja häntä hieman nauratti hänen oma äänensä.

"Kiitin sinua ruuasta, se oli erittäin hyvää" Sam sanoi hymyillen, toinen kulmanostettuna. Hän mietti mikä Michaelilla oli, kuin tämä olisi ollut hieman omissa maailmoissaan, mutta samalla hän piti tästä Michaelista joka hymyili hänelle niin, joka katsoi häntä niin. Hän ei nähnyt pelkoa Michaelin silmissä.

"Ole hyvä beibi" Michael virnisti, nousi ylös tuoliltaan ja tarttui Samin käteen johdatellen hänet olohuoneensohvalle.

Sam istui alas, viinilasi yhä kädessään. Hän aavisti, että Michael oli saattanut ottaa jotain. Michael käyttäytyi niin omituisesti, puhui omituisesti, mutta toisaalta hän alkoi itsekin olla hieman juovuksissa ja kiihottunut, ettei jaksanut välittää. Michael istui hänen viereensä ja kosketti hänen niskaansa, lähettäen väristyksiä ympäri hänen kehoaan. Michael suuteli hellästi paikkaa jota oli juuri koskettanut. Hän availi Samin paidan nappeja. Samin iho oli kuin lämmintä silkkiä, niin täydellistä ja pehmeää. Hän suuteli ja liutti kieltään iholla, nännien ympärillä. Hän siirtyi avaamaan Samin housuja ja meni polvilleen Samin eteen. Hän veti housut alushousujen mukana nilkkoihin ja katsoi kovettunutta elintä. Hän henkäisi syvään, tuntien äkkiä epävarmuutta. Hän yritti estää itseään vapisemasta tai näyttämästä pelkoaan. `Olet tehnyt tämän ennenkin. Jatka nyt, ole hyvä huora ja jatka….Ajattele tikkaria…ajattele, että se on hyvin, hyvin iso tikkari.` Hän kannusti itseään, sulkiessaan silmänsä ja ottaessa sen suuhunsa. Hän maistoi sen suolaisuuden ja tunsi samalla lievän paniikin sisällään, hän yritti epätoivoisesti työntää pahat muistot mielestään ja keskittyä ajattelemaan muuta. `Tikkari, iso, suolainen, tikkari` Hän yritti estää kyyneleensä, hän yritti kaikin voimin. Hän kuuli, kuinka Sam voihki, kuuli kuinka hän nautti ja yritti keskittyä ajattelemaan Samia ja sitä miten paljon rakasti miestä.

"mmm…tulen kohta…" Sam henkäisi, kiemurrellen. Michael nosti päänsä ja tunsi siemennesteen lentävän kasvoilleen. `Ilkeä tikkari` Hän ajatteli, pyyhki kasvojaan ja nousi ylös. Hän pakeni nopeasti kylpyhuoneeseen, ennen kuin Sam ehti sanomaan sanakaan.

Hän riisuuntui ja käänsi suihkunhanan auki. Hän nojasi seinää vasten, tunsi lämpimän veden ihollaan ja sulki silmänsä, kyyneleet valuivat holtittomasti alas. Hänestä tuntui niin pahalta, niin väärältä ja niin likaiselta. Hän laskeutui istumaan, nojaten yhä seinään. Hän löi muutaman kerran takaraivoaan kaakeleita vasten ja puristi käsiään nyrkkeihin. `Huora…olet hänelle vain pelkkä huora…` Ääni hänen päässään hoki ja hän tunsi suunnatonta kipua sisällään. Hän kuuli etäisesti koputuksen kylpyhuoneen ovella ja käänsi kasvonsa sitä kohti.

"Michael! Oletko kunnossa?" Sam huusi, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. "Michael? Kiltti, rakas vastaa, avaa ovi…" Michael itki yhä kovemmin. Hän oli niin sekaisin, niin hämmentynyt, niin rikki. Hän halusi eroon siitä kivusta.

Sam istui kylpyhuoneen oven edessä. Tuntien olonsa hirvittäväksi, itsekkääksi paskiaiseksi. Hänen olisi pitänyt estää äskeinen, hänen ei olisi pitänyt antautua oman itsekkään himonsa vietäväksi siten, hän oli tiennyt että oli aivan liian aikaista. Hän oli tiennyt, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän saattoi vain toivoa, ettei ollut pilannut kaikkea.

"Michael…" Hän kutsui uudestaan, kuunnellen suihkun ääntä, miettien miksi se äkkiä tuntui surullisimmalta ääneltä maailmassa.

 

 

26. Luku

 

29.11

"Oletko varmasti kunnossa? Tarkoitan, voisimmehan vielä perua tämän?" Sam kysyi huolestuneen kuuloisena. Michael hymyili.

"Perua? Kun kaikki ovat jo tulossa tänne? Ei, Sam älä huolehdi. Olen ihan kunnossa." Michael vakuutti. "Yritä nyt nauttia illasta äläkä huolehdi minusta, jooko, lupaathan?" Michael pyysi ja tuli lähemmäksi häntä. Sam otti hänet syleilyynsä ja hymyili.

"Yritän, mutta jos sinua vähäänkään alkaa ahdistamaan niin tulet heti sanomaan."

"Hyvä on lupaan."

 

"Onneksi olkoon Sam vielä kerran" Kitty naurahti tultuaan sisään.

"No kiitos vain…*Unohda terveysruoat; Tarvitset kaikki säilöntäaineet, jotka voit saada. Vanheneminen on pakollista; kehittyminen on vaihtoehtoista. Hyvää syntymäpäivää Samuel!* " Sam luki ääneen kortista ja katsoi naista, joka virnisteli hullunlailla. "Aina yhtä ystävällinen" Hän hymyili ystävälleen vinosti.

 "Ja mitäköhän sinä olit kirjoittanut minun korttiini? Enää et pääsekään hehkumaan, kosto on suloinen." Kitty nauroi ja asetti takkinsa naulakkoon. "Hei Mikey, miten voit?" Kitty kysyi tultuaan olohuoneeseen, hän istui Michaelin viereen sohvalle.

 "Mikey? Minua ei olekaan kutsuttu siksi vuosiin." Michael hymyili. "Voin ihan hyvin."

"Hyvä."

”Kitty voisitko tulla auttamaan minua keittiössä?” Sam kysyi keittiön ovensuusta.

”Totta kai.” Kitty vastasi ja nousi ylös.

 

”Um, Kitty… Tein jotain mistä en ole kovin ylpeä.” Sam aloitti, epäröityään aikansa. Hänen  täytyi puhua tästä, syyllisyyden tunne oli ajaa hänet hulluksi. Kitty katsoi häneen yllättyneenä, hän tuli lähemmäksi ystäväänsä.

”Sam mitä sinä olet tehnyt?” Hän kysyi ja katsoi ystäväänsä tarkasti. Hän näki syyllisen ilmeen hänen kasvoillaan, tavan jolla hän puri alahuultaan. Tuo ilme ei koskaan tiennyt hyvää. ”Sam kiltti, kerro minulle ettet tehnyt samaa juttua, minkä teit Danielle? Koska jos teit niin minä…” Kitty aloitti varoittavaan sävyyn.

”Ei, en tietenkään. En koskaan pettäisi Michaelia. Daniel ja minä oli täysin eri asia, oli nuori, typerä, enkä koskaan todella rakastanut häntä.” Sam selitti.

”Mitä sinä sitten teit?” Kitty kysyi vakavana, odottaen vastausta.

”No katsos, minun syntymäpäivänäni…” Sam aloitti epäröiden. ”..Söimme illallista, joimme vähän viiniä. Olin hiprakassa, Michael oli myös… Ja me, no, aloimme suutelemaan ja sitten hän…no tiedäthän… otti minulta suihin. ja minä annoin hänen tehdä sen, vaikka tiesin että minun pitäisi pysäyttää hänet.. Ja sitten hän lukittautui kylpyhuoneeseen, hän oli siellä varmaan yli tunnin… Tunnen oloni täyspaskaksi Kitty, minä…” Sam tuijotti lattiaa häpeissään.

”Olet oikeassa Sam, sinun olisi pitänyt estää häntä… Luoja, jos miehet kerrankin pysähtyisivät ajattelemaan aivoillaan, eikä munillaan.” Kitty huokaisi ja katsoi häntä. Hänen sydämensä suli kuitenkin pian, nähtyään kuinka paha olo Samilla oli tapahtuneesta. Hän veti ystävänsä halaukseen. ”Mutta älä ole liian ankara itsellesi Sam, olet vain ihminen ja tehty mikä tehty. Puhun Michaelin kanssa tänään, okei? Ja katson miten hän voi.” Kitty sanoi ja yritti hymyillä. Sam nyökkäsi päätään.

”Kiitos Kitty.”

”Tiedän miten paljon rakastat Michaelia, hän on tehnyt ihmeitä sinulle. Sinä olit hirvittävä lutka kun olimme nuoria ja katso sinua nyt; et ole edes vilkaissut toisiin päin Michaelin jälkeen.” Kitty virnisti, Sam virnisti takaisin.

”Lutka? Kitty oikeasti…” Sam huokaisi. Sitten hän hymyili ja jatkoi. ”Mutta ehkäpä olet oikeassa, ja kyllä; en halua enää muita kuin hänet.”

 

********************

 

 

Asunto täyttyi pian muista ihmisistä, suuriosa Samin työkavereita, joita Michael ei juurikaan tuntenut. Michael saattoi tuntea heidän katseensa, sen kuinka he keskustelivat hiljaa keskenään ja katsoivat hänen suuntaansa. He eivät tienneet aivan koko totuutta siitä mitä hänelle oli tapahtunut, mutta tiesivät kuitenkin sen verran että loput oli helppo arvata. Michael nojasi seinään ja puristi lasia tiukasti kädessään. Hän tuijotti lattiaa ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Hän toivoi voivansa vain kadota.

"Miten sinä voit?" Erick kysyi hänen viereltään. Michael alkoi jo kyllästyä kysymykseen, kyllästyä vastaamaan aina samoin ja valehdella.

"Ihan hyvin." Hän huokaisi.

"En oikein tiedä pitäisikö minun edes ottaa tätä puheeksi, mutta ei kai Jean ole ottanut sinuun mitään yhteyttä?" Erick puhui hiljaa ja Michael katsoi miestä yllättyneenä.

 "Ei…kuinka niin?…O-oletko sinä kuullut jotain?" Hän kysyi. Mies näytti empivän.

"Sain puhelun, toissapäivänä…" Erick aloitti.

"Jeanilta?" Michael tunsi sydämen lyöntiensä kiihtyvän, hänestä tuntui että muutkin saattaisivat kuulla ne.

"Niin…puhelu ei kestänyt kauaa…Hän kysyi sinusta, siitä miten voit…Yritin kysyä häneltä missä he ovat Patrickin kanssa, mutta Jean löi luurin korvaani." Michael tuijotti lasinsa sisältöä ja yritti koota ajatuksiaan. Hän kuuli ovikellon soivan ja katsoi Samiin joka kulki hänen ohitseen kohti ulko-ovea.

"Yllätys! Hyvää syntymäpäivää Sam!" Hän kuuli pirteän miesäänen huudahtavan. Sam näytti todella hämmentyneeltä. "Päätimme viimein tulla Pariisiin käymään, kun on kerta syntymäpäiväsikin. No, etkö olekin yllättynyt?" Vaaleanruskeahiuksinen mies selitti innostuneena astuessaan sisälle toisen miehen kanssa.

"Olen todella." Sam hymyili hämillään.

"No enkö saa halausta?" Ylipirteä mies kysyi ja avasi käsiään. Sam liikkui lähemmäksi ja halasi häntä.

"Todella hienoa nähdä sinua pitkästä aikaa Sam!.. ja Kitty!" Mies hihkui nähtyään Kittyn lähestyvän heitä. Kitty halasi myös miestä.

"Daniel…Mark…tämä on todellinen yllätys." Kitty hymyili ja halasi myös toista, tummahiuksista miestä. Daniel katsoi Samia hymyillen mielipuolisen innokkaasti.

 "Öh, tulkaahan, haluan esitellä teidät poikaystävälleni." Sam sanoi nopeasti, saaden miehen hymyn hyytymään. Michael pakotti hymyn kasvoilleen heidän lähestyessä.

"Daniel, Mark, tässä on Michael. Michael tässä ovat Mark ja Daniel ystäviäni Lontoosta." Mark kätteli häntä ensimmäisenä.

"Hei, todella hauska tutustua. Sam onkin puhelimessa puhunut sinusta." Mies hymyili.

 "Hei, hauska tavata." Michael vastasi ja kätteli sitten Danielia, joka puristi hänen kättään tarpeettoman lujaa. Hän muisti nyt Samin puhuneen Danielista joskus aiemmin. He olivat ennen seurustelleet. He olivat olleet todella nuoria ja riidelleet paljon, jonkinlainen on-off suhde, jonka Sam oli lopulta päättänyt nähdessään, ettei sillä ollut minkäänlaista tulevaisuutta.

"Sinäkin olet englantilainen vai?" Daniel kysyi hieman töykeällä äänellä.

"Olen, kyllä." Michaelia ahdisti seistä siinä miesten katseen alla.

"Mistä päin?" Daniel kysyi.

"Plymouthista."

"Ah, satamakaupungista." Daniel totesi ja nyökytteli päätään. Sam katsoi Michaeliin hieman huolissaan, hän kumartui eteenpäin.

"Kaikki hyvin rakas?" Hän kuiskasi. Michael nyökkäsi, hymyili ja antoi Samille kevyen suudelman. Daniel ja Mark menivät peremmälle olohuoneeseen ja katsoivat Samiin, odottaen, että hän seuraisi. "Mene vain ystäviesi kanssa Sam, et ole nähnyt heitä pitkään aikaan." Michael kehotti.

Erick lopetti puhelun, jonka oli juuri saanut. Hän huokaisi syvään.

 "Minun on pakko nyt mennä, kai pärjäät täällä? Soita jos tulee jotain…" Erick oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen.

"Pärjään, pärjään…" Michael huokaisi, muistaen kuitenkin jälleen hymyillä. Hänen teki mieli huutaa ahdistuksesta, hän ei halunnut heidän huoltaan, ei sitä sääliä. "Sano Paulille terveisiä." Hän lisäsi miehen lähtiessä.

 "Sanotaan."

Huone oli täynnä ihmisiä; naurua, puheensorinaa, katseita. Sam nauroi ystäviensä kanssa, eikä Sam ollut nauranut niin pitkään aikaan, ei sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Daniel ja Mark vilkuilivat aina välillä hänen suuntaansa oudoksuen sitä että hän seisoi niin kaukana ja eristyneinä muista. Hän oli kuullut Danielin kysyvän joltain Samin työkaverilta oliko hän joku nirppanokka, kun ei osallistunut keskusteluun. Daniel oli luultavasti tarkoittanutkin, että hän kuulisi sen. Michael huokaisi, hengittäminen oli äkkiä vaikeaa, hänen sydämensä löi kiivaasti, kaikki ne katseet, ihmiset puhuivat hänestä… Hänen oli pakko päästä pois kaikkien luota.

Hän pakeni makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Häntä huimasi, hänen ruumiinsa vapisi ja hän tunsi kylmän hien vartalollaan. Hän haukkoi henkeään, huone tuntui pyörivän hänen silmissään. Hetken hän luuli kuolevansa. Hän availi vapisevin käsin kirjoituspöydänlaatikoita, ne olivat jossain, joissain siellä, hänen oli löydettävä ne. Lopulta hän sai purkin käteensä, avasi sen, pillereitä tippui lattialle ja hän otti yhden ja huuhtoi sen viinillä alas kurkusta. Hän keräsi loput lääkkeet lattialta takaisin ja katsoi purkin kylkeä; punainen kolmio ja sitten viinilasia kädessään. Ainakin hänen olonsa alkoi rauhoittua, häntä nauratti hieman. Hän istui vielä hetken lattialla, olo alkoi tuntua siltä kuin olisi pumpulissa. Yksi lääke vähän alkoholin kanssa tuskin olisi vielä hengenvaarallista, hän mietti noustessaan ylös. Hän ei toisaalta tiennyt välittikö enää vaikka olisikin ollut.

Michael istui ikkunalaudalle, painoi päänsä lasia vasten ja tuijotti ulos. Lumihiutaleet leijailivat kevyinä maahan. Kulkukissanvarjo vilahti katulamppujen alla. Hän maistoi viiniään, haluten unohtaa kaiken. Hän halusi paeta, muttei tiennyt tarkalleen mitä tai minne. Omaa itseään ei pystynyt paeta. Hän halusi kuolla. Hän halusi lakata tuntemasta kipua ja lakata säälimästä itseään. Jos hän oli joskus tuntenut itsensä yksinäiseksi, se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä hän tunsi nyt. Hän kietoi kätensä tiukasti itsensä ympärille, oli niin kylmä. Muutama kyynel vierähti alas poskia, kohti huulia, ne kylmenivät niin nopeasti. `Sam voisi olla onnellinen Danielin kanssa.` Hän mietti itsekseen.

"Michael? Oletko kunnossa?" Kitty kysyi ja lähestyi häntä varovasti. Michael pyyhki nopeasti kyyneleet kasvoiltaan ennen kuin kääntyi katsomaan naista. Hän pakotti hymyn kasvoilleen.

 "Olen, kaipasin vain vähän hiljaisuutta." Hän vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman pirteältä. Kitty näki hänen lävitseen. Hän istui sängyn reunalle ja katsoi huolestuneena ystäväänsä.

"Näytät niin surulliselta." Kitty sanoi hiljaa. Michael katsoi häntä ja sitten takaisin ikkunaan. Hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan. "Sam rakastaa sinua, minä rakastan sinua ja olemme huolissamme." Kitty jatkoi. Michael ei edelleenkään puhunut ja Kitty nousi ylös ja tuli hänen luokseen. Hän puntaroi hetken sanojaan.

"En edes teeskentele tietäväni miltä sinusta tuntuu, koska en tiedä…Haluaisin vain…Michael… Haluan auttaa sinua, anna minun auttaa sinua…Olet mielettömän rakas minulle...meille." Kitty kosketti hänen kasvojaan ja ohjasi hänet katsomaan itseään. Michaelin silmät kimmelsivät kyynelistä ja ne täyttivät pian hänen omansakin. Hän näki kuinka Michael yritti taistella kyyneleitään vastaan, hänen ruumiinsa vapisi.

"Kit…En tiedä mitä tehdä…" Hän sanoi lopulta. Kitty veti hänet halaukseen.

"Olet varmasti korviasi myöten kyllästynyt kuulemaan tätä, mutta kaikki järjestyy vielä." Kitty kuiskasi.

"Haluaisin uskoa siihen, mutta se on vaikeaa." Michael sanoi heidän irtauduttuaan halauksesta.

"Tiedän."

Michael hivuttautui ylös ikkunalaudalta ja käveli kirjoituspöydän luokse.

 "Pahastutko hirveästi, jos poltan?" Hän kysyi otettuaan valmiiksi käärityn sätkän laatikosta. Kitty tuli lähemmäksi.

"Marihuanaa?" Hän kysyi.

"Niin."

"En pahastu, jos annat minunkin maistaa." Kitty virnisti. He istuivat alas sängylle.

"Oletko polttanut ennen?" Michael kysyi ojentaessaan sätkän hänelle.

"Olen, Sam ei tosin tiedä siitä…Oletan ettei hän myöskään tiedä, että sinulla on tätä."

 "Ei…saattaa hän aavistaa, muttei ole sanonut mitään…Tämä helpottaa…" Michael hymyili väsyneesti ja jatkoi. "Ainakin hetkeksi."

 

"Sam näyttää viihtyvän hyvin Danielin kanssa." Michael totesi hetken päästä. Kitty katsoi häneen ja yritti tulkita katsetta Michaelin silmissä.

"He ovat ystäviä. Daniel saattaa olla yhä kiinnostunut Samista, mutta Sam rakastaa sinua." Michael hymyili ja tuijotti hetken käsiään.

”Ehkä se ei aina riitä…" Hän sanoi sitten.

"Mitä tarkoitat?"

"Rakkaus, se ei aina riitä…Sam ei ole onnellinen, näen sen. Daniel voisi tehdä hänet onnelliseksi tavalla johon en itse enää pysty." Michael sanoi surullisella äänellä. Kitty otti hänen käden omaansa.

"Michael…Sam rakastaa sinua enemmän kuin ketään. Olet ainut mies, jota hän on koskaan todella rakastanut. Hän on onnellinen sinun kanssasi ja hän ymmärtää että tarvitset aikaa."

 "Ja minä rakastan Samia, haluan että hän on onnellinen. Enemmän kuin mitään haluan, että Sam olisi onnellinen…En tiedä kauan kestää ennen kuin voin hyvin, jos voin sitä koskaan...En voi pyytää, enkä halua pyytää Samia odottamaan sitä…" Michael sanoi ja katsoi Kittyyn, joka oli jo avaamaisillaan suutaan.

"Odota ennen kuin sanot mitään…Tarkoitan...Miksi Samin elämä pitäisi mennä pilalle sen vuoksi mitä minulle tapahtui? Ei hänen pitäisi edes tietää tällaisesta, hänen pitäisi olla onnellinen. Omat unelmani ovat hajonneet jo aikoja sitten, enkä halua, että Samin unelmille käy samoin…Haluan takaisin kotiin, enkä voi pyytää Samia mukaani, koska hänen elämänsä on täällä. Sam haluaa nähdä maailmaa ja minä haluan pysyä turvassa siltä." Kitty tarttui häneen käteensä entistä kovemmin. Hän tunsi itsensä avuttomaksi ja hän halusi ravistella Michaelia ja saada sen surun ja kivun hänestä. Hän halusi huutaa Samille ja ravistella tätä näkemään se kuinka hänen poikaystävänsä kärsi. Äkkiä hän oli vihainen Samille, joka ei ollut Michaelin vieressä tukemassa häntä.

"Michael kiltti, puhu Samille, kerro hänelle mitä tunnet. Puhu hänelle huomenna, lupaa minulle…" Kitty aneli. Michael katsoi häneen hetken ja nyökkäsi sitten varovasti.

 

"Missäs sinun poikaystäväsi muuten on?" Michael kysyi, laskeutuen selälleen sängylle. Kitty seurasi hänen esimerkkiään.

 "Meillä oli riitaa. Hän on mustasukkainen, koska vietän niin paljon aikaa teidän kanssa. En joskus todellakaan ymmärrä miehiä. Yritin selittää, että olette ystäviäni. Että olette homopariskunta, joten ei olisi syytä mustasukkaisuuteen, mutta…Äh, taisin sitten vaan suututtaa hänet enemmän haukkumalla häntä irlantilaiseksi idiootiksi." Kitty huokaisi ja nosti tyynyn kasvoilleen.

"Todella typerä lausahdus, tiedän." Michael naurahti ja nosti tyynyn naisen kasvoilta.

"Tiedätkö miten irlantilaismies lepytetään?" Hän kysyi virnistäen. Kitty pudisteli päätään.

 "Tarjoat hänelle hyvää viskiä, ilman vaatteita ja sano, että irlantilaiset ovat ehdottomasti maailman seksikkäintä porukkaa, kyllä se siitä." Michael hymyili ja iski hänelle silmää. Kitty hymyili hänelle.

"Ja toimiiko tuo keino sinulle?" Kitty virnisti. "Ehkä joskus olisi, erilaisena aikana. Nyt luultavasti mäiskäisisin sitä ihmistä kuonoon, joka yrittäisi." Michael vastasi ja koetti hymyillä. Hän imi Mari-sätkää ja antoi sen sitten Kittylle.

"Hitto, olin jo unohtanut miten mahtava olo tästä tulee." Kitty kikatti.

 "Mmm…kaikki huolet leijailevat pois…kauas, kauas…kun eivät vain tulisi takaisin…" Michael huokaisi ja huitoi kädellään ilmaa. Hän nauroi, Kitty nauroi.

"Mieleni tekisi mennä tanssimaan ulos lumisateeseen!" Kitty hihkui. Silloin huoneen ovi avautui. Sam astui sisään katsoi poikaystäväänsä ja ystäväänsä sängyllä, jotka löivät toisiaan tyynyillä ja nauroivat.

"Tuota mitä ihmettä te teette?" Hän kysyi. Kitty katsoi sätkää kädessään, joka paloi yhä. Hän nosti sitten kätensä suunsa eteen ja alkoi nauraa vielä hillittömämmin, aivan kuten Michaelkin.

 "Hupsii, kiinni jäätiin…" Sam otti sätkän Kittyn kädestä, käveli ikkunalle ja heitti sen ulos.

 "Huumeita? Poltatte täällä marihuanaa?" Sam katsoi heihin hieman järkyttyneenä. Kitty kikatti edelleen. Michael nousi istumaan.

 "Älä viitsi Sam…etköhän sinä ole tiennyt, että olen polttanut sitä aiemminkin." Hän virnisti ja sipaisi hiuksiaan, jotka olivat valahtaneen otsalle.

"Mitä muuta olet ottanut?" Sam tivasi ja tuli Michaelin viereen, hän tuijotti hänen silmiään, kuin etsien vastausta niistä.

"Tänäänkö?" Hän kysyi ja toi viinilasin huulilleen.

 "Niin tai ylipäätään?"

"No Sam, tänään olen juonut vähän viiniä, yhden oluen…sitten taisin saada ensimmäisen kunnon paniikkikohtaukseni, joten otin yhden rauhoittavan ja sitten poltin." Michael selitti, tuntien itsensä äkkiä kovin väsyneeksi.

"Tiedät, ettet saisi ottaa rauhoittavia ja alkoholia samaan aikaan!" Sam huusi.

"No voi anteeksi! En saanut henkeä en tiennyt mitä tehdä!" Michael huusi. Sam otti lasin hänen kädestään, kun hän oli juomassa lisää.

"En olisi uskonut sinusta! Luulin että olisit vähän fiksumpi! Lääkkeitä, alkoholia ja sitten vielä marihuanaa! Haluatko tappaa itsesi!?" Sam huusi. Hän oli huolestuneisuudesta poissa tolaltaan "Olet muuttunut, olet muuttunut todella paljon." Sam jatkoi. Michael nousi ylös puristi käsiään nyrkkiin.

"Vai olen muuttunut? No totta helvetissä olen, mitä helvettiä sinä oikein odotit!? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kaikesta, et todella tajua, ethän? Kuusi miestä raiskasi minut, he pitivät minua vankina ja luulin, minä tosiaan luulin että kuolisin siihen paikkaan! Ja sinä ihmettelet sitä että olen muuttunut! Joten anteeksi ihan helvetisti jos pilaan sinun täydellisen elämäsi!" Michael tärisi kauttaaltaan. Hän ei ollut halunnut loukata Samia, hän oli vain vihainen ja turhautunut ja peloissaan.

Michael huomasi Danielin ja Markin seisomassa oviaukossa, he katsoivat häneen järkyttyneenä kuultuaan kaiken.

"Mitä helvettiä tekin siinä tuijotatte!" Michael huusi, hän nosti kätensä otsalleen kiroten itseään. Moni muukin paikalla olleista oli luultavasti kuulleet hänen huutamisensa. Sam seisoi aluksi järkyttyneenä paikoillaan, Kitty istui yhä sängyllä, sanomatta sanaakaan. Sam tuli lähemmäksi, asetti kätensä varoen hänen olkapäälleen, toisen hänen kasvoilleen ja nosti hellästi Michaelin katsomaan itseään.

"Rakas anna anteeksi, minä pelästyin. Huusin, koska pelkään sinun menettämistäsi, enkä ajatellut…" Sam kuiskasi. Michael antoi Samin vetää itsensä halaukseen ja itki hänen olkaansa vasten. Sam käänsi päätään ystäviensä suuntaan. "Menkää" Hän muotoili sanat äänettömästi huulillaan ja yritti hymyillä heille. Mark nyökkäsi ja sulki oven kiinni heidän perässään.

Kitty nousi ylös sängyltä, hänen päänsään tuntui äkkiä kovin selvältä. Sam sai suostuteltua Michaelin menemään makuulle sängylle ja peitteli hänen hellästi.

"Katsotko Kitty häntä hetken, tulen pian. Parempi pyytää kaikkia lähtemään… Tämä tosiaan oli huono ajatus." Sam kuiskasi Kittylle, joka hymyili hänelle myötätuntoisena ja meni sitten istumaan Michaelin viereen. Hän silitti ystävänsä hiuksia hellästi. Michael ei katsonut häneen vaan jonnekin kauas tyhjyyteen, silmät olivat niin täynnä tuskaa. Kittyä pelotti, hän muisti serkkunsa joka oli tehnyt itsemurhan 9-vuotta sitten ja hän tunnisti katseen Michaelin silmissä samaksi, jonka oli nähnyt serkkunsa silmissä vain viikkoja ennen hänen kuolemaansa. Hän käpertyi Michaelin viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi otsansa hänen kaulaansa vasten.

 "Älä jätä meitä." Hän kuiskasi hiljaa ja puristi hänen käsivarttaan.

 

 

27. Luku

 

8.12.

Michael oli kietoutunut vilttiin pysyäkseen lämpimänä. Hän puristi lämmintä kaakaokuppia kädessään ja katseli "Amelie" elokuvaa. Michael ei tiennyt kuinka monta kertaa oli jo nähnyt sen, mutta hän piti siitä valtavasti. Hän ei kääntynyt kuullessaan Samin tulevan kotiin.

"Hei" Sam sanoi tultuaan sohvan viereen. Michael siirsi jalkojaan, jotta Sam pääsisi istumaan hänen viereensä. "Kävitkö siellä lääkärissä tänään?" Sam kysyi varovasti. Michael katsoi häneen.

"Kävin." Hän sanoi ja joi kaakaotaan.

"Ja? Mitä he sanoivat?" Sam kysyi ja Michael huomasi miten toinen jännitti hänen vastaustaan. Hän oli hetken hiljaa, joka vain lisäsi Samin pelkoa.

 "Hän sanoi, että olen täysin terve; ei HIV:tä, ei mitään." Michael sanoi lopulta ja hymyili. Sam huokaisi helpotuksesta.

"Sehän on hyvä uutinen rakas, todella, todella hyvä." Sam sanoi, otti kupin Michaelin kädestä, laski sen pöydälle ja kumartui sitten suutelemaan häntä.

Samin kädet availivat hänen paidannappejaan, jolloin Michael tarttui poikaystävänsä ranteista ja pysäytti hänet.

"Olen ehkä terve Sam, mutten silti pysty tähän vielä. Luulin, että ymmärtäisit sen." Hän sanoi hiljaa. Sam vetäytyi kauemmaksi.

"Niin tietenkin, anna anteeksi. En ajatellut yhtään." Sam huokaisi. Michael laski katseensa.

"Äs, älä pyydä anteeksi, ei tämä ole reilua sinulle…En haluaisi olla tällainen pihtari." Michael nosti kätensä kasvoille ja päästi tukahtuneen huokaisun. Sam tarttui hänen käsiinsä ja nosti ne pois kasvojen edestä. Hän veti hänet hellään syleilyyn.

"Kyllä minä ymmärrän ja jaksan kyllä odottaa. Älä huolehdi…" Michael laski leukansa Samin olkapäälle.

"Entä jos…" Hän aloitti.

"Hys…Meillä on ollut vaikeaa nyt viimeaikoina ja tämä tulee viemään aikansa. Tiedän, että tulemme riitelemään paljon, mutta minä rakastan sinua ja me pääsemme kyllä yli tästä, saamme tämän toimimaan. Annetaan vain ajankulua ja kyllä se siitä." Sam sanoi ja silitti hänen selkäänsä. Michael hymyili, painoi päänsä tiiviimmin Samin rintaa vasten.

"Jos haluaisit Sam, voisimme sopia avoimesta suhteesta…Jos haluaisit jotain toista niin…Tai siis…Ymmärtäisin kyllä…En vaan haluaisi kuulla niistä toisista, mutta ymmärtäisin täydellisesti." Sam katsoi häntä hieman yllättyneenä ja silitti häneen hiuksiaan.

"Avoin suhde? Minä kävisin vieraissa, kun sinä yrität toipua…Ei, en halua sellaista, se olisi typerää ja epäreilua. Odotan sinua. Jaksan kyllä ja onhan minulla toimivat kädet." Hän nauroi. Michael nosti päätään ja virnisti.

"Rakastan sinua." Hän kuiskasi ja suuteli Samia varovasti. "Kuitenkin…minä ymmärtäisin…" Hän lisäsi irtauduttuaan Samista. Sam painoi sormensa hänen huulilleen.

"Me saamme tämän toimimaan, lupaan sen. Ilman, että minun pitäisi tehdä syrjähyppyjä."

9.12

Michael hymyili lukiessaan aamulehteä ja juodessaan teetä. Edellinen päivä oli ollut todella hyvä ja ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen hän saattoi nähdä valoa edessään. Sam rakasti häntä ja hän rakasti Samia ja ehkä jokin päivä hän pystyisi palaamaan normaaliin arkeen. Hän päätti yrittää kaikkensa parantua.

Aamupäivällä hän kävi hakemassa postin. Hän selaili kirjeitä, kävellessään takaisin olohuoneeseen, enimmäkseen laskuja. Yksi kirje tippui hänen kädestään ja hän kumartui lattialle poimimaan sen. Hänen kätensä alkoivat vapisemaan, kun hän katsoi valkoista kuorta, johon oli kirjoitettu ainoastaan hänen etunimensä. Hän istui sohvalle laskettuaan muut kirjeet kädestään. Hetken hän vain tuijotti kuorta, ennen kuin viimein ryhtyi avaamaan sitä.

Rakas Michael.

Olin todella iloinen, kun kuulin, että olet toipunut ja päässyt sairaalasta. Mikä minua tosin ihmetyttää on se, että olet palannut Samin luokse.

Sanoit, että rakastat minua. Sanoit, että haluat olla kanssani. Sait minut uskomaan siihen uudestaan, kuten sait silloinkin kun olimme yhdessä. Kaikki mitä olet minulle sanonut taitaa olla vain valhetta. Minun olisi pitänyt kuunnella Patrickia, joka näki totuuden sinusta alusta alkaen.

Olet pettänyt minut, mutten silti saa sinua mielestäni. Muistelen yhteisiä hetkiämme. Muistelen kaunista vartaloasi, sitä miltä maistut ja miltä tuoksut. Miten kauniilta näytit allani, vaikertaen, haluten. Haaveilen siitä, uneksin sinusta. Rakastan sinua ja sinä olet minun. Lupasit minulle ja sen lupauksen aion lunastaa.

Älä unohda, että pelastin sinut Rickyltä. Koska pelastin sinut, sinun koko elämäsi kuuluu minulle. Minulla on sinuun täysi oikeus, jota et tunnu ymmärtävän, mutta kultaseni, minä saan sinut vielä ymmärtämään sen.

Jos Sam on ainut joka estää minua saamasta sinut, niin vannon, ettei hänen hävittäminen tieltäni lopullisesti aiheuta mitään ongelmia minulle.

Me olemme yhdessä vielä, halusit tai et.

Suudelmin: Jean

Michaelin kädet vapisivat hänen lukiessa kirjettä uudestaan ja uudestaan. Erityisesti viimeisiä rivejä: "Jos Sam on ainut joka estää minua saamasta sinut, niin vannon, ettei hänen hävittäminen tieltäni lopullisesti aiheuta mitään ongelmia minulle…Me olemme yhdessä vielä, halusit tai et." Hän rypisti kirjeen kädessään, kyyneleet olivat täyttäneet hänen silmänsä. Jos Jean satuttaisi Samia, niin mitään ei olisi jäljellä. Sam oli hänen elämänsä, Sam oli hänelle kaikki mikä merkitsi.

Michael ymmärsi pian mitä hänen oli tehtävä. Hänen sydäntään särki ja hän tunsi palan nousseen kurkkunsa, mutta hänen olisi pysyttävä vahvana nyt. Hän istui pitkän tovin paikoillaan ennen kuin kykeni toimimaan.

"Hei!" Sam huhuili iloisen kuuloisena tullessaan kotiin. Hän yllättyi löytäessään Michaelin seisomassa pimeässä olohuoneessa, ikkunan edestä. Sam sytytti valot, käveli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin. Michael työnsi hänet kauemmaksi.

"Älä viitsi Sam." Hän sanoi tylysti.

"Mikä sinun on?" Sam kysyi kummastuneena.

"Ei mikään en vain jaksa että olet kokoajan koskettelemassa minua, se on helvetin ärsyttävää ja ahdistavaa." Michael huokaisi, hänen katseensa oli kylmä. Sam ei ymmärtänyt mikä oli vialla.

"Onko jotain sattunut?" Hän kysyi.

"Olen miettinyt asioita…Tämä ei oikein toimi…" Michael sanoi ja katsoi häntä.

"Mikä ei toimi?"

"No tämä; Sinä ja minä…Me…Tämä suhde ei toimi." Michael puri hampaitaan yhteen.

"Mutta eilenhän me…" Sam aloitti.

"Eilen oli eilen. En ajatellut selkeästi silloin, en ole ajatellut selkeästi moneen päivään. Tämä ei tule toimimaan, sinä haluat seksiä ja minä en pysty antamaan sitä. Tuhlaamme vain toistemme aikaa..." Sam katsoi häntä suu hämmennyksestä auki.

 "Michael, minä rakastan sinua…sinä et voi…"

"Rakastat? Olemme tainneet vain huijata toisiamme, ei todellista rakkautta ole edes olemassa. Ennen pitkää kyllästyisit minuun, kyllästyisimme toisiimme…Lähden takaisin Plymouthiin, yksin. Sain lennon täksi illaksi…Olen jo pakannut." Michael käveli makuuhuoneeseen ja Sam seurasi häntä pian perässä.

Sam tarttui Michaelin käsivarteen.

"Mitä tämä nyt on? Jotain on sattunut, miksi et kerro totuutta?"

"Haluan olla yksin Sam, ilman ketään, joka vain haluaisi käyttää minua. Haluan mennä kotiin perheeni luokse." Hän tarttui laukkuihinsa ja raahasi niitä eteiseen.

"No olisit nyt odottanut, tulen mukaasi. Jos haluat takaisin Englantiin niin hyvä on, muutan sinne kanssasi." Sam sanoi. Michael kääntyi katsomaan häntä.

"En halua sinua mukaani Sam, ymmärrätkö?"

 "En helvetti vie ymmärrä. Eilen sanoit, että rakastat minua. Eilen puhuimme että pysyisimme yhdessä. En todella ymmärrä mikä on muuttunut yhtäkkiä. Olin töissä yhdeksän tuntia ja sinä aikana olet pakannut laukkusi ja lähdössä takaisin kotiin. Sinä salaat minulta jotakin." Michael puki takkiaan ylleen.

"Ehkä minä valehtelin eilen, sellainen minä olen…Olen pahoillani Sam, mutta tajusin, etten voi elää valheessa enää. En jaksa tätä…" Sam tarttui hänestä tiukasti.

 "Mikä sinun on?! Miksi valehtelet minulle?! En päästä sinua lähtemään. En näin." Michael yritti päästä irti, mutta Sam ei irrottanut otettaan.

 "Päästä irti!"

"En, en ennen kuin kerrot totuuden." Lopulta Michael läppäisi Samia poskelle, joka sai Samin perääntymään. Sam nosti kätensä kasvoilleen ja Michael hengitti kiivaasti, ei hän ollut aikonut lyödä Samia, mutta se oli ollut ainut keino saada Sam perääntymään.

"Älä ota minuun yhteyttä, tämä on ohi…Usko pois Sam pärjäät paljon paremmin ilman minua, unohda minut." Hän sanoi avasi ulko-oven ja poistui katsomatta taakseen. Hän tunsi kyyneleiden kasaantuvan heti, kun oli päässyt ulos ovesta.

Sam tuijotti järkyttyneenä ulko-ovea. Hän oli täysin lamaantunut. Hän ei ymmärtänyt sitä mitä juuri oli tapahtunut, oliko Michael todella lähtenyt? Lopulta hän sai toimintakykynsä takaisin, hän nappasi takkinsa ja juoksi ulos vain nähdäkseen juuri pois ajavan taksin. Hän seisoi pitkään, kylmässä, pimeässä illassa, lumihiutaleiden leijaillessa pehmeinä alas jo valkoiselle maalle. `Mitä juuri tapahtui?` Hän kysyi itseltään, uudestaan ja uudestaan.

Oli varhainen aamu kun Michael saapui Plymouthin lentokentälle. Hänen olonsa oli turta, hän oli todella väsynyt. Hän käveli lentokentän halki, kohti paikkaa, josta saisi taksin. Hän ei kunnolla edes tajunnut olevansa todella kotona Englannissa. Hänen ajatuksensa olivat Samin luona ja hänen sydämensä oli raskas kivusta. Hän ei katsonut taksikuskia, joka tuli auttamaan hänen laukkunsa takakonttiin. Hän tuijotti maisemia edessään, joiden näkemisestä oli kulunut niin pitkä aika.

"Voi hyvä luoja, Oletko se sinä? Michael? Michael Wills?" Taksikuski kysyi yllättäen. Michael nosti katseensa mieheen. Mies oli hänen ikäisensä, tukeva, punatukkainen, hänen silmänsä olivat haalean vihreät ja hänellä oli pyöreät silmälasit, jotka korostivat hänen kasvojensa pyöreyttä. Michael kurtisti kulmiaan, yrittäen palauttaa mieleensä mistä tunsi miehen.

"Olen." Hän vastasi ja mietti miksi ei millään muistanut miehen nimeä.

"Minä tässä, Fred!" Taksikuski huudahti hymyillen iloisena, mutta nolostui sitten. "Et varmaan muista minua, en minä ollut kukaan tärkeä, mutta kävimme samaa koulua yhdessä" Mies punasteli ja Michael pakotti itsensä hymyilemään.

"Totta kai muistan." Hän sanoi sitten ja toinen mies puhkesi suureen hymyyn.

 "Tule istumaan etupenkille?" Mies ehdotti ja avasi jo oven hänelle. Michael kiitti miestä ja astui sisään.

"Voi pojat, kaverit eivät kyllä ikinä usko, kun kerron heille kuka minulla oli kyydissäni!" Fred henkäisi ja Michaelia hymyilytti hiukan, mies puhui hänestä kuin hän olisi jokin kuuluisuus.

 "Olet menossa vanhempiesi luokse, eikö niin?"

 "Aivan."

"Sitten ei tarvitse sanoa osoitetta, muistan kyllä missä asut!" Fred julisti tärkeän kuuloisena.

 "No mitä sinulle kuuluu? Missä olet ollut? Kaikki ovat puhuneet sinusta kun lähdit." Fred vilkaisi häntä ajaessaan.

"Olin Jenkeissä ja nyt tulen juuri Pariisista." Hän vastasi väsyneenä.

"Vautsi, sinulla on varmaan ollut jännittävää siellä, isossa maailmassa."

 "Kai sitä niinkin voi sanoa." Fred oli hiljaa vain hyvin pienen hetken.

 "Hitsi vie, me kyllä arvuuteltiin sitä, että mihin sinä menit. Tom väitti, että olisit mennyt Espanjaan, koska siellä on kuulemma paljon homoja." Fred möläytti ja Michael naurahti tälle. Mies punastui tulipunaiseksi.

"Tai siis tarkoitan…um…" Fred änkytti.

"Se on ihan ok. Voit sanoa homo, en pahastu, sitä minä olen…Tomilla tuntuu olevan omat kummalliset käsitykset maailmasta, häntä tuskin kannattaa uskoa." Michael sanoi ja hymyili vanhalle koulutoverilleen.

 "Niin, Tom on kyllä idiootti! Minusta homoissa ei ole mitään vikaa. Luin kerran jostain, että useimmat ihmiset ovat oikeastaan biseksuaaleja tai että periaatteessa kaikilla on siihen taipumusta…Ja kyllähän minä aina sinua mielelläni katselin…tai siis… um…tuota…" Fred punastui vielä enemmän. Michael katsoi nopeasti ikkunaan, ja yritti olla nauramatta.

"Se ei vielä tee sinusta homoa Fred tai edes biseksuaalia." Hän sanoi lopulta.

"Onko sinulla joku kaveri, joku mies?" Fred kysyi, ilmeisesti miehen oli mahdotonta pysyä hiljaa pitkiä aikoja. Michael nielaisi ja yritti olla ajattelematta Samia.

"Ei enää." Michel vastasi ja tajusi samalla olevansa yksin ensimmäistä kertaa yli kuuteen vuoteen, siinä oli samaan aikaa jotain äärettömän lohdullista ja äärettömän surullista.

"Tuolla ulkonäöllä ei varmaan tarvitse olla yksin kauaa…Minä sen sijaan olen ihan toivoton tapaus, ei kukaan tyttö katso suuntaani kahdesti" Fred totesi surullisena.

"No äläs nyt, kyllä se oikea löytää vielä kohdallesi, usko pois." Michael yritti lohduttaa, hän ei oikein tiennyt mitä tällaisissa tilanteissa kuuluisi sanoa. "Olet muuten laihtunut sitten kouluaikojen." Michael lisäsi ja hymyili miehelle.

"Ai sinä huomasit? Juu olenhan minä, olen aloittanut dieetin, jos vaikka pääsisi rantakuntoon ennen kesää." Fred sanoi ilme kirkastuen ja taputteli vatsaansa.

"No mitä muuta sinulle kuuluu Fred, mitä puuhailet nykyisin?" Fred näytti yllättyneeltä, että hän oli kiinnostunut kuulemaan jotain hänestä.

"Ai minulle? No mitäpä tässä, ajelen taksia opiskelun ohella. Vapaa-ajalla minä ja pojat pelaamme roolipelejä. Oletko koskaan kokeillut?" Mies kysyi innostuneena.

 "En, enpä ole…"

"Kannattaisi, se on huisin kivaa." Fred sanoi nyökytellen päätään ja alkaen kertomaan lisää juttuja roolipeleistä ja fantasiakirjojen hahmoista. Michael mumisi jotakin sopiviin väleihin, muttei todella jaksanut kuunnella tarkasti miehen tarinointia. "Ja kohta tulee Taru sormusten herrasta leffa teattereihin! Olemme poikien kanssa menossa heti ensi-iltaan. Oletko nähnyt niitä?"

"Taru sormusten herrasta?" Michael toisti uneliaana. Hän muisti Samin hehkuttaneen siitä hänelle jo joskus heinäkuussa ja hymyili muistoille. Sam oli ollut niin innostunut, kuin pikkupoika ennen joulua. `Meidän on pakko mennä katsomaan se Michael! Tulet mukaani ja sitä ennen katsomme joku iltaa kaksi edellistä putkeen!` Hän tunsi vihlaisun sydämessään, hän ikävöi Samia jo nyt.

"Niin." Fred vastasi.

"Näin kaksi ensimmäistä pari kuukautta sitten." Hän vastasi, yrittäen jälleen työntää Samin mielestään.

 "Mitä sinä teit siellä ulkomailla?"

"Työskentelin tarjoilijana ja sen sellaista." Michael toivoi, että mies olisi jo hiljaa. Toisaalta hän oli hieman yllättynyt, että Fred oli niin innokas juttelemaan hänen kanssaan. Hän oli luullut että Fred vihaisi häntä, hän ei aina ollut kovin mukava pojalle teini-ikäisenä.

"Muuten Fred, siitä kun olimme nuorempia…Anteeksi jos olin joskus vähän törppö, jos loukkasin sinua. Olin idiootti silloin." Hän sanoi sitten. Fred katsoi häntä yllättyneenä.

 "Ei kuule mitään, vanhoja juttuja ja et sinä ollut niin paha. Myönnettäköön, että joskus pidin sinut ärsyttävänä kusipäänä. Anteeksi sanavalinta…Mutta, sitten muutit käsitykseni sinusta, olit oikeastaan aika reilukaveri." Michael katsoi miestä hämmentyneenä ja Fred huomasi sen.

"No, en tiedä muistatko itse sitä kertaa, mutta…No yhdet pojat samasta koulusta, olivat kerran koulunjälkeen taas kimpussani, hakkasivat ja sellaista. Ne tekivät sitä usein…Sitten silloin yhtenä kertana sinä ja se Tony tulitte paikalle ja sinä rupesit huutamaan heille ja käskit heitä jättämään minut rauhaan. Sanoit heille, että he ovat raukkoja, kun käyvät isossa porukassa yhden kimppuun. ja ne lähtivät aikanopeasti siitä pois…Ainahan sinua kunnioitettiin, olit suosituin poika koulussa. Autoit minut ylös ja etsit vielä silmälasinikin minulle. En koskaan unohda sitä. Ne pojat eivät enää koskaan koskeneetkaan minuun sen jälkeen ja sinäkään et koskaan sen jälkeen nauranut minulle tai vitsaillut minusta."

Michael ei tiennyt mitä sanoa. Oli paljon asioita, joita hän oli unohtanut. Hän katsoi maisemia hiljaa, maisemia, jotka olivat niin tuttuja, mutta jotka tuntuivat samalla jotenkin unenomaisilta ja toisesta elämästä olevilta. Lopulta hän näki oman kotitalonsa. He pysähtyivät kadulle ja Michael nousi ulos autosta tuijottaen kaksikerroksista omakotitaloa pitkään. Hän näki ikkunan, joka oli hänen oman huoneensa. Hän oli tullut kotiin ja valtava tunnekuohu pyyhkäisi hänen ylitseen. Hän onnistui vaivoin pitämään itsensä kasassa.

Hänen askeleensa olivat lyhyitä ja vapisevia hänen kävellessään ovelle, jota ei ollut uskonut näkevänsä enää koskaan. Hän kosketti tiiliseinää, kosketti oven puista pintaa ja sulki silmänsä. Hän muisti niiden tunnun. Hän katsoi pihaa; puuta, johon hän oli isänsä kanssa kerran rakentanut linnunpöntön, kohtaa maassa, johon he olivat Tonyn kanssa tehneet lumiukkoja. Kohtaa tiellä, jossa hän oli joskus ajanut polkupyörää ja kaatunut. Niin paljon muistoja. Hän soitti ovikelloa, ääni kuulosti yhä samalta kuin vuosia sitten. Hän katsoi vielä kerran kohti tietä, kohti paikkaa jossa hän oli kuusi vuotta aiemmin noussut taksiin Rickyn kanssa ja hän tunsi puistatuksen kulkevan selkärankaansa pitkin.

Ovi avautui. Hänen äitinsä katsoi häntä yllättyneenä, mutta hymyili pian ja veti hänet lämpimään halaukseen.

"Michael!" Äiti huudahti ja suukotteli poikansa poskia.

"Tule sisään, voi mikä yllätys. Luulin, että tulisitte vasta viikonpäästä!" Evelyn veti poikansa uuteen halaukseen heti, kun he olivat tulleet sisään.

"Olen iloinen, että tulit. Ikävöin sinua." Hän kuiskasi.

 "Minullakin oli ikävä teitä." Michael vastasi.

 "Missä Sam on?" Evelyn kysyi lopulta ja vilkuili ovea.

"Um…Sam ei tullut, eikä tule…Me erosimme…" Michael sanoi hiljaa.

"Erositte? Miksi ihmeessä."

"En jaksaisi nyt puhua siitä, joskus myöhemmin…" Hän sanoi.

"Totta kai, olet varmasti väsynyt. Teen sinulle jotain syötävää ja käyn laittamassa vuoteesi valmiiksi." Evelyn sanoi sitten.

Michael istui keittiössä ja söi leipää pienin puraisuin. Kaikki oli niin kuin hän oli muistanut. Se miltä talossa tuoksui ja näytti. Oli todella outoa olla kotona, hän mietti kauan kestäisi ennen kuin hän tottuisi siihen. Hän tarttui teekuppiinsa ja joi. Teekuppi oli hänen omansa, kukaan ei luultavasti ollut käyttänyt sitä hänen lähtemisensä jälkeen. Hänestä tuntui, ettei kuppi oikeastaan edes ollut hänen vaan kuului jollekin toiselle. Hän mietti kuinka monta kertaa oli joskus siitä juonut, ikuisuus sitten.

Evelyn palasi keittiöön ja katsoi hetken poikaansa sanomatta sanaakaan. Tuntui uskomattoman hyvälle, nähdä hänet istumassa siinä, vanhalla paikallaan. Poika oli kasvanut ja muuttunut, mutta sillä hetkellä hän näki oman 17-vuotiaan poikansa, pojan jonka hän oli menettänyt ja joka oli nyt tullut takaisin. Hetken tuntui kuin olisi katsonut aavetta.

"Huoneesi on nyt valmis, jos haluat nukkumaan." Evelyn sanoi lopulta. Michael nosti katseensa äitiinsä. Hän pelkäsi hieman tunnetta joka koittaisi hänen astuessaan huoneeseen, joka sisälsi niin paljon hänen vanhaa elämäänsä ja muistoja, enemmän kuin mikään muu huone talossa.

 "Tämä on todella outoa olla täällä." Hän totesi sitten ja hymyili äidilleen. Evelyn istui pöydän ääreen häntä vastapäätä.

 "Tiedän tunteen kultaseni…Kieltämättä on outoa nähdä sinut täällä, outoa, mutta todella ihanaa." Evelyn sanoi hymyilen.

"Isä taitaa nukkua vielä?" Michael kysyi juoden loput teestään.

 "Niin, no tiedäthän isäsi; se mies rakastaa nukkumista." Evelyn hymyili.

 

Michael haukotteli.

"Taidan mennä nyt nukkumaan, en ole nukkunut koko yöhön. Jutellaan lisää sitten päivällä." Michael sanoi nousi ylös ja antoi suukon äitinsä poskelle.

"Laukkusi ovat huoneessasi. Vaatekaapissasi on joitain vanhoja vaatteitasi, joita olen pessyt. Ne taitavan yhä mahtua sinulle." Evelyn sanoi ja katsoi poikaansa, joka oli selvästi laihtunut viime näkemästä.

Michael käveli portaat ylös ja avasi huoneensa oven hitaasti. Hetken tuntui kuin olisi astunut menneeseen. Kaikki oli niin kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt. Hänen äitinsä ei ollut todella hävittänyt mitään. Hänen huoneensa seinällä oli jopa vuoden 1997 kalenteri avoinna marraskuun kohdalta. Hän sulki oven perässään ja katsoi ympärilleen tarkemmin. Seinällä, kirjahyllyn lähellä oli ripustettuna kunniakirjoja ja mitaleja, joistakin urheilukisoista. Hänen kirjahyllyssään oli vanhoja koulukirjoja ja valokuvia. Hän käveli lähemmäksi ja otti käteensä hänestä ja Tonysta otetun kuvan, jossa he olivat 11-vuotiaita. Hän katsoi kuvaa pitkään ennen kuin asetti sen takaisin. Hän katsoi vanhaa, repeillyttä julistetta kirjoituspöytänsä vieressä; Indiana Jones, jota hän ei ollut koskaan raaskinut ottaa pois, koska se oli ollut lapsena hänen lempielokuvansa.

Hänen sänkynsä päällä nökötti kulunut, harmaa pupu; Rumpali, jonka Isabella oli ostanut hänelle kun hän oli ollut parivuotias. Rumpali oli ollut hänen suosikkinsa ruskean nallen rinnalla, joista jälkimmäisen hän oli sittemmin haudannut kuolleen pikkusisarensa mukana. Rumpali oli kulkenut hänen kanssaan joka paikkaan, kunnes 8-vuotiaana hän oli päättänyt, että hän oli liian vanha pehmoleluille ja että hänen maineensa menisi totaalisen pilalle, jos joku saisi tietää Rumpalista. Se oli kuitenkin ollut niin rakas hänelle, että hän oli aina salaa nukkunut sen kanssa kun kukaan ei varmasti olisi näkemässä ja pitänyt sitä piilossa vaatekomeroon tehdyssä kätkössä. Kun hän oli viimein myöntänyt itselleen olevansa homo, hän oli kaivanut vanhan Rumpaliparan piilopaikastaan ja nauranut sille, että kyllä hän tiesi millaista oli elää kaapista. Rumpali oli päässyt kirjahyllyn päälle sen jälkeen, josta hänen äitinsä oli sen ilmeisesti siirtänyt hänen lähtönsä jälkeen. Hän hymyili kuluneelle pupulle ja otti sen käteensä. Pupulta puuttui toinen silmä, ja yksi saumoista oli hieman haljennut, mutta hänestä se näytti täydelliseltä.

Hän istui sängylle, joka tuntui kummallisen pieneltä, kun oli tottunut nukkumaan isoissa parisängyissä, mutta toisaalta se tuntui sillä hetkellä juuri sopivalle. Hän katsoi entistä elämäänsä ympärillään, huonetta joka kuului nuorelle teini-ikäiselle pojalle, jota hän tuskin tunsi enää. Tuntui hieman siltä kuin olisi täysin vieraan ihmisen huoneessa ja samalla kuitenkin jonkun, jonka oli joskus vuosia sitten tuntenut. Kaikki oli sekavaa. Hän riisui kenkänsä ja housunsa ja kömpi peiton alle, nukkuakseen levotonta unta.

 

 


 

Web published: My Secret Shore

© KOLGRIM 2006 - 2011

 

Jatka lukuun 28-54

 

My Secret Shore HOME