8.luku
Kun Michael
havahtui
hereille, oli hän yksin huoneessa, makasi
sängyllä
sotkuisilla lakanoilla ja
joka paikkaa särki. Hän käänsi
päätään varoen, kohti
ylhäällä
olevia kameroita
ja tunsi kyyneleet silmissään. Sitä kipua ei
voinut
verrata mihinkään, hän
tunsi vapisevansa kauttaaltaan ja pakotti itsensä nousemaan
jaloilleen.
Poika
käveli raskain
askelin kohti kylpyhuonetta pysähtymättä
katsomaan omaa
peilikuvaansa. Hän
toimi kuin robotti; oli peseydyttävä, toimittava,
olla
ajattelematta ja silti…
Michael
nojasi otsaansa
kylmiä kaakeleita vasten, voisiko tästä
vapautua?
Hän mietti ja vaikka halusi
toivoa, että voisi, hän tiesi olevansa ansassa.
Miehet
tulisivat uudestaan,
raiskaisivat hänet uudestaan, hän oli
päätynyt
jonkin sairaan leikin
leikkikaluksi eikä tiennyt näkisikö
enää
koskaan vapautta. Hän ajatteli
vanhempiaan ja Tonya ja puhkesi lohduttomaan itkuun; hän ei
ehkä näkisi heitä
enää koskaan.
Hetken
Michael pysyi
liikkumatta suihkun alla, hänen rintansa vavahteli
hänen
haukkoessaan henkeään
kyyneleiden yhä virratessa alas poskia. Hän
tarkasteli
käsiään, ranteiden iho
punotti, käsivarteen oli muodostumassa mustelma. Hän
antoi
katseensa lipua
alemmas vartalollaan ja voihkaisi nähdessään
ruhjeensa,
reidet tuntuivat
helliltä, myös niihin oli muodostumassa mustelmia,
sisältä kirveli, poltti
miltei eikä Michael tiennyt miten voisi
kestää, jos
miehet ottaisivat hänet uudestaan.
Michael
nieleskeli,
katseli ympärilleen, hän ei halunnut uskoa,
että
hänen elämänsä oli tuonut
hänet tänne. Hän sulki
silmänsä, tunsi veden
suihkuavan ympärillään. Orja,
sitäköhän todella oli pakotettu olemaan?
Hän oli
antanut koko elämänsä miehen
käsiin ja nyt katui sitä katkerasti.
Hänellä oli
niin paljon unelmia ja nyt ne
kaikki olivat aikeissa särkyä hänen
ympärillään. Mies oli kutsunut
häntä
huoraksi ja aikoi kouluttaa hänet siihen, ajatus nostatti
katkeran
ja tuskaisen
vaikerruksen. Hän ei halunnut sitä! Hän ei
halunnut
heidän iljettävää
kosketustaan! Hän oli halunnut vain rakkautta ja
nyt…
Tällaisen jälkeen, vaikka
pääsisi pakoon, kuka häntä
enää haluaisi?
Hän
katui omaa
typeryyttään. Kuinka typerä hän oli
ollut
kuvitellessaan, että nähnyt pohjan
silloin, kun koulussa kaikki olivat saaneet tietää!
Nyt
hän oli pudonnut
useamman metrin alas, kuilun pohjalle jonka seinämät
olivat
liian jyrkät
kiivettäviksi yksin. Isoäiti oli ollut oikeassa,
olisi
pitänyt kuunnella.
Miksei hän kuunnellut?
Lopulta
hän nousi suihkusta,
kuivasi itsensä puhtaalla pyyhkeellä, joka
hänelle oli
jätetty, ainut suoja
millä saattoi peittää alastomuutensa.
Hän palasi
makuuhuoneeseen, mietti hetken
kunnes hitain askelin käveli ovelle ja kokeili sen kahvaa.
Olihan
hän tiennyt
sen olevan lukossa, silti hän tunsi pettymyksen. Oli
nälkä, vatsanpohjaa
kouraisi ja häntä pyörrytti. Huokaisten
raskaasti poika
laskeutui istualleen
lattialle oven viereen ja katseli haikeana kohti ikkunaa kyyneleet
silmissään.
Odotus oli
pahinta. Hän
ei tiennyt kuinka kauan olisi yksin, ennen kuin joku tulisi, joko
tuodakseen
ruokaa tai… Michael nielaisi, kosketti sormellaan
varpaanpäätään ja antoi
katseensa kiertää huoneessa,
löytämättä
apua. Aika kului ja hän pysyi
aloillaan, kuunteli, pelkäsi ja odotti. Lopulta hän
kuuli
askeleet portaikossa
ja valpastui, hänen kehonsa värisi
jännityksestä.
Klonk, klonk, klonk; askeleet
olivat hitaita ehkä jopa hieman hapuilevia?
Ovi raottui,
Michael näki
vilauksen hontelosta palvelijasta ja ryömi nopeasti ovea
lähemmäksi.
"Señor
por favor,
ayuda me por favour," hän rukoili espanjaksi miehen laskiessa
tarjotinta
hämmentyneen oloisena lattialle, Michael tarttui miehen
lahkeesta.
”Por favour,
ayuda me!” Hän itki.
"Yo
estoy apesadumbrado...yo estoy apesadumbrado, que no puedo."
Palvelija sopersi pelokkaana ja
potkaisi
hädissään, joka sai Michaelin otteen
irtoamaan ja mies
saattoi lukita oven
uudestaan. Michael painoi otsansa ovea vasten ja nyyhkytti. Kukaan ei
auttaisi,
hän oli yksin eikä tiennyt kuinka vapautua.
Hän kuunteli
ripeitä askelia
portaikossa, mies oli poissa.
Michael
katsoi kohti
tarjotinta, pyyhki silmäkulmiaan ja ryömi sen luokse.
Hän söi hitaasti, hän söi
jotta selviäisi. Aika kului, kukaan ei tullut.
Pienestä
ikkunasta hän katsoi
vuorokauden vaihtuvan päivästä
yöksi. Hän
kiersi huonetta, useimmiten istui tai
makasi aloillaan ja odotti, rukoili, katui.
Aika kului,
hiljaisuus,
oli liian hiljaista, ruokaa ei tullut useaan tuntiin. Michael lopulta
haki
kirjan kirjahyllystä ja ryhtyi lukemaan, nukahti kirja
kädessään. Aamulla hän
heräsi siihen, kun joku vasaroi. Hän katsoi kohti
ikkunaa,
josta avautuva
vapaus hiljalleen peittyi lautojen taakse, vieden viimeisenkin keinon
saada
käsitystä ajankulusta. Oli vaikea
hengittää, miltei
kuin olisi haudattu
elävältä. Tämä oli
hänen vankilansa,
hänet unohdettaisiin ja hän kuolisi;
ajatus oli kammottava. Ehkä hän kuolisi
nälkään? Ehkä huoneen ovikin
naulattaisiin umpeen? Loputtomia kauhukuvioita, toinen toistaan
pahimpia,
hetkittäisiä toivon pilkahduksia pelastuksesta.
Niiden
epätietoisten aikojen
aikana, Michael rukoili Jumalaa enemmän kuin koskaan aiemmin,
usko
tuntui
olevan ainut turva mikä oli enää
jäljellä.
Lyhytkin aika
tuntui
ikuisuudelta, kun kaikki keinot sen havaitsemiseen oli riistetty.
Nälkä
voimistui, levottomuus kasvoi, huone tuntui hetki hetkeltä
pienemmältä. Kamerat
seurasivat, Michael pohti kuinka monta silmäparia seurasi
hänen liikkeitään
niiden kautta, olivatko ne myös kylpyhuoneessa? Ahdistus
kasvoi,
huone oli
tukahduttavan tummasävyinen. Hän ravasi edestakaisin,
kuin
villi eläin joka oli
ahdettu liian pieneen häkkiin. Ajoittain hän hakkasi
ovea ja
huusi, kunnes
hänen äänensä kävi
käheäksi, kunnes
voimat hupenivat ja hän valui lattialle
polvilleen. ”Selviät tästä,
älä
luovuta!” Hän hoki itselleen, tuudittaen
itseään, haluten löytää
lohtua. Oli
selvittävä!
Jos joku
olisi kertonut
hänelle todellisen ajan, jonka hän oli
viettänyt yksin,
olisi Michael sanonut
heidän valehtelevan sillä sen täytyi olla
pidempi.
Ricky tiesi
mitä teki,
hän laskelmoi, halusi sekoittaa pojan mielen murtaakseen
tämän tahtoonsa, niin,
että jopa silloin, kun tämä lopulta olisi
palkittu
tietynlaisin vapauksin;
liikkumisella yksin ulkona, olisi tämä liian
peloissaan
paetakseen. Tämä peli
oli uutta jopa Rickylle, mutta hän aikoi onnistua
siinä,
halusi itselleen orjan
jota saattoi käyttää seksuaalisesti kaikin
tavoin,
kaikin mitä hänen sairas
mielensä saattoi vain keksiä huvituksekseen. Olisi
ollut
helppoa ottaa vain
joku kadulta, kuten hänen ystävänsä
oli tehnyt,
mutta Ricky halusi aina mennä
askeleen pidemmälle todistaakseen olevansa parempi. Oli
kohtalon
oikkua, että
hän oli saapunut juuri siihen kaupunkiin, että
Michael sattui
saapumaan juuri
siihen pubiin, että poika muistutti sanoin kuvaamattoman
paljon
sitä poikaa,
joka ensimmäisenä oli saanut tuntea
ystävänsä
pahuuden, pahuuden, joka oli lopulta
koitunut tämän kuolemaksi.
Evan,
hänen nuorena
kuollut ystävänsä kummitteli Rickyn
mielessä usein,
ei koska olisi tuntenut
katumusta tekojaan kohtaan, hänen mielensä oli liian
synkkä siihen, vaan koska
tämä oli ollut ensimmäinen jota kohtaan oli
tuntenut
sitä pakottavaa himoa.
Evan oli riistänyt oman henkensä, mutta hän
oli tehnyt
sen näkemättä toista
vaihtoehtoa vapautua lapsuuden ystävänsä
mielipuolisuudelta. Ricky oli pitänyt
tekoa typeränä, ainut mitä hän
oikeastaan katui,
oli se, ettei saanut leikkiä
Evanin kanssa pidempään. Poika oli ollut kaunis,
lapsesta
asti ja nyt… Michael
muistutti häntä niin monin tavoin, Rickyllä
oli aina
ollut silmää kauneudelle
ja tällä kertaa hän halusi
pitää kauniin,
nuoren lelunsa pidempään.
Hän
katseli kuvaruudun
kautta uhriaan kyllästymättä, virnuillen
itsekseen, kun
poika yritti turhaan
anoa apua vähäjärkiseltä
palvelijalta. Lopulta
hän käski ystävänsä
laudoittaa
ikkuna umpeen saadakseen pojan vankilasta tukahduttavamman. George
totteli
kuten aina, sillä Ricky ei ollut sellainen ihminen jota
uskalsi
uhmata, kun oli
oppinut tuntemaan hänet. George oli usein ajatellut, ettei
Rickyllä tuntunut
olevan lainkaan omatuntoa ja nyt hän ajatteli niin
entistä
vahvemmin. Hän ei
sanoisi sitä ääneen, mutta hän oli
alkanut tuntea
sääliä vangittua nuorukaista
kohtaan. Pojan hätkähdyttävä
kauneus vaikutti
Georgeen eri tavoin kuin se
vaikutti Rickyyn, siinä missä Ricky halusi
nähdä
lisää kyyneliä, oli George
alkanut pohtia miltä tuntuisi saada tämä
hymyilemään, olla se ihminen joka
toisi hieman lohtua. Ricky menisi suunniltaan, jos tietäisi
hänen ajatuksensa
ja niinpä mies pysyi niistä vaiti.
Pidettyään
vankiaan
epätietoisuudessa ja vähällä
ruualla muutaman
päivän, Ricky lopulta päätti
mennä tämän luokse. Hän hymyili
astuessaan
sisään huoneeseen ja katsoi pojan
liikahtavan hädissään vuoteella. Haparoiden
Michael
nousi ja perääntyi huoneen
nurkkaan.
”Älä
koske minuun!” Poika
vaikersi vapisten kovemmin miehen lähestyessä.
”En
jaksa! Haluan vapaaksi!
Päästä minut vapaaksi!”
Tämä huudahteli
ja sai Rickyn virneen kasvamaan.
”Se ei
ole vaihtoehto,
kultaseni.” Hän sanoi ja tuli
lähemmäksi, poika
nyyhkytti ja vaikersi, oli ajettuna
nurkkaan. Ricky painautui tätä vasten ja nuuhkaisi
nuoren
kaulaa. ”Tuoksut
huumaavalle,” hän kuiskasi ja riisti pyyhkeen pojan
yltä, kourien tätä
kaikkialta, ahmien tämän ihoa huulillaan. Poika
vikisi Rickyn
kääntäessä hänet
rajusti ympäri, levittäessään
hätäisesti
liukastetta ja lopulta painautuessaan
väkisin tämän sisään.
Hän painoi hikisen
kämmenensä pojan suun eteen, työnsi lopulta
sormiaan tämän suuhun ja varoitti puremasta samalla
kun
työntyi tähän voimalla
uudestaan ja uudestaan. Poika oli kuitenkin liian
hädissään tapahtuvasta
pystyäkseen ajattelemaan järjellä ja puri
kuin purikin
sormia suussaan haluten
vaistonvaraisesti vapautua
hyökkääjän otteesta.
Ricky karjahti raivosta, iski
nuorukaisen otsan seinää vasten ja jatkoi
väkivaltaista
tekoaan.
Michael oli
pyörällä
päästään, olisi kaatunut jos ote ei
olisi ollut
niin tiukka, se tapahtui ja
lopulta se oli ohi jättäen kuvottavan kivun
jälkeensä. Hän kaatui polvilleen
lattialle ja kuuli pian miehen askelien kantautuvan pois huoneesta, ovi
kolahti
kiinni tämän perässä ja Michael oli
yksin.
Päätä
särki, hän kaatui
käsiensä varaan ja tunsi vartalonsa vavahtelevan
kuvotuksesta
ja kivusta. Hän
tunsi reisiään pitkin valuvan nesteen ja miltei
oksensi,
mutta mitään ei
kuitenkaan tullut ulos. Kylmähiki väreili
hänen ihollaan
ja Michael puristi
silmänsä tiukasti kiinni, pakotti itsensä
olemaan
ajattelematta tapahtunutta,
yritti pakottaa sen ulos tajunnastaan. Lopulta, useiden minuuttien
kuluttua hän
sai kammettua itsensä jaloilleen ja pakottamaan
itsensä
kylpyhuoneeseen
peseytyäkseen.
Kaikki
oli utuista. Kuinka monta päivää oli jo
kulunut? Michael pohti pestessään
itseään. Hän
aisti veden vartalollaan,
nojautui heikosti seinää vasten ja rukoili
jälleen
mielessään. Hän yritti
keskittyä, keskitti ajatukset uskoonsa. Hänet oli
kasvatettu
uskonnollisessa
kodissa, eivät vanhemmat liian tiukkoja olleet, mutta usko oli
ollut läsnä.
Hänen oma uskonsa ei kuitenkaan perustunut niin paljon
Raamattuun,
jonka hän
katsoi olevan ainoastaan ihmisten kirjoittamaa ja jonka sanoma oli
saattanut
vääristyä useiden
käännösten
jälkeen. Aika oli myös tehnyt
tehtävänsä, oli
otettava huomioon miten maailma oli sen alkuajoista muuttunut. Jumala
johon
Michael uskoi, oli anteeksi antava ja suvaitseva, hän ei
voinut
uskoa, Jumalan
tuomitsevan rakkautta oli se sitten mitä tahansa.
Tämä
oli paha paikka, tämän
Jumala tuomitsisi ja nyt Michael saattoi vain toivoa, että
hänen rukoustaan
kuultaisi useiden muiden joukosta.
Michael
havahtui kun
kylpyhuoneen ovi avautui ja käänsi katseensa Rickyn
virnuileviin kasvoihin, hän
parkaisi. Miksi jo nyt? Mieshän oli vasta
vähän aikaa
sitten lähtenyt! ”Älä! En
jaksa! En jaksa!” Michael huusi perääntyen
kylpyammeessa. Mies hymyili ja tuli
lähemmäksi, sulki vesihanan ja otti pyyhkeen, jonka
kietoi
hänen ympärilleen
ennen kuin nosti ylös altaasta. Michael kiemurteli ja vaikersi
miehen kantaessa
hänet takaisin vuoteelle, lakanat oli vaihdettu,
sängynpäädyissä oli kahleet.
Ricky ei sanonut mitään, pakotti hänet
selälleen
makaamaan ja kiinnitti hänen
ranteensa nahkaremmeihin, jotka sitoivat hänet aloilleen.
Michael
koetti
potkia, jolloin Ricky löi avokämmenellä
hänen
poskeaan ja tarrasi kurkusta.
”Yksikin
potku vielä niin
saat tuntea sen nahoissasi!” Mies karjui.
”Pysytkö
aloillasi nyt?” Hän kysyi
tiukentaen otettaan ja Michael sai vaivoin
nyökättyä.
”Hyvä,” Ricky hymyili ja
otti mustan huivin esiin jonka sitoi Michaelin silmien peitoksi.
”Tulen
myöhemmin,” mies sanoi sitten ja Michael tunsi
tämä nousevan sängyltä, kuuli
askeleiden johtavan ovelle ja pian se jo pamahti kiinni
tämän
perässä.
Käsivarsiin
koski, asento
oli epämukava ja huivi hämärsi ajantajun
entisestään. Michael nyyhkytti
vapisten, aika jonka hän vietti sidottuna sängylle
näkemättä mitään tuntui
ikuisuudelta. Hänen oli nälkä ja jano,
hän jaksoi
rukoilla ihmettä, joka
pelastaisi hänet ja joka ei kuitenkaan saapunut.
Lopulta
hän kuuli
askeleet, ovi avautui ja sulkeutui, tulija lähestyi vuodetta,
side
hänen
silmiltään nostettiin. Ricky toi
kätensä hänen
kasvoilleen silitellen hellästi,
pyyhkien kyyneleitä sormillaan.
”Pyydä,
että saat
miellyttää minua suullasi.” Mies
käski, Michael
vaikersi, sulki silmänsä ja
pudisti päätään.
”En
ikinä!”
”Etkö?”
”Vihaan
sinua,” Michael
sähähti heikosti. ”Olet hullu!”
Ricky hymyili
tähän. ”Haluan vapaaksi!”
”No
kultaseni, saat lisää
miettimisaikaa.” Mies sanoi ja kietoi huivin takaisin
hänen
silmiensä
ympärille.
”Haluan
pois! Päästä
minut pois!” Michael huusi kuullessaan askeleiden kantautuvan
poispäin huoneesta.
”En jaksa! Ole kiltti!” Hän vaikersi,
mutta ovi
kolahti uudestaan kiinni.
Poika haukkoi
henkeään,
kiskoi hyödyttömästi
siteitään, paniikki
levisi ja tuntui kuin ei olisi saanut
henkeä. ’Kuolen, minä kuolen
tänne,’
hän ajatteli, itki, valitti ja huusi.
Kukaan ei tullut. Oli nälkä, väsytti,
minuutit kuluivat,
tunnit kuluivat.
Vartaloa kivisti, Michael makasi liikkumatta,
tätäkö se
olisi? Kuinka kauan hän
joutuisi maata kahlittuna tähän sänkyyn?
Hän halusi
päästä vessaan, tilanne oli
nöyryyttävä. ”Kestät
tämän,
kestät kyllä. Vielä
vähän,” hän
kuiskasi itselleen,
toivoen, että luottaisi sanoihin paremmin, kun ne puhuisi
ääneen. ”Et murru,
kestät kyllä.” Hän hoki hiljaa
kunnes tunsi
hengityksensä tasaantuvan.
Askeleet
lähestyivät
jälleen, Michael vaikeni ja veti syvää
henkeä.
Hän tiesi mitä mies halusi ja
tiesi, että mies ei epäröisi
jättää
häntä tähän vaikka koko
vuorokaudeksi jos
ei saisi haluamaansa vastausta. Askeltein kaiun
käydessä
yhä lähemmäksi Michael
valmistautui nöyrtymään, ei ollut keinoa
voittaa
tätä, oli vain keino
vähentää
kärsimystä, oli
päätettävä selvitä
keinolla millä hyvänsä.
Ovi avautui,
mies
lähestyi, patja painui miehen alla ja hetken
päästä
side poistettiin hänen
silmiltään. ”No, miten on Michael? Joko
annat suusi
parempaan käyttöön?”
Poika
tuijotti miestä
inhoten. ”Pääsenkö sitten
irti?” Hän
kysyi voipuneena.
”Jos
teet työsi niin
pääset,” Ricky nyökkäsi.
”Hyvä
on,” Michael
kuiskasi.
”Hyvä
poika,” mies kehui
kurottautuessaan avaamaan remmit ja kumartui sitten suutelemaan
hänen vastahakoisia
huulia.
”Saanko
ensin käydä
vessassa?” Michael kysyi kohtaloonsa alistuneeseen
sävyyn.
”Ole
hyvä,” Ricky
hymyili ylimielisesti ja Michael tunsi puistatuksen kulkevan
ruumiissaan ahatellessaan edessä olevaa.
Hän
nousi vaivalloisesti, jalat miltei pettivät alta, mutta
hän
pakotti itsensä
hoipertelemaan kohti kylpyhuonetta, tuntien miehen polttavan katseen
selässään.
”Älä viivyttele.” Mies komensi
Michaelin
sulkiessa kylpyhuoneenoven perässään.
Kun Michael
palasi
huoneeseen, mies istui yhä sängyllä, tummat
silmät
tarkkailen häntä tiiviisti.
”Tule lähemmäksi.” Hän
käski ja Michael
pakotti itsensä liikkumaan, jokainen
askel tuntui raskaalta.. ”Polvistu eteeni.” Ricky
antoi
uuden komennon ja
jälleen Michael pakotti itsensä tottelemaan.
Häntä
heikotti, vartaloa
särki yhä kaikkialta eikä hän ollut
syönyt
sitten edellisaamun. ”Suutele sitä.”
Ricky käski, Michael katsahti ylös
epävarmana halusiko
mies hänen avaavan
housut ensin vai ei, muuten käsky ei ollut lainkaan
epäselvä sillä hän oli
polvillaan miehen reisien välissä. ”Tee
se!”
Ricky tiuskaisi, toi käden hänen
takaraivolleen ja painoi hänen
päänsä housujensa
etumusta vasten.
Michael
puristi silmänsä
kiinni, mies ähki ja hieroi itseään
hänen kasvojaan
vasten, kunnes lopulta
avasi housunsa. ”Pistä parastasi, ime, jos uskallat
edes
näykkäistä hampaillasi,
niin vannon että kärsit ja tulet olemaan sidottuna
koko
viikon!”
Michael ei
epäillyt, ettei
uhkaus olisi todellinen. Hän nöyrtyi ja yritti
parhaansa
miellyttää miestä. Se
oli kammottavaa, mies repi hänen hiuksiaan, pakotti
elimensä
syvälle hänen
nieluunsa saaden hänen kakomaan ja yskimään,
uskomaan
että tukehtuisi. Oli
vaikea hengittää, leukaa särki, kurkkuun
koski, kuola
valui alas suupieliä,
kyyneleet virtasivat alas kasvoja. Mies ähisi, puhui rivouksia
jotka tekivät
kaikesta vain entistä
epämiellyttävämpää.
Tätäkö se tulisi olemaan? Michael
pohti tuntien inhon itseään kohtaan nousevan.
Karjaisu,
suolainen
iljettävä maku täytti hänen suunsa
arvaamatta ja
Michael panikoitui hetkeksi,
olisi halunnut oksentaa tai sylkäistä, ei ollut muuta
vaihtoehtoa kuin
nielaista. Kun Ricky irrotti otteensa, Michael hoippui
taaksepäin,
ryömi hieman
kauemmaksi ja oksensi. Hänen vartalonsa vavahteli, hiki sai
hiukset tarrautumaan
otsalle. Nieluun koski, kaikkialle koski ja hän halusi vain
herätä. Tämän
täytyi olla liian kammottavaa ollakseen totta.
”Helvetti!”
Mies
karjaisi, tarrasi hänen hiuksistaan ja raahasi kohti
kylpyhuonetta. Michael
kompuroi. ”Saatana! Sinä opit vielä olla
oksentamatta!” Ricky nosti hänet
kovakouraisesti kylpyammeeseen. ”Pese itsesi, sitten saat
pestä sotkun jonka
aiheutit!” Michael itki ja valitti, vikisi
kylmänveden
suihkutessa arvaamatta
hänen ylleen.
Mies virnisti julmasti,
sulki lopulta hanan.”Nouse, ota tuosta
ämpäri ja
rätti.” Hän osoitti. Michael
yritti nousta, päätä särki
eikä hän
voinut lakata itkemästä.
”Säälittävää…”
Ricky huokaisi. ”Liikettä nyt!”
Hän potkaisi
pojan kumoon kun tämä ei toiminut
tarpeeksi nopeasti. ”Nouse!” Hän
käski.
Michael
kiristi
hampaitaan, pakotti itsensä unohtamaan kivun hetkeksi ja
toimimaan
ennen kuin
mies suuttuisi enemmän. Hän vapisi kauttaaltaan,
täytti
ämpärin vedellä ja
kulki haparoiden takaisin makuuhuoneeseen missä kumartui
siivoamaan oman
oksennuksensa lattialta. Oli
nöyryyttävää olla
siinä puolustuskyvyttömässä
asemassa. Alasti, niiden julmien tekojen jälkeen, siivoamassa
sotkua hänen
raiskaajansa ja vapaudenriistäjänsä
tarkkaillessa
vieressä, miehen jonka käytön
oli muuttunut kuin sormia napsauttaen.
”Hyvä,
voit viedä ämpärin
takaisin kylpyhuoneeseen ja pestä se,” mies sanoi
lopulta,
nyt jo
rauhallisempaan sävyyn. Michael totteli, ei nähnyt
muita
vaihtoehtoja.
”Tule
tänne,” Ricky sanoi
Michaelin palattua huoneeseen. Mies osoitti kohti
sängynvieressä olevaa
nurkkaa. ”Polvistu.” Hän käski
Michaelin tultua
osoitetulle paikalle, hän
nieleskeli kyyneleitään hiljaisena. Mies kaatoi
pöydälle tuodusta vesikannusta
lasillisen vettä jonka sitten ojensi pojalle.
”Juo,”
hän sanoi ja Michael toi
lasin helpottuneena huulilleen, hän kurkkunsa oli karhea ja
arka,
huutamisesta,
väkivallasta ja oksentamisesta. Kun hän oli juonut
lasin
tyhjäksi, Ricky otti
sen kovakouraisesti takaisin.
”M-miksi
teet tämän?”
Michael kysyi itkuisena, kohottaen katseensa mieheen, joka hymyili
hänen
kysymykselleen katsoen alas häneen, seisoen aivan
hänen
edessään.
”Koska
nautin siitä,”
mies vastasi miltei huvittuneena.
”V-vanhempani
etsivät
minut…” Michael kuiskasi vapisten. ”He
löytävät minut…”
Tähän mies
nauroi.
”Miksi
heitä
kiinnostaisi?” Ricky kysyi. ”Ovat vain iloisia
päästessään sinusta,”
hän
hymyili ja tarttui kovakouraisesti pojan leuasta, tuoden
tämän katseen
itseensä. ”Sitä paitsi, olen
peittänyt
jälkesi hyvin. Michael Wills on kadonnut
ja sinä kultaseni, olet nyt veljenpoikani.”
”Olet
sairas!” Michael
henkäisi ja mies ainoastaan virnuili tähän,
silitteli
hänen kasvojaan.
”Sinulle
on helpompaa
hyväksyä kohtalosi kultaseni, kuulut minulle
nyt.” Mies
siirsi kätensä hänen
kaulalleen ja Michael värisi sormien sivellessä
hänen
ihoaan. ”Elämäsi on
minun, olisi sääli jos onnettomuus
sattuisi… Mutta
joskus niitä sattuu, joskus,
kun minua ei totella, kun minua vastaan kapinoidaan, menetän
hermoni täysin. Et
halua nähdä sitä, kultaseni, joten kuuntele
tarkoin;
teet niin kuin sanon, kun
olen tyytyväinen, sinut palkitaan, kun teet huonosti sinua
rangaistaan. Jos
haluat päästä pois tästä
huoneesta, jos haluat
päästä New Yorkiin ja saada
liikkumatilaa sinun täytyy läpäistä
tämä
testi. Minä päätän milloin olet
valmis. Voit jo nyt luopua kuvitelmista, että
pääsisit
koskaan vapaaksi,
helpointa on, että alistut. Tunnen paljon ihmisiä,
minulla on
paljon
kontakteja, jos niskuroit, jos yrität karata; sinut otetaan
kiinni
ja tuodaan
aina lopulta luokseni.”
Michael ei
tiennyt mitä
sanoa tai tehdä, hän tunsi olonsa avuttomaksi ja
kaipasi
kotiaan. Hän katsoi
hetken miehen synkkiin silmiin nähden vain julmuutta
niistä,
mies oli vahva ja
kokenut Michael oli liian hämillään
tietääkseen mikä enää oli
totta. Ehkä
vanhemmat eivät kaivanneet häntä?
Epäilys
jäyti hänen mieltään. Ketä
hänellä
todella oli jäljellä kotona, kun ainut ihminen joka
oli
hyväksynyt hänet
täysin, oli kuollut. Mitä väliä
millään
enää oli? Voisi yhtä hyvin kuolla?
–
Silti tuo ajatus pelotti, kuolema pelotti ja jäljellä
oli
jääräpäinen halu
elää, jääpäinen pilkahdus
toivoa, että
jos vain sinnittelisi, niin ennen pitkää
hän voisi herätä tästä
kamalasta unesta.
”Testi
alkaa.” Ricky
sanoi ja nosti kätensä teinin poskelle, jonka katse
oli
laskeutunut alas
lattiaan, murheelliset ruskeat silmät yhä
täynnä
kyyneliä. ”Pysy tässä kohdassa
polvillasi kunnes tulen takaisin, jos onnistut, saat ruokaa, jos
epäonnistut
niin et. Kamerat tallentavat kaiken.” Ricky virnisti, laski
kätensä
kohdatessaan hämmentyneen ja anovan katseen,
tämä oli
aikeissa sanoa jotain,
mutta Ricky nosti kätensä merkiksi hiljaisuudelle.
”Kuinka kovasti tahdot
syödä?” Hän kysyi, naurahti ja
käveli kohti
ovea.
Ovi kolahti
miehen
perässä. Michaelia pyörrytti,
nälkä kouristi
vatsanpohjaa ja polvet olivat arat
jo valmiiksi. Hän puristi silmänsä kiinni,
miksi
tämä tapahtui hänelle? Mitä
hän oli tehnyt ansaitakseen tämän?
Ristiriitaiset
ajatukset velloivat hänen
mielessään, toinen puoli yllytti kapinointiin vihasi
alistua
tälle kohtelulle
sillä se ei ollut oikein! Toinen puoli, joka muistutti,
että
hän oli
alikynnessä, kehotti jaksamaan ja noudattamaan
käskyä;
rangaistus olisi
ankarampi epäonnistumisesta tai kapinoinnista. Michael puri
huultaan, hengitti
syvään ja laski numeroita
mielessään yrittäen
rauhoittua ja saada itsensä
ajattelemaan niin kylmän loogisesti kuin mahdollista;
paniikille
ei saanut
antaa valtaa sillä se sai toimimaan typerästi.
Hän
punnitsi miehen
lupausta päästä New Yorkiin jos
selviäisi
testistä. ’Rauhoitu Michael,
ajattele, ihan rauhassa nyt.’ Hän hoki
mielessään,
pakottaen itsensä unohtamaan
hetkeksi kivun ja sen kauheuden mitä oli jo kokenut.
Hän
keskittyi hengittämään
ja ajattelemaan isoäitiään ja
tämän rakkautta,
joka antoi voimaa. ’Vaikka annan
nyt periksi, voi se olla vain näennäistä.
Taistelemalla
fyysisesti, en voi
voittaa. Mitä tuo hirviö haluaa? Hän haluaa
että
murrun, haluaa rikkoa minut,
tehdä minusta tahdottoman.’ Michael keskittyi, puri
hampaitaan yhteen ja
keskittyi vain ja ainoastaan ajattelemaan tilannetta niin
ulkopuolisesti kuin
kykeni. ’Voin antaa hänen tehdä niin, tai
voin
yrittää voittaa antamalla hänen
uskoa voittaneensa. Se on ainut keino selvitä. Hän on
jo
ottanut ruumiini,
mutta mieltäni hän ei koskaan saa!’
Tästä
ajatuksesta hän tunsi saavansa
uskomattomaa voimaa ja miltei hymyili. Hetken hänen olonsa oli
kummallisen
seesteinen. ’Et koskaan saa mieltäni, et koskaan saa
sieluani.’ Hän hoki
itselleen, valaakseen vahvan pohjan
päätökselleen.
’On päätettävä
selviytyä,
toinen vaihtoehto on kuolla.’
Ja kun mies
viimein
palasi, oli Michael yhä paikalla johon hänet oli
komennettu,
polvillaan kuten
oli käsketty mikä sai Rickyn
hymyilemään
tyytyväisenä omasta vallastaan.
Michael avasi silmänsä ja katsoi vangitsijaansa,
katsoi
tarjotinta jolla oli
ruokaa, anoen ja toiveikkaana. ”Olen
yllättynyt,” mies
sanoi astuen lähemmäksi.
”Onnistuit, joten saat palkintosi.” Hän
lisäsi ja
laski tarjottimen pöydälle.
”Nouse,” komento kuului. Michael henkäisi,
hän ei
tiennyt kuinka kauan olisi
enää jaksanut, hänen jalkansa olivat
jäykät,
nipistelevät eivätkä tuntuneet
tottelevan. Ähkäisten Michael nojautui
käsiensä
varaan, laski katseensa.
”E-en
pysty,” hän vaikersi,
laski päätään
entisestään miettien
hetken. ”O-olen pahoillani,” hän
lisäsi
alistuneesti, ääni väristen mikä
oli osittain
laskelmoitua. Mies oli hiljaa,
Michael ei uskaltanut katsoa tähän, hän
pelasi omasta
selviytymisestään, pelasi
peliä miehen kanssa jolla oli paremmat kortit
kädessään ja häviämisen
riski oli
suuri. Sanaakaan sanomatta mies astui hänen luokseen ja nosti
lattialta, ote ei
ollut hellä sen enempää kuin
väkivaltainen, se oli
luja ja määrätietoinen. Mies
ohjasi hänet istumaan tuoliin pöydän
ääreen ja
veti toisen tuolin itselleen.
”Syö.”
Ääni komensi
kylmästi ja vaikkei Michael
vieläkään uskaltanut
katsoa miehen kasvoihin,
tarttuessaan haarukkaan hän tiesi onnistuneensa
ensimmäisessä siirrossaan ja
hiljaa mielessään onnitteli itseään
ja kehotti
jatkamaan. Oli päätettävä
selviytyä, keinolla millä hyvänsä.
Hänen
mielensä ja sydämensä koskemattomuus
olivat vielä suojeltavissa ja niistä Michael aikoi
pitää kiinni kaikin voimin.
Julkaistu 6.7.2010
My Secret Shore
Kommentoinnit vieraskirjaan kiitos :)