14.luku

31.12.1999

Ei ollut keinoa, viikot muuttuivat kuukausiksi, vuodenajat vaihtuivat, aika kului pysähtymättä. Michael istui ikkunalaudalla, katsoi pimeään iltaan ja poltti Jackin antamaa sätkää.

”Luuletko, että maailma menee sekaisin nyt, kun vuosituhat vaihtuu?” Michael kysyi hymyillen vinosti. Kuului pamahdus, taivas kirkastui purppuran, vihreän, sinisen ja kullan erisävyistä. Jack tuli lähemmäs ja laski leukansa hetkeksi Michaelin olalle.

”Ehkä tulee maailmanloppu? Tietokoneet heräävät henkiin ja tappavat meidät kaikki,” Jack virnisti ja otti sätkän Michaelin sitä tarjottua.

”Jos olemme onnekkaita,” Michael naurahti ilottomasti, ulkona pauke voimistui, kello oli yhdeksän illalla. ”Kolme tuntia aikaa,” Michael totesi. ”Euroopassa vuosituhat on tosin jo vaihtunut, kaipa me olisimme kuulleet jos paikat siellä olisivat mystisesti alkaneet räjähdellä.” Jack suuteli hänen niskaansa ja antoi sätkän takaisin.

”Ehkäpä. Olisi kyllä aika siistiä, jos kaikenmaailman robotit heräisivät henkiin.”

”Arvaa mikä oikeasti olisi siistiä, Jack?” Michael kysyi kääntäen katseensa tähän.

”No?”

”Paljastuisi, että Ricky ja Joe ja ne miehet jotka odottavat meitä tänään, olisivatkin kaikki robotteja ja kaikki saisivat oikosulun kellon lyödessä kaksitoista ja sitten ne poksahtelisivat pitkin paikkoja!” Michael nauroi. Jack kohotti kulmaansa ja taputti etusormellaan huuliaan mietteliäänä.

”Se olisi… mielenkiintoista,” Jack myönsi, Michael tarttui hänen käteensä ja suuteli hänen kämmentään.

”Ottaisimme heidän rahansa ja ostaisimme koko Disney worldin.”

”Voiko niin tehdä?” Jack pohti ja Michael nauroi.

”Jos he oikeasti olisivat robotteja, voisimme tehdä mitä tahansa, Jack!”

”Totta,” Jack kuiskasi ja painautui lähemmäs suudellen Michaelin päälakea. ”Voisimme perustaa uuden huvipuiston.”

”Minä en sitten halua olla Mikki Hiiri,” Michael nauroi hiljaa.

”Ei sinun tarvitse.”

”Arvaa mikä haluan olla?” Michael laski päänsä Jackin rintaa vasten ja katsoi ylös.

”No?” Jack virnisti.

”Lampunhenki, jolla on oma taikamatto. Sinä voisit olla Aladin ja minä lennättäisin meidän kauas täältä.”

”Se lamppu on aika pieni, mahtuisinko sinne?” Jack pohti.

”Totta kai, koska minä olisin se lampunhenki voisin tehdä siitä mitä vain, siellä olisi oikeasti tosi tilavaa. Kukaan ei löytäisi meitä.” Michaelin ääni heikkeni hänen katsoessaan ulos ilotulituksia. Hänen kätensä vapisi hieman tuodessaan jälleen sätkän huulilleen toivoen sen vaikuttavan nopeammin. Jack katsoi häneen hieman huolestuneena, Michael oli tuntunut masentuvan viikko viikolta. ”Jack,” nuorempi kuiskasi lopulta. ”Minä en tiedä kauan enää jaksan…” Jack suuteli Michaelin ohimoa hieman hätääntyneenä.

”Älä puhu tuollaisia…”

”Minä vihaan niitä miehiä Jack, en halua olla huora… En jaksa… En jaksa näytellä… Välillä tuntuu kuin pääni halkeaisi… Seinät kaatuu päälle enkä saa henkeä… Sano, että on keino, sano että löydämme sen?”

”Me löydämme keinon Michael…tämä ei ole ikuista…” Jack kuiskasi. ”Lupaan sen,” hän vakuutti. ”Kerro minulle lisää siitä taikalampusta,” hän usutti sitten haluten harhauttaa rakastettunsa mielen pois synkistä ajatuksista. Samalla hän lupasi itselleen uudemman kerran yrittää löytää keino, jolla Michael pääsisi vapaaksi.

Michael huokaisi hymyillen ja alkoi kertoa taikalampusta, kertoi unelmoivan tarinan toisesta todellisuudessa missä pahuutta ei ollut, missä he olivat kahden ja kuten ennen marihuana teki lopulta tehtävänsä ja saattoi hänet siihen pumpuliseen värikkääseen maailmaan, joka hetkeksi sai hänet nauramaan Jackin kanssa.

**^^**^^**^^**

Huhtikuu 2000

Jack oli levoton ja vapisi, hän penkoi tavaroitaan ja Michael istui sängyllä katsellen tätä huolestuneena.

”Helvetti!” Jack kirosi. ”Missä ne ovat?!” Hän huusi ja viskasi tavarat alas pöydältä voimalla saaden Michaelin hätkähtämään.

”Jack, rauhoitu, Joe suuttuu jos näkee tämän sotkun.” Hän sanoi ja astui lähemmäs siivoamaan.

”Se saatanan mulkku on vienyt ne!” Jack raivosi, hengittäen kiihtyneenä, avaten kaappeja ja laatikoita heitellen tavaroita. Michael katseli poikaystäväänsä avuttomana, Jackin katse poukkoili villinä, vapina oli yhä kovempaa. Jackin riippuvuus oli tuntunut kasvavan ja tämä oli käyttänyt huumeita yhä useammin, Michaelia pelotti. Hän pelkäsi menettävänsä Jackin, pelkäsi sitä huumeiden määrää ja näitä vierotusoireita.

”Jack, t-tässä, minulla on ne tässä…” Michael sanoi lopulta ja ojensi pussin vanhemmalle pojalle. Jack katsoi häneen kiihtyneenä, otti pussin hänen kädestään, tönäisten Michaelin rajusti tieltään niin, että tämä kaatui lattialle. Michael voihkaisi ja katsoi järkyttyneenä Jackia, joka ei koskaan aiemmin ollut käyttäytynyt aggressiivisesti häntä kohtaan. Vapisten, Jack istui pöydän ääreen, teki valmistelut ja lopulta työnsi ruiskun käsivarteensa sulkien silmänsä ja hymyillen jokseenkin helpottuneena. Hitaasti pojan hengitys tasaantui olon helpottuessa ja rentoutuessa.

Michael oli noussut ja alkoi vaitonaisena siivota Jackin aiheuttamaa sotkua. Oli ollut typerää piilottaa huumeet, mutta hän ei ollut keksinyt muutakaan. Hän tunsi kyyneleet silmissään, näki mihin elämä johtaisi jos se jatkuisi näin. Hänestä voisi yhtä hyvin tulla riippuvainen, tavallaan hän jo oli marihuanasta, tunsi tarvitsevansa sitä joka kerta ennen kuin joutui harrastamaan seksiä. Se ei voisi jatkua näin, he molemmat kuolisivat nuorina ja vaikka itsemurha usein kävikin hänen mielessään Michael kuitenkin tiesi haluavansa elää, mutta ei näin. Oli pakko olla keino, jokin keino… Jack olisi saatava hoitoon ja hän… Michael päätti yrittää vähentää omaa pilvenpolttoaan.

”Michael…” Jack kutsui varovaisella äänellä. ”Anna anteeksi,” hän kuiskasi. Michael vilkaisi häneen, yritti parhaansa hymyillä ja nyökkäsi.

”Meidän on siivottava, Joe suuttuu jos näkee tämän sotkun,” Michael sanoi ja jatkoi sitä mitä oli ollut tekemässä. Jackia hävetti, kontrollin pitäminen oli entistä vaikeampaa, elämä ilman huumeita oli vaikeaa. Michael ansaitsi parempaa.

**^^**^^**

Muutamaa viikkoa myöhemmin he olivat yhdessä kävelyllä, Jack tuntui tietävän minne halusi mennä ja pälyili hieman hermostuneena ympärilleen heidän tullessa syrjäisimmille kaupungin kujille. ”Michael, odota minua tuossa kahvilassa.” Jack sanoi jonkin ajan kuluttua, pysäyttäen hänet.

”Miksi? Mihin sinä menet?”

”En ole kauaa, puolituntia, korkeintaan tunnin, odota minua.” Jack toisti ja Michael kurtisti kulmiaan.

”Kerro mihin olet menossa?” Hän vaati. ”Tulen mukaasi.”

”Etkä tule!” Jack sähähti, henkäisi syvään ja kosketti sitten Michaelin olkapäätä. ”Odota minua, okei?” Hän yritti hymyillä ja painoi nopean suukon Michaelin poskelle. ”Ole kiltti ja tee niin kuin sanon, odota tuossa kahvilassa, tulen sinne kun olen valmis.” Ja odottamatta vastalausetta Jack kiiruhti eteenpäin kadulla. Hämillään Michael totteli, ylitti kadun ja astui pieneen kahvilaan, jossa oli vain muutamia asiakkaita. Hän tilasi kahvin ja istuutui ikkunapöytään, miettien mihin Jack oli oikein mennyt.

Michael pyöritti lusikkaansa hermostuneena kupissaan ja vilkuili vähän väliä ulos. Kun kahvilan ovi avautui kilahtaen kymmenen minuuttia myöhemmin, Michael käänsi katseensa nopeasti tulijaan. Tummaan nahkatakkiin pukeutunut mies astui sisään, nosti aurinkolasit silmiltään ja katsoi ympärilleen, hymyillen hieman heidän katseidensa kohdatessa, Michael käänsi hämillään katseensa takaisin ikkunaan. Minuutit tuntuivat kuluvan hitaasti.

Hän kuuli askelia ja tuolinjalkojen liikkuvan lattiaa vasten jossakin lähellään mikä sai uudestaan hänen huomionsa hetkeksi pois ikkunasta. Nahkatakkinen mies oli istunut läheiseen pöytään lehden ja kahvikupin kanssa, kasvot Michaelia kohden. Mies hymyili katsoessaan häneen ja avatessaan lehtensä. Tällä oli mustat lyhyet hiukset, hoikat kasvot ja hieman parransänkeä, mies oli ehkä noin kolmenkymmenen. Michael vastasi hymyyn hämillään ennen kuin toi katseensa takaisin ikkunaan. Hän kuuli lehden sivujen rapinan, kupin säännöllisen kolahduksen pöytää vasten, aisti ajoittaiset katseet joita mies loi hänen suuntaansa. Michael ei uskaltanut katsoa mieheen enää, tunsi tämän kiinnostuksen, tiesi nuo katseet, ympäristö oli vain niin kovin outo niille. Lopulta, kun puolituntia oli kulunut, Michael nousi, tuntien levottomuutensa kasvavan. Hän ohitti miehen pöydän, vilkaisi tähän nopeasti ja säikähti hieman miehen virnistäessä hänelle. Virne ei kuitenkaan ollut ilkeä, eikä irstas vaan… ystävällisen kiinnostunut? Se oli jotenkin hämmentävää, Michael kiiruhti ulos kahvilasta, juoksi tien yli ja jäi odottamaan Jackia paikkaan, jossa he olivat eronneet. Hän seisoi aloillaan kädet kiedottuna rintansa ylle ja yritti rauhoittua, jokin sai hänet kuitenkin vilkaisemaan olkansa yli takaisin kahvilaan, jonka ikkunapöydässä mies yhä istui, katsoi häntä kohden pidellen kahvikuppiaan käsiensä välissä huuliensa edessä. Michael käänsi katseensa nopeasti edessä aukeavalle kujalle, miksi mies katsoi häntä noin, entä jos mies tiesi hänen olevan huora? Michael pohti jännittyneenä, mutta unohti ajatuksensa heti Jackin nähdessään. Hän hymyili poikaystävälleen helpottuneena.

”Käskin sinun odottaa kahvilassa!” Jack moitti vaikuttaen hieman kireältä.

”Missä olit?” Michael kysyi, Jack huokaisi.

”Huumeita,” hän vastasi. ”Mennään.” Hän jatkoi ja työnsi kätensä taskuunsa hipelöiden setelitukkoa sen pohjalla. Hän ei halunnut kertoa Michaelille epätoivoisesta yrityksestään kerätä rahaa, jotta saisi pääomaa pakenemiselle. Prosessi oli liian hidas, ei huoraamisella ihmeitä tienannut ja hänkään ei jaksaisi hoidella montaa asiakasta niiden lisäksi joita Joe järjesti. Vaikka hän saisikin rahaa, silti pakeneminen Joelta ja Rickyltä oli hyvin riskialtista, jos he jäisivät kiinni… Jack tiesi, että rangaistus saattaisi olla kuolema. Oli pakko keksiä jotakin muuta, mutta kunnes hän tietäisi mitä se voisi olla, hän jatkaisi rahankeruuta.

Viikkoa myöhemmin he olivat jälleen samassa paikassa, Jack ei edes olisi halunnut ottaa Michaelia mukaansa, mutta poika osasi olla itsepäinen. ”Tällä kertaa odota kahvilassa!” Jack sanoi tarkastellen Michaelia tiukasti. ”Sinun ei niiden diilereiden kanssa tarvitse asioida, okei?”

Michael nyökkäsi vaikka epäilikin kyseessä olevan jotain muuta, sillä Jack oli käyttäytynyt oudosti jo pidemmän aikaa ja Michael oli luullut Joen hankkivan huumeet tälle. ”Mene sisälle kahvilaan,” Jack osoitti. ”Odotan tässä niin kauan kunnes tottelet.” Michaelin alahuuli vavahti uhmakkaana. Tuntui jotenkin väärältä, että Jack komenteli häntä, ei toinen yleensä tehnyt niin. ”Olen sinua vanhempi tottele!” Jack komensi hieman turhautuneena, ei halunnut alkaa selittää Michaelille sitä mitä hän oikein oli tekemässä. Lopulta nuorempi poika kääntyi alistuneena ja talsi kohti kahvilaa, Jack odotti kunnes näki tämän menevän sisälle ja kääntyi sitten juostakseen kohti kohtaamispaikkaa, hän oli jo hieman myöhässä ja toivoi, etteivät miehet olisi kovin näreissään siitä.

Michael astui sisään, mökötti ja tilasi kahvin, ajatuksissaan hän käveli saman ikkunapöydän luokse, jossa oli viimeksikin istunut. Hän katsoi haikeana ulos, mitä Jack oli todella tekemässä?

Michael havahtui lehden sivujen rapinaan, tuttuun tunteeseen siitä, että häntä tarkkailtiin. Hän käänsi päätään ja huomasi katsovansa samaa mustahiuksista miestä, joka oli ollut paikalla viikkoa aiemmin. Mies hymyili hänelle. ”Hei,” hän sanoi ja Michael vilkuili nopeasti ympärilleen ennen kuin hymyili ujosti takaisin.

”Hei,” hän vastasi hieman hämillään. Mies maistoi kahviaan, tarkkailen häntä hetken.

”Saanko tulla istumaan pöytääsi?” Hän kysyi ja nousi jo ylös keräten lehtensä ja kahvikuppinsa mukaan. Michael katsoi miestä epävarmana, tämä hymyili yhä ja seisahtui hänen pöytänsä eteen. ”Saanko?” Mies toisti ja tietämättä mitä tehdä, Michael kykeni ainoastaan nyökkäämään. ”Olet tutun näköinen,” mies sanoi istuttuaan alas vastapäiselle tuolille ja siemaisi kahviaan, hänellä oli kauniit harmaat silmät ja pitkät silmäripset, ranskalainen aksentti.

”Näimme täällä viimeviikolla, luulen,” Michael vastasi hieman nolostuneena.

”Tiedän, näytit tutulta jo silloin, olemmeko ehkä tavanneet?” Michaelin sydän löi kiivaammin, hän ei muistanut kaikkia miehiä joiden kanssa oli ollut.

”En usko…” Hän vastasi varoen ja vilkaisi ulos ikkunasta, jos näkisi Jackin.

”Ehkä jollakin… clubilla?” Mies ehdotti varoen, Michael käänsi katseensa häneen. ”Olen Jean,” mies esitteli ja ojensi kätensä pöydän yli. Michael epäröi hetken ennen kuin tarttui siihen, oliko tämä mies Anthony vai Michael nimen arvoinen? Toisaalta, hän oli jo unohtanut puhua Anthonyn äänellä…

”Michael,” hän lopulta kuiskasi ja toivoi, ettei tehnyt virhettä jutellessaan miehen kanssa.

”Michael,” mies toisti hymyillen ja kallisti päätään. ”Mistä päin Britanniaa olet?” Michael tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän, hän ei ollut muistanut peittää omaa aksenttiaan, se johtui Jackista, hermostuneisuudesta ja nyt… pelotti, oliko hän tehnyt virheen? Jos Ricky saisi tietää? Jos tämä olikin joku Rickyn tuttu.

”Öh… sieltä sun täältä,” Michael kohautti olkiaan. ”Perheeni… me muutimme paljon.” Hän yritti selittää, johon mies virnisti hyväntahtoisesti. Michael vilkaisi miehen lehteä; L'Equipe, urheilu-uutisia. ”Olet ranskalainen?” Hän kysyi varoen.

”Oui,” Jean hymyili. ”Parlez-vous français ?” Michael hymyili miehelle ja pudisti päätään. ”No, aina on aikaa opetella,” mies iski silmäänsä. Michael naurahti kevyesti ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Tilanne tuntui jotenkin oudolta, hän yleensä vältteli juttelemista tuntemattomien kanssa, kun oli ulkona. ”Kauan olet asunut täällä Michael? Vai oletko lomalla?” Michael toi katseensa takaisin mieheen, epäröi.

”Muutaman vuoden,” hän vastasi hiljaa. ”Kuule, minun on varmaan paras mennä…” Hän sanoi sitten, alkoi jo nousta.

”Jäisit vielä hetkeksi? Olen täällä työasioilla muutaman kuukauden ja… äh, mukavaa vaihteeksi jutella jonkun toisen eurooppalaisen kanssa.” Michael epäröi yhä, vilkaisi kohti katua, jossa oli nähnyt Jackin viimeksi, toisesta ei näkynyt vielä jälkeäkään. ”Tarjoan sinulle toisen kahvin?” Mies houkutteli, Michael katsahti tähän, hermostutti yhä, mutta… Michael ei loppujen lopuksi ollut varma mikä sai hänet istumaan takaisin paikalleen. Mies hymyili leveästi. ”Onko sinun nälkä? Pidätkö makeasta?”

”En tarvitse mitään,” Michael sanoi hiljaa.

”Odota, niin haen sinulle lisää kahvia,” mies sanoi ja nousi. Michael tunsi vatsanpohjaansa nipistävän jännityksestä, tämä olisi varmasti kiellettyä Rickyn silmissä, mitä ihmettä hän oli oikein tekemässä? Olisi pitänyt sanoa, että hän odotti jotakuta tai… mitä tahansa muuta kuin antaa miehen tarjota lisää kahvia!

Mies palasi muutaman minuutin päästä ja laski hänen eteensä suklaamuffinssin ja cappucinon. ”Ei aivan niiden veroisia, joita Pariisista saa, mutta menettelee,” Jean virnisti. Michael kohotti kulmaansa ja pudisti päätään jokseenkin huvittuneena.

 ”Tietenkin, ranskalainen sanoisi noin, siellä kaikki on aina parempaa teidän mielestänne.”

”Totta kai on!” Jean naurahti ja katseli häneen uteliaana. ”Minkä ikäinen olet, Michael?”

Michael nyppi pienen palasen leivoksestaan. ”Täytän ensikuussa 20,” hän vastasi, tunsi sydämensä jälleen lyövän kiihkeämmin jännityksestä.

”Voi, olet niin nuori… Pidät minua varmaan vanhana pieruna, kun kerron olevani 32,” mies virnisti, Michael katsahti häneen, hymyili ja pudisti päätään ujosti.

”Et sinä nyt niin vanha ole.”

”Opiskeletko sinä?” Jean jatkoi ja Michael nyökkäsi. ”Asuvatko vanhempasi täällä myös?” Michael pudisti päätään. ”Asutko yksin?” Mies kyseli liikaa, hermostuneisuus kasvoi. Michael vilkaisi kelloa.

”Olen pahoillani, minä… minun on todella nyt mentävä.” Hän sanoi ja nousi.

”Et ole vielä maistanut kahviasi, ei kai sinulla niin kiire ole?” Jean hämmästeli. ”Kyselenkö liikaa?” Michael epäröi.

”Olen pahoillani,” hän toisti. ”Kiitos, mutta… minun todella on mentävä…” Michael ei odottanut vastausta, kiiruhti kohti ulko-ovea, sitten tien yli ja kohti katua jonne Jack oli kadonnut. Michael käveli kiirein askelin eteenpäin ja toivoi löytävänsä poikaystävänsä pian.  Katu oli syrjäinen, asunnot sen varrella kävivät rähjäisemmiksi, Michael kietoi käsivartensa ympärilleen, yritti rauhoittua. Ohikulkijat pälyilivät häntä, sydän löi tiheään. Hän ymmärsi pian olevansa typerä, sillä ei mitenkään voisi löytää Jackia tietämättä minne tämä oli saattanut mennä.  Michael pysähtyi kadun kulmaan ja katseli korkeita rakennuksia ympärillään. Vastakkaisella puolella katua seisoi kaksi nuorta miestä, jotka polttivat tupakkaa katsellen häntä.

”Hei poika,” toinen huudahti. ”Tule käymään täällä.” Michael vilkaisi ympärilleen epävarmana ja pudisti päätään, jatkoi eteenpäin hitain askelin. Missä Jack oli? Mikä tämä paikka oli? Pian hän kuuli kiirehtiviä askelia takanaan ja kääntyi. Toinen miehistä käveli hänen rinnallaan ja hymyili.

”Paljonko?” Hän kysyi matalalla äänellä. ”Kahdesta?” Mies lisäsi ja asetti kätensä Michaelin olkapäälle pysäyttääkseen tämän.

”Anteeksi?” Michael kysyi hämillään.

”Minä ja ystäväni, meillä on paikka, paljonko otat?” Michael vilkaisi toista, joka seisoi yhä kadunkulmassa katsellen heitä, polttaen tupakkaa hermostuneen oloisena. ”Olemme pariskunta, ihan puhtaita, jos ilman kortsua niin paljonko?” He halusivat ostaa seksiä, Michael tunsi itsensä typeräksi, ettei heti ollut tajunnut.

”Kuule, en minä…” Michael aloitti.

”Älä viitsi,” mies sähähti hieman kiihdyksissä. ”Miksi sinä muuten täällä maleksisit. Sano nyt paljon? Meillä on paikka ihan tässä lähellä, paljon veloitat tunnista?”

”Etsin vain ystävääni…” Michael sanoi nopeasti ja yritti lähteä, mies tarttui hänen käsivarrestaan tiukasti, toinen lähestyi. Michael tunsi paniikin kertyvän sisällään. ”Päästä irti!” Hän huudahti.

”Älä viitsi leikkiä viatonta, senkin huora!”  He yrittivät raahata häntä sivukujalle ja Michael yritti epätoivoisesti pyristellä, eniten hän pelkäsi mahdollisia ruhjeita ja sitä miten ikinä voisi selittää ne Rickylle..

”Päästä irti,” Michael nyyhkytti.

”Hei!” Äkkiä hän kuuli ranskalaisen äänen, juoksuaskelia. ”Mitä täällä tapahtuu?” Miehet vilkaisivat toisiaan, päästivät Michaelista irti ja riensivät pois paikalta. Jean lähestyi. Michael hieroi käsivarsiaan pelokkaana. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet?” Jean kysyi.

”Etsin vain ystävääni,” Michael selitti, ääni vavahtaen hieman.

”Taisit eksyä kadusta, tulehan,” Jean hymyili rauhoittavasti, laski kätensä hänen selälleen ja ohjasi takaisin kohti suuntaa, josta he olivat tulleet. Michael huomasi muutaman nuoren, kalpean teini-ikäisen pojan lampsivan heitä vastaan, pälyillen heitä kohden, auto ajoi hitaasti katua pitkin, pysähtyi teinien kohdalle, jotka välittömästi menivät lähelle kuljettajan puolista ikkunaa. Jean  laski kätensä ja tarkasteli häntä heidän kävellessään. ”Tietyissä ympyröissä kuulee mistä tämä katu on tunnettu, sinä et näytä ihan tyypilliseltä…hm.. no, tyypilliseltä katupojalta, sinuna välttelisin tuota paikkaa, joudut vain ongelmiin, kuten äsken.”

Michael katsoi miestä ja nyökkäsi vakavana, samalla ymmärsi miksi Jack oli mennyt tänne vaikka toisaalta siinä ei ollut järkeä. Miksi Jack myisi itseään nyt? Oliko Joe käskenyt häntä tulemaan tänne? Joku hommassa oli pielessä.

”Tietyissä piireissä?” Hän päätti kysyä varoen mieheltä hänen vierellään. Jean huokaisi.

”En ole käynyt ostamassa seksiä tästä paikasta, jos sitä kysyt, mutta olen kuullut eräiden puhuvan tästä clubeilla joilla käyn. Ei kovin suositeltavaa, nuo pojat käyttävät usein huumeita ja saattavat kantaa ties mitä tauteja ja toisaalta useat miehet taas ovat niin typeriä, että eivät halua käyttää suojaa heidän kanssaan, jos haluaa käyttää huoria, parempi maksaa tasokkaammasta ja… No… paras, ettet vain menne tuonne enää. Tuollainen kaunispoika kuin sinä…” Jean katsoi häneen ja hymyili. Michael kietoi käsivartensa ympärilleen, tunsi olonsa epämukavaksi, hän oli huolissaan Jackista, huolissaan ja samalla vihainen, ettei tämä ollut kertonut mitä oli tekemässä.

”Saanko kysyä jotain?” Jean kysyi heidän lähestyessään kahvilaa. Michael vilkaisi häneen ja nyökkäsi. ”Oletko hetero?” Michael oli hiljaa hetken.

”En,” hän lopulta kuiskasi. Jean hymyili ja avasi kahvilanoven.

”Hyvä,” hän sanoi ja ohjasi Michaelin saman pöydän ääreen, jossa he olivat aiemmin istuneet. Jean tarkkaili häntä, Michael oli yhä hermostunut ja hieman poissa tolaltaan Jackin vuoksi. ”Toivottavasti, et pidä minua röyhkeänä, mutta… Näkisin sinut mielelläni uudestaan. Olen kiinnostunut sinusta, Michael. Tiedän olevani hurjasti sinua vanhempi, mutta…”

Michael hätkähti hieman ja katsoi ylös, hän yritti hymyillä. ”Olen imarreltu,” hän kuiskasi. ”Mutta… minulla on jo poikaystävä,” hän jatkoi. ”Kiitos kuitenkin, olisin ollut pulassa ilman sinua.” Jean nyökkäsi.

”Sääli,” hän sanoi. Michael katsahti ulos ja näki Jackin vastakkaisella puollella katua.

”Minun on nyt mentävä! Kiitos, Jean….” Hän sanoi noustessaan.

”Jos muutat mielesi… Käyn täällä usein…” Jean hymyili. ”Oli hauska tutustua sinuun.” Michael nyökkäsi hieman hämillään, hyvästeli miehen nopeasti ja kiiruhti sitten Jackia vastaan.

”Mitä ihmettä sinä oikein teet?” Michael kysyi kireästi päästyään Jackin luokse, joka vaikutti väsyneeltä.

”Sanoin jo, huumeita… Mennään.” Jack huokaisi, työnsi kädet taskuihinsa ja lähti kävelemään katua eteenpäin.

”Yritin etsiä sinua… Näin sen paikan… Sinä myit itseäsi.” Michael kuiskasi matalalla tuohtuneella äänellä.

”Käskin sinua odottamaan Michael, miksi et kuunnellut!?” Jack suuttui. ”Tajuatko miten vaarallista sinun oli seurata?”

”Yhtä vaarallista kuin sinun mennä sinne! En pidä tästä! Miksi et kertonut minulle?! Olen sinun poikaystäväsi, jos unohdit!”

”En ole unohtanut,” Jack vastasi kireästi, katsoi ympärilleen ja ohjasi Michaelin hieman syrjemmälle katseista. ”En halunnut sinun tietävän,” Jack sanoi. Michael nojasi seinää vasten ja kietoi kätensä rintansa ympärille.

”Ansaitsen tietää!” Michael sanoi tiukasti. ”Rakastan sinua ja haluan tietää mistä on kyse!” Jack huokaisi, katsoi alas hieman nolostuneena, kunnes lopulta kaivoi tukun rahaa taskunsa pohjalta ja näytti sitä Michaelille.

”Pakenemiseen tarvitsee rahaa, paljon… ” Jack kohautti olkiaan. ”En keksi muutakaan, lupasin sinulle, ettei tämä ole ikuista, sinä ansaitset paremman elämän.” Michael tunsi alahuulensa vavahtavan ja kietoi kätensä sitten Jackin ympärille, halasi tätä tiukasti.

”Puhut aina minusta, mutta ansaitset sen yhtälailla Jack! Älä enää salaa minulta asioita, olemme yhdessä tässä, jos teemme tämän, teemme sen yhdessä, otamme riskin yhdessä!” Michael nosti kätensä Jackin poskelle. ”Jos minäkin kerään rahaa, saamme sen kokoon nopeammin.”

”Ei Michael, se on liian iso riski. Ricky on paljon tarkempi kanssasi kuin Joe minun, jos hän huomaa jälkiä… Ei, en anna sinun tehdä sitä.”

”Olet ehkä minua vanhempi Jack, mutta et voi määräillä minua! Tiedän riskin, hitto, totta kai tiedän! Haluan kuitenkin yrittää, mieluummin pakenen koko loppuikäni kuin kestän uutta kokonaista vuotta Rickyn kanssa. Me keksimme jotakin, eikö niin? Yhdessä”

Jack huokaisi, tunsi olonsa levottomaksi, hän ei olisi halunnut Michaelin tietävän juuri tämän takia. Pelkäsi nuoremman ottavan liian suuria riskejä. ”Minua pelottaa sinun puolestasi,” hän tunnusti. ”Olet kaikki minulle, Michael.”

”Pystymme tähän yhdessä,” Michael toisti jääräpäisesti. Nyt kun Jack oli sanonut ääneen suunnittelevansa pakoa, hän uskalsi itsekin alkaa uskoa sen mahdollisuuteen. Helppoa se ei olisi ja häntä kyllä pelotti, mutta Michael asuisi mieluummin kadulla, vähällä ruualla Jackin kanssa, kuin jatkaisi elämää, kuten se oli nyt, kohti vääjäämätöntä tuhoa. Ricky olisi kykenevä tappamaan, ennen pitkää Michael uskoi niin käyvän jos jäisi, joten pakeneminen, vaikka sekin olisi riski, tarjoaisi kuitenkin pilkahduksen toivoa ja mikä tärkeintä; se olisi oma valinta.

15.luku 

         Julkaistu 24.7.2010

            My Secret Shore

My Secret Shore HOME