Vaiti

 

1.luku

syyskuu 1997 

Asfaltti kimmelsi sateen jäljiltä, puut huojuivat hiljaa tuulen mukana ja ilma tuoksui raikkaalle, vaahteran lehdet olivat henkeä salpaavan kauniita siihen aikaan vuodesta, lämpimän leiskuvan oranssin ja punaisen sävyisiä, aurinko pilkisti pilvien takaa ja sai kadun vesipisarat hohtamaan sen kajossa, valo oli lämmin, säteet karkailivat eri suuntiin pilvien liikkuessa rikkonaisena massana taivaan halki, välillä peittäen auringon täysin.

 

Kun säteet koskettivat ihoa; oli hetken lämmin, mutta tuuli oli oikukas eikä sallinut moista nautintoa pitkään. Michael huokaisi, näki kadunvarrella olevan suuren lehtikasan eikä voinut olla vastustamatta kiusausta potkaista sitä; kasa hajosi, murtui miltei, mutta koska lehdet olivat olleet märkiä ja tarrautuneita toisiinsa ei hänen lapsekas oikkunsa ollut tuottanut suurempaa harmia puistotyöntekijöille.

 

Michael kurottautui poimimaan yhden lehden maasta ja leikki sillä kävellessään eteenpäin, hän hymyili hieman, tutkiskeli lehden suonimaisina kulkevia säikeitä ja sen kirkkaana hehkuvia värejä ja huokaisi. Hän oli ennen nauttinut syksystä, mutta nyt hän tunsi olonsa väsyneeksi, hän antoi lehden tipahtaa käsistään ja katseli hetken kuinka se leijaili kevyesti alas tummanvihreälle ruoholle.

 

Hän uppoutui takaisin ajatuksiinsa jotka olivat vaivanneet häntä jo päiväkausia, maleksi eteenpäin märkää katua oikeastaan edes huomaamatta astuvansa lätäkköön, vesi kasteli kengän ja hän katseli alas harmistuneena; mitä vielä? Hän kysyi mielessään ja huokaisi, kenkä narisi, sukka oli litimärkä ja sai hänet värisemään äkkinäisestä vilusta. Hän alkoi olla yhä hajamielisempi, hän totesi hieman synkkänä, ne ajatukset olivat vallanneet hänestä liian suurenosan, kesän aikana ne olivat voimistuneet.

 

Rakkaus, sen piti olla jotakin ihanaa! Sen olisi pitänyt… mutta se oli epäreilua ja julmaa… miksi juuri hän? Miksei hän ollut voinut rakastua johonkuhun toiseen? Hän potkaisi yksinäistä kiveä mennessään, kirosi, aurinkokin meni pilveen ja hänen kenkäänsä oli syntynyt lätisevän kylmä lampi, märkä läsähdys jokaisella askeleella.

 

Koettaessaan ajatella jotakin mieluisempaa hän huomasi jälleen ajattelevansa ystäväänsä, hän hymyili itsekseen muistaessaan kuinka tämä oli nauranut omalle typerälle vitsilleen niin että oli pudota penkiltä, Tony oli aina ollut hassu, hieman hullu ja niin ihana…Michael huokaisi, rakastuminen parhaaseen ystävään oli jo tarpeeksi monimutkaista ilman sitä tosiasiaa, että he olivat samaa sukupuolta; kaiken hänen murheensa kulmakivi ja niin täysin ylitsepääsemätön. Miksei juuri hänen piti olla tällainen? Hän oli yrittänyt niin kovin olla normaali ja nyt häntä väsytti.

 

Hän ei saanut nukutuksi ja ruoka ei maistunut, Tonykin oli jo varmasti huomannut jonkun olevan vialla, Michael tiesi, että hän oli, mutta pojalla ei ollut aavistustakaan mikä häntä vaivasi, Michael toivoi, että olisi voinut kertoa, mutta suoraan sanoen pelkäsi ystävänsä reaktiota. He olivat tunteneet koko ikänsä, ihmiset kiusoittelivat heidän olevan kuin veljeksiä ilman pienintäkään aavistusta siitä kuinka tuo kiusasi Michaelia. Veljeksiä?! Hah, se oli viimeisin mitä hän halusi olla Tonylle! Se olisi jo ylittänyt rajan…

 

Mistä se oikein oli alkanut? Milloin ne tunteet olivat muuttuneet? Ehkä ne olivat aina olleet olemassa ja puhjenneet nyt kun he lähestyivät aikuisuutta.

 

”Hei, Mikey! Odota!” Juoksuaskeleet kaikuivat asfalttia vasten ja Michael hätkähti tutusta äänestä. Hän pysähtyi ja kääntyi, näki Tonyn juoksevan itseään kohti, pisamainen naama virneessä.

 

Michael katseli ystäväänsä hämmentyneenä, Tonyn näkeminen sai hänet jopa unohtamaan onnettoman kenkänsä tilan.

”Tony, mitä… Mistä-?” Hän tavoitteli oikeaa kysymystä hieman änkyttäen mitä hän harvoin teki.

”Huh! Koetin huutaa jo kaukaa!” Tony puuskutti hengästyneenä, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja taivutti selkäänsä, hän katsoi maahan, naurahti, ja nosti katseensa takaisin ystävänsä kasvoihin.

 

”Olet taas leikkinyt lätäköissä?” Hän kiusoitteli saaden Michaelin miltei punastumaan; sekin oli harvinaista.

 

Michael selvitti kurkkuaan ja koitti toipua hämmennyksestään. ”En edes huomannut astuvani siihen, ” hän selitti, ”mistä oikein olet tulossa?”

 

”Olin tulossa etsimään sinua,” Tony virnisti. ”Säästit vaivan kävellä teille asti.”

 

”Etsimään minua?”

 

”Olin lähettyvillä,” Tony kohautti harteitaan. ”Käymässä Steven luona…” Hän jatkoi ja katsoi ystäväänsä,.”Tomin juhlat!” Hän huudahti lopulta virnistäen Michaelin hämmennykselle. ”Arvasin, että olit unohtanut! Et ole puhunut niistä sanaakaan! Mikä sinua oikein vaivaa?”

 

”Ei mikään… on vaan ollut kaikenlaista…” hän huomasi taas änkyttävänsä.

”Hah! Se on joku tyttö!” Tony keksi, ”kuka hän mahtaa olla?” Tony kallisti päättään. ”Lämmittelet välejäsi Jennyyn ehkä?”

 

 ”Äh…” Michael heilautti kättään tietämättä mitä sanoa. ”En tiedä…”

 

Tony kohautti kulmaansa huvittuneena. ”Salaperäistä, ” hän totesi. ”Mo kyllä minä kaivan totuuden esille sinusta… No niin riennä nyt kotiisi, jotta pääset noista märistä kengistä, tulen teille hieman myöhemmin niin voimme lähteä yhdessä.” Hän taputti ystävänsä olkapäätä, ja kääntyi kannoillaan. ”Nähdään pian!” Hän huudahti ennen kuin jatkoi matkaansa.

 

Michael huokaisi, kuinka kauan hän pystyisi salaamaan omat tunteensa?

 

                                  

                              **^^**^^**

 

Tony istui Michaelin sängyllä ja siemaili olutta jonka oli kuljettanut mukanaan repussaan; se oli lämmintä, mutta menetteli, täyttäisi tarkoituksensa jos ei muuta. Hän tarkkaili kiinnostuneena ystäväänsä, joka etsi sopivaa paitaa lukuisten vaatteidensa joukosta.

 

Hän antoi katseensa lipua pitkin tämän paljasta ylävartaloa, eikä voinut olla kuin ihailematta kuinka kauniisti lihakset piirtyivät pehmeän oliivin sävyisen, täydellisen ihon lävitse. Michaelin iho näytti aina hieman päivettyneeltä. Hän oli viimeaikoina alkanut huomaamaan yhä selvemmin sen miten täydelliseltä toinen poika näytti, miten kaunis tämä oli. Michael todella oli kaunein mies, jonka Tony koskaan oli nähnyt ja sen ajatteleminen oli hieman hämmentävää. Tony yritti lohduttaa itseään. Hän tiesi, ettei ollut ainut hetero mies, joka ajatteli Michaelista näin, joka olisi huomannut tämän ulkonäön jollakin tapaa kummallisen kiehtovaksi.

 

Michael siirtyi peilin eteen tarkastelemaan itseään, veti mustan hihattoman t-paidan päälleen.

 

"Jenny ei kohta pysy enää pöksyissään kun näkee sinut tuollaisena, hyökkää varmaan heti päällesi." Tony nauroi kiusoitellen.

 

Michael katsahti häneen peilin kautta, hetken hän näytti olevan yhtä hämillään kuin oli ollut heidän tavatessa ulkona aiemmin, mutta tuo hämmentyneisyys viipyi kasvoilla vain hetkellinen ja korvautui pian viekkaalla hymyllä.

 

"Luuletko?" Hän kysyi, nostaen toista kulmakarvaansa seksikkään näköisenä. ”Hän himoitsee minua?”

 

"Michael, kaikki himoitsevat sinua." Tony vastasi huvittuneesti tietäen kuinka Michael oli aina rakastanut kehuja. Kun toisen pojan huomio oli kääntynyt takaisin omaan peilikuvaansa, Tony antoi katseensa laskeutua alemmas tämän vartalolla, hän katsoi tiukkojen farkkujen peittämää takamusta, ne istuivat täydellisesti; sopivan pyöreä ja kiinteä, Tony mietti miltä se tuntuisi hänen kämmentensä alla ja miltei nuolaisi omia kuivaksi kääntyneitä huuliaan. Oliko hän koskaan nähnyt yhtä täydellistä takamusta? Hän ei äkkiä muistanut ja kun ymmärsi, mitä oikeastaan ajatteli, Tony pelästyi mutta silti hän ei kyennyt nostamaan katsettaan pois vaikka tiesi hänen olisi parasta tehdä se äkkiä! Hän koetti harhauttaa mieltään, koetti ajatella naisten rintoja, pyöreitä, isoja ja täydellisen pehmeitä!

 

Michael haroi geeliä hiuksiinsa, pörrötti tehden niistä sekaiset, tarkkaili omia kasvojaan kunnes sattui varastamaan uuden vilkaisun Tonysta. Hän oli hieman yllättynyt nähdessään mihin Tonyn katse oli kohdistunut, hän tunsi nipistyksen vatsanpohjassaan, miltei kipeän pilkahduksen toivoa ja vaikka järki koetti kehottaa jättämään asian sikseen, hän ei kyennyt, kiusaus kävi liian suureksi ja lopulta mitä haittaa siitä olisi?

”Sinäkin Tony?” Hän kysyi pitäen viekkaan äänensävyn.

 

”Mitä? Minäkin?” Tonyn sävy oli hämmentynyt ensin, kunnes tajusi mitä Michael tarkoitti. ”No en! En kai minä nyt homo ole!” Tony huudahti, ja vaikka nuo sanat tuntuivat kipeiltä kuulla, Michael päätti, ettei antaisi niiden vaikuttaa; ei nyt, hän kiusoittelisi ystäväänsä vielä hetken, testaisi rajojaan.

 

 "Miksi sitten katsot peppuani niin… kiinnostuneena?" Hän kysyi ja virnisti, samalla kun toivoi, ettei se olisi ollut vain pelkkää leikkiä.

 

 "En minä katsonut!" Tony yritti väittää.

 

 

”Katsoitpas! Minä näin, enkä ole sokea, katsoit oikein pitkään.” Michael nauroi, nauttien tilanteesta liikaa.

 

”En!” Tony jaksoi yhä väittää.

 

"Katsoit! Sinä haluat minua, himoitset minua." Michael virnisteli, Tonyn kasvot punertuivat ja hän tiesi tämän suuttuvan, muttei kuitenkaan kyennyt lopettamaan.

 

 "Enkä halua! Ole hiljaa."

 

"Uuh, haluat minua todella pahasti… haluat naida minulta tajun kankaalle." Michael jatkoi kiusoittelua, puri huultaan, olisi ollut viisaampaa vaieta, tiesihän hän ystävänsä temperamentin, joka oli joskus äitiyltynyt jopa lievään väkivaltaan. Häntä Tony ei kuitenkaan koskaan ollut lyönyt, ei edes uhannut, oikeastaan tilanteet olivat aina olleet vain niitä jolloin hän oli saattanut itsensä vaikeuksiin ja Tony oli noussut hänen puolustuksekseen.

 

”Lopeta Mikey, tai minä…” Tony puuskutti, hänen kätensä olivat puristautuneet nyrkkeihin hänen sivulleen ja hänen kasvonsa olivat yhä punertavat, Michael ei oikeastaan ymmärtänyt miksi Tony otti koko leikinlaskun niin vakavasti, ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän kiusoitteli ystäväänsä vastaavalla tavalla.

 

Michael käänsi kasvonsa, hymyili. ”Tule sitten hiljentämään minut jos tahdot,” hän sanoi ja hihitti hiljaa.

 

"Helvetti Mike, olet välillä niin pirun ärsyttävä!" Tony puuskahti. Michael kääntyi takaisin peiliä kohti.

 

"Mutta pidät minusta silti?"

 

 "Mutta pidän sinusta silti" Tony toisti.

 

 "Ja haluat minua siksi." Michael totesi sitten, tietäen liikkuvansa arvaamattomilla vesillä.

 

 "Ja ha…" Tony oli jo aloittamassa, mutta katsoi sitten häneen vihaisena. "No en todellakaan halua! En sillä tavalla!" Michael katsoi häneen, sitten taas itseään peilistä ja hymyili. `Minun pitäisi olla jo hiljaa, kerjään taas ikävyyksiä itselleni, äh, mutta tämä on aivan liian hauskaa!` hän ajatteli.

 

"Haluatpas," hän sanoi sitten itsevarmalla äänellä, samalla kun korjaili yksittäisten hiussuortuvien asentoa.

 

Tony katsoi häntä hetken silmät kaventuneina ohuiksi viivoiksi ja nousi ylös. ”Varoitin sinua,” hän sähähti ja astellessaan uhkaavan näköisenä häntä kohti Michael oli hetken varma saavansa iskun kasvoilleen, hän ei olisi osannut uneksiakaan sitä mitä todella tapahtui. Tony tarrautui häneen, käänsi itseään kohti ja samassa hänen huulensa painautuivat hänen omiaan vasten, voimakkaat kädet kourivat hänen takamustaan yllättävän kiihkon vallassa. Michaelin sydän hakkasi hänen rinnassaan, hänen kätensä jotka olivat vielä hetkeä aiemmin levänneet Tonyn rintaa vasten hämmennyksestä velttoina, kietoutuivat nyt tämän ympärille haluten säilyttää kontaktin pidempään. Hän vastasi suudelmaan joka oli voimaltaan rajuin minkä oli koskaan saanut, täynnä tukahdutettua himoa joka koetti päästä valloilleen nyt koko voimallaan.

 

Tony ymmärsi aluksi vain hämärästi mitä oli tekemässä, Michaelin kapeampi vartalo oli painautunut hänen omaansa vasten ja hän oli työntänyt kieltään innolla tämän kurkkuun nauttien miltä hänen ystävänsä maistui! Michael vastasi suudelmaan… ja se mikä viimeistään havahdutti hänet oli hänen jalkovälissään heräävä kiinnostus tilannetta kohtaan, tykytys, kireys… Michaelin täytyi tuntea se! Tony kavahti taakse, työnsi ystävänsä kauemmaksi kauhun vallassa, vapisten.

 

”Helvetti… helvetti…” Hän kirosi uudestaan ja uudestaan, haparoi taaksepäin ja Michael katsoi häneen hämmentyneenä, hänen huulensa kimmelsivät, olivat aavistuksen turvonneet ja punaiset, ”helvetti Michael!” Hän osoitti ystäväänsä miltei syyttävänä, ’olet niin kaunis’ – kirottua… ”En minä… mutta olet niin… helvetti!” Hän sopersi ja pakeni nopeasti huoneesta.

 

 

Michael kosketti kihelmöiviä huuliaan hämmentyneenä; Tony oli suudellut häntä, se ei ollut vain kuvitelmaa, se oli todella tapahtunut. Hän hengitti hieman kiihdyksissä, onnellisena, hämmentyneenä vasta sitten oikeastaan ymmärtäen kuinka kiireellä Tony oli juossut hänen luotaan. Heidän täytyisi puhua…selvittää asiat… Toivo… hän tunsi pilkahduksen toivoa kouraisevan sisintään, voisiko hän todella olla niin onnekas?

 

Vapisten ja kiihdyksissä hän etsi pitkähihaisen, pukeutui ja lähti Tomin luokse haluten löytää ystävänsä ja selvittää heidän välinsä… Hän pelkäsi ja toivoi samalla; jos Tony todella tunsi samoin, hänen ei tarvitsisi enää pelätä.

                                                                                                 

**^^**^^**^^**

 

Levoton ja jännittynyt; oliko Tony edes tullut juhliin? Hän oli lähtenyt niin äkkiä…

 

Michael onnitteli Tomia hieman hätäisesti; ojensi tälle kiireessä hankitun lahjan ja koetti parhaansa hymyillä, samalla katsellen ympärilleen. Puolet heidän koulustaan tuntui olevan paikalla, mutta Tonya ei näkynyt missään.

 

”Hei Michael,” Tuttu ääni kujersi jossakin lähellä ja sai Michaelin käännähtämään äkisti,

 

”Hei Jenny,” Hän tervehti tyttöä pehmeästi ja hymyili, hän halusi kysyä, josko tämä oli nähnyt Tonyä, muttei arveli sen kuulostavan töykeältä heti aluksi. ”Kuinka voit?” Hän kysyi sen sijaan ja tyttö virnisti hieman humaltuneen oloisena, hänen sietokykynsä alkoholille ei ollut koskaan ollut kehuttava.

”Hyvin, nyt kun sinä olet täällä.” Hän vastasi ja astui lähemmäksi. ”Oli ikävä, haluaisin jutella…” Hän kuiskasi ja kurottautui ottaakseen Michaelin käden omaansa.

 

Michael tunsi olonsa epämukavaksi, muttei hennonut vetää kättään tytön otteesta liian varhain.  Viime kuukausien hämmennys jonka hän oli kokenut, oli johtanut typeriin tekoihin; haluten olla normaali niin epätoivoisesti, että oli päätynyt antamaan Jennylle turhaa toivoa. He olivat seurustelleet lähes vuoden, eronneet ennen kesää ja sitten, juuri ennen koulun alkua… Michael katui, asiat olivat jo tarpeeksi monimutkaisia, Jenny tuskin ymmärtäisi kun hän kertoisi totuuden… Jos mahdollista, hän halusi välttää sitä vielä hetken.

 

”Oliko sinulla ikävä minua?” Jenny kysyi, painautui lähelle, Michael selvitti kurkkuaan,

”Näimme eilen…” Hän sanoi, hymyili ja tytön ilme synkkeni hetkeksi aiheuttaen uuden katumuksen pistoksen hänen rinnassaan, Jenny tuntui huomaavan sillä hymyili uudestaan.

”Haetaan sinulle juotavaa…” Hän kuiskasi ja kiskoi poikaa kädestä kohti olohuonetta.

 Michael huomasi muutaman kateellisen katseen jonka sai osakseen; Jenny oli varsin kaunis, ehkä yksi kauneimmista koko koulussa, kuka tahansa pojista olisi ollut onnellinen hänen saappaissaan ja hän toivoi, että olisi voinut olla sitä myös itse.

 

Toisaalta Jenny sai samanlaisia kateellisia katseilta muilta tytöiltä; ei ollut epäilystäkään, ettei Michael olisi ollut vastaavasti koko koulun, ellei jopa kylän komein poika;

Michaelin äidin äiti oli kotoisin Espanjasta ja hän oli perinyt häneltä ulkonäkönsä mairittelevimpia piirteitä. Michaelin iho oli kaunis, virheetön, oliivinsävyinen. Suklaanruskeita suuria silmiä kehystivät pitkät ja tummat silmäripset, hänen hiuksensa olivat lämpimän ruskeat, pehmeät ja runsaat. Michaelilla oli tanssijan vartalo; hän oli hoikka ja omasi linjakkaat lihakset. Pituudeltaan hän ylsi 180 senttimetriin. Michael oli yksi niistä ihmisistä, joka käänsi päitä missä tahansa kulki, niin tyttöjen kuin poikien, niin naisten kuin miesten. Poika oli, kuten moni olisi sanonut; henkeäsalpaavan kaunis.

 

Michael otti Jennyn tarjoaman boolilasin käteensä.

 

"Kuule, onko Tony täällä?" Hän uskalsi viimein kysyä.

 

 "On, hän on ulkona. Hassua, luulin että tulisitte yhtä matkaa tänne." Jenny vastasi, kallistaen päätään hieman sivulle.

 

"Menen juttelemaan hänen kanssaan" Michael ilmoitti vilkuillen ikkunan läpi ulos.

 

 "Kunhan tulet pian takaisin, minäkin haluan jutella kanssasi…" Tyttö hymyili ja Michael vastasi hymyyn hätäisesti ennen poistumistaan viileään ulkoilmaan.

 

 

Hän löysi Tonyn istumassa pihakeinussa, Michael istui häntä vastapäätä, yrittäen kohdata toisen katseen.

 

 "Tony?" Hän lausui. Tony nosti katseensa ja otti kulauksen oluestaan.

 

 "Mitä nyt?" Tony koetti kuulostaa välinpitämättömältä.

 

 "Lähdit niin nopeasti. Eikö meidän pitäisi jutella?" Michael kysyi, tutkiskellen kuumeisesti ystävänsä kasvoja.

 

"Mistä?"

 

"Tiedät kyllä, en vain kuvitellut sitä" Michael vastasi. Tony oli hiljaa. Michael keräsi kaiken rohkeutensa sanoakseen sen mitä oli ajatellut jo monta kuukautta.

 

"Tony, se suudelma…et tiedä kuinka olen sitä toivonut…olen rakastunut sinuun…tiedätkö?…ja minä…" Michael takerteli hieman ja tarttui hellästi ystäväänsä kädestä.

 

Tony katsoi häneen hämmentyneenä, silmät suurina, hetken hiljaisuus, joka tuntui raskaalta ja painostavalta: Tonyn katse liikkui alas käteen joka piteli hänen omaansa ja hämmennys vaihtui inhoon, hän veti kätensä nopeasti syliinsä ja katsoi ympärilleen toivoen ettei kukaan ollut nähnyt.

 

 "Helvetti Michael?! Mitä sinä oikein sekoilet?" Tony sähähti ja katsoi häntä ristiriitaisin tuntein.

 

"Se suudelma oli virhe, ymmärrätkö!" Tony huusi, `Se suudelma oli paras, minkä olen ikinä kokenut` Hänen mielessään jyskytti, mutta Tony ei halunnut tiedostaa sitä; ei, hän ei halunnut sen olevan totta!

 

Michaelin alahuuli vavahti, rintaa kouraisi ja hänen silmänsä kostuivat uhkaavasti, mutta hän teki kaikkensa, jottei alkaisi itkeä.

”Tiedän mitä tunsin Tony…” Hän kuiskasi. ”Minuakin pelottaa, tämä ei ole helppoa, mutta ei kukaan suutele niin ellei sen takana ole jotakin todellista…”

 

Tonyn kasvot vääristyivät raivosta,

”Se oli virhe! Jokin sairas oikku ja … ja humalainen päähänpisto!” Tonyn ääni oli matala, tukahtunut miltei…

”Et ole koskaan humaltunut yhdestä oluesta niin ettet tietäisi mitä tekisit…” Michael totesi hieman katkeraan sävyyn, loukkaantuneena Tonyn reaktiosta.

 

”En ole homo!” Tony sähähti. ”Se on sairasta, unohda nuo puheet! En halua kuulla siitä enää koskaan, ymmärrätkö?!”

 

Tony oli noussut ylös, kädet pusertuneina nyrkkeihin, hänen kasvonsa olivat yhä punertuneet raivosta ja hän katsoi alas ystäväänsä uhkaavana. Hän näki Michaelin silmien kimmeltelevän ja osa hänestä halusi kurottautua pyyhkimään uhkaavat kyyneleet pois, lohduttaa, halata, pidellä…. Ja nämä tunteet pelästyttivät hänet vain syvemmin; ne eivät olleet oikein! ”Se on ällöttävää!” Hän sähähti ennen kuin kääntyi ja kiirehti sisälle, hän halusi juoda ja unohtaa, unohtaa sen hemmetin suudelman ja unohtaa mitä Michael oli sanonut! Hän halusi kaiken ennalleen.

 

2. Luku

 

 

Michael ei ollut pystynyt jäämään, sisälle tultuaan hän ei ollut nähnyt ystäväänsä, eikä voinut olla varma siitä oliko tämä jäänyt juhliin vai ei, sillä hetkellä häntä ei ollut kiinnostanut, oli vain halunnut nopeasti pois, kotiin, omaan sänkyyn, piiloutua peiton alle ja mieluiten nukkua koko viikonputkeen, jos mahdollista välttää kouluun menemisen maanantaina.

 

Jenny oli koettanut estää hänen lähtönsä, kysellyt hämmentyneenä miksi hänellä oli ollut niin kiire, mutta Michael ei ollut kyennyt selittämään, hän tuskin löysi omaa ääntään. Hän oli kivuliaan tietoinen siitä, että mikään ei voisi enää koskaan palata ennalleen sen illan jälkeen.

 

Uni sinä yönä jäi kuitenkin vain kaukaiseksi haaveeksi, ilma tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, hänen vartalonsa hikoili tuskastuneena ja lakanat kietoutuivat nihkeään ihoon. kauhukuvat juoksivat mielessä loputtomana virtana; se kuinka Tony vihaisi häntä, kuinka tämä nauraisi ja kertoisi kaikille. Entä jos koko koulu saisi tietää? Michael kääntyili levottomana sängyssä, kirosi, että oli ollut niin tyhmä ja kertonut ja samalla kirosi Tonyn ja tämän typerät ennakkoluulot!

 

Se suudelma oli ollut totisinta totta ja oli suunnaton valhe, ettei Tony olisi nauttinut!

Aamulla hän oli täysin uuvuksissa, väsyneempi kuin mennessään vuoteeseen, hän hieroi kasvojaan, koetti vakuuttaa itselleen, että jotenkin kaikki järjestyisi. Maanantai oli kuitenkin uhkaavan lähellä, entä jos hän vain… tulisi kipeäksi? Ei! Niin pelkuri hän ei saisi olla.

 

Hänen lihaksiaan jomotti, päätä jomotti, niskat tuntuivat jäykiltä, oli pakotettava itsensä nousemaan. ’Kyllä tästä jotenkin selvitään’ hän kuiskasi mielessään kävellessään peilin eteen; hiuksetkin harottivat joka suuntaan, mikä sai hänet ärähtämään peilikuvalleen ja sukimaan niitä käsillään pakonomaisesti. Kun hän lopulta sai ne jotenkin aseteltua, Michael pukeutui ja asteli alakertaan; ehkä jos hän saisi pakotettua itsensä syömään jotakin, uni voisi tulla paremmin?

 

Hänen äitinsä puuhaili tavanomaiseen tapaansa keittiössä, hyräillen iloiseen sävyyn, isä istui pöydän ääressä ja luki sunnuntailehteä siemaillen teetä, hän nosti katseensa ja hymyili nähdessään poikansa.

”Noh, taisi olla rankat juhlat?” Mies naurahti ja iski silmäänsä. Michael huokaisi väsyneenä,

 

”No jaa…” Hän kohautti harteitaan väheksyvästi ja otti vastaan urheilusivut jotka isä ojensi lehdestä.

 

”Huomenta kultaseni,” äiti hymyili kääntyessään ja kaatoi hänelle kupillisen teetä kysymättä. ”Oliko teillä hauskaa eilen?”

 

Michael kohautti uudemman kerran harteitaan, katseli keskittyneen oloisena selostusta lauantai-illan jalkapallo ottelusta kuitenkin lukien vain samaa lausetta uudestaan ja uudestaan pääsemättä pidemmälle. ”Ihan ok,” hän muisti lopulta vastata.

 

”Oliko Jenny siellä?” Äiti kysyi ja tarjoili hänelle paahtoleipää teen seuraksi,

 

”Oli,” Michael vastasi lyhyesti ja nosti teekupin huulilleen.

 

”Niin mukava tyttö se Jenny,” Äiti totesi. ”Eikö niin Henry?” Hän kysyi mieheltään.

 

”Mitä? Niin totisesti oikein mukava, milloin tuot hänet taas käymään?” Isä kohotti katseensa hetkeksi lehdestä.

 

Michael huokaisi ärtyneenä ja mulkaisi vanhempiaan.

”Erosimme jo keväällä ettekö muista?” Hän miltei ärähti.

 

”Toki, me vain luulimme, no Jennyn äiti sanoi, että olisitte taas viettäneet aikaa yhdessä?”

 

Michael katseli äitiään harmistuneena; pitikö vanhempien aina juoruta keskenään?

”Olemme kavereita, ei muuta,” hän vastasi hieman tylysti.

 

”Taitaa olla uusi tyttö kiikarissa,” Isä myhäili, vilkaisten vaimoaan.

 

”Ei ole mitään saamarin tyttöä! On se nyt helvetti kun ei saa edes aamupalaansa syödä rauhassa!” Michael tiuskaisi.

 

”Michael! tuo kielenkäyttö on täysin asiatonta!” Isä ärähti ja loi häneen tuiman katseen johon Michael vastasi uhmalla. ”Pyydä anteeksi,” hän vaati.

 

Michael pysyi vaiti, mulkoili vain vanhempiaan yhä ärsyyntyneenä,

”Pyydä anteeksi tai mene huoneeseesi nyt heti miettimään käytöstäsi!” Isä toisti.

 

Michael nousi, otti urheilusivut mukaansa ja marssi ulos huoneesta sanaakaan sanomatta.

 

”Mikä ihme tuota poikaa nykyään vaivaa?” Äiti huokaisi pyöritellen päätään.

 

”Hormonit, ” isä totesi tyynesti ja keskittyi takaisin lehteensä. ”Älä huoli, hän tulee kyllä pyytämään anteeksi kun nälkä ottaa voiton,” hän jatkoi aistien vaimonsa epäröinnin.

 

”Toivon niin,” nainen huokaisi ja alkoi tyhjentää pöytää.

                                                              

 **^^**^^**^^**

 

Koko sunnuntai oli kulunut melko kireissä tunnelmissa kotona, hän oli ollut pahantuulinen ja kiukutellut, kunnes viimein ennen nukkumaan menoa oli nöyrtynyt ja mennyt pyytämään anteeksi vanhemmiltaan. Enemmän hänen kiukuttelunsa johtui pelosta, hän tiesi joutuvansa kertomaan totuuden myös heille, eikä ollut lainkaan luottavainen että saisi heidän hyväksyntäänsä; molemmat olivat uskovaisia, isä oli joskus huokaissut ettei ymmärtänyt samaa sukupuolta olevia suhteita; täyttä hullutusta… Michael ei siis voinut odottaa rentoa suhtautumista asiaan.

 

Maanantaita edeltävä yö ei sujunut juuri paremmin, aamulla hän heräsi yhä väsyneempänä. Kouluun meneminen pelotti; hän saattoi vain arvella mitä tulisi kohtaamaan ja kuitenkin, vaikka hän oli luullut valmistautuneensa pahimpaan, joutui hän silti yllättymään katkerasti.

Hän huomasi usean pään kääntyvän hänen kävellessä ohitse, kuiskaukset saattelivat katseita, hiljaiset hihitykset, punastuvat posket, vihaiset mulkaisut. Michael nielaisi, suurin osa siis jo tiesi ja viikonloputtua huhut olisivat kirineet läpi koulun, kuinka Tony oli voinut kavaltaa hänet näin? – Hän halusi kysyä sitä ystävältään suoraan, mutta näki pian että tuskin saisi tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun. Tony seisoi lähellä lokerikkoja muiden heidän ystäviensä kanssa, he katsoivat häntä kohti kun hän lähestyi ja Michaelin sydän takoi yhä kiivaammin hänen rinnassaan nähdessään heidän kävelevän verkkaisesti häntä vastaan. Hän näki välähdyksen syyllisyyttä Tonyn kasvoilla, kun heidän katseensa kohtasivat ohikiitäväksi hetkeksi.

”Katso minne kävelet homo!” Tom kailotti kuuluvalla äänellä tönäistessään häntä sellaisella voimalla, että Michael menetti tasapianonsa ja kaatui. Rämäkkä nauru seurasi, kaikui käytävillä, eikä kukaan auttanut Michaelia keräämään kirjoja, jotka olivat pudonneet hänen käsistään. Michael nosti loukkaantuneen katseensa Tonyyn, joka äkkiä katsoi poispäin ja jatkoi matkaansa muiden kanssa.

Hän koetti kerätä ylpeytensä rippeet, keräsi kirjansa, puri hampaitaan tiukasti, välittämättä kivusta polvissaan ja käsissään, tapahtui mitä tahansa hän ei juoksisi kotiin äitinsä helmoihin nyt, hän ei itkisi, kestäisi päivän niin hyvin kuin pystyi, olisi vahva. He halusivat hänen murtuvan, Michael tiesi sen.

Hän huokaisi syvään avatessaan lokerikkonsa ensimmäisen tunnin jälkeen, totisesti tämä oli yksi vaikeimmista päivistä jonka oli kohdannut, hän oli kerralla tippunut monta portaikkoa alas koulun hierarkiassa, ylimmältä sille kaikkein yksinäisimmälle.

 

Hän kuuli askeleet takanaan ja käännähti äkisti,

”Hei Michael,” tytön ääni oli hiljainen, hän piteli kirjaa rintaansa vasten ja katse hänen silmissään oli jokseenkin surullinen ja epävarma. ”Sano ettei se ole totta,” hän pyysi, kallisti päätään ja otti askeleen lähemmäksi. ”Se ei voi olla totta Michael, kerro minulle, että he valehtelevat.” Hän anoi ja tutkiskeli häntä tiiviisti siniharmailla silmillään, kuin etsien totuutta hänen kasvoiltaan.

Michael huokaisi, vilkaisi ympärilleen, liian moni silmäpari seurasi heitä, hän kääntyi sulkemaan kaappinsa oven, laski kätensä hellästi tytön olalle,

”Tule,” hän pyysi ja johdatteli hänet ulos, syrjemmälle, jotta voisi jutella kaikessa rauhassa.

He istuutuivat läheiselle penkille, Jenny katsoi häntä odottavasti, jopa hieman peloissaan. Olisi ollut houkuttelevaa äkisti kieltää kaikki ja palata jotenkin siihen helppoon mutta valheelliseen elämään, mutta toisaalta, myös se oli käynyt raskaaksi ja Michael oli väsynyt. Vahinko oli jo tapahtunut.

”En osannut kertoa sinulle, en tiennyt miten,” Michael aloitti, puri huultaan ja tarttui tytön käteen epätoivoisesti etsien lohtua, toivolla että tämä ymmärtäisi. Jenny pudisti päätään ja sulki silmänsä, päästi jokseenkin tukahdutetun huokaisun. ”Välitän sinusta, toivon, että voisimme olla yhä ystäviä?”

 

Jenny avasi silmänsä katsoi pois päin, ”helvetti, Michael,” hän kirosi hiljaa, veti kätensä hänen otteestaan ennen kuin käänsi loukatun katseensa takaisin poikaan. ”Me seurustelimme lähes vuoden!” Tytön silmät kimmelsivät. ”Olet tehnyt minusta aasin!”

”Ei tämä ole helppoa Jenny, minä yritin, välitän sinusta! Luoja tietää miten haluaisin olla toisenlainen!” Hän henkäisi, yritti rauhoittua, haparoiden kosketti tytön käsivartta, joka kuitenkin kavahti hieman taakse.

”Arvaa onko mukavaa kuulla täysin vieraalta ihmiseltä, että poika jota rakastan, jonka kanssa olen ollut ja… ” hän pudisti päätään. ”Kuulla että hän on… että sinä! Et koskaan edes halunnut minua! Arvaa miten typeräksi tunnen itseni! Tapa jolla olen tyrkyttänyt itseäni sinulle ja nyt… sinä sait minut uskomaan! Valehtelit minulle…”

”En tarkoittanut Jenny…” Michael nieleskeli, näki tytön itkevän eikä voinut enää olla pidättelemättä omia kyyneleitään. ”Anna anteeksi… olin niin hämmentynyt olen yhä…halusin kertoa, mutta pelkäsin…ole kiltti Jenny…”hän hapuili pyyhkiäkseen kyyneleitä tytön poskilta. ”Anna anteeksi…”

”Älä koske minuun…” tyttö kivahti ja nousi ylös, hänen silmänsä punersivat, hänen maskaransa oli aavistuksen suttaantunut; musta kyynelvana jätti railon meikatulle iholle. ”Sattuu liikaa…” hän kuiskasi. ”En pysty tähän nyt…en vain pysty Michael…” Hän pudisti päätään avuttomana ennen kuin kääntyi, Michael katseli kuinka tyttö käveli kiirein askelin kohti pääovia jonka luona tämän ystävät odottivat, koettivat halata, mutta Jenny pudisteli heidätkin luottaan, lennätti oven ja kiiruhti sisään rakennukseen.

Michaelin olo vain pahentui, koko päivä oli henkisesti raskaampi kuin hän olisi koskaan voinut kuvitella. Jatkuvat vihjailevat kommentit, nälvimistä ja tönimistä, osa katsoi häneen tuntien sääliä, mutteivät silti uskaltaneet lähestyä.

Hän ei ollut koskaan ollut yhtä yksin, miten hän selviäisi koko loppuvuodesta? Eikö yksikään hänen solmima ystävyyssuhde ollut tätä vahvempi?

 

Kotiin tulleessaan hän oli uupunut ja valmis purskahtamaan itkuun, hän ei pystynyt sanomaan sanaakaan äidilleen, riensi vain yläkertaan omaan huoneeseensa ja rojahti sängylle. Hän makasi liikkumatta paikoillaan, käpertyneenä kokoon, ei halunnut enää mennä takaisin kouluun; kaikki vihasivat häntä.

Huoneen ovelle koputettiin hiljaa.

”Niin?” Michael kysyi käheällä äänellä. Äiti kurkisti varoen sisään,

”Saanko tulla?” Hän kysyi. Michael ei katsonut ylös, ei vastannut, kuuli äitinsä huokaisevan. ”Mikä on rakas?” Hän kysyi sulkiessaan huoneen oven perässään ja astuessaan peremmälle. Michael pyyhki kasvojaan ja nousi vaivalloisesti istumaan, vältellen yhä äidin katsetta. ”Mitä on tapahtunut?” Ääni oli niin pehmeä, huolestunut, sellainen kuin hän oli pieni, loukannut polvensa kaatuessaan pyörällä ja rikkonut uudet farkkunsa, eikä ollut ensin kehdannut kertoa.

Michael pudisti päätään, tunsi kyyneleet silmissään ja peitti kasvonsa.

”Mene pois,” hän pyysi heikosti ei halunnut näyttää äidille, että itki, hän oli jo liian iso siihen.

Äiti ei välittänyt, istui sängylle hänen viereensä ja halasi. ”Kyllä sinä voit äidillesi kertoa,” hän kuiskasi lempeästi ja Michael kipeästi kaivaten lohtua ei halunnut torjua äitinsä syleilyä muttei täysin osannut rentoutuakaan. ”Rakas, mitä on sattunut?” Äiti silitti poikansa poskea, painoi huulensa tämän otsalle, aisti tämän epäröinnin. Michaelin pää lepäsi hetken hänen olkaansa vasten kunnes vetäytyi kauemmaksi hieman hämillään ja levottoman oloisena.

”Sinäkin alat vihata minua…” Hän mutisi ja nousi ylös, äiti katsoi häneen hämillään,

”Michael, en koskaan voisi vihata sinua, olet lapseni, et voisi tehdä mitään sellaista mikä veisi rakkauteni.” Hän vakuutti nyt jo selvästi huolestuneena.

Michael vilkaisi häneen, kietoi kätensä ympärilleen ja värisi kuin kylmästä.

”Olen homo,” hän kuiskasi, ääni oli käheä ja hermostunut. ”Pystytkö hyväksymään sen?”

Äiti katsoi häneen hämmentyneenä, ehkä jopa hivenen järkyttyneenä?

”Michael…” Hän aloitti epäröiden, selvästi tietämättä kuinka jatkaisi. ”Et tiedä mitä puhut,” hän huokaisi ääni vavahtaen, tutkiskellen poikansa kasvoja epäuskoisena.

Michael pudisti päätään turhautuneena, halusi huutaa.

”Se on totta! Etkö ymmärrä? Olen homo ja nyt koko koulu tietää, koska kerroin Tonylle lauantaina, että…” Hänen äänensä petti ja hän puristi silmänsä kiinni, ähkäisi hiljaa. Kun hän avasi silmänsä, hän katseli ulos aurinkoiseen syyssäähän; aurinko oli paistanut koko päivän lämpimänä, kuin ilkkuen...

”Se on vain joku ohimenevä vaihe, olen varma, että…No niin kultaseni, älä murehdi, unohdetaan tämä, tapaat jonkun mukavan tytön, monilla on varmasti tuollaisia vaiheita.” Äidin ääni oli lempeä, hän nyökkäsi, hymyili miltei lohduttavasti noustessaan ylös. ”Pian tämä hölynpöly unohtuu, ” hän kuiskasi. ”Muut unohtavat myös.”

Michael käännähti äidin kurottaessaan kätensä halatakseen häntä, hän astui askeleen taakse, halusi nauraa katkerasti.

”Se ei ole vaihe! Ei sairaus, ei mikään mikä vain katoaa jos suljet silmäsi, kuinka voit olla niin sokea?!”

 ”Se on synti, se on likaista!” Äiti älähti, ”Raamattu…”

”Hiiteen koko Raamattu! Hiiteen koko saamarin uskonto! Minua ei kiinnosta, mitä se on auttanut?! Voit rukoilla tuhat rukousta eikä se silti muuta asiaa! Etkö sinä näe äiti?! Etkö ymmärrä? En satuta ketään, en voi muuttua, kerron viimein totuuden!” Hän hengitti kiihtyneenä, ärsyyntyneenä ettei äiti ymmärtänyt, ettei kukaan ymmärtänyt. ”Sanoit ettei voi olla mitään mikä saisi sinut vihaamaan minua? Mitä luulet että kertoisin? Olisiko ollut parempi, jos olisin kertonut olevani rikollinen?”

Äiti pudisti päätään loukkaantuneena.

”Tulisit nyt järkiisi Michael, mitä isäsikin sanoo, kun kuulee?”

”Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa, niin ole hyvä ja poistu, en jaksa tätä nyt.” Michael huokaisi.

”Michael… minä vain…” Nainen lähestyi, kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän oli neuvoton; oli rukoiltava Jumalalta johdatusta.

”Mene!” Michael karjui ja osoitti huoneen ovea, äiti hätkähti lapsensa kovasta äänestä, ei vieläkään halunnut uskoa tämän sanoja, mutta tietämättä mitä tehdä hän kääntyi ja poistui huoneesta nopeasti, pelkäsi mitä tapahtuisi kun hänen miehensä saisi tietää.

 

 **^^**^^**^^**

Hänen isänsä sai tietää asiasta muutamaa päivää myöhemmin. He istuivat olohuoneessa, kun mies kertoi huhusta jonka oli kuullut, hän oli kurtistanut kulmiaan huvittuneen epäuskoisena ja samalla ärsyyntyneenä, että joku saattoikin levittää niin perätöntä ja loukkaavaa huhua hänen pojastaan. Mutta päättäessään omituisen päivänsä tapahtumien kulun ja katsoessaan perhettään; vaimoa, jonka ilme oli ahdistunut ja poikaa, joka istui vaiti, miltei tyyneen oloisena, osoittamatta pienintäkään tuohtumuksen merkkiä. Hiljaisuus, lasi konjakkia kädessään, piippu toisessa, isä yhdisti palaset mielessään, yhä haluamatta uskoa.

”Michael, miksi et sano mitään?” Hän kysyi miltei kireään sävyyn, pojan totinen katse kohtasi hänen omansa, jollei televisio olisi ollut päällä, huoneeseen laskeutunut hiljaisuus olisi ollut käsienkosketeltavissa, oli kuin he kaikki olisivat pidätelleen henkeään, lopulta Michael huokaisi.

”Se ei ole pelkkä huhu isä, se on totta. Olen… olen homo.” Hänen äänensä oli hiljainen, alistunut kuulemaan väistämättä seuraavan raivon. Isä laski lasinsa hitaasti, hänen kätensä vapisi selvästi, kasvot vakavoituivat ja kääntyivät synkkään vihaan.

”Mitä hulluutta oikein puhut? Ei Michael, et sinä! Ei minun poikani!” Mies huudahti noustessaan ylös, ”se on likaista…” hän älähti, kasvot vääntyneinä irvistykseen. ”Menet jonnekin hoitoon, psykiatrille, hoidamme sinut takaisin normaaliksi.” Hän vakavoitui ja nyökkäsi järeästi.

                                                                                           

”Isä! Et voi olla tosissasi! En ole sairas!” Hän huusi tuohtuneena ja nousi kasvotusten isäänsä vasten. Miehen kasvot vääristyivät inhosta ja raivosta.

”En tule ikinä hyväksymään sitä! Minun poikani ei ole sellainen… sellainen eläin!”

Michael puhkesi miltei hysteeriseen nauruun, tilanne oli kaikentavoin hullu, eikö maailmassa ollut enää ketään joka ajatteli järkevästi, joka eläisi nykyaikaa? Kaikki olivat juuttuneet jonnekin näihin kummallisiin ennakkoluuloihin, se sai hänet voimaan pahoin.

”Ja minä en voi muuttua! Hyväksyt tai et!” Michael huudahti uhmakkaan raivon vallassa, isä kohotti jo kämmentään lyödäkseen, ei hän ollut koskaan aiemmin lyönyt, mutta nyt totisesti näytti siltä kuin voisi sen tehdä, ”siitä vain lyö sitten!” Michael yllytti.

Hänen äitinsä epätoivoinen parahdus sai heidät havahtumaan; nainen itki,

”Lopettakaa! Lopettakaa molemmat!” Hän rukoili rikkonaisella äänellä.

”Katso nyt mitä sait aikaan!” Isä murahti vihaisena, pudisti päätään inhon vallassa, ”mene huoneeseesi, en kestä katsoa sinua nyt.” Hän sähähti ja kun he katsoivat toisiaan lyhyen hetken Michael tiesi hänen olleen tosissaan; hänellä ei ollut aikomustakaan hyväksyä asiaa.

Vanhempien reaktio sattui enemmän kuin kenenkään muun, isä ei ollut koskaan katsonut häntä yhtä kylmästi, ei koskaan sellaisella halveksunnalla ja Michael pelkäsi, että molemmat olivat todella lakanneet rakastamasta häntä, hän oli yksin ja koko maailma tuntui kääntyneen häntä vastaan.

 

3.Luku

 

Kaikki olisi helpompaa jos hänellä olisi poikaystävä – Michael oli päättänyt. Joku joka ymmärtäisi, pitelisi ja vakuuttaisi, että kaikki järjestyisi. Olisi varmasti helpompaa kestää tilanne, jos olisi joku johon turvautua ja siksi hän oli päättänyt kokeilla onneaan. Hän oli vasta 17, voisi olla, että hänet käännytettäisiin takaisin jo ovella, mutta ehkä he uskoisivat hänen ikänsä riittävän? Michael oli toiveikas, jännittynyt…

 

Tuntui epämukavalta lähestyä niin vierasta paikkaa yksin, hän toivoi, että olisi ollut joku mukana, muttei ollut ketään jota pyytää, kaikki tuntuivat yhä vihoittelevan hänelle.

Michael oli liikkeellä tarpeeksi aikaisin, eikä baariin ollut kummoista jonoa, hänen sydämensä takoi kiihkeästi lähestyessään ovimiestä ja hän teki parhaansa näyttääkseen itsevarmalta. Silti tuon kylmän, huvittuneen katseen alla, Michael tunsi olonsa pieneksi ja epävarmaksi. Hän pakotti kasvoilleen hymyn ja saattoi vain toivoa, ettei mies kysyisi hänen ikäänsä. Oli vaikea sanoa epäilikö mies lainkaan, ottiko hän tietoisen riskin heilauttaessaan kättään ja nyökäten hyväksyvästi ennen kuin päästi hänen sisään, mies tuntui virnistävän hänelle, nauraen melkein, ehkä aisti kuinka eksyksissä hän olisi paikassa täynnä aikuisia himokkaita miehiä.

 

Michael nielaisi, oli vaikea löytää itsevarmuus nyt, hän oli vasta lapsi, joka halusi niin kovasti jo astua isompiin saappaisiin, koulussaan hän oli saattanut kerran olla kuningas, mutta täällä hän oli kala kuivalla maalla, lammas susien joukossa.

Hänen epävarmuutensa täytyi näkyä, katseet vierailta miehiltä hänen vartalollaan tuntuivat liian tungettelevilta, teki mieli kääntyä ja palata kotiin kuitenkin hänen mielensä ei sallinut sellaista pelkuruutta. Hän nosti päänsä, puri hampaitaan yhteen; oli oltava päättäväinen ja tyyni.

Ja kuitenkin ensimmäinen kosketus hänen takamuksellaan sai hänet äkkiä etsimään vapaan paikan jolle istuutua. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseään yhtä epävarmaksi, pelokkaaksi, vieraat kasvot jotka virnuilivat hänen ympärillään, nauroivat ja iskivät silmää, katsoivat tavalla jonka merkityksestä hän ei ollut varma.

Moni oli huomannut hänet, moni oli utelias, mutta Michael oli herättänyt kiinnostuksen miehessä jonka tapaamista tulisi aina katumaan. Michael ei ollut huomannut häntä ensin, oli liian monta uutta asiaa jotka varastivat hänen huomionsa, oli vain ajan kysymys milloin joku lähestyisi.

Lopulta Michael tunsi tiiviin katseen ihollaan ja kääntyi, mies hymyili hänelle, kallisti päätään uteliaana tarkkaillen hänen reaktiotaan ja Michael vastasi hymyyn ujommin kuin oli tarkoittanut.

Mies oli komea; siitä ei ollut epäilystäkään, hän oli pukeutunut tummaan pukuun, paidan ylimmät napit olivat auki, tummat hiukset kammattu siististi, kyvyt parransänki kehysti hänen kulmikkaita kasvojaan ja hyvin istuvat vaatteet paljastivat että niiden alta löytyisi mitä suurimmalla todennäköisyydeltä hyvin treenattu jäntevä vartalo. Mies oli paljon vanhempi, varmasti yli kolmenkymmenen lähempänä neljääkymmentä? Michael arvioi ja silti hän ei voinut olla tuntematta uteliaisuutta vierasta kohtaan, niin intensiivinen oli hänen katseensa, jotenkin salaperäinen?

Lopulta mies lähestyi, tietoisena, ettei poika voisi pysyä kauaa yksin. Hän laski lasinsa pöydälle, hymyili,

”Missä on seuralaisesi?” Hän kysyi kohteliaasti ja Michaelin huomio kiinnittyi miehen aksenttiin, hän ei ollut Englantilainen.

”Olen yksin,” Michael vastasi ja hymyili aavistuksen.

”Todellako?” Mies kysyi teeskennellen yllättynyttä, hän oli kuitenkin seurannut poikaa tarpeeksi tietääkseen, että tämä oli. ”Saanko liittyä seuraasi, ellet odota jotakuta toista?”

Poika nyökkäsi, hymyili saaden miehen haluamaan tätä vain enemmän.

”Ehkä haluaisit jotakin juotavaa?” Mies ehdotti.

”Kiitos… Olutta?” Michael hymyili tarkkaillen miestä, joka nyökkäsi ja hymyili miltei lempeästi.

”Palaan luoksesi pian.” Mies sanoi ja poistui kohti tiskiä, hän vilkaisi taakseen ja hymyili tyytyväisenä nähdessään pojan seuraavan häntä katseellaan. Nuori ja kokematon; helppo saalis, hän myhäili mielessään, osti pojalle tämän toivoman juoman ja palasi.

Michael kiitti, hymyili ja maistoi.

”Et ole täältäpäin,” Hän totesi kallistaen päätään miltei kujeilevasti.

Mies hymyili, oli hiljaa hetken ennen kuin vastasi.

”Olen New Yorkista, liikematkalla täällä.” Hän ei peitellyt kiinnostustaan vaan katseli poikaa avoimen ihailevalla tavalla. ”Richard… Ricky…” Hän sanoi sitten ojentaen kätensä johon poika tarttui virnistellen suloisesti.

”Michael,” hän vastasi.

”Näytät kovin nuorelta Michael,” Ricky hymyili, ”saanko kysyä ikääsi?”

Michael epäröi hetken. ”25,” hän valehteli uskoen että hänen nuoruutensa saisi miehen perääntymään jos tietäisi.

Mies nosti kulmaansa, hymyili epäilevänä, joskin samalla aavistuksen huvittuneena. ”Oletko todella? Olisin veikannut kahtakymmentä.”

 

Michael naurahti ja katsoi miehen silmiin,

”Olen oikeasti vain 17,” hän päätti lopulta kuiskata, ”onko se paha?” Ilme vaihtui aavistuksen huolestuneeksi ja mies pystyi vaivoin hillitsemään itsensä; ikä oli täydellinen, poika oli varomaton ja naiivi, jos hän pelaisi korttinsa oikein…

”Ei lainkaan, ole huoletta, en kerro kenellekään, ” mies virnisti. ”Mutta olen sinua kyllä paljon vanhempi, häiritseekö se sinua?”

Michael epäröi mutta lopulta pudisti päätään. ”En näe syytä ettemmekö voisi jutella.” Hän vastasi. Mies kallisti päätään, huomasi pojan epäröinnin, päätti tehdä rohkeamman liikkeen ja laski kätensä nuoren reidelle,

”Jutellako vain?” Hän kysyi. Pojan katse oli hämmentynyt, hermostunut jopa, kosketuksen alla hän oli tuntenut tämän vavahtavan; kerta kaikkiaan herkullista. ”Rentoudu vähän,” mies hymyili ja päätti poistaa kätensä toistaiseksi, ei ollut hyvä pelästyttää poikaa liian varhain. ”Olen pahoillani jos tungettelen, en tarkoita säikäyttää sinua, olet vain…” Mies huokaisi katsellessaan häntä lumoutuneena. ”En ole aikoihin nähnyt mitään yhtä kaunista…”

Vaikka se ei totisesti ollut ensimmäinen kerta kun Michael kuuli vastaavat sanat, miehen olemus sai hänet punastumaan,

”Kiitos…” Hän vastasi hymyillen, miehen ihaileva katse hiveli hänen kolhiintunutta itsetuntoaan, kaikki ympärillä tuntuivat olevan niin pettyneitä häneen.

”Sanon vain mikä on totta, toki sinun täytyy tietää viehätysvoimasi,” Mies hymyili maistaen juomaansa.

Michael ei vastannut, hymyili vain,

”Kerro lisää itsestäsi, olen utelias, ” Mies pyysi nojautuen lähemmäksi, Michael naurahti kevyesti, ehkä jopa aavistuksen hämillään,

”En tiedä mistä aloittaisin.” Hän vastasi ja tarttui lasiinsa, hänen sormensa leikkivät hermostuneena sen pinnalla, tilanne oli uusi ja hämmentävä, aikuisen miehen kiinnostus oli täysin eri kuin ikäistensä tyttöjen, samat keinot eivät varmasti tepsisi.

”Sinussa on jotakin eksoottista, mistä sinun juuresi tulevat? Vai olenko väärässä ajatellessani, että ne tulevat jostakin muualta kuin täältä?”

”Isoäitini on Espanjalainen, isäni Irlantilainen, olen syntynyt täällä.” Michael vastasi pehmeällä äänellä.

”olin siis oikeassa,” mies virnisti. "Ja anteeksi että tuijotan, en voi auttaa itseäni… Mitä muuta…” Hän pysähtyi miettimään. ”Mitä harrastat? opiskeletko?”

”Tanssia, jalkapalloa, pianon soittoa… olen lukiossa…” Miehen katse oli kiinnittynyt hänen sormiinsa, hän nosti pojan käden ja piteli sitä hetken,

”Kätesi ovat kauniit, niin herkät…” Hän kuiskasi ja suuteli hänen kämmentään, Michael ei voinut olla hihittämättä. ”Hämmennän sinua? Olen pahoillani,” Mies kuiskasi, laski hänen kätensä pöydälle yhä koskettaen sitä kevyesti. ”Pidät minua vanhana perverssinä?” Hän kysyi osittain vitsaillen.

 

Michael pudisti päätään,

”En, minä vain… tämä on…”

”Uutta?” Mies ehdotti saaden pojan nyökkäämään, Ricky hymyili. ”Kiinnostukseni hämmentää sinua, se on ymmärrettävää. En halua painostaa sinua tai tehdä oloasi epämukavaksi… Haluatko, että lähden?” Hän kysyi,

Michael pudisti päätään kevyesti saaden miehen hykertämään sisäisesti, oli oltava varovainen, kärsivällinen, tämän palkinnon hän todella halusi, pojan täytyi olla yhä koskematon, ainakin mitä tuli toisiin miehiin, hän oli varma siitä.

”Haluaisin suudella sinua,” Hän myönsi katsellen poikaa, tällainen lepertely usein toimi nuoriin ja kokemattomiin, vanhempia se olisi enemmänkin huvittanut, pojan ruskeat silmät kohtasivat hänen omansa, hän hymyili ja näki pojan miettivän asiaa, oli hyvä antaa tämän luulla hallitsevansa tilannetta, luulla että oli kietonut hänet pikkusormensa ympärille. Hän katsoi poikaa miltei anoen, odottavasti ja laski kätensä hitaasti hänen polvelleen. ”Huulesi ovat niin kovin kutsuvat…” Hän kuiskutteli ja poika hymyili yhä, mutta oli vaiti, kai odotti mitä hän tekisi. Ricky nojautui eteenpäin. ”Aion varastaa sinulta suudelman,” hän virnisti. ”Mitä sanot?”

”Sinun ei tarvitse varastaa sellaista mikä annetaan vapaaehtoisesti,” Michael hymyili, muttei kuitenkaan tehnyt aloitetta, odotti mitä mies tekisi jännittyneenä.

Hän tunsi miehen hengityksen ihollaan, tuoksun hänen sieraimissaan, käsi kosketti hellästi hänen poskeaan ja siirtyi siitä pehmeästi hänen hiuksiinsa; Michael sulki silmänsä hetkeksi, värisi huomaamattomasti ja avatessaan silmänsä, huomasi katsovansa suoraan miehen tummiin silmiin, tummemmat kuin hänen omansa. Hänen huulensa raottuivat, kun miehen huulet koskettivat hänen omiaan kevyesti kuin höyhen, hymy, kunnes kosketus palasi päättäväisempänä tällä kertaa, parransänki kutitti hänen ihoaan, sai Michaelin virnistämään suudelmaan, hänen kätensä laskeutui haparoiden miehen reidelle ja kuuli tämän tyytyväisen murahduksen, käsi hänen hiuksissaan toi häntä lähemmäksi, suudelma voimistui ja samalla oli kuitenkin hellä.

 

Suudelma oli erilainen, Michael ei olisi osannut selittää sitä sanoin, se vain oli, ehkä varmempi? Kontrolloivampi olematta epämiellyttävä millään tavoin, miehen käsi liikkui ylös hänen reittään ja Michael huomasi vapisevansa, kuumotus nousi hänen iholleen. Hän pystyi aistimaan miehen halun ja nautti siitä, halusi äkkiä testata kuinka syvää se olisi, miten paljon mies olisi valmis tekemään hänen eteensä.

 

”Minun täytyy mennä,” Hän huokaisi vetäytyen taaksepäin hitaasti

”Älä vielä,” miehen ääni oli käheä katse ja lipui hänen kosteissa huulissaan, kurottautui varastamaan uuden lyhyen suudelman. ”Ostan sinulle lisää juotavaa,” hän lupasi. Michael hymyili, lupaamatta mitään, hän katsoi kuinka mies nousi ja käveli kohti baaritiskiä. Miehen päästyä sen eteen, Michael nousi, katsoi suoraan häneen ja hymyili, hän käveli kohti ovea ja varmisti katseen seuraavaan itseään, mies kallisti päätään hymyillen uteliaana joskin hieman yllättyneenä, Michael oli varma miehen seuraavan häntä ulos, hän luotti siihen.

Ulos päästyään hän käveli hitaasti katua pitkin, kokoajan odottaen kuulevansa askeleet takanaan.

”Hei kaunis, minne matka?” Hän kuuli humaltuneen äänen kysyvän ja käänsi kasvonsa äänen suuntaan, mies oli jokseenkin rähjäisen oloinen, kaljuuntuva ja keski-ikäinen, pullottava vatsa, ja katsoi häntä ällöttävän irstaalla tavalla nojaillessaan autoaan vasten.

”Ei kuulu sinulle,” Michael vastasi tylysti,

”Lähdetkö mukaani? Minulla on iso talo ja jotakin muutakin isoa,” mies nauroi ja tarttui itseään haaroista, Michael olisi voinut oksentaa.

”En todellakaan lähde,” hän huokaisi peittämättä ällötystään, hän kiiruhti askeleitaan mutta mies seurasi.

 ”Voin maksaa sinulle,” Mies sanoi pysäyttäessään hänet ja heiluttaessaan setelitukkoa hänen nenänsä alla.

Michael nyrpisti nenäänsä ja tunsi puistatuksen kulkevan lävitseen.

”En mistään summasta!” Hän huudahti,

”Miksi?” Mies ei irrottanut otettaan hänen käsivarrestaan,

”Ällötät minua, päästä irti! En ole prostituoitu!”

”Vai et?! Saamarin huora; kyllä minä tuollaiselle pennulle näytän!” Mies kohotti nyrkkinsä, Michael henkäisi peloissaan ja valmistautui iskuun, joka tuntui väistämättömältä.

Ricky tuli paikalle juuri oikealla hetkellä, hän tarttui toista miestä paidankauluksesta ja työnsi lähintä seinää vasten, hän katsoi miestä uhkaavasti, silmät kaventuneena raivosta.

”Mitä helvettiä kuvittelit tekeväsi?!” Hän vaati. ”Poika on minun, sinä pysyt kaukana hänestä, onko selvä?” Hän sähisi miehen korvaan. ”Jätät pojan rauhaan, ymmärrätkö?!” Hän vaati kuuluvammalla äänellä.

”T-toki, ihan rauhassa kaveri,” Mies änkytti nostaen kätensä rauhoittaakseen tämän.

”Hyvä, ole hyvä ja poistu silmistäni!” Ricky osoitti kohti pimeää katua höllentäessään otteensa ja pelokas mies pakeni pian paikalta.

”Oletko kunnossa?” Ricky kysyi ja kääntyi häntä kohti luoden huolestuneen katseen.

”O-olen, kiitos,” Michael henkäisi ja mies hymyili, astui lähemmäksi ja veti syleilyynsä.

”Sinä karkasit,” hän kuiskutteli, suudellen pojan poskea hellästi.

”Uskoin, että seuraisit,” Michael myönsi ujosti, saaden miehen naurahtamaan,

”Kiusoittelet minua siis?” Mies nosti kulmaansa saaden Michaelin miltei punastumaan. ”Olet suloinen, haluan nähdä sinut uudestaan, saanko?” Hän kysyi ja kosketti pojan poskea hellästi.

Michael nyökkäsi. ”Luulen, että pitäisin siitä.” Hän kuiskasi ja kurottautui suutelemaan miestä. Hetken he katselivat toisiaan,

”No niin, ehkä on parasta saattaa sinut kotiin, on jo myöhä…” Mies kuiskasi, ja Michael hymyili onnellisena.

”Kiitos,” hän kuiskasi, hyvillään siitä, että mies tuntui haluavan enemmän, hän niin kovasti halusi jonkun välittävän ja hyväksyvän, rakastavan häntä sellaisena kuin oli.

 

Evelyn istui keittiössä, katseli kelloa hermostuneena ja odotti, missä poika viipyi? Kun ovi viimein kävi, oli jo yli puolen yön.

”Missä oikein olet ollut?” Hän vaati pojan astuessa keittiöön.

”Ulkona,” kuului lyhyt vastaus, Michael tuli jääkaapille ja otti esiin purkin omenamehua, laski sen tiskille ja etsi lasin.

”Ulkona missä?”

”Ei kuulu sinulle!” Michael tiuskaisi ja täytti lasin kylmällä juomalla.

"Kyllä kuuluu, olen yhä äitisi; haluan tietää missä lapseni on iltaisin!" Evelyn sanoi tuohtuneena ja nousi ylös.

"Hyvä on, olin baarissa. Tiedätkö sellaisessa missä on vain miehiä?" Michael vastasi tietäen, että vastaus ärsyttäisi äitiä.

"Michael…Luuletko ettemme yritä? Me yritämme kovasti sopeutua tähän tilanteeseen." Äiti sanoi ja katsoi häntä vakavana

"Tähän tilanteeseen? Todella loistavasti meneekin, etenkin isän sopeutuminen on ollut erityisen onnistunut." Michael sanoi ironisesti. Äiti katsoi poikaansa väsyneenä, hän oli neuvoton. Hän yritti parhaansa mukaan, yritti sovitella miehensä ja poikansa välejä ja samalla yrittää hyväksyä itsekin sen todellisuuden ettei koskaan tulisi näkemään poikansa menevän naimisiin tai saavan lapsia. Kuilu heidän välillään jatkoi kuitenkin kasvamistaan, kaikista yrityksistä huolimatta heidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Äiti huokaisi syvään, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa.

"Yrittäisit nyt nähdä tämän meidänkin kannalta, ei tämä ole helppoa." Hän sanoi siten. Michael pudisteli päätään.

"Ja luuletko, että tämä on helppoa minulle?" Hän huokaisi.

 

4. Luku

 

 

Ilmapiiri kotona pysyi kireänä, vanhemmat tuntuivat vahtivan hänen jokaista liikettään ja Michael sai siitä tarpeekseen.

 

Laukut pakattuina hän saapui isoäitinsä portaikolle sinä sunnuntaiaamuna, soitti ovikelloa ja pelkäsi, että myös täällä hänet torjuttaisiin ja kuitenkin samalla hän luotti isoäitiin enemmän kuin kehenkään toiseen.

 

Nainen avasi oven, katseli hämmästyneenä tyttärenpoikaansa, joka seisoi hänen ovensa edessä, näyttäen niin kovin surkealta sumuisen aamuauringon kajossa, laukku kädessään, reppuselässään, anova eksynyt katse ennen niin kirkkaissa silmissä.

”Saanko tulla? En kestä enää kotona.” Michael kysyi surkealla äänellä.

 

”Voi lapsi rakas,” hän huokaisi, halasi hellästi ja johdatteli pojan peremmälle. ”Totta kai voit jäädä, niin pitkäksi kuin haluat, ” isoäiti hymyili. ”Vie laukkusi vierashuoneeseen, keitän meille teetä.” Hän lisäsi ja kosketti pojan hiuksia hellästi ennen kuin kääntyi kohti keittiötä.

 

Michael seurasi isoäitiään keittiöön vietyään laukkunsa, hän seisoi huoneen oviaukossa, väänteli käsiään hermostuneena ja puri huultaan.

”Tiedätkö miksi tulin?” Hän kysyi epävarmana, hieman peloissaan, että viimeistään kun isoäiti saisi tietää, hän ei haluaisi enää katsoakaan häneen; käskisi hänen lähteä.

 

Nainen kaatoi kuuman veden kahteen posliinimukiin, kääntyi katsomaan poikaa ja hymyili yhä lempeästi.

”Taidan tietää, ” hän vastasi. "Istu alas Michael,” hän kehotti heti perään.

 

Michael käveli peremmälle huoneeseen ja istui alas pöydänääreen epävarmana, hän tarkkaili isoäitiään hiljaisena; teekuppi laskettiin hänen eteensä ja isoäiti etsi peltisen keksirasian, jonka Michael muisti jo lapsuudestaan. ”Ota siitä,” nainen hymyili ja istuutui alas. Michael puri huultaan, kurottautui valitsemaan keksin rasiasta ja nosti katseensa takaisin isoäitiin.

 

”En huolehtisi Tonysta, hän nyt on vain niin itsepäinen, kyllä hän sinusta pitää Michael, pelkää vain liikaa.” Isoäiti sanoi ja nosti teekupin huulilleen; puhalsi hieman ennen kuin maistoi. Pojan silmät suurenivat hämmennyksestä ja saivat vanhan naisen naurahtamaan pehmeästi. ”Tiesin jo ennen kuin kukaan siitä kertoi,” hän selvensi. ”Rakas lapsi,” hän hymyili ja nojautui koskettamaan pojan kättä. ”Älä huolehdi, kaikki järjestyy vielä.” Hän vakuutti ja kun Michael puhkesi itkuun, osittain siitä valtavasta yllätyksestä ja helpotuksesta, että viimein joku ymmärsi, nainen nousi, kiersi pöydän ja halasi häntä hellästi.

 

”Olet minulle kovin rakas, mikään ei sitä muuta, täällä saat olla niin kauan kuin haluat.” Hän kuiskasi ja tuuditti poikaa syleilyssään.

 

”No niin, juodaan nyt tee ennen kuin se jäähtyy,” isoäiti kuiskasi hetken päästä, silitti hänen hiuksiaan ja palasi paikalleen.

 

”Kuinka sinä….?” Michael aloitti ja pyyhki kyyneleet silmäkulmistaan,

 

”Kuinka tiesin?” Isoäiti ehdotti hymyillen lempeästi. ”Näin miten katselitte toisianne ja se miten aina puhut Tonysta, näin ettet sinä siitä tytöstä ollut niin innostunut.”

 

Michael nyökkäsi hitaasti, otti kuppinsa käsiensä väliin ja maistoi.

”Tony vihaa minua, kaikki vihaavat minua.” Hän kuiskasi.

 

”Älä puhu hupsuja, Michael, ihmiset vain… he pelkäävät sitä mistä eivät tiedä, sitä mikä on uutta… Ja vanhempasi…” Nainen huokaisi syvään. ”Vanhempasi rakastavat sinua, usko pois, nyt on vaikeaa, mutta anna heille aikaa.”

 

Michaelin alahuuli vavahti. ”Kaikki katsovat minua niin eritavoin, en kestä sitä, en näe miten se taas muuttuisi? Miten se voi kääntyä? Eivät he ymmärrä,” hän sanoi surkeana. ”Koulussa olen niin yksin, haluaisin mennä pelaamaan muiden kanssa, mutta he eivät enää halua minua sinne… Tonykaan ei puhu minulle, kestäisin paremmin jos hän edes… huomaisi että olen vielä olemassa. Hän ei edes katso minuun päin…”

 

”Voi Michael,” isoäiti katsoi poikaa surullisena, tuntien ärtymystä tytärtään kohtaan, tämän miestä ja heidän typeriä ennakkoluulojaan, eivätkö he ymmärtäneet mitä tekivät lapselleen?

 

”Usko minua, asiat helpottuvat vielä, aika menee nopeammin kuin uskot. Ja Tony…”

 

”Äs, hiiteen koko Tony, ” Michael sähähti tuskastuneena. ”Hän jätti minut yksin, kertoi kaikille ja petti luottamukseni, jos hänen ystävyytensä on niin heikkoa, niin en tarvitse sitä.” Hän halusi uskoa siihen, halusi unohtaa.

 

Isoäiti tarkkaili häntä hiljaa, hieman huolestuneena. Michael kohtasi hänen katseensa, epäröi hetken,

”Tapasin eilen yhden miehen,” hän kuiskasi ja puri huultaan, tuntui niin hyvältä vain puhua jonkun kanssa joka yhä välitti. Hän halusi kertoa miehestä isoäidille.

”Vai miehen?” Isoäiti hymyili hieman, huoli hänen sisällään kasvoi, muttei halunnut pojan näkevän sitä, halusi, että tämä kertoisi kaiken. ”Minkä ikäisen miehen?”  

Michael puri huultaan, vieno puna nousi hänen poskilleen. ”Hän on tosi mukava, amerikkalainen, oikea herrasmies, hän pelasti minut, kun yksi mies oli käydä kimppuuni.” Michael selitti, halusi isoäidin hyväksyvän Rickyn.

”Et vastannut kysymykseeni,” Nainen huomautti lempeästi, tiesi jo ennen kuin poika sanoi, ettei tulisi pitämään siitä mitä kuulisi.

”H-hän on neljänkymmenen, täytti juuri,” Michael miltei kuiskasi iän. ”Hän on todella komea ja kohtelias, menestyvä liikemies.” Michael lisäsi heti perään.

Nainen selvitti kurkkuaan, laski posliinikupin alas pöydälle, risti kätensä syliinsä ja katsoi nuorta.

”Hän on neljänkymmenen,” nainen toisti, mutta piti äänensä pehmeänä, hän halusi olla varovainen, sillä tiesi nuorten oikut; pelkäsi, että jos torjuisi täysin, saattaisi ajaa pojan miehen syliin nopeammin. ” Michael, äitisi on kolmekymmentäkahdeksan,” hän muistutti ja sai punan pojan kasvoilla syvenemään. ”Olet vielä kovin nuori, ole varovainen, ihmiset eivät aina ole sitä mitä antavat ymmärtää.”

”Tiedän, mutta…pidän hänestä, lupasin jo nähdä hänet uudestaan.”

”Mikä sen miehen nimi on?” Nainen kysyi, yritti pysyä rauhallisena.

”Ricky…” Michael miltei mutisi.

”Ja hänen sukunimensä?”

”En tiedä, ei sellaisia kysytä nykyään,” Michael naurahti, mutta vakavoitui heti nähdessään isoäitinsä ilmeen.

”Haluan tietää hänen sukunimensä ennen kuin päästän sinut tapaamaan häntä,” Isoäidin äänensävy oli hieman tiukempi. ”Lisäksi, jos menet, niin menette jonnekin julkiselle paikalle, en halua, että lähdette kahden mihinkään, ymmärrätkö?”

”Olen kyllä varovainen,” Michael lupasi. ”Mutta hän oli jo eilenkin niin… kohtelias, jos hänen aikeensa eivät olisi hyviä niin…”

Isoäidin syvä huokaisu keskeytti hänet.

”Se ei vielä kerro mitään. Ole varovainen, äläkä luota liian varhain. Hän on… en pidä siitä, että hän on niin vanha, en lainkaan, ” nainen sanoi rehellisesti ja silmäili poikaa. ”Hän voisi olla isäsi. Ei ole normaalia, että sen ikäinen mies kiinnostuu noin nuoresta.”

Michael huokaisi tuskastuneena,

”Tiedän ikäeron! Tiedän kaiken tuon, mutta… pidin hänestä, eikä se ole täysin tavatonta… olen kuitenkin päättänyt tavata hänet.”

Pojan ärtynyt äänensävy sai isoäidin vaikenemaan; hän tiesi kuinka itsepäinen Michael saattoi olla, hän oli ollut itse hyvin samanlainen nuorena… Nyt kun pojasta vielä tuntui, että sai taistella koko maailmaa vastaan, isoäiti ei halunnut asettua tätä vastaan. Vaikka hän ei lainkaan pitänyt asiasta, hän katsoi paremmaksi tarkkailla tilannetta, toivoa, että poika tulisi järkiinsä ja jos niin ei tapahtuisi, hän pyytäisi tavata miehen.

 

**^^**^^**^^**

 

Michael pukeutui ja laittoi hiuksiaan peilin edessä, mies tulisi pian hakemaan häntä; he menisivät kahville ja ehkä pienelle kävelylle sen jälkeen. Isoäiti astui huoneeseen, katseli hänen valmistumistaan huolissaan, kun pojan katse kohtasi hänen omansa peilinkautta, poika hymyili.

”Ethän ole sitten myöhään?” Isoäiti pyysi, ”hermoni eivät kestäisi, saatikka sydämeni.” Hän hymyili hieman vaivalloisesti, olisi halunnut estää pojan lähdön kokonaan.

Michael kääntyi, hymyili ja tuli hänen luokseen, Hän halasi isoäitiä, suuteli tämän poskea pehmeästi. ”Olen varovainen, älä huolehdi.” Hän kuiskasi ja katsoi naisen kasvoja, ”rakastan sinua.” Hän lisäsi. ”Olethan ottanut lääkkeesi?” Hän kysyi sitten, naisen maininta hänen sydämestään oli nostanut huolen pintaan.

 

”Noh, kuka nyt huolehtii ja kenestä?” Isoäiti naurahti pehmeästi ja kosketti pojan poskea. ”Olet minulle rakas ja kyllä, olen ottanut lääkkeeni.”

 

”Hyvä,” Michael hymyili. ”En ole ulkona pitkään, lupaan,” hän lisäsi.

 

Isoäiti katsoi ovelta, kun poika lähestyi taksia joka oli pysähtynyt kadun varteen. Mies seisoi sen vieressä, avasi oven pojalle, hymyili ja nyökkäsi naisen suuntaan. Isoäiti nyökkäsi hitaasti takaisin painaen yksityiskohdat miehestä mieleensä; varmuuden vuoksi. Pitkä, komea ja hyvin pukeutunut, miellyttävä hymy, isoäidin luottamus oli kuitenkin kapea, hän kertakaikkisesti vihasi koko tilannetta, poika oli aivan liian nuori.

 **^^**^^**^^**

   He kävelivät puistossa, ilta oli jo pimennyt, oli rauhallista, ketään muita ei näkynyt. Michael ei osannut pelätä, he olivat istuneet tunnin kahvilassa, jutelleet ja mies oli vain vakuuttanut hänet entistä enemmän käytöksellään ja olemuksellaan.

 

Mies kyseli häneltä asioita hänen perheestään ja koulustaan ja Michael kertoi kaiken avoimesti. Jossakin vaiheessa mies oli kietonut kätensä hänen vyötärölleen. ”Käykö tämä?” Mies oli kysynyt ja Michael oli sanonut sen käyvän. He pysähtyivät puistonpenkille ja suutelivat, Michael nautti suudelmista ja huomiosta jonka sai osakseen, nautti nähdä kiinnostuksen ja halun, jotka hän sai aikaan miehessä. Hän rakasti kiusoitella ja niinpä hän keskeytti hetken nytkin. Michael nousi ylös puistonpenkiltä ketterästi, uhkuen nuoruuden energiaa ja intoa.

”No, herra Matthews, olemme puhuneet paljon minusta, mutta minusta olisi kiinnostavaa tietää enemmän teistä. Muutakin kuin sen, että suutelette erinomaisesti.” Michael virnisti, teititellen miestä tarkoituksella.

”Taidat nauttia vanhempien miesten kiusoittelemisesta?” Mies virnisti takaisin ja nousi ylös. Michael käveli eteenpäin, katsoi miestä, mutta pysytteli edellä.

”Kiusoittelenko mielestänne teitä, sir?” Michael kallisti päätään kujeillen, hän käveli selkä edellä.

”Sir? Saat minut kuulostamaan niin vanhalta, olenko sitä todella?” Mies kummasteli, mutta hymyili, seurasi poikaa katseellaan. 

”Voisitte olla isäni. Iskettekö useinkin viattomia teinipoikia?” Michael naurahti, hänen itseluottamuksensa oli korkealla, tapa jolla mies katsoi häntä; hän tiesi miehen olevan hänen lumoissaan.

”Mutta en ole isäsi ja sinä; viaton teinipoika? Olento joka seisoo edessäni nyt, vaikuttaa kaikkea muuta kuin viattomalta.”

 ”Epäilette kunniaani?” Michael naurahti. Mies oli hiljaa hetken, tutkiskeli hänen kasvojaan ja olemustaan.

 

”Olet vielä neitsyt,” mies totesi sitten. ”Ainakin mitä tulee asioihin toisten miesten kanssa.” Hän jatkoi ja hymyili pojalle. Michael pysähtyi, kallisti päätään.

 

”Onko se tosiaan niin selvää?” Hän kysyi. Mies sulki välimatkan heidän välillään, asetti kätensä pojan vyötärölle ja poika joutui kallistamaan päätään ylöspäin kohdatakseen hänen katseensa. Mies nosti toisen kätensä, kosketti jälleen pojan kasvoja, hymy yhä kasvoillaan.

 

”Olet hyvin kaunis poika, kaunein jonka olen nähnyt.” Mies kuiskasi ja Michael ei voinut olla hymyilemättä kehulle. ”Moni rakastaisi saada sinut ja sinä tiedät sen.” Miehen silmät porautuivat hänen omiinsa, Michael oli avaamaisillaan suutaan. Mies painoi sormensa hänen huulilleen. ”Olen kokenut mies, pystyn helposti näkemään sen ettet ole ollut miehen kanssa ennen, ehkä suudellut joskus, mutta et mennyt pidemmälle. Olenko oikeassa?” Michael nyökkäsi.

 

”Olin 15-vuotias kun suutelin toista miestä ensimmäisen kerran. Enkä hyväksy ketä tahansa ensimmäisekseni.” Hän halusi miehen olevan vaikuttunut hänestä, halusi hänen ihailuaan ruokkimaan sisintään. Mies katsoi häntä pitkään, Michael hymyili, katsoi häntä jälleen itsevarmuudella; mies halusi häntä. Michael astui taaksepäin, katsoen miehen silmiin kokoajan kunnes lopulta kääntyi. Hän kuuli pian miehen seuraavan.

 

”Et ole helppo tapaus, sitä parempi; pidän metsästyksestä.” Mies käveli hänen vierellään ja Michael katsahti häneen.

”Asut siis New Yorkissa, mitä tarkalleen ottaen teet työksesi?” Michael kysyi.

 

”Pääsimme takaisin sinutteluun? Ehkä alan jo päästä paremmalle puolellesi?” Mies naurahti ja vakavoitui sitten. ”Omistan mainostoimiston, firma oli isäni ja siirtyi sitten minun omistukseeni isäni kuoltua.” Michael katsoi häneen kiinnostuneena, mies huomasi tämän. ”Olen varakas mies; minulla on rahaa enemmän kuin tarvitsisin, eikä ketään jonka kanssa jakaisin sen.” Hän hymyili ja katsoi poikaa silmiin. Michael häkeltyi hieman katseen voimakkuudesta ja katsoi hetkeksi pois.

 

”Komea, varakas mies kuten sinä, löytäisi rinnalleen helposti jonkun.” Michael sanoi sitten.

 

”Varmasti, mutta kuten sinä, myös minä olen hyvin valikoiva seurastani.” Mies hymyili kohdatessaan pojan katseen.

 

”Millaista kumppania etsit? Taidat olla todella nirso, jos sellaista ei ole tullut vielä vastaan.”

 

”Arvostan kauneutta, en aio väittää muuta. Arvostan myös nuoruutta, haluan jonkun joka herättäisi minut eloon energiallaan. Työpäiväni ovat monesti pitkiä, haluan jonkun jota hemmotella vapaa-aikanani, jonkun jota pidellä ja rakastaa. Ehkäpä…” Mies pysähtyi, Michael pysähtyi myös kuunnellen tarkasti jokaisen sanan, haluten kuulla lisää. Mies katsoi häntä tiiviisti ja Michael tunsi sydämensä takovan kiivaana jännityksestä. Mies astui lähemmäksi, niin lähelle, että Michael tunsi jälleen hänen hengityksensä ihollaan ja miehen tuoksun, joka tuntui sillä hetkellä huumaavan hänet. ”Ehkä se ihminen, jota olen etsinyt…” Miehen huulet koskettivat hänen poskensa ihoa. ”…on juuri nyt edessäni, herättää tunteen minussa, jota en ole tuntenut aikoihin.” Michael kohtasi miehen katseen ja antautui seuraavalle suudelmalle; hän tunsi olevansa taivaassa.

 

”Lähtisitkö kanssani? Antaisitko minun pidellä sinua? Hemmotella ja hukuttaa sinut lahjoihin? Olet sellainen poika, joka tarvitsee arvostusta, sellainen joka tulisi hukuttaa lahjoihin…”  Mies kuiskutteli ja suuteli häntä uudestaan, Michael tuntui sulavan hänen käsiinsä. He katsoivat toistensa silmiin, Michael muistutti itseään miehen iästä, mutta hänen mielensä alkoi yhä enemmän vakuuttua siitä, ettei ikä loppujen lopuksi merkitsisi mitään, vuodet olivat vain numeroita, mies oli komea, pystyi tarjoamaan elämän jollaisesta moni voisi vain haaveilla, mutta tarkoittiko mies sanojaan?

 

”Osaat puhua, puhut pääni pyörryksiin, saat mitä haluat ja lähdet. Ettekö te amerikkalaiset ole juuri sellaisia?” Michael sanoi, yritti epätoivoisesti pitää itsensä maanpinnalla ja olla sokaistumasta ruusuisista kuvaelmista.

  ”Olen mitä sanon olevani ja haluan sinut. Voisin ottaa sinut mukaani New Yorkiin. Saisit työpaikan firmastani, voisit jatkaa opiskelua ja asua luonani. Miltä se kuulostaa?” Michael hymyili häkeltyneenä, katsoi ympäröivää puistoa ja sitten takaisin miestä epäillen.

 

”Mehän tuskin tunnemme toisiamme.” Hän sanoi sitten, mies hymyili, hänen kätensä kohottautui jälleen koskettamaan hänen ihoaan, miehen silmissä oli unelmoiva katse.

 

”Se on hullua.” Mies myönsi. ”Näen edessäni jotain mitä olen aina halunnut ja aika on rajallinen, joskus on vain toimittava nopeasti antaa tunteiden näyttää tietä, olet sellainen johon voisin rakastua, tiedän sen.” Michael pystyi vain tuijottamaan miestä, tietämättä mitä ajatella, mies puhui, kosketti häntä ja puhui, sanoi kaikki ne asiat mitä hän oli aina halunnut kuulla sanottavan. Mies ylisti häntä, tuntui palvovan häntä jo nyt; rikas, komea yhdysvaltalainen palvoi häntä ja hän oli vain nuori, brittiläinen opiskelija, jonka vanhemmat nyt halveksuivat häntä, jonka ystävät olivat hylänneet. Hän oli ollut korkealla, hän oli ollut suosittu ja tippunut äkkiä alas, mies tarjoutui nostamaan hänet takaisin, mies tarjosi sydäntään ja rikkauttaan. Michael näki jo mielessään millaista elämä voisi olla, kuvitelmat alkoivat voittaa hänet puolelleen, alkoivat jo sokaista.

 

Ja kun mies kyyditsi hänet kotiin, hän harkitsi tarjousta jo vakavasti.

 

**^^**^^**^^**^^**

Isoäiti istui olohuoneessa ja katsoi televisiota, kun Michael palasi. Poika istui viereiselle sohvalle. Nainen katsahti kelloa, poika oli ollut poissa kolme tuntia ja hän oli ehtinyt jo huolestua.

”On myöhä,” hän totesi ja käänsi katseensa nuoreen, jonka kasvot tuntuivat hehkuvat, katse tämän silmissä oli unelmoiva ja isoäiti tunsi uuden huolen kirpaisun sydämessään.

”Anteeksi, kadotin ajan kulun….” Michael huokaisi, puri huultaan vaivoin hilliten innostustaan. ”Hän on niin ihana!” Michael huokaisi. ”Niin mielenkiintoinen! Ricky on matkustellut ties missä, hän on komea ja rikas! Oma yritys!” Hän luetteli.

”Rikkausko sinua kiehtoo?” Isoäiti kysyi ja kallisti päätään, tunsi olonsa uupuneeksi.

”En voi kieltää, ettei se kiehtoisi, se tekisi elämästä niin helppoa.” Michael vastasi rehellisesti,

”Muttei aina onnellista,” nainen muistutti.

”Ei se onnetontakaan tee,” Michael naurahti. ”Ajattele nyt; voida matkustaa minne vain, milloin vain! Saada sen mitä keksii vain haluta, ei olisi huolta laskuista… Hm… matkustaisin Espanjaan, kylään josta olet kotoisin ja sitten… kiertäisin koko maailman.” Michael haaveili.

”Hän pyysi minut mukaansa, ” poika kuiskasi virnistäen. ”Asumaan luokseen, sanoi, että voisin saada töitä hänen yrityksestään, mainosalaa…”

Isoäidin huoli syveni, poika puhui kuin todella harkitsisi sitä, eikä edes tuntenut miestä.

”Michael, ethän sinä tosissasi harkitse moista hulluutta?” Hän kysyi.

Poika oli hiljaa hetken ”Entä jos harkitsen?” Hän kysyi. ”New Yorkissa on paljon mahdollisuuksia, voisin päättää kouluni siellä ja opiskella kokiksi, jos se ei toimisi Rickyn kanssa, voisin aina palata takaisin.”

”Et tunne koko miestä!” Isoäiti puuskahti. ”Hän voi olla minkälainen tahansa!”

”Hän on hyvä mies, jos tapaisit hänet, niin uskoisit sen.” Michael puolusti.

”Hyvä on, haluan tavata hänet. Kutsu hänet teelle huomenna.” Hän pyysi, uteliaana olisiko miehellä kanttia saapua paikalle, kaikki mitä mies oli puhunut Michaelille, saattoi olla vain keino saada tämä huijattua sänkyynsä; maailma oli pullollaan tällaisia huijareita.

Michael epäröi, mutta lopulta nyökkäsi.

”Jos se saa olosi paremmaksi niin kutsun hänet.” Hän lupasi.

 

  **^^**^^**^^**^^**^^**

 

Hän oli tottunut saamaan sen minkä halusi, eikä tämä olisi poikkeus. Poika oli harvinaisen kaunis, hän ei muistanut nähneensä aikoihin ketään joka voisi verrata sille ja vaikkei hänen alkuperäinen aikomuksensa ollut suinkaan ottaa ketään mukaansa, hän oli valmis tekemään kaikki mahdolliset järjestelyt saadakseen juuri tämän pojan. Todellinen aarre, löytö suorastaan, ei sellaisia päästetty läpi sormien.

Poika halusi hänen tapaavan isoäitinsä ja tämä tuotti selkeän ongelman, uhkasi romuttaa koko hänen suunnitelmansa, oli oltava varovainen. Hän suostui, tiesi, että jos kieltäytyisi, hän vaarantaisi pojan luottamuksen jonka oli jo onnistunut saamaan, jotenkin kaikki järjestyisi, loppujen lopuksi hän oli jo siinä pisteessä, että oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tuon aarteen. Haasteet tekivät elämästä jännittävän.

 

Nainen avasi oven, mies hymyili kohteliaasti ja ojensi tälle ison ruusukimpun,

”Iltaa rouva Harris,”

”Kiitos, nämä ovat kauniita, ” nainen hymyili, mutta hymy oli silminnähden varautunut. ”Tulkaa toki peremmälle,” hän pyysi.

”Richard Matthews, oikein mukava tutustua,” hän ojensi kätensä astuttuaan sisälle, johon nainen tarttui ja he kättelivät,

”Voitte kutsua minua Isabellaksi,” nainen sanoi ja vilkaisi tyttärenpoikaansa, joka seisoi hänen vierellään hymyillen miehelle jokseenkin haltioituneena.

”Maistuisiko teille tee vai joisitteko mieluummin kahvia?” Isabella kysyi,

”Kiitos, tee käy oikein mainiosti,” mies hymyili ja katsoi Michaelin suuntaan, riisui takkinsa.

”Michael, olisitko kiltti ja valmistaisit teen?” Isoäiti pyysi pojalta lempeällä sävyllä.

”Totta kai, laitanko kukat vaasiin?” Michael kysyi, ojensi jo kättään, isoäiti hymyili ja ojensi kimpun.

”Kiitos kultaseni,” hän sanoi ja katsoi kun poika käveli kohti keittiötä.

 

”No niin, herra Matthews, ehkä voimme siirtyä olohuoneeseen?” Hän pyysi hieman jäykästi, mies huomasi naisen arvioivan, ehkä jopa hieman kylmän katseen.

”Toki ja pyydän, kutsukaa minua Rickyksi,” mies hymyili.

He istuivat kahden olohuoneeseen, Isabella risti kätensä syliinsä ja kallisti päätään.

”Teille ei varmasti tule yllätyksenä kuinka varauksella suhtaudun teihin,” hän aloitti pitäen äänensä matalana. ”Michael on vasta 17-vuotias, mitä ihmettä teidän kaltaisenne mies voi haluta hänestä, muuta kuin…” Isabella ei viimeistellyt lausettaan, mies ymmärtäisi ilman, että hänen täytyisi sanoa se ääneen.

Mies hymyili ja katsoi suoraan hänen silmiinsä ja vaikka hymy olisi monen mielestä ollut ehkä miellyttävä, se sai Isabellan tuntemaan olonsa epämukavaksi.

”Ymmärrän, että hän on hyvin nuori ja tiedän olevani ikäni puolesta tarpeeksi vanha olemaan hänen isänsä, siksi ymmärrän huolenne; se on täysin luonnollista. Voin kuitenkin vakuuttaa, että aikomukseni ovat hyviä, olen hyvin… kiintynyt Michaeliin ja ikäero on toki suuri ja tuottaa paljon miettimisen aihetta, kohtelisin häntä niin hyvin kuin pystyn, uskon voivani tarjota hänelle paljon ja…”

”Pyydätte häntä jättämään kotinsa ja muuttamaan kanssanne Yhdysvaltoihin, jossa hänelle ei ole ainuttakaan ystävää tai sukulaista, olette vasta tavanneet, en voi luottaa teihin, vaikka kuinka kaunopuheisesti esittäisitte asian.” Nainen totesi ja tarkkaili miehen reaktiota; tämä oli hiljaa hetken, nyökkäsi, hymyili yhä, mutta nainen oli näkevinään epämiellyttävän välähdyksen miehen tummissa silmissä.

”Michael on vapaa tekemään sen valinnan, hän saisi tietenkin jatkaa opiskeluaan ja mikään ei estäisi häntä palaamasta jos hän niin päättää. Haluaisin kuitenkin tarjota hänelle mahdollisuuden nähdä mitä voin hänelle tarjota, olen valmis ostamaan hänelle menopaluu lipun, jotta…”

Sillä hetkellä Michael astui huoneeseen kantaen teetarjotinta. Mies katsoi poikaa ja hymyili lämpimästi, johon Michael vastasi, pojan silmät tuntuivat sädehtivän; Isabellan huoli kasvoi. Hän ei todellakaan pitänyt tästä.

”Kuinka täällä on sujunut?” Michael kysyi uteliaana ja Isabella pakotti hymyn kasvoilleen.

”Ihan hyvin,” hän vastasi ja kiitti pojan ojentaessa hänelle teekupillisen. Tarjoiltuaan miehelle ja itselleen, Michael istui Rickyn vierelle, kuka tahansa ulkopuolinen olisi ehkä ensimmäiseksi ajatellut heidän olevan isä ja poika ja Isabellan vatsaa väänsi, etenkin kun mies laski kätensä Michaelin kädelle; pidellen hellästi.

”Kertokaa perheestänne? Teillä ei ole lapsia?” Nainen kysyi vaivoin peittäen inhonsa tilannetta kohtaan.

Mies huomasi katseen tiesi, että naisesta koituisi ongelma, jonka oli toivonut voivansa välttää.

”En ole koskaan ollut naimisissa, minulla ei ole lapsia. Isäni on jo kuollut, äitini on vanha ja asuu sisareni perheen kanssa Kaliforniassa, olen nuorin lapsi, iltatähti oikeastaan.” Richard hymyili.

”Monta sisarusta teillä on?” Isabella jatkoi rauhalliseen sävyyn haluten tietää miehestä niin paljon kuin suinkin.

”Kolme, olen ainut poika ja isäni jätti yrityksensä minulle, hän oli hyvin vanhoillinen.”

”Tietävätkö perheesi, että olet…? No…”

”Homo?” Mies kysyi jokseenkin huvittuneena. ”Sisareni tietävät, ” hän sanoi vaikkakin se oli valhe. ”Äitini… No, kuten sanoin hän on vanha eikä ymmärtäisi, olen katsonut parhaaksi olla rasittamatta häntä tiedolla joka ei hyödyttäisi hänen terveyttään, näemme vain harvoin.”  

”Jos Michael päättäisi tulla mukaanne, tapaisiko hän sisartenne perheet? Minkälaisissa oloissa hän asuisi ja kuinka takaisitte hänen turvallisuutensa?”

”Isoäiti sinähän suorastaan ristikuulustelet häntä!” Michael naurahti.

”Nämä ovat tärkeitä asioita kultaseni.” Isabella vastasi rauhallisena ja hymyili.

”Isoäitisi on oikeassa, ” mies myötäili. ”Odotin kysymyksiä jo tullessani.” Hän lisäsi hymyillen ennen kuin huokaisi ja jatkoi. ”Myöhemmin, olisin valmis esittelemään Michaelin sisaruksilleni ja heidän perheilleen. Asun New Yorkissa, asuntoni on tilava ja suuri, yksinäinen tällä hetkellä, voin vakuuttaa, että Michael olisi täysin turvassa, alue jolla asun on hyvin arvostettua ja minulla on autonkuljettaja, joka voisi viedä Michaelin kouluun ja hakea, jos hän päättäisi jatkaa opiskeluaan, mikä tietenkin olisi hyvin suotavaa.”

Michael näytti entistäkin lumoutuneemmalta, Isabella tiesi tämän pään olevan täynnä kuvitelmia kuinka hienoa elämä olisi kaikkine rikkauksineen, kaikki kuulosti vain liian hyvältä ollakseen totta.

Miehen vastauksen tuntuivat liian valmiilta, hymy liian laskelmoidulta ja jos Michael ei olisi ollut paikalla, hän olisi vaatinut suorempia vastauksia, suorempiin kysymyksiin. Hän piti kuitenkin keskustelun kohteliaana, päätti selvittää miehen taustoja myöhemmin jos vain mahdollista ja tehdä minkä kykenisi muuttaakseen Michaelin mielen; avatakseen tämän sokaistuneet silmät.

Kun Isabella oli pyytänyt Michaelin korjaamaan astiat, hän kääntyi uudestaan miehen puoleen.

”En luota teihin,” hän sanoi suoraan, mies näytti hetken miltei näytellyn yllättyneeltä, mutta hymyili.

”Olette huolissanne,” hän nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Mutta…”

”Olkaa kiltti, ” Isabella nosti kätensä hetkeksi, vaientaakseen miehen. ”Olen vakuuttunut, ettei Michaelin onni löydy teidän luotanne, hän on nuori, te olette rikas mies joka on puhunut hänen päänsä pyörryksiin. Michael on hämmentynyt, tuntee itsensä torjutuksi täällä ja tulitte juuri herkkään aikaan, kun hän janoaa hyväksyntää ja huomiota… Ennen pitkään hän huomaisi virheensä, mitä sitten? Pyydän teitä perääntymään, en voi sallia, että Michael lähtisi mukaanne, teidän täytyy ymmärtää?”

Mies risti kätensä, hänen kasvojensa ilme oli tyyni paljastamatta mitä todella tunsi,

”Tämä on sangen ikävää rouva Harris, ” hän huokaisi. ”Toki ymmärrän mielipiteenne, olette hänen isoäitinsä ja olette oikeutettu huoleen. Kuitenkin, päätös on Michaelin, jos hän päättää kieltäytyä, ymmärrän sen, jos pyydätte, että lakkaisin tapailemasta häntä täällä ollessani, olen pahoillani, mutta joudun kieltäytymään, päätös, kuten jo sanoi, on yksin Michaelin. En myöskään aio painostaa häntä mihinkään mihin hän ei ole valmis.” Hän sanoi ja nousi ylös, ”oli mukava tutustua teihin,” hän hymyili saaden naisen kurtistamaan kulmiaan, mies oli aivan liian tyyni ja hillitty.

Michael palasi huoneeseen,

”Olet lähdössä?” Hän kysyi ja lähestyi miestä, joka hymyili lämpimästi.

”On myöhä ja … teillä taitaa olla paljon juteltavaa keskenänne.” Ricky sanoi ja vilkaisi naista miltei huvittuneena. Isabella nousi, mies painoi suudelman pojan poskelle. ”Soita sinulle huomenna,” hän lupasi.

”Odota niin saatan sinut ovelle,” Michael hymyili ja tarttui miehen kädestä.

”Näkemiin rouva Harris,” Ricky vielä nyökkäsi naisen suuntaan, joka oli liian ärtynyt sanoakseen sanaakaan.

 

 

Kun Michael palasi hyvästeltyään miehen, hän katsoi isoäitiään uteliaana.

”No?” Hän kysyi, hymyili innostuneen odottavana ja istuutui alas sohvalle.

Isabella huokaisi, huolestuneena jopa hieman peloissaan, halusi puhua pojalle järkeä.

”Hän osaa olla hyvin kohtelias, puhuu hyvin….” Hän epäröi.

”Mutta?” Ääni oli hieman närkästynyt.

”Mutta hän on aivan liian vanha sinulle, enkä luota häneen, ” nainen huokaisi. ”Kuka hän todella on? Onko hän sitä mitä sanoo olevansa? Tutustuitte vasta ja hän haluaa sinut luokseen. Entä Tony?”

”Tony ei välitä minusta, hän on tehnyt sen hyvin selväksi,” Michael huokaisi hieman katkerana.

”Odottaisit, välillä on oltava kärsivällinen, tiedän että se tuntuu vaikealta, mutta se voi osoittautua sen arvoiseksi..”

”Tonyn tunteita se ei muuta, eikä sitä kuinka hän petti luottamukseni,” Michael huokaisi.”En voi kohauttaa olkiani kevyesti sille mitä hän teki, olemme tunteneet koko ikämme ja hän…hän kertoi kaikille… kohtelee minua kuten kaikki muut; kuin olisin jotenkin…viallinen, tai sairas…” Hän totesi surullisena. ”Mutta Ricky; hän saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi, halutuksi. En halua luopua siitä, en halua jäädä yksin.”

”Et ole yksin Michael,” isoäiti huokaisi, poika puri huultaan ja istuutui.

”Minulla on sinut ja rakastan sinua paljon, olet minulle niin tärkeä… ja … voin vain kiittää… haluaisin tehdä enemmän…” Poika aloitti, otti isoäidin käden omiensa väliin. ”Lupaan harkita tarkkaan, en voi luvata muuta.”

Nainen huokaisi hieman surullisena ja toivoi keksivänsä keinon, millä varmistaa ettei poika lähtisi; jos muu ei auttaisi, hänen olisi pakko kertoa Michaelin suunnitelmista tämän vanhemmille. He suuttuisivat toki, mutta se olisi parempi kuin antaa pojan mennä miehen mukaan.


 

 

5. Luku

 

 

 

Poika epäröi, uskoi ehkä isoäitiään; todella harmillista, nainen seisoi hänen tiellään, jos häntä ei olisi, poika olisi varmasti jo suostunut ja jos hän ottaisi pojan mukaansa kaikesta huolimatta, nainen kertoisi siitä. Harmillinen tilanne kerta kaikkiaan, hänen täytyi saada poika, muu ei enää kelpaisi.

 

Ricky oli aina saanut sen minkä halusi, tämä ei olisi poikkeus ja ainoa este olisi raivattava ennen kuin se tuottaisi suurempaa vahinkoa. Aikaa ei ollut paljon ja kuitenkin oli muistettava olla sopivan kärsivällinen, jottei nostaisi epäilyksiä, sen oli näytettävä onnettomuudelta. Ricky oli aina ollut hyvä puhumaan ja typeryksiä löytyi paljon, rahanahneita typeryksiä…

 

 

**^^**^^**^^

 

Isabella huokaisi katsellessaan tytärtään.

 

”Michael saa olla luonani niin kauan kuin tahtoo,” hän sanoi rauhallisena, tytär mulkaisi häntä, tarttui kaksinkäsin höyryävään teekuppiin edessään.

 

”En pidä tästä tilanteesta, ” Evelyn mutisi viimein. ”Se ei ole normaalia.”

 

”Kuka sanoo mikä on normaalia? Hän on poikasi, et voi muuttaa sitä.”

 

”Totta kai hän on poikani!” Nuorempi nainen miltei sähähti, katsoi sitten varoen ympärilleen huomaten oudoksuvat katseet hänen suuntaansa lähimmistä pöydistä mikä sai hänet katumaan äänenkäyttöään ja tämän julkisen paikan valintaa. Naisen posket punertuivat ja hän katsoi alas teekuppinsa. ”Se on synti, en kasvattanut häntä niin…” Hän miltei kuiskasi tahtomatta toistaa aiempaa virhettään. ”Haluan, että hän palaa takaisin kotiin,” hän lisäsi.

 

”Jotta voisit yrittää käännyttää häntä?” Äiti kysyi tyttäreltään hieman tuskastuneena. ”Henrykö nämä ajatukset laittoi päähäsi?”

 

Tyttären huulet kiristyivät ohueksi viivaksi, hän nosti katseensa hetkeksi.

”Ne ovat omiani,” hän puolustautui. ”Kirkko ja Jumala, Raamattu sanoo…”

 

”Raamattu sanoo kaikennäköistä humpuukia!” Äiti tuhahti. ”Michael on hyvä, kunnollinen poika joka rakastaa teitä ja juuri nyt ajatte häntä vain kauemmaksi.”

 

”Rakastan poikaani, totta kai rakastan!” Evelyn sanoi kireästi. ”Ajattelen hänen parastaan ja tämä ei ole sitä. Hän tulisi aina kohtaamaan vaikeuksia, ihmiset tulevat aina katsomaan häntä alaspäin, hän on älykäs, hänellä olisi niin paljon mahdollisuuksia ja tämä…”

 

”Ei muuta mitään,” Isabella keskeytti.

 

”Totta kai se muuttaa! Se on jo muuttanut, kuulisit miten ihmiset puhuvat…”

 

”Siitäkö olet huolissasi?!” Isabella pudisti päätään. ”Poikasi kärsii, etkö ymmärrä? Ei hän ole tätä huvikseen keksinyt… Rakkaus on tärkeää, etkö ymmärrä? Vain se on tärkeää. Kaikki muu…” Vanhempi nainen huokaisi syvään. ”No, vetoa uskoosi, vetoa Raamattuusi jos katsot sen olevan tie onneen.” Hän nousi ylös, keskustelu ei tuntunut etenevän ja hän oli kovin väsynyt.

 

Tytär katsoi äitiään, vapisi hieman, muttei sanonut sanaakaan, ei pystynyt.

”Michael jää luokseni, hän tarvitsee nyt ihmistä johon tukeutua… ehkä jonain päivänä ymmärrät, toivon ettei sitten ole liian myöhäistä.” Isabella katsoi häneen surullisena, miltei kertoi rakastavansa tytärtään kaikesta huolimatta, mutta uskoi hänen jo tietävän. Nainen kääntyi ja käveli hitain askelin ulos kahvilasta. Kumpikaan ei voinut aavistaa, että se olisi viimeinen kerta kun he näkivät toisensa.

 

**^^**^^**

 

Isabella nousi bussista, käveli katua pitkin kotiaan kohti, ilta hämärsi, Michael oli miehen kanssa ulkona ja naisen mieltä rauhoitti tieto, että poika oli edellisenä päivänä sanonut jäävänsä hänen luokseen, sanonut, että ikävä olisi liian suuri. Michael aikoi pitää yhteyttä mieheen, jos tämä tahtoisi ja katsoisi tilannetta turvallisen välimatkan päästä. Hän ei ollut tuntenut tarvetta kertoa tyttärelleen, oletti pojan olevan turvassa luonaan, mutta hänkään ei saattanut aavistaa, millaisen pahuuden kanssa oli joutunut tekemisiin.

 

Renkaat kirskuivat, kirkkaat valot halkaisivat hämärtyvää tietä. Isabella käänsi katseensa, oli ehtinyt pari askelta suojatielle, pian hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta valokiilan osuessa häneen, auto liikkui nopeaan, kaksikertaisella vahdilla suoraan kohti, hänen aistinsa lamaantuivat, jähmettivät hänet ja kun hän viimein olisi ymmärtänyt liikkua, oli liian myöhäistä; raskas ajoneuvo iskeytyi kohti valtavalla voimalla, lennätti hänet useita metrejä asfaltille ja kun hänen heikko ruumiinsa makasi hädin tuskin liikkumatta kylmällä asfaltilla, lämpimän veren tahriessa maata, auto oli jo jatkanut matkaansa. Joku kirkaisi, kuului askelia, nainen räpäytti silmiään, maistoi veren suussaan, ei kyennyt puhumaan, henki salpaantui; viimeinen ajatus oli huoli, ettei ollut kertonut tyttärelleen, viimeinen ajatus oli hänen lapsenlapselleen. Hän henkäisi, hengitys karisi, ilma pakeni keuhkoista; viimeinen henkäys, silmäluomet sulkeutuivat hitaasti. Isabella Harris oli kuollut ennen kuin ambulanssi edes ehti paikalle.

 

Michael oli tulossa tapaamisestaan miehen kanssa kun kuuli ambulanssin sireenit, näki kirkkaat valot noustuaan bussista, hän ei osannut huolehtia, valot ja äänet herättivät ainoastaan normaalin uteliaisuuden; ei muuta.  Hän katseli muutamia ihmisiä jotka olivat kerääntyneet paikalle, pudisti päätään, kävellen kohti isoäidin taloa. Hän tunnisti kengän, se lojui onnettomuuspaikan lähellä verilammikossa, ambulanssimiehet olivat jo nostamassa peitettyä ruumista auton sisään. Michaelin sydän alkoi tykyttää, poliisit jututtivat pariskuntaa tienvieressä, verinen kenkä… suojatie…Michael lähestyi poliiseja, vapisi hieman, ”K-kuka?” Hän kysyi ja mies katsoi häneen, kurtisti kulmiaan,

 

”Näittekö onnettomuuden?” Mies kysyi, Michael pudisti epätoivoisena päätään, ei halunnut sen olevan totta.

 

”Isoäiti?”

 

Mies laski kätensä hänen olalleen, puhui jotakin, Michael ei ymmärtänyt, ei kuullut korvissa humisi, ”isoäidin kenkä…” Hän pudisteli päätään, se ei saanut olla totta.

 

Äänet, kasvot, sinipunaisten valojen välke kostealla asfaltilla, mies johdatti hänet eteenpäin ja puhui. Michael ei ymmärtänyt, olo oli turta, hän tuskin ymmärsi kävelevänsä; hänet johdateltiin ruumiin luokse ja joku nosti peitettä. Michael vaikersi, oli pudota polvilleen, hänen vartalonsa vapisi, hänen täytyi nähdä unta!

 

Mies koetti rauhoitella häntä, ihmiset katsoivat huolissaan, kuiskivat; kuskin oli täytynyt olla humalassa, ajoi holtittomasti, ylinopeutta, jatkoi matkaansa, punainen auto, kukaan ei muistanut rekisterinumeroa, oli ollut liian hämärää, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.

 

Michael ei muistanut kuinka lopulta oli päätynyt poliisien mukaan, ei muistanut ehdotusta, ei muistanut kuin isoäitinsä kalpeat kasvot, verivanan hänen huuliltaan. He saapuivat hänen vanhempiensa talolle, turtana hän nousi autosta, seurasi kahta miestä ovelle.

 

Äiti avasi, kurtisti kulmiaan, ensireaktio oli luulo pojan jääneen kiinni jostain ja katse oli pettynyt. Poliisit tulivat peremmälle, he istuivat olohuoneessa.

”Olemme pahoillamme, äitinne on kuollut… yliajo…poika tunnisti uhrin… kuskia ei ole saatu vielä kiinni…”

 

Nainen päästi karhean, katkonaisen vaikerruksen, jollaista Michael ei ollut aiemmin kuullut äitinsä suusta, miltei hämmentyneenä hän nosti utuisen katseensa vanhempiinsa; äiti pudisteli päätään, voivotteli, hänen kätensä vapisivat noustessaan kasvoille, kyyneleet tipahtelivat poskille ja poliisit pahoittelivat, sanoivat tekevänsä minkä kykenivät löytääkseen kuskin ja saattaakseen hänet vastuuseen.

 

Se ei toisi isoäitiä takaisin, Michael muisti verisen kengän tummaharmaalla asfaltilla ja sulki silmänsä tiukasti; isoäiti oli aamulla ollut niin hyväntuulinen, hyräillyt keittiössä, Michael muisti kuinka hän oli hymyillyt ja kipu sisällä yltyi, hän oli kuollut, poissa… mitä se tarkoitti? Miksi?

 

Miksi nyt? Hän tunsi tyhjyyden… kipu raapi hänen keuhkojaan ja teki hengityksestä katkonaista. Miksi? Hän kysyi uudestaan ja uudestaan, halusi huutaa, halusi herätä uuteen aamun ja nähdä, että kaikki olikin ollut vain pahaa unta, isoäiti olisi kotonaan, kaikki olisi hyvin.

 

Poliisit olivat lähteneet, ilma tuntui roikkuvan raskaana hänen yllään, hän kuuli äitinsä nyyhkytyksen; isä seisoi tämän vierellä ja hieroi hänen olkaansa kuiskutteli lohdutuksen sanoja vaimolleen. Michael tunsti olevansa ulkopuolella, osa hänestä halusi nousta lohduttaakseen äitiään, nousta ja halata häntä, jakaa tuska ja menetys, mutta… se tuntui vaikealta, ehkä äiti ei haluaisi sitä?… Ei nyt, kun heidän välinsä olivat tulehtuneet.

 

”Menen huoneeseeni,” Michael kuiskasi lopulta ja nousi, jos hän saikin vastauksen Michael ei sitä kuullut.

 

He eivät osanneet lähestyä, suru oli itsekästä, käperrytti heidät huomaansa ja sai sulkemaan katseensa muulta. Evelyn syytti itseään, katui, ettei ollut sanonut jotakin parempaa äidilleen kun he olivat nähneet, pelkäsi, ettei äiti ollut tiennyt kuinka paljon hän rakasti häntä. Vasta myöhemmin Evelyn olisi ymmärtänyt kääntyä poikansa puoleen, näkemään sen mitä hänen oma äitinsä oli pyytänyt, sitä tilaisuutta ei kuitenkaan tulisi ja Evelyn ei tiennyt kuinka hänen tuskansa määrä tulisi vielä kasvamaan.

 

 

Ricky oli niin hellä, hänen syleilynsä tuntui turvalliselta, hänen huolensa… Michael painautui miehen rintaa vasten, itki hiljaa, käsi silitti hänen hiuksiaan, samalla kun mies kuiskutteli rauhoittavia sanoja hänen korvaansa, kukaan muu ei enää välittänyt. Ricky välitti.

 

”Tiedän kuinka kaipaat häntä, isoäitisi oli hieno nainen, pidin hänestä…” Ricky kuiskasi ja katseli poikaa, he istuivat kahden autossa, parkkeerattuna syrjäiselle tielle; olisi ollut helppoa ottaa hänet, poika olisi saattanut suostua mielensä tilassa, mutta oli liian aikaista, oli kiedottava verkko loppuun ja vasta sitten tulisi nautinto; hän oli jo niin lähellä.

 

”Pelkään jäädä yksin,” Michael kuiskasi hiljaa, katseli ulos sateeseen, hänen päänsä lepäsi yhä miehen rinnalla.

 

”Sinun ei tarvitse jäädä yksin Michael, lähde mukaani,” mies pyysi. ”Tarjoukseni on yhä voimassa,” hän lisäsi hiljaa.

 

Michael veti syvää henkeä,

”Isoäiti ei halunnut, että lähden,” hän kuiskasi, ”pelkäsi kai.”

 

Mies oli hetken hiljaa ja harkitsi sanojaan. ”Hän rakasti sinua, ” hän sanoi viimein ja hymyili itsekseen. ”Ja hänen pelkonsa johtui varmasti myös iästäni… Päätös on kuitenkin sinun, Michael, voin vain luvata tehdä kaikkeni onnesi eteen.”

 

Poika nosti katseensa, katseli häneen mietteliäänä ja mies nosti kätensä tämän poskelle ihaillen hänen kauneuttaan hiljaa.

”Minulla ei taida olla enää syitä jäädä,” Michael kuiskasi viimein ja miehen hymyillessä hän hymyili takaisin. ”Lähden mukaasi.”

 

”Et tiedä kuinka onnelliseksi minut teet pikkuinen,” mies huokaisi ja kumartui suutelemaan häntä pehmeästi. ”Päätöksesi on oikea,” hän vakuutti nuorukaiselle ja suuteli vuorostaan hänen otsaansa.

”Lähdemme Pariisiin ylihuomenna.”

”Pariisiin?” Michael kysyi hämmästyneenä ja suoristautui istuimellaan. Ricky nyökkäsi,

”Minulla on muutama asia hoidettavana siellä, matkustamme Pariisista Yhdysvaltoihin ja viivymme vain muutaman yön.” Hän selitti yhä hymyillen, kurottautui kädellään sipaisemaan pojan hiuksia ja mietti hetken, jos ne olisi hyvä värjätä, kunhan he pääsisivät Pariisiin; vaalentaa ehkä muutaman asteen? Ja uusi leikkaus… erityyliset vaatteet? ”Michael, olisi parempi, ettet puhuisi vanhemmillesi lähdöstäsi, uskon, että he estäisivät sen.”

Poika nyökkäsi vakavana. ”En kerro heille,” hän lupasi ja mies myhäili mielessään kuinka helposti kaikki loppujen lopuksi kävisi. Pariisissa pojalle olisi hankittava uudet henkilöpaperit, hän tiesi kyllä mistä ne saisi; kaikki järjestyisi. Poliisit osaisivat jäljittää pojan Pariisiin, mutteivät siitä pidemmälle. Hän oli ollut varovainen ja olisi vielä jatkossa, palkinto odottaisi määränpäässä.

 

**^^**^^**

Michael istui koulun kirjastossa ja yritti näyttää siltä kuin opiskelisi, hänen ajatuksensa juoksivat villeinä, viimeinen päivä kun hän olisi koulussa, istuisi tällä paikalla. Tuntui oudolta; kaikki tapahtui niin nopeaan, ei ollut aikaa epäröidä, hän hieroi vatsaansa, tuntien olonsa hieman huonovointiseksi jännityksestä.

Miten hän oikein edes pääsisi Yhdysvaltoihin? He haluaisivat hänen vanhempiensa luvan? Ricky oli luvannut järjestää kaiken, sanonut ettei hänen tarvitsisi huolehtia, olla vain niin normaalisti kuin mahdollista, olla puhumatta kellekään suunnitelmastaan. Isoäiti oli ollut ainoa joka tiesi, hänen ajattelemisensa sai Michaelin surulliseksi. Hän kaipasi naista niin kovin.

Lähestyvät askeleet saivat Michaelin nostamaan katseensa; Tony seisahtui hänen pöytänsä viereen, näytti epäröivän, Michael ei sanonut mitään, nosti kulmaansa odottavasti.

”Tunnit alkavat, etkö aio tulla?” Toinen poika aloitti. Michael siirsi katseensa takaisin kirjoihinsa, piteli kynää tiukassa otteessa.

”En jaksa,” hän vastasi lyhyesti., juoksutti sormeaan kirjan sivua pitkin, seuraillen lausetta sivun keskellä.

”Kuulin Isabellasta, otan osaa…” Tony jatkoi, hänen äänensä oli yhä hiljainen, ”miten jaksat?”

”Huonosti,” Michael vastasi eikä vieläkään katsonut ystäväänsä, -entistä ystäväänsä, hän muistutti itseään katkerana.

”Välitin hänestä myös,” Tony sanoi ja puri huultaan, Michael kohotti katseensa häneen.

”Et kuitenkaan tarpeeksi tullaksesi hautajaisiin.” Hän totesi

”Halusin tulla, mutta… en vain… pystynyt…” Tony selitti ja istui epäröiden alas Michaelin viereen. ”Saivatko he jo kiinni sen miehen?”

Michael kurtisti kulmiaan hieman ärtyneenä, pudisti päätään. ”Myöhästyt tunnilta Tony, enkä kaipaa kömpelöä yritystäsi lohduttaa, jos se sitä on?”

”Mikey… minä yritän…emmekö voi jutella?”

”Nyt? Kun kukaan ei näe? Niin, emmehän haluaisi liata mainettasi.” Michael tuhahti ja nousi ylös keräten kirjojaan. ”Unohda, en voi käsittää mitä sanottavaa sinulla olisi.”

Tony huokaisi turhautuneena ja nousi,

”Pitääkö sinun aina olla tuollainen jääräpää? Etkö voisi edes kuunnella hetken? Kuulin huhun, että olet tapaillut jotain vanhempaa miestä, onko se totta?”

Michael nosti kirjat rintaansa vasten, katsoi ystäväänsä vihaisena.

”Entä jos on? Mitä se sinua liikuttaa?”

”Kuka hän on?”

”Ei kuulu sinulle,” Michael vastasi tylysti.

”Helvetti Michael, etkö voi edes antaa tilaisuutta sopia?” Tony alkoi hermostua,

”Etkö ymmärrä kuinka loukkasit minua Tony? Käänsit selkäsi kaikkien muiden tavoin kun paljastin tunteeni sinulle. Etkö ymmärrä miten vaikeaa se oli? Miten paljon pelkäsin? Tarvitsin ystävää, et ollut paikalla, nyt on liian myöhäistä.” Michael kääntyi lähteäkseen, Tony seurasi nopeasti ja tarttui toisen käsivarresta.

”Olen pahoillani… pelkäsin itsekin, pelkään yhä… kuuntelisit…” Hän anoi. Michael veti itsensä irti otteesta ja katsoi Tonya surullisena.

”Tarvitsen aikaa, myöhemmin pystyn antamaan anteeksi, mutta nyt…äh, anna minun olla… en jaksa tätä nyt…”  Hän huokaisi ja kiiruhti ulos kirjastosta ennen kuin Tony ehti estää häntä.

Tony seisoi aloillaan avuttomana ja yksin, hän ei tiennyt mitä tehdä, halusi rientää ystävänsä perään ja… ja mitä? Kertoa kuinka välitti? Kuinka… Ei, hänen omatkin tunteensa olivat vielä niin kovin hämmentäviä ja hän uskoi, että heillä olisi aikaa puhua myöhemmin, Tony ei voinut aavistaa kuinka paljon myöhemmin se todellisuudessa tulisi olemaan.

**^^**^^**^^**

Michael ei mennyt kouluun enää seuraavana päivänä, pakkasi tavaroitaan vanhempien ollessa töissä, mies oli neuvonut häntä pakkaamaan kevyesti ja siksi hän ottikin mukaansa vain lempivaatteensa ja joitakin valokuvia; vanhemmistaan, isovanhemmistaan ja Tonysta. Hän piilotti laukun sänkynsä alle ja huokaisi; hänen valkoharmaa kissansa venytteli hänen sänkynsä päällä ja haukotteli raukeana. Michael istuutui kissan viereen ja silitti sen pehmeää turkkia.

”Voisinpa ottaa sinut mukaani, ” hän kuiskasi hymyillen hieman haikeana, ”äiti ja isä pitävät sinusta hyvää huolta, tiedän sen.” Kissa kallisti päätään ja naukaisi kuin olisi ymmärtänyt mitä Michael puhui. ”Älä huoli, tulen kyllä käymään, ehkä jo kesällä, jos vanhemmat ovat rauhoittuneet.” Poika lupasi ja jatkoi eläimen paijaamista.

Hän söi illallisen vanhempiensa kanssa, kukaan ei oikeastaan puhunut mitään, sekä äiti, että isä tuijottivat lautasiaan, isä pyysi ojentamaan ketsupin, äiti vain siirteli ruokaa lautasellaan; hän oli ollut apaattinen oman äitinsä kuolemasta asti. Michael tutkiskeli molempia ja tunsi olonsa surulliseksi tietäessään, ettei näkisi heitä useampaan kuukauteen ja kuitenkin koki ratkaisunsa olevan oikea.  Hän soittaisi myöhemmin ja toivoi, että ajan kanssa vanhemmat oppisivat hyväksymään hänet ja hän voisi palata, ehkä esitellä Rickyn heille? Toki he olisivat poissa tolaltaan kun kuulisivat ikäeron, mutta aika saattaisi tepsiä siihenkin? Michael halusi uskoa siihen.

Päivällisen jälkeen hän vetäytyi huoneeseensa odottamaan, mies tulisi hakemaan häntä läheiseltä bussipysäkiltä vanhempien mentyä nukkumaan, he ajaisivat Lontooseen ja jatkaisivat siitä Pariisiin junalla.

Kello läheni yhdeksää, Michael huokaisi, otti sivun muistivihkosta ja etsi kynän kirjoittaakseen hyvästit vanhemmilleen.

”Rakkaat äiti ja isä...” Michael kirjoitti ja pysähtyi hetkeksi miettimään, ”…olen pahoillani, että lähden näin, en vain näe toista vaihtoehtoa. Tunnen olevani niin yksin täällä nyt kun isoäiti on poissa, tiedän, että tekin kaipaatte häntä. Olen tavannut erään miehen ja lähden hänen mukaansa, en voi vielä kertoa minne, soitan teille myöhemmin. Älkää olko huolissanne, pärjään kyllä. Hän on hyvä mies, välitän hänestä ja hän välittää minusta. Uskon ja toivon ajan parantavan välimme, kaikesta huolimatta rakastan teitä molempia! Antakaa anteeksi lähtöni. –Michael”

Hän jätti kirjeen pöydälle, mistä vanhemmat löytäisivät sen aamulla kun alkaisivat ihmetellä missä hän oli.

Kun vanhemmat olivat menneet nukkumaan kymmeneltä, Michael hiipi alakertaan niin hiljaa kuin kykeni, laukku olallaan ja livahti ulos viileään syysilmaan.

Mies odotti autossa Michaelin kiiruhtaessa pysäkille, hän nousi autoon ja hymyili jännittyneenä. Mies vastasi hänen hymyynsä ja kumartui suutelemaan poikaa.

”Valmis seikkailuun?” Hän kysyi nostaen kulmaansa johon poika vastasi innostuneella nyökkäyksellä. ”Hyvä,” Ricky virnisti ja käynnisti auton.

6.luku 

 

            

 

         Julkaistu 12.6.2009

            My Secret Shore


© KOLGRIM

Kommentoinnit vieraskirjaan kiitos :)

Guestbook

 

My Secret Shore HOME                                   

hit counter for tumblr