33.ruletti






Odottaminen oli raastavinta. Tunnelma oli ankea ja hermostunut. Jami istui sängyllä ja selasi kännykkäänsä levottomana. Joni saattaisi kuolla. Niinkö siinä kävisi? - Hän huomasi pohtivansa. Hän ei olisi halunnut ajatella sitä vaihtoehtoa ja samalla tuntui että siihen oli osattava valmistautua jotta… jos se tapahtuisi, se järkytys olisi edes hitusen pehmeämpi? Samalla hän tiesi ettei sellaiseen uutiseen voisi millään tapaa oikeasti valmistautua.

 Se muuttaisi kaiken… Se roikkuisi heidän niskassaan kuukausia, vuosiakin. Tuntuisi raskaana painona rinnassa joka ei väistyisi helpolla. Kukaan ei hymyilisi enää? Ei ainakaan pitkään aikaan.  Ja hän itse tunsi selittämätöntä ja järjetöntä syyllisyyttä jokaisesta pahasta ajatuksestaan tai kateudesta jota hetkittäin oli tuntenut Jonia kohtaan tai Jonin ja Mishan parisuhdetta kohtaan.
Se oli epäreilua ja epätodellista, ei kenenkään elämä kuuluisi ajautua tällaiseen. Ei tällaista saisi tapahtua.

Oli jokseenkin kivuliasta seurata Mishaa sivusta pystymättä mitenkään tuomaan lohtua tälle. Miehen mielialat heittelivät. Misha yritti pysyä toimeliaana ja ajoittain sen toimeliaisuuden seurauksena jotain särkyi ja mies romahti, paineli yksin ulos. Hän torjui myös veljensä yritykset päästä lähelle ja lohduttaa. Toisaalta mitä kukaan edes voisi sanoa  tässä tilanteessa, sellaista mikä helpottaisi?

Jamia iljetti ajatus että oli maannut Akin kanssa, että oli alussa pitänyt miestä miellyttävänä ja … se oli kuvottavaa. Nyt miehen kuva oli kaikkialla iltapäivälehdissä, uutisissa. Luulisi että heidät löydettäisiin?

Jami tiesi että olisi ollut parempi jättää keskustelupalstat omaan arvoonsa, silti hän löysi itsensä lukemasta kommentteja jotka jo spekuloivat tapausta. Jonin nimi oli mainittu, osa tiesi varmaksi kuka uhri oli… Ei se ollut vaatinut kovin suurta päättelykykyä Chrisin kuvan ja nimen julkaisemisen jälkeen.

Osalla ihmisistä ei ollut sydäntä, ei sympatiaa, oli helppoa olla julma ja asiaton nimimerkin suojissa. Jami toivoi ettei Misha erehtyisi samoille palstoille. Oletettavasti kommentointi suljettaisiin pian. Jos Joni pääsisi kotiin, miten hän suhtautuisi tähän? Miten voisi suhtautua siihen että osa ihmisistä tiesi mitä oli tapahtunut ja nuo ihmiset spekuloisivat kaikkia julmia yksityiskohtia tapauksesta jonka täytyi olla kipeä haava vielä vuosia eteenpäin.

Oli lopputulos mikä hyvänsä niin paluuta entiseen ei ollut. Se ajatus tuntui musertavalta, vaikealta sulattaa. Jami nosti katseensa kuullessaan askeleet. Ivo seisoi ovensuussa kädet taskussaan.
”Jonin isä on tulossa tänne…” Ivo sanoi.
”Onko uutisia?” Jami kysyi varovasti.
”Poliisit ovat löytäneet hylätyn auton noin viidenkymmenen kilometrin päässä täältä.  Jonin lompakko oli siellä…He ovat kai vaihtaneet autoa.” Ivo kohautti olkiaan, näytti uupuneelta. ”Etsintöjä on kuitenkin pystytty rajata tietylle säteelle… Niiden puheluiden ajankohdan perusteella. Se on sentään jotain.” Ivo tuli lähemmäs ja istuutui hänen vierelleen.

Jami nyökkäsi ja laski puhelimen kädestään pöydälle. ”Luin muutamaa keskustelupalstaa…” Jami myönsi. ”Jonin nimi on jo noussut esiin. Se ei varmaan ole helppoa jos…” Jami keskeytti lauseensa.

”Hitto tätä sotkua… ” Ivo huokaisi turhautuneena. ”Älä enää lue niitä ja älä missään tapauksessa puhu siitä Mishalle.”

”En tietenkään. ” Jami vastasi hiljaa.

”Tärkeintä on nyt vaan saada Joni takaisin. Uskon että he löytyvät pian. Kyllä tämä tästä.” Ivo nyökkäsi, kenties vakuuttaakseen enemmän itsensä asiasta. Mies nousi ja Jami katsoi häneen.

”Mihin menet?” Hän kysyi.

”En tiedä, tuntuu vain että on pakko tehdä jotain, mitä tahansa. Tämä paikallaan odottelu on pahinta…”

Ivo oli oikeassa.  Tämä toimettomuus tuntui ahdistavalta. Jami nousi, laski puhelimensa pöydälle ja seurasi poikaystäväänsä alakertaan. Kenties hän voisi siivota jotain?

**^^**^^**

Mies ei ollut ottanut uudestaan yhteyttä. Se hiljaisuus oli pahinta ja täytti tilan epätoivoilla. Kuvat oli julkistettu ja mies varmasti tiesi jo hänen tehneen sen mitä ei olisi pitänyt. Askon kurkkua kuristi. ”Maksa tai et näe poikaasi enää koskaan.”  Sanat kaikuivat hänen mielessään. Erilaiset synkät vaihtoehdot mitä hänen pojalleen oli tapahtunut tai tapahtuisi kalvoivat hänen mieltään. Se mitä häntä kiristänyt mies halusi ja mitä Chris halusi?
Hän toivoi että voisi palata ajassa taakse. Kun Joni oli pyytänyt päästä takaisin kotiin Oulusta muun perheen kanssa, hänen olisi pitänyt suostua. Tai olla lähettämättä Jonia alkuunkaan sinne. Syyllisyys tuntui syövän häntä sisältä. Se puristi hänen rintaansa. Hänen olisi pitänyt puuttua kun Chris oli muuttanut Suomeen. Suositella asumaan erillään aluksi. Hänen olisi pitänyt huomata pojastaan kun suhde oli muuttunut väkivaltaiseksi, kuinka ihmeessä hän oli ollut niin sokea? – kysymys joka oli toistunut hänen mielessään jo usein. Mutta silloinkin hän olisi ollut liian myöhässä.
Virhe oli tapahtunut jo aiemmin. Jonin ei koskaan olisi pitänyt tavata Chrisiä!

”Et voi syyttää itseäsi.” Hänen vaimonsa oli sanonut. ”Se on hyödytöntä. Tämä paha olisi voinut tapahtua huolimatta siitä mitä teit tai jätit tekemättä. Ymmärrätkö? Rakas, et voi syyttää itseäsi! Se ei hyödytä ketään!”

Katja oli oikeassa. Se ei ollut hyödyllistä mutta silti ne ajatukset eivät suostuneet väistymään. Pahinta oli kertoa tapahtuneesta nuoremmille lapsille ja sen he onneksi olivat tehneet ennen kuin he olivat ehtineet nähdä uutiset. Vaikka Jonin henkilöllisyyttä ei vielä ollut paljastettu he saivat huomata että tieto alkoi levitä muuta kautta. Riitti että Chrisin kasvot ja henkilöllisyys oli paljastettu.

Lapset olivat ahdistuneita. Kaksoset olivat hiljaisia, eivätkä halunneet mennä kouluun seuraavana päivänä mikä oli ymmärrettävää. Muuten heistä ei oikein saanut mitään irti vaikka Katja yritti parhaansa saada heitä keskustelemaan koska uskoi sen helpottavan. Sini paljasti tunteensa ja pelkonsa avoimemmin ja oli pysytellyt koko yön äitinsä kainalossa.

Askon oli täytynyt pyytää sukulaisilta etteivät soittelisi turhaan sillä hän odotti hermostuneena jonkinlaista yhteydenottoa Akilta. Kun seuraavana iltapäivänä hän sai viimein puhelun tuntemattomasta numerosta hän menetti hermonsa totaalisesti tajutessaan että se oli joku epäasiallinen toimittaja joka yritti esittää empaattista mutta josta paistoi läpi se ahneus saada hyvä ja myyvä artikkeli joka kiehtoisi tiedon nälkäisiä lukijoita.

Hän purki kaiken raivonsa epäonniseen toimittajaan ennen kuin lopetti puhelun. Hän ei edes tiennyt miten kyseinen naishenkilö oli saanut hänen numeronsa joka oli salainen ja etäisesti Asko ymmärsi että vastaava puhelu tuskin jäisi ainoaksi tilanteen edetessä. Hänen ahdistuksensa kasaantui ja se teki mahdottomaksi pysyä järkevänä ja rauhallisena. Hän ei kyennyt tarjoamaan tukea muulle perheelleen siinä mielentilassa jossa hädin tuskin kykeni rauhoittamaan itseään.

Kun Akin puhelua ei kuulunut Asko päätti että hänen oli pakko lähteä ajamaan Venäjälle. Hän halusi olla lähellä kun Joni löytyisi.

Asko oli tuntenut olevansa lähellä romahtamista ja kuitenkaan hän ei voinut sallia sitä itselleen. Ei vielä, ei nyt. Oli toimittava ja tehtävä jotain. Jos hän antaisi vallan hänestä tulisi täysin toimintakyvytön. Niin hän oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt ajamaan. ”Mitä se hyödyttää, jäisit kotiin?” Katja oli anellut. ”Viranomaiset löytävät heidät. Aivan varmasti!”

Mutta hänen oli pakko lähteä, hän halusi olla paikalla kun Joni löydettäisiin. Hän halusi olla poikansa tukena. Hänen täytyi uskoa että Joni löydettäisiin.



**^^**^^**

Joni katsoi Chrisiä kiihdyksissä, hänen koko kehonsa vapisi ja hetken hän uskoi olevansa valmis painamaan liipaisinta vain jotta tämä päättyisi. Chris seisoi alastomana hänen edessään, suojattomana ja kaikki se väkivalta mitä mies oli kohdistanut häneen… Se tuntui kuvotuksena vatsanpohjassa, katkeruutena siitä mitä se oli tuhonnut hänen omassa elämässään. Chris oli särkenyt hänet ja niitä palasia olisi entistä vaikeampi saada kootuksi niin että voisi jatkaa kuten ennen.

Joni kiristi hampaitaan, Chrisin alastoman vartalon läheisyys hermostutti häntä ja hän piti katseensa miehen kasvoissa. Chrisin silmät vetistivät.

”No, paina liipaisinta. Päätä tämä!” Chris kivahti kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Joni tunsi puristuksen kurkussaan voimakkaana, hän nyyhkäisi, puristi asetta yhä vapisevissa käsissään. Ristiriita velloi hänen mielessään. Yksi painallus ja se olisi lopullista. Chris olisi ikuisesti poissa, fyysisesti ainakin, mutta samalla hänen täytyisi kantaa tätä päätöstä ja tätä hetkeä sydämellään. Se ei korjaisi sitä mikä oli jo särkynyt vaan rikkoisi entisestään. Ja se saattaisi olla niin suuri särö hänen olemuksessaan ettei sitä saisi enää millään paikattua.

 Oli vaikea hengittää. Kädet tuntuivat heikoilta, katkonainen henkäys pakeni hänen huuliltaan, jotakin  surun ja epätoivon sekoitusta.
”En halua tappaa sinua, ole kiltti älä pakota minua siihen.” Joni kuiskasi ”Haluan vain kotiin, anna minun mennä kotiin, Chris… Jos todella välität minusta tippaakaan, anna minun mennä.”

Chris piteli hänen katsettaan, kurtisti kulmiaan ja kyyneleet alkoivat hitaasti valua hänen silmistään. Joni kuuli oman kiivaan hengityksensä.
”Minulla ei ole mitään, ymmärrätkö?!” Chris kivahti lopulta. Eikä Joni ehtinyt reagoimaan, kun Chris nosti äkisti kätensä hänen omilleen ja yritti riistää aseen häneltä. Joni hätääntyi, Chris painautui lähemmäs ja Joni koitti vääntää itsensä vapaaksi, samalla pidellen asetta otteessaan. ”Ilman sinua minulla ei ole mitään!” Ase laukesi kerran, luoti kimposi jonnekin heidän ohitseen.

Oli hämärää eikä nähnyt kunnolla, syke oli korkealla, adrenaliini virtasi suonissa. He kamppailivat aseesta. Oli vaikea hahmottaa tilannetta. Voimakas tönäisy, Joni tunsi päänsä iskeytyvän seinää vasten, parahdus pakeni hänen huuliltaan ja hänen otteensa luisui. ”Miksi haluaisin elää?” Hän kuuli Chrisin mutisevan ja ymmärsi samalla aseen olevan nyt Chrisin käsissä.

Kyyneleet kirvelivät silmiä.  Epätoivo kuristi kurkkua. Hän ei ollut osannut toimia ratkaisevalla hetkellä ja se heikkous saattoi nyt maksaa hänen elämänsä. He tuijottivat toisiaan yhä kiihdyksissä.  Chris astui askeleen lähemmäs ja painoi aseenpiipun hänen ohimolleen. Joni tunsi vartalonsa jäykistyvän, silmät painuivat kiinni. Hän kuolisi, nyt se tapahtuisi. Kenties se olisi niin nopeaa ettei sitä ehtisi edes ymmärtää kun kaikki olisi jo ohitse? –Hän ei halunnut kuolla. Hengitys värisi.
”Miksi haluaisin elää?” Chris kysyi vaimeammalla äänellä ja Joni tunsi aseen liikahtavan hänen ohimoltaan. Tappavan aseen painon korvasi lämmin kosketus,  joka sai hänet avaamaan silmänsä. Chris katsoi hänen silmiinsä ja Joni uskalsi tuskin hengittää. Chris laski kätensä hitaasti, katsahti ympärilleen ennen kuin astui haparoivin askelin kohti pöytää.

Joni vapautti henkäyksen ja liukui hitaasti lattialle polvilleen. Hänen päätään särki ja turhautunut epätoivo ajoi hänet tukahdutettuun nyyhkytykseen.

Chrisin askeleet tuntuivat raskailta, olo oli turta. Hän vilkaisi Jonia, joka oli vajonnut lattialle polvilleen itkien. Chris oli ollut valmis kuolemaan, hän oli ollut valmis ottamaan luodin vastaan. Ja se hirviö hänessä oli hetkeksi nostanut päätään Jonin aneltua vapautta ilman että olisi suonut hänelle kuoleman jota hän oli sillä hetkellä janonnut.  Hän laski aseen pöydälle ja puki hitaasti ylleen ennen kuin istuutui alas ja kaatoi itselleen lasillisen viskiä.

Hänen olonsa oli lyöty, vailla voimaa jatkaa. Pohjaton tyhjyys vailla lupausta paremmasta. Hän oli hirviö, tuhonnut omin käsin sen mikä olisi voinut olla kaunista ja hyvää. Se oli totuus, iljettävä totuus.

Chris käänsi katseensa kohti ikkunaa, jonka avonaisten verhojen välistä kuun kelmeä valo loisti huoneeseen ja loi unenomaisen tunnelman. Oli liian myöhäistä herätä siihen tuhoon jonka oli itse saanut aikaan.

”Toivon että olisin osannut olla parempi, tehdä kaiken toisin.” Chris sanoi ja nosti lasin huulilleen. Hän naurahti väsyneenä, katkeran ironisella äänellä josta saattoi kuulla tuskan jota hän tunsi sisällään.  ”Kuvittelin että löytäisin helpotusta tästä, mikä typerys!”

Joni nosti päätään hitaasti ja katsoi miestä. Hän oli hiljaa, liian yllättynyt Chrisin sanoista löytääkseen niille sopivaa vastausta.

Chris sytytti tupakan,  hänen kätensä vapisivat ja hän kirosi hiljaa. Peli oli pelattu, hän tiesi sen. Ja tämä oli viimeinen pysäkki. Toista ratkaisua ei ollut ja tämän ratkaisun edessä hänen täytyi myöntää oma pelkonsa. Hän nieleskeli alas sitä kipeää möykkyä hänen rinnassaan joka ei suostunut kuitenkaan laskeutumaan. Hän kävi läpi elämäänsä mielessään. Ajatteli ystäväänsä. Soi lyhyen ajatuksen Ryanille ja menetetyille mahdollisuuksille. Hän sulki hetkeksi silmänsä, sormet hapuilivat aseen metallista pintaa joka oli yhä lämmin. Ja aina hänen mielensä palasi niihin alun onnellisiin päiviin, niihin joina oli kuvitellut olevansa onnellisin.

Chris avasi silmänsä ja katsoi Joniin joka istui yhä lattialla. Chris otti aseen käteensä ja nielaisi laskien katseensa siihen hetkeksi ennen kuin nosti katseensa takaisin. Nuorempi mies katsoi häneen jännittyneen peloissaan, hiljaiset kyyneleet valuivat alas tämän kasvoja.
”En halua kuolla Chris…” Joni kuiskasi ääni väristen. ”Ole kiltti…”

Hän oli näivettänyt sen elämänilon joka oli kuplinut Jonista, imenyt viattomuuden ja itsevarmuuden kuiviin. Ja nyt havahtuessaan palasten keskellä jotka oli rikkonut hän tunsi kuvotusta vatsanpohjassaan.
”Olin pitkään onneton ennen sinua. Totuus on etteivät ne uhraukset muuttamiseni eteen olleet suuria. Ne ystävyyssuhteet olivat alun alkaenkin pinnallisia Adamia lukuun ottamatta. Halusin pitää sinut. Ajattelin että onneni säilyisi jos vain saisin pitää sinut ja halusin sitä niin paljon etten kaihtanut keinoja ja annoin sen myrkyttää minut.”


Joni tunsi kyyneleiden yhä valuvan hiljaa alas hänen kasvojaan katsoessaan Chrisiä. Hän oli hämillään Chrisin puheista.

Chris tunsi rintaansa särkevän, kivulias möykky joka tuntui yhä vain sykkivän ja kasvavan teki hengittämisestä raskasta. ”Jos todella välität minusta tippaakaan, anna minun mennä.” Jonin pyyntö kaikui hänen mielessään ja hän nosti lasin huulilleen.
Jos hän ei nyt toimisi hän pelkäsi vaipuvansa takaisin siihen sumuun jossa oli elänyt jo liian kauan. Siihen joka ei hyväksynyt omaa syyllisyyttään.  Siihen joka raahaisi Jonin mukanaan vääjäämättömään tuhoon.

Chris tumppasi tupakan ja nousi hitaasti, hän haki puhelimen. Hän tunsi olonsa hämmentävän selväksi siihen nähden kuinka paljon hän oli aiemmin juonut. Chris tiesi että päättäväisyytensä saattaisi musertua minä hetkenä tahansa. Hän istui takaisin alas ennen kuin valitsi numeron. Se ei ehtinyt soida kauaa kun tuttu ääni vastasi. Chris tunsi uuden kouraisun rinnassaan ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Hei Adam, minä täällä.” Hänen äänensä kuulosti käheältä.
”Chris…” Hänen ystävänsä henkäisi yllättyneenä. ”Missä sinä olet? Onko…” Adam tuntui empivän. ”Onko Joni kanssasi?”
”Olet varmasti nähnyt uutiset.” Chris yritti hymähtää.  Hänen päätään särki, silmiä kirveli. ”Joni on täällä…” Chris käänsi katseensa entiseen poikaystäväänsä, joka istui aloillaan ja katsoi häneen jännittyneenä. ”Tiedän että meitä etsitään…” Chris vetäisi vapisevan henkäyksen.

”On hyvä että soitit, Chris. Kaikki voi järjestyä… Oletteko molemmat kunnossa?” Adam kuulosti empivän hermostuneelta. Yritti selvästi harkita mitä voisi sanoa ja pelkäsi sanovansa jotakin väärin. Se sai Chrisin olon surulliseksi. Hän ei uskonut että Adamia todella kiinnosti tietää oliko hän kunnossa, kysymys oli muodollisuus.

Chris oli hetken hiljaa ja selvitti kurkkuaan. ”Annan sinulle osoitteen mistä meidät löytää. Oletan että toimitat sen eteenpäin poliiseille.”

”Okei.” Adam vastasi hämillään. ”Minä… Voisin matkustaa sinne. Lähden ensimmäisellä lennolla okei?... Tarvitset asianajajaa… Autan sinua, jos kelpaan?”

Adam kuulosti yhä hermostuneelta, se ei ollut yllättävää. Suvi tuskin riemastuisi jos Adam päättäisi puolustaa häntä oikeudessa. Ja Chris tiesi ettei pätevinkään puolustus onnistuisi vapauttamaan häntä syytteistä.  ”Kiitos. Ei sinun tarvitse. Toivon että voit jonain päivänä antaa minulle anteeksi. Olet ollut hyvä ystävä. Laitan sinulle tekstiviestillä osoitteen kohta… ” Chris nielaisi uuden kerran. ”Anteeksi että mokasin. Pidä huoli itsestäsi… ja perheestäsi.” Chris sulki puhelun ja lähetti nopeasti viestin perään ennen kuin sulki puhelimen.


”Se on tehty.” Chris sanoi ja hapuili viskipullon lähemmäs jolla täytti lasinsa uudestaan. ”Poliisit ovat täällä pian.” Hän jatkoi ja nosti lasin huulilleen. Hän katseli huonetta ympärillään, kuunteli kelloa joka tikitti tasaisesti. Hän katsoi asetta jonka oli laskenut uudestaan pöydälle. Hän ei menisi vankilaan, ei enää. Ja vaikka hän uskoi päätöksensä olevan tehty ja pysyvä, sen tuominen päätökseen hermostutti. Chris oli toivonut Jonin tekevän sen, sillä ei ollut varma saisiko itse vietyä elämäänsä päätökseen. Hän pyyhkäisi kasvojaan kädellään, kiristi hampaitaan. Muistot
vilisivät hänen tajunnassaan. Se oli valtava ryöppy, välähdyksiä eletystä elämästä. Vain murto-osa siitä oli sellaista joka oli ollut tyydyttävää tai hyvää.

 Chris käänsi katseensa jälleen Jonia kohti, joka istui lattialla murtuneen näköisenä. Kasvot haudattuna käsiinsä, polvet rintaansa vasten. Kuin aistien hänen katseensa Joni laski kätensä ja katsoi häneen. Itkuiset silmät täynnä tuskaa ja surua. Chris tunsi uuden kouristuksen rinnassaan.

”Lapsena minä ja veljeni halusimme hirvittävästi koiranpentua. Silloin vielä uskalsimme haluta, toivoa ääneen. Isä ei vielä juonut niin paljon, hän osasi olla ihan mukava selvin päin… Mutta niitä päiviä oli koko ajan vähemmän kun vartuimme… Olin ehkä viiden tai kuuden kun saimme sen pennun. Isä toi sen kotiin. Se oli sekarotuinen ja siinä oli valkoista ja mustaa, en muista mitä rotuja siinä oli  ja ei kai sillä ole merkitystä. Me olimme veljeni kanssa onnemme kukkuloilla. Onnellisin hetki koko lapsuudessani.” Chris nosti lasin uudestaan huulilleen ja hymähti. ”Se tekee kipeintä. Muistaa se hetki, se onni ja se miten nopeasti todellisuus murensi sen. Emme katsos osanneet kouluttaa sitä… ja isä alkoi juoda enemmän. Hän oli tainnut menettää työpaikkansa…Se koira kuseksi nurkkiin ja pureskeli kenkiä… Kyllä me yritimme… Pidimme sitä huoneessamme öisin… mutta kerran ovi oli jäänyt auki ja pentu oli tietenkin mennyt tutkimaan.  Se oli sitten kussut isän kenkään tai jotain … Isä tuli kotiin kännissä…. Se huuto herätti meidät. Koira vinkui… Me juoksimme yöpaitasillamme alakertaan veljen kanssa kun isä riepotteli sitä pentua ja raivosi. Äiti yritti pyytää isää lopettamaan. Me veljeni kanssa rukoilimme… Ei se auttanut. Isä iski sen pennun päin seinää, se vingahti kerran ja tippui lattialle, muistan kuinka sen tassu värähti ja sitten se vain…koskaan ei ole ollut yhtä hiljaista kuin sillä hetkellä kun se pentu kuoli.” Chris sytytti uuden tupakan.

Joni katsoi miestä hämillään… Hetki tuntui seisahtuneen. Hän ei ollut varma mitä Chris aikoisi kun poliisit tulisivat. Hän tunsi hiljaisten kyyneleiden yhä valuvan alas kasvojaan. Hän tunsi surua Chrisin puolesta, kuinka toisin asiat olisivat voineet mennä jos Chris olisi osannut puhua aiemmin mitään salailematta?

 ”Muistot siitä kun kaikki oli… suht’ okei…” Chrisin ääni vaimeni. ”Se on vaikeinta… muistaa hyvä sen jälkeen kun se on mennyt huonoksi, se tekee kipeintä… Se onni siitä pennusta ja millaiseen se päättyi. Sen jälkeen… Tuntuu että niitä hyviä hetkiä ei oikein ollut, ei ainakaan isän kanssa. Ilmapiiri oli aina toisenlainen kun isä oli paikalla, jännittynyt ja ahdistava. ”

”Olen pahoillani…” Joni kuiskasi käheällä äänellä. ”... että lapsuutesi oli sellainen.”

Chris hymähti hiljaa katsomatta häneen ja nyökkäsi. Hän toi savukkeen huulilleen. ”Ei minusta pitänyt tulla tällaista.” Hän sanoi puhaltaessaan savua suustaan. ”En tiedä mitä minusta piti tulla, mutta ei tällaista. Ei isäni kaltaista. Sellaista joka astuu huoneeseen ja muuttaa ilmapiirin ahdistavaksi.”

Joni ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi miestä kyynelten sumentamien silmiensä takaa ja se suru ja katumus tuntui puristavan häntä joka puolelta. Katumus siitä etteivät he olleet osanneet puhua aiemmin. Ettei hän ollut osannut auttaa aikaisemmin niin etteivät he olisi päätyneet tähän. Mutta kuinka hän olisi osannut avata tilannetta jonka toinen oli päättänyt kätkeä?

”Muistan myös hyvän…” Joni kuiskasi ja katsoi Chrisiin, joka käänsi päänsä hänen suuntaansa. ”Myönnän että luulin sen puolen sinussa kadonneen tai että… se hyvä ei ollut todellista… Mutta se ei ole kadonnut, Chris…Muistan sen ja…” Kyyneleet valuivat hitaasti alas hänen kasvojaan. ”Ja olen pahoillani… että… olemme tässä… Haluan että saat apua Chris, tarvitset sitä.”

Chris katsoi häneen ja hymyili vaisusti. ”Toivon että olisin osannut rakastaa sinua paremmin, Joni. Vaikka kuinka vannoisin, tämä hetki menee ohi ja satuttaisin sinua uudestaan, koska iso osa minusta ei ole valmis luopumaan.”

Joni tunsi pelon hiipivän takaisin rintaansa ja se teki hänestä heikon. Hän itki vailla sanoja joita sanoa. Pelko oli erilaista kuin aikaisemmin. ”Uskon että jos saat vain oikeaa apua…” Joni henkäisi.

Chris tumppasi savukkeen ja nousi, hän lähestyi Jonia. Joni tunsi rintansa vavahtelevan. Hän ei ollut saada henkeä.  Chris polvistui hänen eteensä, mies piteli asetta kädessään ja toinen nousi hellästi hänen kasvoilleen. Chris kurtisti kulmiaan katsellessaan häntä, miehen silmät vetistivät yrittäessään taistella kyyneleitä vastaan. ”En voi palata ajassa taakse.” Chris kuiskasi. ”Eikä mikään mitä nyt sanon voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt.” Chris nosti kätensä hänen hiuksiinsa ja Joni tunsi kosketuksen raskaana, vaativana. Hänen sydämensä pamppaili levottomana, pelokkaana. Samalla hän tunnisti pelon Chrisin silmistä, sellaisen jota ei ollut nähnyt niissä aiemmin. Joni pidätti hengitystään Chrisin nojautuessa lähemmäs, mies laski hetkeksi otsansa hänen omalleen samalla kun käsi liikkui alas hänen hiuksistaan kohti harteita, puristus hänen olkapäällään.

Joni tunsi vapisevansa. Epävarmana siitä mitä tapahtuisi.  ”Rakastan sinua…” Chris kuiskasi ja hapuili hänen huulensa epätoivoiseen suudelmaan, Joni tunsi vartalonsa jännittyvän, hän lamaantui uskaltamatta vastustaa epämukavuudesta huolimatta. ”Tiedän ettet usko minua… En osaa olla parempi, toivon että olisin osannut…” Chris irtautui suudelmasta. Etäältä he kuulivat lähestyvät sireenien äänet jotka saivat Chrisin hetkeksi hätkähtämään ja katsomaan ikkunaa kohden.

Mies kuitenkin toi huomionsa häneen. ”Se venäläinen ei ansaitse sinua sen enempää kuin minäkään.” Chris sanoi tiukasti pidellen hänen katsettaan. ”Etsi joku joka tuo sinut takaisin… sellaisena kuin olit, sen osan jonka rikoin… Sinun pitäisi matkustella, siitä sinä unelmoit… Toteuta ne haaveet, Joni.”

Sireenien ääni lähestyi, sinertävät valot välkkyivät huoneeseen. ”Lupaa?” Chris vaati tiukalla äänellä. Joni nyökkäsi lopulta hermostuneena.

”Lupaan…” Hän vakuutti käheästi, ahdistuneena.  Chris nyökkäsi, nielaisi ja katsahti kohti ikkunaa kuullessaan autojen kaartavan pihaan.  Chris nousi ylös, puristi asetta kädessään kuullessaan kolauksen joka syntyi kun auton ovet avattiin ja suljettiin. Sinertävä valo valaisi huoneen.

”Täällä on poliisi. Vapauttakaa vankinne ja tulkaa ulos kädet ylhäällä!” Kovaääninen kaikui Chrisin korvissa. Hän tunsi vapisevansa vaikka oli toivonut olevansa vahvempi. Mies ääni puhui uudestaan, venäjänkielen korostus oli voimakkaana äänessä. Ja vaikka sanat olivat selkeitä ne puuroutuivat Chrisin korvissa.

”Nouse.” Chris sanoi tiukasti ja nykäisi Jonin käsivarresta. Joni totteli, jalat tuntuivat heikolta. Hän tunsi Chrisin kuuman, hermostuneen hengityksen ihollaan miehen vetäessä hänet rintaansa vasten.  Chris työnsi häntä kohti ovea, he pysähtyivät sen eteen.

Poliisi toisti kovaääniseen aiemman vaatimuksensa. ”Teidät on piiritetty! Astukaa ulos  kädet ylhäällä ja antautukaa niin voimme päättää tämän rauhanomaisesti!”

”Toivon että jonakin päivänä voit antaa minulle anteeksi, Joni.” Chris kuiskasi hänen korvaansa juuri ennen kuin työnsi ulko-oven auki. Kylmä viima iski vastaan, Chris piteli asetta hänen ohimollaan. Heillä ei ollut kenkiä, ei ulkovaatteita. Välkehtivät valot, poliisiautoja oli ainakin kolme. Joni näki ambulanssin taaempana. Kovakasvoisia hahmoja aseet kädessään. He huusivat jotakin mistä Joni ei saanut selvää. Veri kohisi päässä. Oli vaikea hahmotta tilannetta. Hän ajatteli kuolevansa.

”Laske aseesi! Vapauta panttivankisi!” Kovakasvoinen mies huusi, aseet olivat kohdistettu heihin, häneen. He eivät voisi ampua niin kauan kuin hän piteli Jonia. Chris tunsi sydämensä kiihkeät lyönnit. Hän hengitti kiivaasti, hermostuneena. Hän ei menisi vankilaan, hitaaseen kuolemaan missä muistot piinaisivat häntä ja kaikki se mikä oli menetetty iäksi.
Hän oli joskus kuvitellut loppuaan, joinain teini-iän synkkinä hetkinä uskonut kuolevansa ennen kuin täyttäisi kolmekymmentä. Ja tässä hän nyt oli 29-vuotiaana kuulaassa pakkasyössä jossa pakkanen nipisteli ihoa mutta se kylmyys ei tuntunut niin todelliselta tai epämiellyttävältä kuin se olisi normaalitilanteessa tuntunut. Sen tiedosti mutta ei kunnolla.

Sinertävä valo. Aseistautuneita poliiseja oli useampi ja he kaikki olivat valmiita ampumaan. Tilanne jota hän ei ollut osannut kuvitella. Silloin teini-iässä hän oli ajatellut että kuolema olisi hiljaisempi, yksinäisempi, pudotus tyhjyyteen, purkillinen lääkkeitä tai jotakin vastaavaa.

Se melankolisuus oli seurannut häntä pitkään, masennus josta ei osannut puhua. Hän oli elänyt elämäänsä se vierellä, selvinnyt sen rinnalla päivästä toiseen. Hän ei ollut tiennyt vielä nuorena kuinka elää homoutensa kanssa, kuinka myöntää se muille.

Adam oli auttanut enemmän kuin tiesi suhtautumalla asiaan niin mutkattomasti ja oli ollut hetki kun hän oli nähnyt vaihtoehtoja. Mutta hetket kuluivat niin nopeasti. Kun Adam oli tavannut Suvin ja kun he olivat alkaneet viettää yhä enemmän aikaa yhdessä Chris oli tuntenut tutun melankolian palaavan. Sen josta ei puhunut mutta kenties Adam oli sen aistinut.

Chris oli ajatellut ystävänsä raahaavan häntä velvollisuuden tunnosta mukanaan Ouluun. Mutta hän oli tullut koska muutakaan ei ollut. Ja Joni…. Se kujeileva poika jonka hymy… ja nauru… se elämä joka pirskahteli Jonista ja sai hänetkin heräämään. Oli tuntunut mahdolliselta… Kaikki oli hetken tuntunut mahdolliselta jos vain piti kiinni. Jos vain teki kaikkensa. Mutta hän oli puristanut liikaa ja nyt se Jonin eloisuus oli nääntynyt hänen käsistään. Hän oli isänsä poika, mies joka hän ei koskaan olisi halunnut olla.

Ja nyt oli päästettävä irti... Chris tunsi palan kurkussaan, hänen hengityksensä kiihtyi entisestään ja höyrystyi pakkasyössä. Se oli tässä. Hetki oli tässä. Odottaminen ei tehnyt siitä helpompaa ja lopulta hän patisti itsensä toimimaan.

”Mene!” Ääni sanoi Jonin takana. ”Juokse!” Chris tönäisi hänet eteenpäin. Hahmo kauempana viittoi Jonia luokseen poliisien tehdessä tilaa. Sukat kastuivat lumessa, mutta sillä hetkellä Joni ei osannut edes ajatella pakkasen kylmyyttä. Hänen kehonsa toimi, vei häntä eteenpäin sinne missä pelastus odotti ja missä sitä tarjottiin. Polvea vihloi tasaisesti jokaisella askeleella mutta hän kesti sen. Huutoa ja valoja pimeässä yössä.

”Laskekaa aseenne!.... Laskekaa aseenne tai ammumme!”

Ihminen otti Jonin vastaan, laski viltin hänen hartioilleen. Puhui jotain, kenties se oli kysymys? Joni ei ymmärtänyt tilannetta. Hän katsoi taakseen. Chris seisoi mökin edessä ja kohotti aseen poliiseja kohti. Mies seisoi siinä ja se oli hetki, sekunteja korkeintaan. Terävä laukaus jota seurasi useampi. Ääni särki korvia. Chris kaatui taaksepäin. Se tuntui hidastutulta. Ääni kaikui ilmassa, joka oli vieras mutta tuli hänen omasta suustaan. Parahdus joka sai hänen vartalonsa taipumaan kaksinkerroin ja itkemään säälittävästi.
Joni vapisi kauttaaltaan. Ihmisiä hänen vierellään oli nyt kaksi ja he auttoivat häntä nousemaan ambulanssiin. Kysymyksiä jotka esitettiin englanniksi mutta silti hänen sekava mielensä ei osannut käsitellä niitä. Laukaukset soivat edelleen hänen korvissaan, hetki jolloin Chris kaatui lumeen. Chris oli kuollut, se oli ohi. Ja Joni tunsi tunneryöpyn jota oli vaikea käsitellä tai eritellä.

”Oletteko kunnossa?... Onko sinulla kipuja?”
Joni katsoi hieman säikähtäneenä naiseen, ensihoitajaan joka esitti kysymykset englanniksi. Hän ei osannut vastata. Joni nosti kätensä kasvoilleen, hänen päätään särki, hän tunsi kosteuden kasvoillaan, kyyneleistä ei ollut tulla loppua. Se tunnetila oli osittain helpotusta että oli selvinnyt hengissä, osittain kauhua kaikesta siitä mitä oli kokenut ja samalla … järjellä ajateltuna hänen olisi kuulunut olla helpottunut että Chris oli kuollut mutta se tunne mitä hän tunsi sillä hetkellä oli jotakin muuta mitä oli vaikea ymmärtää.
Joni ei osannut määrittää kipunsa lähdettä, se tuntui pusertavana kauttaaltaan. Hän halusi pois, unohtaa kaiken mitä kuluneen vuorokauden aikana ja sitä ennen oli tapahtunut. Hän toivoi voivansa vaipua tiedottomuuteen.

Hän kuuli ensihoitajien puhuvan jotain venäjäksi keskenään. Ääniä ulkoa. Välkehtivät valot. Joku kävi ambulanssin ovella.

Joni tunsi ahdistuksen lisääntyvän. Oli vaikea hengittää, kämmenet hikosivat. Hän tunnisti olotilan joka ei ollut täysin vieras mutta yhtä pelottava kuin ensimmäisellä kerralla. Paniikkikohtaus. Se tuntui siltä kuin tekisi kuolemaa ja vaikka järki yritti sanoa ettei niin tapahtuisi siinä tilassa sitä oli vaikea uskoa. Se otti haltuun, sitä tuntui olevan mahdotonta hallita.

”Rauhassa. Olet turvassa nyt. Hengitä.” Nainen asetti happinaamarin hänen kasvoilleen. ”Viemme sinut pian sairaalaan, jossa sinut voidaan tutkia paremmin. Ilmoitamme perheellesi.”

Joni sai vaivoin nyökättyä. Toinen ensihoitajista astui ulos autosta.  Joni siirsi katseensa mökille paikkaan jossa oli nähnyt Chrisin viimeksi seisovan. Nyt hän näki aseistetut poliisit siinä, hän erotti Chrisin jalat lumisella maalla poliisien varjojen lomasta. Chris ei liikkunut.  Yksi poliisi huikkasi jotakin ensihoitajalle, joka vastasi. Ambulanssin ovet suljettiin. Joni kuuli koputuksen auton kyljessä ja moottori käynnistettiin.

Chris oli kuollut. Mies oli poissa. Se oli lopullista. Joni ei voinut olla pyörittelemättä niitä viimeisiä hetkiä mielessään. Hän oli selvinnyt, mutta kestäisi aikaa ennen kuin hän osaisi täysin iloita siitä. Kestäisi aikaa ennen kuin voisi edes alkaa toipua, kestäisi aikaa ennen kuin koko tilannetta olisi mahdollista ymmärtää. Hän halusi kotiin, halusi vain päästä kotiin ja unohtaa kaiken.

Jatkuu…



Venäläistä rulettia? 32

(c) kolgrim 

 Guestbook