40.luku

Joni oli saanut listansa valmiiksi. ”4. Syö terveellisesti, vähennä hiilihydraatteja! 5. Hanki uusi asunto. 6. Hae vanhat tavarat entisestä kämpästä. 7. Soita agentille ja sovi mahdollisesta töihin paluusta. 8. Opiskele.”

Numerot eivät olleet missään loogisessa järjestyksessä, mutta nyt kun hän oli kirjoittanut ylös sen mitä hänen tuli tehdä, Joni tunsi olonsa paremmaksi. Hän tunsi levänneensä jo tarpeeksi, tuhlanneensa jo tarpeeksi aikaa. Jos hän päättäisi, ettei tapahtunut vaikuttanut häneen, pystyisi hän elämään päätöksensä mukaan, oli vain yritettävä kovemmin.

Joni oli avannut kännykkänsä Mishan vierailun jälkeen ja myöhemmin samana iltana, saikin jo viestin mieheltä jossa tämä tiedusteli lähtisikö hän minigolflaamaan seuraava päivänä. Joni oli jokseenkin huvittunut, ainakin Misha yritti? Sattumalta hän oli kuitenkin saanut viestin myös Markukselta, no kaksi viestiä itse asiassa hänen pidettyään puhelintaan kiinni useamman päivän. ”Hei, oletko kunnossa? Yritin soittaa sinulle, voisimmeko tavata viikonloppuna, lauantaina ehkä?” Ja seuraavassa: “Oikeasti Joni, oletko ok? Olen huolissani, ota yhteyttä.”

Markus oli vastannut hänen facebook ystävä pyyntöönsä melko nopeasti ja he olivat vaihtaneet muutaman viestin sitä kautta. Joni oli kuitenkin vältellyt kertomasta yksityiskohtia siitä mitä hänen ja Chrisin välillä oli tapahtunut. Markus vaikutti kuitenkin hyvin innokkaalta tavata.

Tämä jätti Jonille kysymyksen; kumpi miehistä hänen tulisi tavata seuraavana päivänä? Joni pohti vaihtoehtojaan, hän oli väsynyt sisätiloissa oleskeluun ja minigolfaus vaikutti jokseenkin viattomalta ja kevyeltä huvitukselta, se voisi olla hauskaa? Sen ei tarvitsisi olla enempää, eikö? Toisaalta hän ei ollut nähnyt Markusta kuukausiin, eikä hänen tulisi antaa Mishalle periksi niin helpolla…

Tosiasiassa päivä vietettynä Mishan kanssa tuntui paljon houkuttelevammalta kuin Markuksen, jolle hänen luultavasti pitäisi selittää asioita jotka hän mieluummin jo unohtaisi. Silti… hän ei ollut kunnolla antanut anteeksi Mishalle ja halusi miehen näkevän enemmän vaivaa hänen vuokseen. Lopulta pohdittuaan asiaa tunnin verran hän lähetti vastauksensa. ”Minulla on muita suunnitelmia huomenna.”

Ei kestänyt kauaa kun Misha jo vastasi. ”Sunnuntaina sitten?”

Joni virnisti ja päätti pitää miehen jännityksessä sen aikaa mitä hänellä kestäisi vastata Markukselle. Hän sopi tapaavansa ystävänsä lauantai-iltapäivänä kahvin merkeissä ja kun se oli tehty, Joni keskittyi muotoillakseen Mishalle vastauksen.

”Ehkä… Mutta huomautan, etten pidä minigolfausta oikeana golfauksena. Kyllä, ystävänä voin lähteä pelaamaan kanssasi.”

“Nautit kiusoittelemisestani, etkö vain kakara?” Misha kirjoitti takaisin ja tällä kertaa Joni ei viivytellyt vastaustaan.

”Kiusoittelemisestasi? Olen varma, etten ymmärrä mitä tarkoitat :) Öitä!”

 “Hyvää yötä Joni, haen sinut sunnuntaina puolelta päivin.”

Joni luki viestin hymyillen itsekseen ennen kuin laski kännykkänsä yöpöydälle ja kävi makuulle. Osa hänestä ei voinut olla miettimättä, josko Misha vain nautti näistä ihmissuhdepeleistä, vaikeasti tavoitettavuudesta ja jos se oli ainut mikä sytytti hänen kiinnostuksensa. Entä jos oikea parisuhde jollakin tavalla hermostutti miestä? – Ajatus huoletti Jonia. Jos hän ei olisi ollut Chrisin kanssa heidän polkujensa jälleen yhdistyessä, olisiko Mishalla syntynyt todellista kiinnostusta? Pelosta, että mies särkisi hänen sydämensä uudestaan, syntyi entistä kiihkeämpi tarve testata tätä. Sisimmässään Joni halusi myös varmistaa, että Misha tai kuka tahansa toinen mies jonka kansa hän päätyisi yhteen, voisi sietää ja käsitellä kaiken sen mitä hän oli. Toisen tuli olla kärsivällinen hänen äkkinäisille mielihaluilleen ja epäilyksilleen, hänen itsepäisyydelleen ja vain… kaikelle sille ilman että menettäisivät malttiaan huonolla tavalla.

Hänellä oli yhä vaikeuksia nukkua öisin; Chris kummitteli hänen unissaan tavalla tai toisella ja Joni vihasi sitä. Oikeudenkäynti lähestyi uhkaavasti ja vaikka Joni halusi sen olevan jo ohitse hän tiesi sen tarkoittavan myös sitä, että hänen olisi kohdattava Chris salissa. Hänen olisi istuttava siellä ja kertoa oma puolensa asioista ja… Chris olisi siellä.

Joni pelkäsi yhä, että Chris päästettäisiin vapauteen vailla rangaistusta, että he sallisivat tämän jäädä asumaan ja työskentelemään Helsinkiin ja… totta kai Chris olisi vihainen hänelle, mies oli lukittuna johonkin pieneen huoneeseen hänen vuokseen ja… Joni kääntyi kyljelleen tuijottaen vastakkaiselle puolelle huonetta. Hiljaisuus talossa tuntui tukahduttavalle, Joni alkoi pian kuvitella ääniä jotka eivät olleet todellisia, mutta syntyneet pelosta. Hän käänsi katseensa huoneensa suljetulle ovelle ja tunsi vartalonsa alkavan vapista ollessaan lähes varma, että kuuli hiljaisia narahduksia porraskäytävästä, lähestyviä askelia. Oli aivan liian helppoa kuvitella kuinka Chris astuisi huoneeseen virnistäen pahansuovasti.

Joni istuutui ja hieroi kasvojaan. ”Älä ole typerä,” hän kuiskasi itselleen ja kavensi katsettaan ovea kohden kuin uhmaten sitä aukeamaan. Hänen oli voitettava pelkonsa, oli palattava normaaliin elämään ja unohdettava. Hitaasti hän nousi, puki ylleen college housunsa ja pitkähihaisen ennen kuin käveli ääneti ovelle ja avasi sen. Hiljaa, muu perhe nukkui, 1.30 yöllä. Joni vilkuili ympärilleen ennen kuin astui peremmälle käytävää ja hiipi portaikkoa kohti.

Hänen mielensä oli levoton, päätä särki ja tuntui vaikealta hengittää. Hän tunsi olonsa niin heikoksi, liian heikoksi. Vailla kontrollia, mieli ja keho uupuneita, kuvotti kantaa leimaa jota hän nyt kantoi. Joni tunsi olevansa loukussa jollakin tavoin, hän halusi niin kovin kulkea eteenpäin, mutta huomasi sen vaikeaksi. Jos hän vain voisi unohtaa, ei kuulla hänen ääntään, muistaa hänen kosketustaan, ne lukuiset kerrat jolloin oli havahtunut siihen synkeään varjoon ovensuussa, raskaaseen hengitykseen ja lähestyviin askeliin, vyön soljen kilahdus… Kuinka hän oli pidätellyt omaa hengitystään, uskaltamatta liikkua tietäen, ettei voinut estää tapahtuvaa sillä muutoin Chris voisi tuhota kaiken. Niin kauan kuin kaikki näytti hyvälle ulkopuolisesti – Joni oli ajatellut silloin ja piti edelleen kiinni tästä ajatuksesta.

 Miten jokin kerran niin hyvä saattoi muuttua niin rumaksi? Muistot leikkivät loputonta leikkiään hänen mielessään luoden ison kaaoksen; Chrisin tapaaminen, ensimmäiset yöt vierashuoneessa, pitkät keskustelut internetin välityksellä, kuinka hän oli ikävöinyt miestä. Kanada, suutelua, seksiä, naurua, heidät matkansa Pariisiin, yhteen muuttaminen, he olivat harrastaneet seksiä kuin kaniinit, se hetken kestänyt onni ennen kuin mustasukkaisuus oli muuttanut sen joksikin rumaksi. Joni vapisi kovemmin, hän ei olisi halunnut ajatella Chrisiä ja halusi pyyhkiä sen kaiken. Ja hän inhosi itseään entistä enemmän kun ajatteli, että ehkä sittenkin Chrisin muutos oli hänen syytään. Kun hän kuvitteli entisensä siihen pieneen ahtaaseen selliin, yksin ja peloissaan, miehen, josta kerran oli välittänyt suuresti… Ehkä se oli hänen syytään? Jokin mitä hän oli tehnyt? Se millainen hän oli? Hän tiesi osaavansa olla vaikea, jopa itsekäs ajoittain ja… turhamainen… Hänen ei ollut tarkoitus flirttailla… mutta hän oli tehnyt niin.

Miksi tämä tapahtui hänelle? Miksi tämä sotku kaatui hänen harteilleen? Hän ei voisi syyttää Mishaa epäilyksistä, eihän? Hänessä oli nyt jotakin ällöttävää ja likaista… Joni huomasi seisahtuneensa isänsä baarikaapin eteen ja tutkaili sen sisältöä. Hän avasi lasioven ja kosketti pullojen kylmiä lasipintoja etusormellaan ajatellen. Se olisi niin helppo ratkaisu, juoda ja unohtaa… Huumaavan kevyt tunne alkoholista ja silti… Olisi aina seuraava päivä, uusi aamu ja mitä sitten? Tavoittelisiko hän uutta pulloa? Joni vilkaisi ylös seinälle, jolle hänen äitinsä kuva oli ripustettu. Äidin silmät tuntuivat katsovan suoraan häneen ja vaikka kuvassa hänen äitinsä hymyili pehmeästi, Joni saattoi helposti kuvitella pettymyksen joka muodostuisi kasvoille, jos tämä olisi ollut elossa ja todistaisi hänen heikkouttaan. Alkoholi ei ollut vastaus, se oli nopea tie itsetuhoon ja niin Joni sulki oven jättäen pullot koskemattomiksi.  

Hän siirsi katseensa ikkunaan, yöt pimenivät jo, ilma muuttui raikkaammaksi ja Joni muisti kuinka ennen oli nauttinut juoksemisesta, kuinka se oli aina parantanut hänen mieltään ja mikä olisikaan parempi huume kuin urheilu?

Ja niin Joni haki juoksukenkänsä, laittoi ne jalkoihinsa, otti avaimensa ja astui ulos raikkaaseen myöhäiskesän yöhön. Kadut olivat hiljaisia, Joni seisahtui kuistille pohtien rohkeuttaan lähteä yksin lenkille näin myöhään. Hän pohti omia pelkojaan, Chrisin tapaaminen? Jonkun muun? Karhun ehkä? – Ajatus miltei sai hänet naurahtamaan, kuinka ironinen kohtalo se olisikaan; kaiken jälkeen joutua karjun raatelemaksi! Se päätyisi varmasti otsikoihin! Joni ei ollut varma miksi ajatus huvitti häntä niin kovin, ehkä koska oli niin järjettömän kaukaa haettua kohdata moinen otus niillä tienoilla.

Hänen oli joka tapauksessa voitettava pelkonsa Chrisiä ja muita vaikeuksia kohtaan, Joni veti syvään henkeä ja käveli kohti porttia. Naapurusto jolla he asuivat, oli arvostettua ja rauhallista omakotitaloaluetta, lähettyvillä ei ollut pubeja, eikä alkoholikauppaa, joten liikkuminen keskellä yötäkin tulisi kaiken järjen mukaan olla melko turvallista.

Joni käveli ensin, kiiruhti askeliaan rauhalliseen tahtiin ja yritti pitää mielessään, ettei voinut odottaa kehonsa olevan jo täysin toipunut. Hän oli yhä heikompi kuin ennen tapahtunutta. Muutamia autoja ajoi ohi ja Joni hölkkäsi kohti läheistä metsää jonka totisesti pitäisi olla vailla nälkäisiä harmaasusia tai vastaavia. Olisi huomattavasti miellyttävämpää juosta pehmeillä hiekkapoluilla kuin asfaltilla. Hän tunsi pehmeän tuulenvireen kasvoillaan, luonnon äänet, hiekka hänen kenkiensä alla. Ajoittain hän pysähtyi kävelläkseen, hengästyen helposti, lihakset hänen jaloissaan tuntuivat protestoivan, mutta hän ei antaisi periksi, hän tottuisi tähän uudestaan. Hänen oli pakko saavuttaa voimansa takaisin.

Jonin jatkaessa juoksua, pakottaen kehonsa jatkamaan, jokainen askel tuntui edellistä kevyemmältä ja helpommalta ottaa, olo niin rauhallinen, kaunis kesäyö ympärillä. Hän juoksi nopeampaa, tunsi levottomuuden ja tuskan hellittävän otettaan rinnassaan, pesten pois pelon ja painajaiset hetkeksi, keskittyen vain juoksemiseen, omien askeltensa ääneen, hengitykseensä, lihasten työstäessä häntä eteenpäin, niin kevyt tunne, kuin… lentäisi… Jonin palatessa kotiin, kävellen nyt, hän hymyili tuntien olonsa uskomattomaksi, voittamattomaksi, miltei kuin… humaltuneeksi! Mutta kuitenkin paljon paremmalta. Hän pystyisi tähän, hän voisi päästä tämän ylitse, hetken hän ei tuntenut pelkoa ja tiesi lähtevänsä juoksemaan myös seuraavana yönä.

Hän hiipi takaisin taloon tietoisena, ettei halunnut perheensä tietävän yöllisestä reissustaan. He huolestuisivat turhasta ja kohtelisivat häntä kuin särkynyttä lasta, joka tarvitsi suojaa, lasta, joka ei voinut huolehtia itsestään. Mutta hän pystyisi, näyttäisi vielä heille, näyttäisi kaikille. Nopea visiitti kylpyhuoneeseen, kulaus vettä, Joni huuhtoi kasvonsa, vaihtoi vaatteitaan ja palasi huoneeseensa.

Hän asettui makuulle, tuijottaen kattoa hetken. Hän oli tehnyt sen, hän oli mennyt ulos ja voittanut pelkonsa, lyhyen hetken Joni tunsi kuin todella olisi. Hän tunsi kuin olisi viimein löytänyt oikeat työkalut toipumiseen; liikunnan parantava voima ja suunnitelmien työstäminen. Se oli loppujen lopuksi niin kovin yksinkertaista.

Mutta… Se ei kuitenkaan ollut, eikä koskaan tulisi olemaan. Kuitenkin, sinä yönä Joni nukkui paremmin kuin päiväkausiin.

 **^^**^^**

Sinä lauantaiaamuna, Joni tuli keittiöön heidän kanssaan. Katja vaihtoi jokseenkin huojentuneen katseen miehensä kanssa, sillä oli ollut jokseenkin haastavaa saada poika syömään. Nuorukainen oli selvästi laihtunut ja edellisen viikon hän oli vaikuttanut alakuloiselta ja väsyneeltä. Ehkä Mishan vierailu oli piristänyt tätä? Katja pohti tarkkaillessaan poikapuoltaan, joka miltei vaikutti onnelliselta. Ainakin tämä hymyili, eikä hymy ollut se sama pakotettu synkeä hymyntapainen jonka he olivat miltei jo tottuneet näkemään viikon aikana.

”Nukuitko hyvin?” Asko kysyi Jonin kuoriessa omenia työtason edessä.

”Nukuin kiitos, Entä te?” Joni kysyi kääntäen katseensa vanhempiinsa. Hän tunsi arkuuden lihaksissaan jonka täytyi johtua hänen yöllisestä lenkistään, mutta se oli hyvänlaista arkuutta josta hän oikeastaan piti.

“Hyvin, kiitos,” Asko hymyili. Joni otti raejuustoa kaapista ja lusikoi sitä purkista lautaselle jolle oli jo lohkonut omenanpaloja. Hän istuutui alas pöydän ääreen ja Katja kurtisti kulmiaan katsellessaan poikapuolensa jokseenkin niukanoloista aamiaista.

”Etkö ottaisi pannukakkua?” Katja kysyi. Hän valmisti pannukakkua harvoin etenkään aamiaiseksi, mutta hänen täytyi myöntää, että toivoi lihottavansa Jonia hieman, ainakin tämän normaalipainoon.  

”Ei kiitos”, Joni vastasi poimien omenanpaloja lautaseltaan.

”Puuroa ehkä?” Katja ehdotti.

“Ei”, Joni pudisti painokkaasti päätään. ”Puuro maistuu ihan pahvilta ja se on pelkkää hiilihydraatti mössöä.”

Isä huokaisi tähän. “Älä kerro minulle, että olet jollain typerällä dieetillä? Mitä ihmeen pelleilyä tämä nykyisin on  jostain ”pahoista” hiilihydraateista? Tarvitset niitä ja ne ovat hyväksi sinulle, luota minuun. Sinun täytyy alkaa syödä paremmin, Joni, olet laihtunut huimasti.” Joni kavensi katsettaan, ärsyyntyneenä, hänen hyvätuulensa poissa.

”Syömiseni on täysin oma asiani, helvetti, en ole enää lapsi!” Joni protestoi ja nousi. Hänen sisarukseksensa katsoivat veljeään hiljaisena hieman hämillään tämän yhtäkkisestä mielialan muutoksesta.

”Joni, ole kiltti ja rauhoitu. Istu alas ja syö aamiaisesi loppuun.” Asko yritti pysyä rauhallisena, vaikka samalla hänen täytyi taistella itsensä kanssa, jottei raahaisi esikoistaan takaisin pöydänääreen ja syöttäisi tätä väkisin.

”Minun ei ole nälkä, sitä paitsi minulla on paljon asioita tehtävänä”, Joni tuhahti ja kiiruhti yläkertaan. Asko tunsi päätään alkavan särkeä, hän oli huolissaan poikansa käytöksestä ja tunsi olonsa avuttomaksi sen edessä. Hän tiesi mikä sen aiheutti, totta kai hän tiesi ja se teki asioista vain monimutkaisempia. Hän ei totisesti tiennyt mitä voisi vanhempana tehdä poikansa auttamiseksi, miten voisi puhua tälle. Hän tiesi ettei voisi menettää malttiaan vaikka Joni ei käyttäytynyt kovin reilusti heitä kohtaan. 

Muu perhe söivät aamiaisensa hiljaisuuden vallitessa, jopa lapset aistivat muutoksen ja huolen ilmapiirissä. Kaksoset, jotka yleensä olivat melko levottomia ja äänekkäitä olivat nyt parhaimmalla käytöksellään.

”Voimmeko mennä ulos leikkimään?” Julius kysyi varovaisesti ja Katja hymyili lempeästi heille.

”Totta kai, jos viette sisarenne ulos ja pidätte häntä silmällä?”

”Kyllä äiti, tulehan Sini, mennään leikkimään”, kolmistaan lapset lähtivät keittiöstä ja Katja ja Asko ryhtyivät siistimään pöytää jokseenkin epämukavan hiljaisuuden vallitessa.

Vain 5minuuttia myöhemmin, Joni palasi alakertaan. ”Lähden nyt, palaan iltapäivällä, syön varmaan jossain ulkona!” Asko tuli eteiseen ja katsoi poikaansa tämän laittaessa kenkiä jalkoihinsa.

”Mihin oikeastaan olet menossa? Enkö voisi viedä sinua?” Hän kysyi huolestuneena ja Joni väläytti hänelle hymyn kuin koko keittiöepisodia ei olisi lainkaan tapahtunut.

”Kiitos isä, mutta pärjään kyllä. Minulla on niin paljon asioita hoidettavana, tapaan ystävän ja kaikkea. Älä ole huolissasi! Nähdään!” Hän sanoi miltei iloisesti ja lähti ennen kuin Asko ehti vastata. Hän kääntyi kuullessaan vaimonsa askeleet takanaan.

“Mitä minun tulisi tehdä?” Mies kysyi vihaten sitä avuttomuutta jonka tunsi tilanteen edessä. ”En tiedä mitä tehdä Katja”, hän sanoi ja pudisti päätään, juoksuttaen sormiaan hiustensa lävitse. Katjalla ei ollut vastausta, hän oli huolissaan myös. Joni oli nuori, mutta hän oli täysi-ikäinen, eivätkä he voisi pakottaa tätä jäämään tai syömään.

”Ehkä… jos me ehdottaisimme varovasti, että…” Katja empi. ”Että hän puhuisi jollekin ammattilaiselle, Chrisistä…” Asko katsoi vaimoaan ja hymyili hieman surkeana, hän saattoi jo nähdä ennalta poikansa reaktion ehdotukseen ja samalla hän uskoi sen olevan paras, jos Joni puhuisi jollekulle jolla olisi paremmat työkalut auttaa tätä.

**^^**^^**^^**^^**

Joni parkkeerasi autonsa ja katsoi kerrostaloa kohti. Hän veti syvään henkeä ennen kuin astui ulos. Hän ei ollut halunnut kertoa vanhemmilleen, että oli tulossa tänne, he olisivat luultavasti estäneet häntä tai ainakin vaatineet tulla mukaan, mutta… Jonista tuntui, että tämä hänen täytyi tehdä yksin.

Tämä oli yhä hänen virallinen kotiosoitteensa, hänen ja Chrisin molempien. Joni tunsi kouristuksen vatsanpohjassaan, sydämen lyönnit kiihtyivät kun heidän naapurinsa ja tämän ystävä kulkivat hänen ohitseen voimatta olla tuijottamatta. Tyttö tervehti häntä ja Joni nyökkäsi jäykästi yrittäen samalla hymyillä tietoisena siitä miten epävarmalta sen täytyi vaikuttaa. Nuorten naisten ohitettua hänet, hän kuuli näiden kiihkeänä syntyvän kuiskuttelun ja pohti miten paljon naapurit oikeastaan tiesivät, kuinka paljon he olivat kuulleet?

Askeleet kaikuivat portaikossa Jonin kiivetessä hitaasti ylös. Hanratty, Lehto. Chrisin sukunimen näkeminen sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkärankaansa pitkin. Oli niin outoa olla siinä, hänen kätensä vapisivat ottaessaan avaimet esiin. Sydän pamppaili levottomana ja kun hän hitaasti työnsi oven auki, oli hän lähes varma, että saattoi haistaa Chrisin, kuulla tämän äänen, askeleiden kaiun ja kuitenkin… se oli vain hänen pelokkaan mielikuvituksensa luomaa harhaa.

Ovi sulkeutui hänen takanaan, Joni katsoi ympärilleen; aavemainen tunne seisoa siinä hiljaisuudessa. Tuoksu oli niin tuttu ja samalla se miltei sai hänet voimaan pahoin siihen liittyvien muistojen vuoksi. Entä jos he olivat huijanneet häntä ja Chris olisikin paikalla?

”C-chris?” Joni kuiskasi käheästi vihaten sitä kuinka pelokkaalta hänen äänensä kuulosti. Chrisin tavarat olivat yhä asunnossa, suuriosa ainakin ja Joni pohti miten paljon Chris sai pitää sellissään. Hän ei tiennyt, ei ollut koskaan aiemmin tuntenut ketään, joka olisi pidätetty eikä ollut varma millaista se oikeasti olisi, tuskin ainakaan samanlaista kuin niissä amerikkalaisissa rikossarjoissa joita oli aikoinaan katsonut. Varovaisesti Joni astui peremmälle olohuoneeseen, ilma oli jokseenkin tunkkaista ja asunnossa oli melko lämmin vaikka verhot olivatkin kiinni.

Astuessaan keittiöön Joni huomasi välittömästi, että se oli siivottu. Joni ei tiennyt kuinka kauan Chris oli odottanut häntä, mutta tiesi tämän juoneen melko monta olutta, joiden tyhjät tölkit olisi jättänyt pöydälle. Joni tuli jääkaapille ja avasi oven, se oli tyhjä myös ja sähköt olivat kytketty pois. Mitenköhän paljon hänen isänsä ja Katja olivat joutuneet täällä tekemään? Kylpyhuone oli siivottu myös, ei jälkeäkään särkyneestä lasista tai heidän tappelustaan.

 Joni vilkaisi kohti makuuhuonetta, huonetta jota hän inhosi eniten, huonetta jossa suurin paha oli aina tapahtunut. Hitaasti hän käveli kohti ovea ja työnsi sen auki katsoen sisään. Vuode oli sijattu vaikka se ei ollut niin sinä aamuna. Muistot hiipivät hänen mieleensä, Chrisin vihainen ääni, kuuma hengitys hänen kasvoillaan, kivuliaan tiukka ote ja se avuttomuuden tunne. Oli ollut hetkiä, kun hän todella oli uskonut menettävänsä henkensä sen päivän aikana. Joni kiristi hampaitaan ja yritti työntää muistot mielestään, hän yritti rauhoittaa itsensä ja miettiä mitä tulisi tehdä. Hän ymmärsi miten mutkikkaiksi asiat saattaisivat muuttua, kun pitäisi erotella tavaroista se mikä kuului Chrisille ja mikä hänelle, osan huonekaluista he olivat ostaneet puoliksi mikä tuntui nyt typerälle. Toisaalta, Joni tiesi että asunnossa oli hyvin vähän sellaista minkä halusi pitää. Hän ei tarvinnut ainuttakaan muistutusta yhteisestä elämästään Chrisin kanssa. Ehkä hän uudistaisi koko vaatevarastonsa samalla ja koska Joni rakasti muotia ja shoppailua, ei hän nähnyt suurta haittapuolta asiassa.

Hän katsoi ympärilleen, tunsi kuvotuksen leviävän, hän vihasi tätä huonetta, vihasi niitä muistoja jotka asuivat siellä ja yhtäkkiä, tuntien oksetusta hän riensi takaisin kylpyhuoneeseen. Jonin ollessa polvillaan lattialla wc-pytyn vieressä, kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan, hän tiesi, että oli ollut virhe tulla tänne.

Ei ollut oikeastaan mitään mitä hän olisi halunnut asunnosta, ei mitään sellaista, mitä ei olisi jo tuotu hänelle. Nyt asunto ei vaikuttanut miltään muulta kuin iljettävältä hautakammiolta heidän pahoin epäonnistuneelle suhteelleen. Joni nousi ja pesi kasvonsa, hänen silmänsä punoittivat hieman ja päällimmäisenä tunteena oli päästa pois asunnosta niin pian kuin mahdollista, oli todella ollut virhe tulla.

Hän jätti asunnon miettien miten toimia heidän vuokrasopimuksensa kanssa, tämän täytyi olla jotakin mistä hänen oli hyvä puhua asianajajalleen. Joni tunsi ärsytyksen ja stressitasonsa nousevan, hän ei halunnut käydä läpi tätä kaikkea. Hän halusi elämänsä takaisin normaaliksi, etsiä uusi asunto itselleen ja unohtaa entisen. Hän tarkisti ajan: 12.00, Joni oli luvannut tavata Markuksen yhdeltä keskustassa eräässä kahvilassa, mutta nyt ajatus ihmisvilinästä ei tuntunut lainkaan innostavalta. Hän ei uskonut olevansa valmis kohtaamaan ihmisiä niin suuressa määrässä ja sitä melua, sitä pelkoa, että joku tunnistaisi hänet, ei nyt. Huokaisten syvään Joni valitsi numeron.

”Hei!” Markuksen iloinen ääni vastasi.

“Hei… um, haittaako sinua suunnitelmien muutos? Minua ei huvita mennä keskustaan, olen pahoillani… Olen väsynyt ja autolla liikenteessä, en mielelläni ajaisi sinne.”

”Toki, ei hätää, tule vaikka tänne minun luokseni?” Markus ehdotti.

”Lauriko ei pahastuisi?”

”Ei, me erosimme, enkö kertonut sinulle? Asun yksin nyt, sama osoite… Tule niin keitän kahvit.” Joni pohti vastaustaan hetken, mietti, miksei Markus ollut kertonut erosta aiemmin.

”Hyvä on, nähdään kohta”, Joni myöntyi.

”Hyvä, nähdään!” Markus vastasi innokkaasti ja lopetti puhelun.

15minuuttia myöhemmin Joni seisoi oven edessä ja soitti ovikelloa. Tuntui yhä oudolta, siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli viimeksi ollut ulkona ja ymmärsi miten rajoittunutta hänen elämänsä olikaan ollut vuoden alusta lähtien. Hän ei ollut voinut ylläpitää ystävyyssuhteitaan, ei ollut voinut tehdä mallintöitä kuukausiin, hänen elämänsä oli pyörinyt kodin, kirjaston ja kuntosalin ympärillä, sen, että oli Chrisin ja tämän tarpeiden saatavilla. Kuinka hän vihasikaan sitä miten säälittävää hänen elämänsä oli ollut.

Markus avasi oven hymyillen kirkkaasti samalla kun katsoi häntä päästä varpaisiin. ”Näytät tosi hyvälle”, hän julisti ja piteli ovea avoinna. ”Käy sisään, mahtavaa nähdä sinua!” Joni hymyili hieman vaikeana, tuntien olonsa jokseenkin epämukavaksi.

”Kiitos, niin sinuakin.”

“Olet tainnut laihtua?” Markus huomasi Jonin riisuessa takkiaan.

”Vähän kai… En ole pystynyt treenaamaan niin useasti.”

”Niin aivan, olitkin kipeänä jonkin aikaa?” Markus kysyi raaputtaen päätään. Hän oli lukenut Jonin facebook statuksen siitä, että tämä oli sairaslomalla ja Chris pidätetty. Todistettuaan kuinka herkästi mies saattoi tulistua viattomasta vierailusta, oli helppoa päätellä mitä oli saattanut tapahtua.

”No joo…” Joni nyökkäsi.

“Tulehan, kahvi on valmista ja lisäksi minulla on jäätelöä ja keksejä”, Markus hymyili ja johdatteli hänet keittiöön. ”Istu alas”, hän pyysi ja tarjoili kahvia. ”Maitoa, eikö?” Joni nyökkäsi ja hymyili pehmeästi.

”Kiitos”, hän sanoi katsoen keksilautasta edessään, muttei kurottautunut niitä kohden.

”Haluatko jäätelöä?”

”Ei kiitos.”

 “Oletko varma? Se on suklaamurua, eikö se ollut suosikkiasi?” Markus virnisti ja Joni katsoi ystäväänsä hieman vaivaantuneena.

”Kahvi riittää, kiitos”, Joni vastasi ja Markus kohotti kulmaansa virnistäen istuutuessaan.

”Oletko varma? No, ottaisit nyt edes yhden keksin”, toinen kehotti siirtäen lautasta lähemmäksi. Miksi ihmeessä kaikki tyrkyttivät hänelle sokerisia herkkuja? Joni pohti ja huokaisi, otti lopulta yhden keksin vain jotta Markus herkeäisi tyrkyttämästä. Hän otti pienen puraisun, epämukava hiljaisuus, Markus tuijotti häntä yhä typerä hymy huulillaan. Oli niin outoa, ennen heidän ystävyytensä oli tuntunut niin luonnolliselta ja helpolta ja nyt se oli vain outoa.

”Milloin sinä ja Lauri erositte?” Joni kysyi,

”Hän muutti pois muutama viikko sitten”, Markus kohautti olkiaan. “Mutta oikeastaan se oli jo ohi kauan ennen. Kai me vain pitkitimme sitä tavan vuoksi. Ymmärsin… Olimme liian erilaisia ja hän oli mustasukkainen inisijä. Oli ajaa minut hulluksi. Tuntui enemmän siltä kuin olisin asunut vikisevän kotirouvan kanssa kuin miesystävän.” Markus nauroi ja siemaisi kahviaan, katsoen suoraan Jonin silmiin. “Minulla on todella ollut ikävä sinua, tiedäthän?” Hän sanoi irrottamatta katsettaan ja Joni tunsi olonsa kasvavassa määrin epämukavaksi. Hän katsoi ulos ikkunasta ennen kuin toi katseensa takaisin ystäväänsä ja yritti hymyillä.

”On mukavaa nähdä sinua, siitä on jo… kuinka kauan?” Joni kurtisti kulmiaan ja yritti miettiä.

“Miltei vuosi. Viimeksi kun näimme, Chris heitti minut ulos kämpästänne”, Markus vastasi rauhallisesti. ”Ja sen jälkeen sinulla ei koskaan ole tuntunut olevan aikaa nähdä minua.” Joni siveli kahvikupin pintaa sormellaan, nolostuneena.

”Niin, olen pahoillani siitä… Se on…”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi hänen vuokseen. Se mies oli täysi kusipää. Nyt kun et enää ole hänen kanssaan, voin vapaasti sanoa niin.” Markus hymyili lempeästi. Joni tunsi olonsa oudoksi, hänen kätensä vapisi aavistuksen nostaessaan kahvikuppia huulilleen. ”Oliko Chris…” Markus aloitti epäröiden. ”Hänet on pidätetty, eikö? Teenkö oikean päätelmän, että hän oli väkivaltainen sinua kohtaan?”

Joni laski kahvikuppinsa takaisin pöydälle hänen käsiensä vapistessa yhä kovemmin. Tämä oli niin noloa, hän tunsi olonsa niin säälittäväksi ja heikoksi. Siinä hän istui, vastapäätä ystävää, jonka kanssa oli käynyt armeijan. He olivat ryömineet yhdessä mudassa, nukkuneet teltassa kymmenen muun kanssa, viettäneet viikon metsässä ilman suihkussa peseytymisen ylellisyyttä. Hän oli tehnyt parhaansa todistaakseen, että oli enemmän kuin pelkkä tyhjäpäinen mallipoika, joka ei osaisi pelata miesten pelejä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen valittamatta siitä kuinka iljettävältä tuntui kun ei voinut peseytyä kunnolla ja hän oli pärjännyt hyvin mielestään, mutta nyt… Hän ei ollut voinut estää Chrisiä hakkaamasta ja raiskaamasta häntä.

”Chris on tosiaan pidätetty”, Joni vastasi lopulta. ”Hän kävi kimppuuni ja oikeudenkäynti on tulossa… se on…” Joni huokaisi, vilkaisi ystävänsä huolestuneisiin kasvoihin. ”Se on epämukava aihe, josta en kovin mielelläni puhu. Selviän kyllä, olen selvinnyt, olen kunnossa”, hän päätti ja väläytti urhean hymyn ystävälleen.

“Tiesin, että sillä miehellä on pelkkää paskaa pää täynnä”, Markus tuhahti. ”Toivon, että he kuljettavat hänet pian takaisin Kanadaan ja antavat kunnon potkun takamukselle kunhan saapuu perille.” Joni naurahti vaimeasti, enemmän hermostuneisuudesta kuin huvittuneisuudesta. ”En ymmärrä kuinka kukaan voi satuttaa sinua”, Markus jatkoi ja epäröi hetken. ”Minä en koskaan satuttaisi, minä…”

”Muutin mieleni, saisinko sittenkin jäätelöä?” Joni keskeytti peläten suuntaa jonka keskustelu oli aikeissa ottaa.

“Toki”, Markus nyökkäsi katsoen häntä oudolla tavalla ennen kuin nousi. ”Teetkö mitään tänä iltana?” Hän kysyi ottaessaan jäätelöpaketin pakastimesta. Joni leikki kahvimukillaan yrittäen miettiä sopivaa vastausta. ”Ajattelin, että jos olisit halunnut lähteä clubille yhdessä, tanssittaisiin yhdessä… Muistatko miten hauskaa meillä oli ennen?” Markus katsoi häneen toiveikkaana.

”En taida olla vielä valmis juhlimaan… Olen hädin tuskin toipunut. Olin melko pahassa kunnossa ollakseni rehellinen ja… kun oikeudenkäyntikin on tulossa, en usko että se olisi viisasta.” Jonia hermostutti ajatus, että joku joka tiesi saattaisi nähdä hänet pitämässä hauskaa ja vetäisi sen johtopäätöksen, että hän oli valehdellut kaikesta, ettei Chris oikeasti ollut satuttanut häntä ja mies pääsisi vapauteen. Toiseksi, ajatus homo clubille menemisestä ei kiinnostanut häntä nyt. Se huomio, jota hän yleensä sai, tuntui asialta jota hän ei osaisi tai jaksaisi nyt käsitellä.

“Ai… Ymmärrän”, Markus sanoi ja tarkkaili häntä jokseenkin huolestuneenoloisena ennen kuin tarjoili melko suuren annoksen suklaista herkkua. ”No, voisimmehan jäädä tännekin, tiedäthän, ottaa muutama olut, tilata pizzaa, katsoa ehkä jokin elokuva?” Hän ehdotti ja jälleen Joni tunnisti toiveikkuuden äänen takana ja tapa jolla Markus katsoi häneen, hän oli ollut sokea sille ennen ja nyt… Oliko Chris nähnyt sen? Oliko tällä ollut syytä olla mustasukkainen?

”Olen pahoillani, mutta minulla on muuta tänään”, Joni vastasi ja otti pienen lusikallisen jäätelöä suuhunsa.

”Jokin toinen kerta sitten?” Markus hymyili jokseenkin pettyneenä ja Joni nyökkäsi.

”Toki”, hän nyökkäsi ja vilkaisi toista. Markus oli hänen ikäisensä, lähes samanpituinen, komea ja hauskakin, mutta Joni oli varma, ettei hänkään pelannut golfia ja sitä paitsi Markus ei vain ollut… Misha.

Jatkuu…

Kirjoittajan kommentti: Kuten aina, kommentit ovat erittäin tervetulleita! :) 

Web published: My Secret Shore 18.joulukuuta, 2011

© KOLGRIM 2006 - 2012

Jatka lukuun 41