28.luku

Joni asetti aurinkolasit silmilleen ennen kuin tarttui tarjottuun käteen päästäkseen seisaalleen. Hänen sydämensä löi tiheään, hermostuneena, Mishan käsivarsi kietoutui hänen harteidensa ympärille, Katja otti hänen laukkunsa ja hymyili lempeästi.

Kipulääkkeet turruttivat kipua jonkun verran, mutteivät täysin ja Jonia pelotti tuleva, hän oli liian hermostunut tiedostaakseen täysin Mishan läheisyyttä, sitä, että tämä kohteli häntä niin hellästi.

Joni katsoi alas jalkoihinsa kävellessään, peläten tulevansa sellaisten ihmisten nähdyksi jotka saattaisivat tunnistaa hänet. Etäisesti hän ymmärsi, että Mishan pidellessä häntä tällä tavoin, he herättäisivät huomiota, mutta hän tarvitsi miehen tukea ja niinpä hän sivuutti ajatuksen.

Ulkona satoi hiljalleen, mutta taivas ei ollut täysin tummakaan, auringon säteet yrittivät itsepäisesti kurkistaa pilvien raoista. Joni tunsi ensimmäiset vesipisarat ihollaan, pehmeä tuuli pyyhkäisi hänen ihoaan. Misha johdatteli hänet autolleen ja avasi oven. Katja sanoi jotakin, mutta Jonin huomio oli kiinnittynyt taivaalle, aurinkopolulle, joka nyt tulvi miltei suihkunlailla tummienpilvien raosta. Hän ei oikeastaan nähnyt vasemmalla silmällään, joka oli turvonnut miltei umpeen, mutta hänen oikea ei ollut vahingoittunut. Kaikki tuntui jokseenkin surrealistiselta, kuin olisi ollut unessa.

“Joni?” Katja kutsui ja poika käänsi katseensa tähän.

“Soita minulle, jos tulee jotakin ja lupaa, että tapaat isäsi huomenna, hän on niin kovin huolissaan sinusta.” Joni nyökkäsi, tiesi ettei voisi vältellä isäänsä ikuisesti vaikka samalla hän tunsi olonsa epämukavaksi, kun tiesi isänsä tietävän raiskauksesta.

“Onko takakontti auki?” Katja kysyi ja nosti laukkua hieman, jossa Jonin vaatteet olivat. Hän oli käynyt aiemmin Chrisin ja Jonin asunnossa ja nähnyt kamppailun jäljet jotka olivat kylmänneet hänen luitaan.  

“On,” Misha vastasi auttaessaan Jonin etupenkille, nuorukaisen ote hänen kädestään tiukkeni ja hän voihkaisi kivusta istuessaan, Mishan sydäntä särki katsoa sitä, pystymättä lievittämään Jonin kipua millään tavoin. Misha nojautui auttaakseen turvavyön Jonille; ele jonka nuorempi mies kuitenkin esti.

”En ole vauva…” Hän miltei sähähti ja kurottautui tehdäkseen sen itse. Misha hymyili hieman huvittuneena; ainakaan Joni ei ollut täysin muuttunut ja se oli hyvä merkki.

”Hyvä on, hyvä on,” hän kuiskasi ja sulki oven.

”Jos jotakin… no…” Katja epäröi katsellessaan vaaleaa miestä.

“Soitan sinulle,” Misha hymyili. “Voitte tulla katsomaan Jonia huomenna.” Katja nyökkäsi.

“Kiitos taas.”

“Eipä tässä mitään,” Misha vakuutteli ja nainen hymyili hieman, sanoi näkemiin ja käveli kohti omaa autoaan.

Joni lepuutti päätään selkänojaa vasten, kasvot ikkunaa kohden kääntymättä Mishan istuutuessa autoon. Hän tunsi miehen katseen ihollaan ennen kuin tämä käynnisti auton, mutta kumpikaan heistä ei sanonut sanaakaan.

Hänen päätään särki, turvonnut silmä tuntui sykkivän kivusta ja Joni arveli tarvitsevansa uuden kipulääkkeen pian. Hän pohti kuvien kohtaloa, olisiko mahdollista, että Chris olisi jo lähettänyt ne jonnekin oltuaan niin vihainen hänelle? Jonin vatsaa käänsi jo pelkkä ajatus, tuleva vaikutti yhä pelottavalta.

He parkkeerasivat talon eteen ja Joni vapautti itsensä turvavyöstä, puristaen hampaitaan tiukasti yhteen. Jokainen liike oli kivulias, toi hänet itkunpartaalle, mutta hän oli päättänyt ettei itkisi; kyyneleitä oli vuodatettu jo tarpeeksi, eikä hän halunnut Mishan todistavan uutta heikkouden hetkeä.

“Odota,” Misha pyysi astuessaan ulos autosta. Mies sulki oven perässään ja kiersi hänen puolelleen, Joni oli kuitenkin päättänyt selvitä omin avuin; avannut oven ja kiskoi itsensä vapiseville jaloilleen.

”Pyysin sinua odottamaan,” Misha torui lempeästi kietoessaan käsivartensa hänen ympärilleen.

”Minä… selviän… itse,” Joni vakuutteli itsepäisesti, käsien levätessä Mishan rintaa vasten, ärsyyntyneenä itselleen kun tunsi olonsa niin uupuneeksi ja heikoksi.  

“Etkä selviä,” Misha huokaisi. “Eikä se haittaa, sinun täytyy levätä ja pian olet taas kunnossa, mutta anna minun auttaa, ok?”  Joni huokaisi jokseenkin raskaasti, mutta nyökkäsi lopulta ja hyväksyi Mishan tuen heidän kävellessään kohti taloa.

Kuultuaan auton ajavan pihaan, Ivo käveli eteiseen ja avasi ulko-oven. Jonin ruhjeiden näkeminen särki hänen sydäntään ja herätti voimakasta vihaa miestä kohtaan, joka oli tehnyt tämän pojalle. Hän näki huolen veljensä silmistä tämän kävellessä hitaasti Jonin vierellä taloa kohden.

Jonin kohottaessa katseensa Ivo hymyili hänelle, piilottaen huolensa tai säälinsä jäljet, tietoisena siitä, ettei Joni niitä kaipaisi. ”Tervetuloa, tein soppaa ja Dima on laittanut huoneensa valmiiksi sinulle,” hän virnisti. Joni koetti hymyillä, mutta hymy oli heikko.

”Kiitos,” hän kuiskasi tultuaan tarpeeksi lähelle.

“Meistä on mukavaa saada sinut tänne,” Ivo vakuutti ja sulki oven molempien päästyä sisälle.

”Taitaa olla parasta viedä sinut yläkertaan lepäämään,” Misha huokaisi katsoessaan portaita kohden ja sitten Jonia; nuorukainen oli heikossa kunnossa, eikä hänen tulisi olla jaloillaan liian pitkään, oli kuitenkin vasta 24tuntia hänen koettelemuksestaan. Joni nyökkäsi, jopa tämä lyhyt matka sairaalasta oli väsyttänyt hänet ja vaikka osa hänestä halusikin kieltää kuinka paljon häneen todellisuudessa koski, toinen osa tiesi paremmin olla riitelemättä.

Joni kurottautui porraskaiteeseen ja alkoi hitaasti nousta askelmia ylös.

”Ehkä minun on parempi kantaa sinut?” Misha sanoi kävellen Jonin taakse, tarkkaillen huolestuneena tämän vaivalloista liikkumista. Joni huokaisi ja pudisti päätään, nosti jalkansa uudelle portaalle.

“Ei, pärjään itse,” hän väitti hampaitaan kiristäen.

”Ei siitä olisi vaivaa,” Misha huomautti.

“Kiitos, mutta ei kiitos,” Joni pysyi itsepäisenä. Misha katseli tämän hidasta liikettä ylös ennen kuin huokaisi ja nosti tämän käsivarsilleen.

“Misha,” Joni valitti.

“Se näytti niin vaivalloiselta,” Misha sanoi. ”Säästä voimiasi äläkä kinastele,” hän jatkoi ottaen Jonista mahdollisimman tukevan otteen, ei nuorukainen ollut kuitenkaan mikään heikoin kukkanen kantaa. Vaikka Jonia ärsytti hieman, hän ei kuitenkaan nähnyt hyötyä riidellä ja antoi periksi. ”Tämä on sitä paitsi hyvää liikuntaa minulle, säästää salilla käymisen vaivan, voisin vain kantaa sinua ylös alas rappusia.”

“Jatka vain… salilla käymistä,” Joni huokaisi, vaikkakin hymyili samalla. Misha potkaisi Diman huoneenoven auki ja kantoi Jonin valmiiksi sijatulle sängylle. Laskettuaan pojan makuulle hän kumartui riisumaan tämän kengät.

”Odota tässä niin tuon lisää tyynyjä,” hän sanoi ennen kuin Joni ehti vastata. Joni huokaisi ja katsoi ympärilleen; tuntui oudolta olla tässä huoneessa, hän muisti kaikki kerrat jotka oli viettänyt huoneessa nuorempana, kerrat joina oli nukkunut huoneen lattialla patjalla punoen typeriä juoniaan saavuttaakseen Mishan… himon? Rakkauden? Halun?... Siitä tuntui olevan jo ikuisuus ja kuitenkin se oli vain alle kolme vuotta.

Misha palasi huoneeseen, hymyili hieman asettaessaan tyynyt Jonin selän taakse. ”Onko sinun ihan mukava siinä? Tarvitsetko jotakin muuta?” Hän kysyi tarkastellen poikaa varoen. Joni huokaisi, nosti aurinkolasit silmiltään ja laski ne pöydälle vierensä.

”Olen ihan ok,” hän kuiskasi lopulta kohtaamatta Mishan katsetta nyt kun hänen ruhjeensa olivat paremmin näkyvissä miehelle. Misha istui alas sängynlaidalle, oli niin paljon kysymyksiä joita hän olisi halunnut esittää, mutta ehkä hänen tulisi odottaa?

”Tuon sinulle keittoa,” hän lopulta päätti ja nousi ylös.

”Minun ei ole nälkä.”

”Silti, sinun pitää syödä,” Misha muistutti ja poistui huoneesta. Hän käveli keittiöön missä Ivo oli.

“Lähtikö Dima jo kotiin?” Hän kysyi.

”Ei, hän meni kauppaan, tulee pian katsomaan Jonia.” Ivo vastasi ja käänsi katseensa veljeensä samalla kun jo laittoi Jonille tarjotinta valmiiksi; kulhollinen kasvissosekeittoa, lasi maitoa ja mansikka ja ananaspaloja. ”Kysy, jos hän haluaisi teetä myöhemmin.”

Misha kurtisti kulmiaan nähdessään kukkakimpun jonka Ivo asetti myös tarjottimelle. ”Miksi nuo rehut?” Tuntui oudolta, että Ivo olisi ostanut Jonille kukkia. No kakara oli loukkaantunut, mutta eikö kukat kuitenkin olleet jo vähän imeliä? Pitäisikö Joni niistä? Ivo kohotti kulmaansa kuullessaan lievän happaman sävyn Mishan äänessä, joka sai hänet virnistämään.

”Kukat ovat Lindalta,” hän vastasi.

”Ai,”

”Voit viedä ruuan Jonille, en astu reviirillesi,” Ivo kiusoitteli ja Misha mulkaisi häntä happamana.

”Luoja, etkö koskaan anna periksi?”

“Tuskinpa,” Ivo virnisti. “No niin, tässä tarjotin, mene ruokkimaan se poikaparka,” hän lisäsi ja laski tarjottimen nuoremman veljensä käsivarsille.

Kipu oli pahempi nyt, kuin mitä se oli ollut ensimmäisellä kerralla Chris pillastuttua, mutta ainakaan nyt, hänen ei tarvinnut kestää entisensä ’huolenpitoa’ pahoinpitelyn jälkeen. Kun Misha astui takaisin huoneeseen hymyillen lempeästi, tuntui se jo yksistään lievittävän hänen kurjaa oloaan. Jonin täytyi myöntää, että oli jokseenkin lohduttavaa olla talossa Ivon ja Mishan kanssa, hän tunsi olonsa turvalliseksi heidän lähellään, etenkin nyt kun hänen mielikuvituksensa yritti uskotella että Chris saattaisi päästä vapaaksi ja etsiä hänet käsiinsä.

”Minun ei oikeasti ole nälkä,” Joni kuiskasi.

”Milloin olet syönyt viimeksi?” Misha kysyi ja Joni kyllä muisti, että sairaalassa hänelle oli tuotu aamiainen ja lounas joihin hän oli hädin tuskin kajonnut muuten kuin juodakseen.

”Sairaalassa,” se oli pieni valhe ja Joni muisti yhtäkkiä, että oli viimeksi syönyt jotakin kiinteää kaksi yötä sitten juhlissa, se hämmästytti häntä jossakin määrin, sillä ei kuitenkaan tunnistanut omaa nälkäänsä. Misha kohotti kulmaansa epäileväisenä mutta nyökkäsi kuitenkin.

“Vaikket tunne itseäsi nälkäiseksi, minusta sinun olisi hyvä syödä. Vain vähän keittoa, se on helppoa niellä.” Misha istui hänen vierelleen ja sekoitteli soppaa kulhossa. Joni olisi kurtistanut kulmiaan jos olisi pystynyt vailla kipua.

”En ole vauva… ei minua tarvitse syöttää…” Hän huokaisi. Tämä oli jo tarpeeksi nöyryyttävää muutenkin.

“Olet loukkaantunut,” Misha huomautti.

“Tiedän, tunnen sen…” Joni miltei kivahti, mutta koska hänen äänensä oli kovin heikko, se ei kuulostanut niin töykeälle. ”Teen sen itse,” hän päätti ja nousi paremmin istualleen vaikka hänen lihaksensa protestoivat ja uusi kivun aalto kulki hänen lävitseen saaden hänet haukkomaan henkeään. Itsepäisyys kuitenkin voitti ja Joni kurottautui ottaakseen kulhoon todistaakseen miehelle, että pystyi siihen itse. Misha huokaisi kömpelölle yritykselle ja nojautui lähemmäksi. ”Anna minun edes pitää sitä, okei?”

Joni nyökkäsi sanomatta sanaakaan ja hänen vapiseva kätensä tarttui lusikkaan. Hän tunsi olonsa kuin vanhaksi mieheksi yrittäessään syödä ja nolostus hänen sisimmässään kasvoi; hän ei kyennyt pitää kättään tarpeeksi vakaana ollakseen läikyttämättä.

“Joni, ole kiltti,” Misha sanoi katsottuaan kömpelöä yritystä syödä hetken; soppaa oli läikkynyt peitteelle lusikasta ja kun Jonin lopulta onnistui tuoda se suuhunsa, niin osa valui hänen leukaansa pitkin. Misha yritti olla virnistämättä ottaessaan lautasliinan jolla pyyhki nuorukaisen suupielet.

Joni tunsi punastuvansa, häntä inhotti se, että Misha näki hänet tällaisena. Hän katsoi poispäin ja kiristi hampaitaan. ”Ei ole nälkä,” hän lopulta mutisi ja yritti työntää kulhoa kauemmas. Misha huokaisi hieman turhautuneena.

“Kuuntele nyt Joni! Sinun täytyy syödä!” Hän sanoi tiukasti. “Ja minä pidän huolen, että syöt, no niin, ole nyt kiltti poika ja anna minun syöttää sinua.” Misha tarttui lusikkaan ja toi sen lähelle Jonin huulia. ”Avaa.” Tummahiuksinen poika mulkoili häneen hetken happamana ennen kuin käänsi katseensa ja raotti huuliaan salliakseen tämän, omasta mielestään naurettavan toiminnan tapahtumisen. ”Noin, hyvä, näethän; ei tämä ole niin kamalaa,” Misha hymyili lempeästi syöttäessään Jonia rauhalliseen tahtiin. Poika ei juuri katsonut häneen tai vastannut, mutta ainakin tämä söi ja se oli tärkeintä.

”Miksi nuo kukat?” Joni kysyi hiljaa kulhon ollessa tyhjä. Misha hymyili kysymykselle.

”Ne ovat Lindalta,” hän vastasi.

“Olen pahoillani, että poikaystäväsi hakkasi sinut, ota tästä rehuja…” Joni mutisi hiljaa ja huokaisi tuntien jonkinasteista masennusta. Misha tarkkaili häntä hiljaa hetken.

”Miksi jäit hänen luokseen?” Hän ei voinut olla kysymättä. Siinä ei yksinkertaisesti ollut järkeä, se Joni jonka hän tunsi, ei olisi alistunut moiseen. Joni liikahti hieman levottomana, hiljaisuus.

”Minua väsyttää nyt,” hän lopulta kuiskasi ja kävi makuulle sulkien silmänsä ja osoittaakseen ettei halunnut puhua aiheesta. Misha kurtisti kulmiaan, mutta ymmärsi, ettei kannattanut yrittää saada vastausta väkisin, myöhemminkin olisi aikaa.

”Haluaisitko teetä tai särkylääkettä?”

”Särkylääkettä, vettä,” kuului hiljainen vastaus.

“Hyvä on.”

**^^**^^**

Myöhemmin sinä yönä, Jonin nukahdettua, Misha päätti hakea itselleen kirjan ja kupillisen teetä ennen kuin hiipi Diman huoneeseen. Hän istuutui pienelle sohvalle ikkunan vierellä ja sytytti pienen pöytälampun haluamatta häiritä Jonin unta, mutta samalla haluamatta jättää tätä yksin, jos jotakin tapahtuisi. Ulkona oli alkanut sataa yhä raskaammin, pisarat ropisivat peltikattoa vasten heidän yläpuolellaan.

Dima oli käynyt aiemmin, selvästikin tuohtuneena nähtyään ystävänsä ruhjeet. Poikaparka syytti itseään siitä, ettei ollut puuttunut asioihin rohkeammin aavistettuaan jonkin olevan pielessä. Mishasta oli ollut mielenkiintoista seurata ystävyksiä. Joni, joka epäilemättä mahtoi kärsiä melko kovia kipuja, oli yrittänyt lohduttaa Dimaa ja peitellä omaa huonoa oloaan. Joni oli jaksanut vakuuttaa tulevansa pian kuntoon ja ettei Diman tulisi syyttää itseään tilanteesta johon tällä ei ollut osaa eikä arpaa.

Joni yritti parhaansa olla mahdollisimman urhea ja ehkä vakuuttaa kaikille mukaan lukien itselleen että kesti tilanteen paremmin kuin mikä todellisuus oli. Misha tunsi olonsa surulliseksi, oli vain niin vaikea käsittää sitä miestä, joka oli tämän tehnyt. 

Misha huokaisi ja yritti ottaa mukavan asennon, teekuppi toisessa kädessään ja kirja toisessa. Hän huomasi pian katseensa hakeutuneen jälleen vuoteelle, jolla Joni makasi, suojeluhalun tunne tuntui uskomattoman voimakkaana hänen rinnassaan.

Miksi ihmeessä tämä oli jäänyt sen kusipään luokse? Misha pohti jälleen, siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään järjen hiventä! Typerä kakara, pitikö tämän aina joutua vaikeuksiin? Eniten Mishaa ahdisti se ajatus miten lähellä Jonin kuolema olisi voinut olla, se mitä olisi käynyt jos hän olisi tullut hetkeäkään myöhemmin. Oli vielä paljon sanottavaa, kakaran menettäminen olisi murtanut hänet täysin.

Misha oli jo Miltei nousemassa, kun hän kuuli hiljaisen vaikerruksen Jonilta ja valpastui. Nuorukainen nukkui yhä, mutta sai Mishan pysymään aloillaan tarkkaillakseen tilannetta.

Joka tapauksessa, mitä tahansa Ivo ajattelikaan, tämä ei ollut oikea hetki tavoitella parisuhdetta kakaran kanssa, vain ystävyyttä. Läheisyys saattaisi pelottaa poikaa, - Misha pohti ja uskoi, että hänen olisi parempi antaa Jonille tilaa ulkoisten ruhjeiden parannuttua. Hän ei tiennyt, miten raiskauksen uhrien kanssa tulisi toimia, voisiko seksielämä koskaan palautua normaaliksi? Hän tunsi kyllä itsensä ja kun hän innostuisi tarpeeksi, osaisiko hän olla kärsivällinen, hellä ja hidas? Parisuhteessa hän oli aina ollut hyvin seksuaalinen ja… haluaisiko Joni sitä enää? Misha tiesi, että haluaisi itse anaaliseksiä, ottavana osapuolena ja entä jos Joni ei koskaan enää haluaisi antautua siten? Hänen ajatuksensa olivat hämmentyneitä ja hän tunsi syyllisyyden piston ajatellessaan moista tällaisella hetkellä!

Kun Jonin ulkoiset ruhjeet olisivat poissa, etäisyyden ottaminen olisi ehkä paras keino estää se, että hän osoittaisi halunsa tälle liian selvästi, halua, joka saattaisi ahdistaa Jonia. Tilanne oli synkän koominen, nyt kun hän viimein oli ymmärtänyt omat tunteensa kakaraa kohtaan, oli hetki niin täydellisen väärä! Miksi elämän piti olla niin monimutkaista välillä?

*^*^*^*

Huone oli hämärä, vain sinertävä kajo ikkunasta valaisi sitä. Joni kallisti päätään katsoessaan ympärilleen; sänky, pöytä, julisteita… Hän nosti kätensä kasvoilleen tuntematta ruhjeita ja välittömästi käveli kohti peiliä, joka sijaitsi sängyn oikealla puolella. Sinertävä valo muuttui pehmeämmäksi ja Joni näki vahingoittumattomat kasvonsa. Hämmentyneenä hän toi kätensä poskilleen ja katsoi itseään, oliko kaikki ollut vain unta? Missä hän oli?

Joni katsoi uudelleen ympärilleen julisteita ja huonetta, kohti ikkunaa… Kanada, hän oli Kanadassa, Chrisin asunnossa.

”Ajattelin, että voisimme lähteä ulos tänään,” ääni sanoi ja Joni kääntyi: Chris seisoi huoneen oviaukossa ja hymyili lempeästi. ”Pitäisit siitä, eikö niin?” Hämmennys levisi, Chris lähestyi. Mies piteli olutpulloa kädessään ja joi, hymyili uudestaan. Välähdys ikkunassa sai Jonin katseen kääntymään ja hetken huone tuntui tärisevän. Hän halusi liikkua mutta jalat eivät totelleen. ”Mutta me emme voi, emmehän, rakas?” Chris nauroi synkästi ja Joni tunsi päätään ja kasvojaan särkevän, hän huusi tuoden kätensä kasvojen sivuille, ääni ei lähtenyt hänen kurkustaan, ääni, joka halusi huutaa apua. Hän tunsi kasvojensa turvotuksen, vasemmalla silmällä ei nähnyt ja nyt hänen peilikuvansa oli muuttunut, kasvot vääristyivät ja Joni huusi äänettömästi kykenemättä liikkumaan.

 ”Huora! Saatanan huora!” Pullo särkyi lattialle ja Chrisin kädet takertuivat hänen kurkkunsa ympärille. ”Ennemmin tapan sinut, kuin annan sinun huorata toiselle!” Mies karjui ja Joni ei saanut henkeä.

Misha oli miltei torkahtanut, kun Jonin vaikerrus herätti hänet. Tummahiuksinen nuorukainen kääntelehti sängyllä levottomasti, selvästi nähden painajaista. Misha nousi ja lähestyi, polvistuen lähemmäksi ja ravistaen Jonia hellästi hereille painajaisestaan. Joni miltei läpsäisi häntä ennen kuin heräsi. Pojan käsi nousi hänen kaulalleen hyväillen ihoa, hämmennys hätääntyneessä katseessa. ”Näit vain pahaa unta,” Misha kuiskasi silittäen lempeästi Jonin käsivartta ja hiuksia. ”Ole turvassa.”

”En saanut… henkeä.”

“Tiedän…” Misha kuiskasi surullisena. “Kaikki on hyvin nyt.”  Joni tunsi kivunsekaista pahoinvointia, joka iski äkkiä. Hänen kätensä puristi Mishan paitaa nyrkkinsä sisään, hengitys kulki nopeaa eikä hän vieläkään kyennyt hengittämään normaalisti.

”H-helvetti…” Joni kirosi. “Koskee,” hän vaikersi perään rukoillen mielessään kivun loppuvan. Misha tunsi olonsa avuttomaksi; hän näki Jonin kivun selvästi ja saattoi vain toivoa, että voisi tehdä jotakin saadakseen toisen olon paremmaksi. ”Haen sinulle lisää lääkettä, okei?” Hän ehdotti lopulta ja hieman vastahakoisena irrotti otteensa Jonista noustakseen hakemaan lupaamansa.

Misha pysyi huoneessa koko yön saamatta itse juurikaan unta, kun aamu koitti hän tunsi olonsa uupuneeksi, kello oli seitsemän aamulla. Työpäivä oli edessä, mutta Misha tunsi ettei millään jaksaisi tai pystyisi keskittymään työhönsä nyt. Sade oli jo lakannut, mutta ulkona oli yhä harmaata. Misha peitti haukotuksen kädellään katsoen Jonia, joka hiljalleen heräsi.

”Onko nälkä?”

“Ei oikeastaan,” Joni kuiskasi.

“Sinun pitäisi…”

”Syödä, tiedän,” Joni huokaisi ja Misha hymyili hänelle lempeästi.

“Menen hakemaan sinulle jotakin, ehkä hieman puuroa? Luuletko, että saat sen nieltyä?” Joni nyrpisti nenäänsä hieman ja sai Mishan naurahtamaan.

”Ei siis puuroa, ehkäpä jogurttipirtelö ja vähän marjoja joukkoon?”

“Kuulostaa paremmalta,” Joni vastasi ja yritti hymyillä.

”Hyvä, tulen pian takaisin.”

Misha haukotteli matkalla keittiöön tietämättä miten voisi selvitä työpäivästään. Hän mietti kehtaisiko soittaa pomolleen ja pyytää muutamaa vapaapäivää, perhesyihin vedoten? Mishasta ei kuitenkaan tuntunut mukavalle ajatukselle valehdella työnantajalleen, hän oli tunnollinen ja ahkera työntekijä, joka harvoin edes sairasteli, joten ehkä nyt, tämän yhden kerran? Jos hän vain kertoisi totuuden, sanoisi, että hänen kumppaninsa oli pahoinpidelty, Joni ei ehkä vielä ollut hänen kumppaninsa, mutta lähellä kuitenkin. Misha teki päätöksensä ja soitti pomolleen.

Mishan onneksi mies tuntui olevan suopealla tuulella ja vaikutti hyvin ymmärtäväiseltä, kun hän selitti partnerinsa olevan todella huonossa kunnossa ja ettei haluaisi jättää tätä vielä yksin, etenkin kun oli itsekin vielä järkyttynyt tapahtuneesta. Pomo antoi hänelle kaksi päivää vapaata.

Misha oli helpottunut, työhön keskittymisestä ei olisi tullut mitään. Ei hänen olisi Jonia yksin tarvinnut jättää, sillä Ivolla oli kesäloma, mutta Mishasta tuntui vain paremmalta olla paikalla näinä ensimmäisinä ja vaikeimpina päivinä.

**^^**^^**

Joni katseli pöydällä olevaa kirjaa ja teekuppia. Oliko Misha todella ollut koko yön hänen luonaan? Hän pohti yrittäen kestää väreilevät kivun aallot, jotka kulkivat hänen runnottua kehoaan pitkin. Hän muisti mitä Misha oli sanonut sairaalassa, kutsunut häntä omaksi pikku kakarakseen. Mies oli sanonut pelänneensä, että menettäisi hänet, mikä tarkoitti, että tämä todella välitti hänestä. Kunpa tilanne olisi voinut olla vain toinen, kunpa hän ei olisi koskaan edes aloittanut suhdetta Chrisin kanssa, jos vain voisi matkustaa ajassa taakse ja korjata virheet. Joni pohti mistä aloittaisi, jos se olisi ollut mahdollista, hän olisi ensinäkin lähestynyt Mishaa eritavoin. Millainen heidän suhteestaan olisikaan voinut tulla?

Misha astui huoneeseen tuoden hänen aamiaispirtelönsä. ”Täältä saapuu aamiainen,” hän hymyili ja lähestyi. ”Toin sinulle myös uuden kipulääkkeen.”

”Kiitos.”

”Autanko sinut istumaan?”

“Ei kiitos, pärjään kyllä,” Joni vakuutti ja nosti itseään hieman ylöspäin kiristäen hampaitaan samalla. Misha laski lasin pöydälle ja järjesteli tyynyt nopeasti Jonin selän taakse.

“Noin,” hän hymyili ja ojensi lasin. ”Laitoin sinulle pillinkin,” Misha virnisti. ”Ensin pilleri, avaahan suusi.” Tämä huolehtivainen puoli Mishassa tuntui hieman hämmentävälle, Joni ei ollut varma ansaitsiko sitä. Hän avasi huuliaan ja otti pillin niiden väliin nielaisten pillerin juoman avulla.

“Menetkö sinä töihin kohta?” hän kysyi juotuaan puolet.

”En, minulla on tänään ja huomenna vapaapäivä,” Misha valehteli haluamatta myöntää, että oli pyytänyt vapaita Jonin vuoksi.

“Suunnitelmia?” Joni kysyi ja tavoitteli pilliä uudelleen huulillaan. Misha hymyili lempeästi.

”Ajattelin viettää aikaa kanssasi, voisin ehkä lukea sinulle jotakin?”

”Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea tätä,” Joni kuiskasi.

”Mutta minä haluan,” Misha vakuutti. ”Ulkonakin on niin kaamea ilma,” hän virnisti ja lisäsi; ”Täydellinen päivä lukea hyvää kirjaa.”

”Kiitos,” Joni hymyili hieman ja yritti parhaansa rentoutua.

Hänen syötyään aamiaisen, Misha meni suihkuun ja syömään itse ennen kuin hän palasi huoneeseen kirja kädessään. Ulkona satoi vettä, Joni sulki silmänsä ja kuunteli Mishan pehmeää miehekästä ääntä tämän lukiessa, sillä hetkellä hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja turvalliseksi.

**^^**^^**^^**

Asko muisti kerran jolloin viimeksi oli vieraillut talossa. Tuntui oudolle palata, eikä hän ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön. Ilma oli viileä ja harmaa, edellisten päivien lämpö tiessään. Asko parkkeerasi auton ja nousi huokaisten, yritti valmistaa itsensä Jonin ruhjeiden näkemiseen, jottei näyttäisi järkytystään liian selvästi.

Koko juttua oli yhä niin vaikea ymmärtää, miten hän oli saattanut olla niin sokea sille mitä Chris oli? Pelkkä ajatus miehestä sai hänen olonsa jokseenkin pahoinvoivaksi; hän oli ollut poikansa pahoinpitelijän ystävä. Sille syyllisyyden ja inhon tunteelle ei löytynyt tarpeeksi voimakkaita sanoja. Vanhempana hän tunsi, ettei olisi voinut epäonnistua pahemmin, hän näki edelliset virheensä ja katui niitä, saattoi vain toivoa, että Joni antaisi hänelle anteeksi.

Hän kulki kohti taloa, seisahtui oven eteen ja soitti ovikelloa, odotti. Hetkeä myöhemmin, mies jota oli aiemmin syyttänyt poikansa hyväksikäytöstä, tuli avaamaan.  Vaalea, pitkä mies hymyili lempeästi ja toivotti hänet tervetulleeksi.

Asko tunsi olonsa hieman epämukavaksi astuessaan eteiseen ja riisuessaan kenkänsä ja takkinsa. Hän ei tiennyt miten mies suhtautui häneen ja itse hän epäili yhä, että Jonilla oli ollut suhde tähän ja että se nyt saattaisi jatkua. Hän ei ehkä pitänyt ajatuksesta, mutta tiesi, että olisi parempi olla puuttumatta siihen.

“Missä hän on? Kuinka hän voi?” Asko kysyi.

“Hän on yläkerrassa lepäämässä,” Ivo vastasi rauhalliseen sävyyn. ”Joni on melko väsynyt, mutta urhea poika hän on. Hän selviää kyllä.” Hän hymyili huolestuneelle isälle. ”Tule niin vien sinut hänen luokseen,” Ivo liikkui portaita kohden ja vilkaisi Askoa, joka pysyi vaiti, mutta seurasi.

Misha käänsi katseensa aukeavaa ovea kohden ja laski kirjan syliinsä, nähden Jonin isän, joka vaikutti yllättyneeltä nähdessään hänet. Misha nousi ja tervehti miestä hiljaa, samalla kun Joni avasi silmänsä hitaasti. Poika näki isänsä huolen, tavan jolla tämä silmäili hänen ruhjeitaan. Joni ei sanonut mitään, tarkkaili isää hieman epävarmana.

“Jätämme teidät kahden,” Ivo sanoi ja nyökkäsi veljeään kohden, joka astui ulos huoneesta hänen kanssaan. Ovi sulkeutui miesten perässä. Asko lähestyi sänkyä hitaasti, huolimatta siitä kuinka hän oli yrittänyt valmistautua, oli Jonin näkeminen silti vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut.  Hän taisteli kyyneliään vastaan, istui alas poikansa vierelle ja nosti suklaarasian hänen nähtäväkseen.

”Nämä ovat sinulle,” isä yritti hymyillä. ”Nämä olivat suosikkejasi, kun olit pieni poika,” hän kuiskasi ja Joni nyökkäsi laskien katseensa käsiinsä.

“Oletko… pettynyt minuun?” Poika kuiskasi.

”Pettynyt?” Isä kysyi hämillään, johon Joni nyökkäsi nostamatta katsettaan

“Luoja, Joni, en… en koskaan… Olen… Olen pahoillani,” Asko kuiskasi haluten kurottautua koskettamaan lastaan, mutta tunsi olonsa jotenkin niin kömpelöksi nyt. Sängyllä hän näki pienen poikansa, esikoisensa. Toki tämä oli kasvanut, oli lähes hänen kokoisensa, mutta kaikesta huolimatta hänelle Joni olisi aina hänen lapsensa, lapsi, jonka hän oli pettänyt, pystymättä suojella tätä tältä kammottavalta kärsimykseltä. Joni vilkaisi häneen, alahuuli vavahtaen.

“Olen pahoillani, että petin sinut Joni, olen niin kovin pahoillani…” Tällä kertaa Asko kurottautui koskettamaan poikansa hiuksia vaikka pelkäsi sitä miten tämä reagoisi siihen. ”Oletko vihainen minulle? Siksikö et halunnut nähdä minua? En syyttäisi sinua.” Hän kuiskasi ja veti kätensä takaisin.  Joni pudisti päätään.

”Minua hävettää,” hän myönsi lopulta ja katsoi poispäin tuntien olonsa epämukavaksi.

”Ei ole mitään syytä Joni, ei sinun tarvitse olla häpeissäsi.”

“Onhan…” Nuorukainen sanoi hiljaa ja vilkaisi isäänsä nopeasti. Hän epäröi. ”Minun pitäisi kyetä suojelemaan itseäni, mutten pystynyt ja hän…” Joni huokaisi surkeana ja peitti kasvonsa tuntiessaan olevansa lähellä itkuun purskahtamista. ”Mene, isä…” Hän mutisi.

”Chris huijasi meitä kaikkia,” Asko sanoi tiukasti. “Ja minun olisi pitänyt nähdä se! Minun ei koskaan olisi pitänyt sallia teidän suhdettanne! Olisi pitänyt luottaa vaistoihini! Joni… En ole lähdössä nyt minnekään, meidän on puhuttava tästä.”

”Mitä puhumista tässä on?” Joni mutisi. “Kuulit mitä tapahtui… Näet sen.”

Asko huokaisi. “Haluaisin, että tulet kotiin. Tuntuu jotenkin epämukavalle… No, minusta olisi vain parempi, että olisit kotona.” Joni tiesi mitä isä ajoi takaa ilman, että tämän täytyi sanoa se ääneen.

“Et vieläkään ymmärrä,” Joni kuiskasi päätään pudistaen. ”Ivo on tarpeeksi kiltti antaakseen minun olla täällä… Sinä tunnet olosi epämukavaksi? Arvaa mitä, isä? Niin tunnen minäkin! Eri syistä vain…”

“Joni, minä-“

“Isä kiltti… rehellisesti, olen hämmentynyt… Ivolla ja minulla ei ole suhdetta…  Hän on ystäväni, kuin isoveli ja…” Joni huokaisi. ”Suhteeni Chrisin kanssa on selvästikin ohi ja… hän jätti tämän sotkun ja kivun jälkeensä… jotenkin selviän, kerään palaset ja jatkan. En viivyttele olemistani täällä kauemmin kuin on tarve, mutten halua sisaruksieni näkevän minua näin, he ovat liian nuoria ymmärtääkseen. ” Joni vaikeni hetkeksi ja katsoi ikkunaa kohden ennen kuin jatkoi. ”En halua selittää tätä heille nyt, myöhemmin kyllä, kun olemme kaikki valmiita siihen.” Puhuminen oli nyt hieman helpompaa kuin edellisenä päivänä, mutta hänen äänensä oli yhä käheä ja hiljainen.

Asko kiristi hampaitaan ja nyökkäsi. ”Ymmärrän, ettet halua selittää tätä heille, mutta sinun olisi hyvä puhua siitä.” Mies katsoi poikaansa surullisena. ”Tiedän, että on yhä aikaista, tiedän, että olet väsynyt, mutta sinun on kerrottava meille, kaikki mitä hän teki.” Kun Joni pysyi vaiti, isä huokaisi. ”Milloin se alkoi? Löikö hän sinua aiemmin?”

“Löi… Hän valehteli sinulle. Se kerta, kun Chris sanoi minun olevan kipeä talvella, kun emme voineet tullakaan yöksi… Se alkoi silloin… Hän oli mustasukkainen,” Joni selitti.

Askon sormet puristautuivat nyrkkeihin, hän ei koskaan ollut tuntenut vastaavaa raivoa ketään kohtaan ja oli vaikea hillitä sitä tunnetta. ”Se helvetin kusipää!” Hän mutisi ja nousi ylös ravaten huoneen lattiaa pitkin. ”Mikset kertonut meille?”

”Minua pelotti,” Joni kuiskasi. ”Pelotti, että hän saattaisi…”

”Tappaa sinut? Hänhän miltei teki sen!” Asko huudahti ajattelematta, liian hermostuneena toimiakseen järkevästi. Joni käänsi katseensa ja vapisi alkaessaan itkeä, se oli totta, Chris oli ollut lähellä tappaa hänet ja ajatus siitä oli karmea.

“Joni, olen pahoillani,” isä sanoi pehmeämpään sävyyn vihaisena itselleen, että oli saanut poikansa kyyneliin. Mies epäröi hetken ennen kuin lähestyi ja halasi lastaan. ”Tiedäthän, että rakastan sinua? Ja olen ollut sinusta niin huolissani,” hän selitti hiljaisella äänellä. ”Menetin äitisi, en kestäisi jos menettäisin sinutkin.” Joni rentoutui isänsä sylissä, itkien ääneti. ”Voiko antaa anteeksi, että olin liian sokea nähdäkseni mitä oli tekeillä?” Asko kysyi silitellen hänen selkäänsä.

“Olin hyvä peittelemään,” Joni kuiskasi vetäytyen taaksepäin, hänen isänsä hymyili surullisena.

“Käy makuulle, tarvitset lepoa,” isä sanoi ja peitteli poikansa hellästi, silittäen hänen hiuksiaan. ”Paranet kyllä, olet vahva.”

“Kyllä minä paranen,” Joni nyökkäsi ja katsoi isäänsä yrittäen hymyillä.

”Oletko jo puhunut poliiseille?”

”En vielä, kaipa he tulevat käymään pian.”

Asko nyökkäsi. “No, tulet katsomaan sinua taas huomenna, jos saan?”

“Toki, kiitos suklaasta isä.”

“Ole hyvä, muista nyt levätä ja syödä hyvin.”

”Lupaan, älä ole huolissasi.”

“En voi sille mitään,” Asko hymyili lempeästi ja nousi. ”Näemme huomenna.”

”Isä?” Jonin ääni pysäytti hänet ovella ja Asko kääntyi katsomaan häneen. ”Rakastan sinua,” ääni oli hiljainen, mutta tarpeeksi kuuluva ja Asko tunsi lämmön sydämessään, tunsi kyyneleet silmissään; hän ei ollut kuullut noita sanoja poikansa huulilta vuosiin.

”Tuntuu hyvältä kuulla se Joni, yritä saada nukutuksi.” Hän sanoi, hymyili ja avasi oven lähtien huoneesta. Toivoa oli yhä, mutta toipumisen tie tulisi olemaan pitkä.

**^^**^^**^^**^^**

Adam seurasi konstaapelia pieneen huoneeseen, missä Chris odotti. Hän ei tiennyt mitä ajatella, Chris oli soittanut hänelle edellisenä aamuna ja pyytänyt häntä, sanonut, että tarvitsi apua ja ettei hänellä ollut ketään toistakaan jolle soittaa. Joni oli lähtenyt, Jonin uusi poikaystävä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja hänet oli kaiken huipuksi pidätetty; se oli Chrisin selitys tapahtumista. Hieman Chrisin puhelun jälkeen, Adam oli saanut kuulla todellisen tarinan appiukoltaan, joka oli puhunut Jonin isän kanssa.

Chris oli hänen ystävänsä, eikä Adam olisi halunnut uskoa tämän tehneen jotakin niin hirvittävää, mutta ei sitä enää voinut kieltääkään. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi, syyllisyys ja suuttumus sekoittuivat suruun. Adam oli tarvinnut vuorokauden rauhoittuakseen ennen kuin meni tapaamaan ystäväänsä vankilaan.

Chris näytti melko kalpealta, hänen kasvonsa olivat ruhjeilla, mutta Chris oli saanut sen kuulostamaan pahemmalta puhelimessa. Ovi sulkeutui ja heidän annettiin jutella kahden.

”Tämä on niin syvältä!” Chris sihahti. “Sinun täytyy auttaa minut pois täältä, Adam.” Adam huokaisi raskaasti istuessaan alas vastapäätä ystäväänsä.

”Ymmärrätkö mitä olet tehnyt?” Hän kysyi tarkkailen Chrisiä, jonka huulet tiukentuivat ohueksi viiruksi, mies oli hiljaa.  ”Chris, olisit voinut tappaa hänet!” Adam sähähti.

”Kuinka Joni voi?” Chris kysyi yllättäen, lepuuttaen käsiään pöydän päällä, sormet naputtivat sen pintaa vasten hermostuneena.

”Kuinka luulet hänen voivan?” Adam kysyi kylmästi. “Hän oli yön sairaalassa.” Chris nojautui taaksepäin tuolillaan, takoi jalkaansa lattiaa vasten ja katsoi ympärilleen.

”Hitto tarvitsisin savukkeen.”

“Miten saatoit tehdä sen?” Adam kysyi oltuaan hiljaa hetken. Chris ei katsonut häneen.

”Heillä ei ole oikeutta viedä tupakkaani,” Chris sanoi tuijottaen ovea kohti tuimana. ”Helvetin kusipäät.”

 “Chris,” Adam toisti.

“Missä Joni on nyt?” Chris kysyi kääntäen katseensa takaisin häneen.

”Se ei taida enää kuulua sinulle.”

Chris tuhahti happamana. ”Uuden poikaystävänsä luona varmaan? Olisi pitänyt arvata,” ääni oli katkera. ”Haastan oikeuteen sen mulkun.”

”Kuunteletko itseäsi?!” Adam tiuskaisi. “Se mitä teit Jonille…”

“Se huo-“ Chris keskeytti itsensä sanomasta sitä ja selvitti kurkkuaan. ”En tarkoittanut satuttaa häntä, en sillä tavalla… Olin vain niin vihainen; Joni petti minua koko tämän ajan. Leikki kanssani, minun tunteillani… Rakastan Jonia.” Chris katsoi Adamia hiljaisena hieman eksyneen ja surkean oloisena. “Voitko kertoa hänelle, että rakastan häntä, että olen pahoillani? Minä paranen vielä, kun pääsen täältä ulos, minä muutun ja voimme hakea apua yhdessä,” Chris nyökkäsi.

Adam tunsi suutaan kuivaavan, Chrisin mielialan vaihtelut olivat outoja ja hän pohti, miksei ollut nähnyt sitä aiemmin. ”Se on ohi, Chris. Sinun täytyy ymmärtää, ettet näe Jonia enää, se ei ole tervettä, tarvitset apua ja me järjestämme sinulle apua.”

Chris kavensi katsettaan. “Haista paska Adam! Et sinä välitä, välität vain narttusi miellyttämisestä! Hylkäät minut niinkö? Otat hänen puolensa? Haista paska!”

Adam pudisti päätään epäuskoisena ja järkyttyneenä, oli jo aikeissa nousta ja lähteä.

”Adam, anna anteeksi, en tarkoittanut sitä. Se on tämä paikka, se saa minut hermostuneeksi ja he veivät savukkeeni.” Chris selitti ja hieroi otsaansa. ”Anna anteeksi, ole kiltti istu alas, älä jätä minua yksin. Voitko pyytää heitä tuomaan minulle tupakkani? Minulla pitäisi olla oikeuksia vielä, minua ei ole vielä tuomittu.”

Adam huokaisi. “Hyvä on Chris, menen ja kysyn,” hän lupasi ja käveli ovelle. Hän ei hyväksynyt lainkaan ystävänsä tekoa ja oli vihainen tälle, mutta kaikesta huolimatta Chris oli ollut hänen ystävänsä jo vuosia ja selvästi tämän tulisi saada apua ongelmiinsa.

15 minuuttia myöhemmin Chris huokaisi helpottuneena otettuaan ensimmäisen henkäyksensä tupakasta ja siemauksen kahvista, joka hänelle oltiin, myös tuotu. ”Ah, juuri tätä tarvitsin,” hän sanoi ja otti uuden henkäyksen savukkeestaan. ”Palkkaan hyvän asianajajan, he eivät voi pitää minua täällä pitkään. Tämä on naurettavaa.” Hän sanoi ja kurottautui tuhka-astiaa kohden.

Adam katsoi ystäväänsä vakavana ja maistoi omaa kahviaan. ”Raiskasitko hänet myös?” Hän pakotti itsensä kysymään. ”Se on yksi syytteistä, eikö?” Hän yritti pysyä rauhallisena, mikä oli vaikeaa siinä tilanteessa. Chris oli hänen paras ystävänsä ja syyllinen johonkin niin hirvittävään! Chris oli hiljaa ja jatkoi savukkeensa polttamista ennen kuin hänen suupielensä kääntyivät synkkään virneeseen.

“Joni on poikaystäväni,” hän vastasi. ”Harrastin seksiä poikaystäväni kanssa, se on oikeuteni.”

Adam tunsi olonsa pahoinvoivaksi. “Sanot rakastavasi häntä…”

“Niin,” Chris nyökkäsi.  

“Kuristit Jonia, hakkasit hänet ja kaiken huipuksi! Helvetti Chris! Sinä raiskasit hänet! Se ei helvetissä ole minkäänlainen oikeutesi! Joni ei voi työskennellä kuukausiin; hän on vuodelevossa ja kipu lääkityksessä! Näinkö sinä rakastat, Chris?” Chris katsoi poispäin, hänen ilmeensä oli tiukka. “Tiedän sinun isäsi, tiedän millainen hän on ja miten hän kohteli äitiäsi ja sinua… Ja nyt sinä et ole yhtään sen parempi, miksi Chris?”

“Älä syötä minulle tätä paskaa,” Chris kivahti ja mulkaisi häneen. ”Joni petti minua! Helvetti menetin hermoni, se on se hänen asenteensa… Joni-”

“En hitto välitä mitä Joni teki, vaikka hän olisi maannut koko jalkapallojoukkueellisen kanssa, se mitä sinä teit hänelle on vailla oikeutusta!” Adam nousi. ”Minä luovutan…” Hän huokaisi ja käveli kohti ovea.

”Adam,” Chris kutsui heikosti. Adam kiristi hampaitaan ja kääntyi ystäväänsä kohden. ”Voiko Joni tosiaan niin huonosti? En tarkoittanut, ihan totta… En vain halunnut menettää häntä… Hänellä on joku toinen…”

“Olet jo menettänyt hänet Chris ja nyt sinun täytyy päästää irti. Jos koskaan välitit hänestä, niin nyt ainoa minkä voit tehdä osoittaaksesi sen on myöntää tekosi, ottaa rangaistus ja päästää Joni jatkamaan elämäänsä ilman sinua.” Adam katsoi ystäväänsä vastausta odottaen.

”En voi,” Chris vastasi pudistaen päätään. ”Haluan puhua hänen kanssaan, minun täytyy saada puhua Jonille, jotta voin pyytää anteeksi.”

”Olet viimeisin ihminen, jonka hän haluaa nähdä nyt. Sinä mokasit, jos et ymmärrä sitä, niin en voi auttaa sinua.”

“Olet ystäväni.”

“Ja Joni kuuluu vaimoni perheeseen, joka tekee hänestä osana minun perhettäni.”

”Hylkäät siis minut?” Ääni oli jälleen katkera.

”En hylkää sinua, jos teet oikein ja tiedät mikä se on,” Adam loi häneen tiukan katseen, Chris mulkoili häntä mutta pysyi hiljaa. Tuntui vaikealta jättää hänen ystävänsä niin, mutta Adam toivoi sanoillaan olevan jonkinlainen vaikutus. Chris tarvitsi apua, hänen täytyi ymmärtää se ja hänen täytyi päästä pakkomielteestään Jonia kohtaan, rakkaudella ei selvästikään ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa.

Web published: My Secret Shore 15.elokuuta, 2010

© KOLGRIM 2006 - 2012

Jatka lukuun 29

My Secret Shore HOME