8. Luku
Elias;
En tiedä
ajasta, monta
päivää on jo kulunut, mutta uskon
kyseessä olleen
jo viikon, ehkä toisenkin. Huone
on aina pimeä, vain tuli kamiinasta tai muutama
öljylamppu
valaisee yksinäistä
vankilaani. En voi muuta kuin odottaa, en voi kuin paeta muistoihin
menneestä
ja…
…Odottaa
häntä, katselen
ovea välillä levottomasti ja toivon
näkeväni
hänet astuvan siitä, ehkä jopa
kaipaan häntä kun hän on poissa?
Hän puhuu minulle,
ainoa ihminen täällä joka
puhuu minulle. Jopa nyt kun yritän saavuttaa jonkinlaisen
käsityksen ajasta,
laskien minuutteja… hetkiä oikeastaan
hänen
paluuseensa. Odotus tuntuu niin
pitkälle, tämä pimeys ja hiljaisuus
pelottavat minua,
tämä yksinäisyys pelottaa
minua. Tunnen kaiken sen nakertavan sisintäni hiljaa kunnes
menetän järkeni,
ellen ole jo menettänyt sitä. Mitä
elämää
tämä on? Kuinka kauan joudun olemaan
täällä? Kuulen
ääniä, unet sekoittuvat
todellisuuteen kunnes en enää osaa
erottaa niitä toisistaan
Entä
jos he unohtavat
minut? Jos hän ei enää tule? Entä
jos he
jättävät minut kuolemaan tänne;
nälkään ja omaan likaani?
On myös
nainen, hän tulee
luokseni säännöllisesti ja minut
viedään
huoneeseen jossa minut pestään,
huoneeseen jossa voin helpottaa ruumiini toimintoja. Se on yhä
nöyryyttävää,
koetan olla ajattelematta sitä liikaa, suljen sen
mielestäni
ja pakenen… Kaksi
miestä, jotka kantavat aseita, kumpikaan ei puhu, nainenkaan
ei
puhu, ei kuten
hän puhuu minulle. Kun he tulevat luokseni se tuntuu kuin
olisin
unessa ja
ajoittain mietin josko olenkin jo oikeasti kuollut ja
tämä on
minun helvettini
jossa kärsin ikuisuuden… Kuulen vain
naurua… Mutta
hän puhuu minulle, joskus
hän koskettaa ja kosketus on niin hellä,
että olen
alkanut janota sitä. Haluan
tuntea oloni ihmiseksi, että olen yhä minä
ja toisen
kosketuksen arvoinen. Onko
siinä järkeä? En ole varma.
Odotan
pimeydessä ja
lopulta hän saapuu. Ovi sulkeutuu hänen
perässään ja hän hymyilee. Luulen,
että
olen jo unohtanut kuinka hymyillä, yritän, mutta se
tuntuu
vieraalta
kasvoillani.
Hän tulee
lähemmäksi, puhuu
sanoja joita en ymmärrä kunnes lopulta polvistuu
vierelleni.
Katson ruokaa joka
hänellä on mukanaan ja vatsani muistuttaa
nälästänsä
ääneen. Mies hymyilee ja
tuo lusikan lähemmäksi, mutta pudistan
päätäni
hiljaa.
”Ole
kiltti Alexander,”
ääneni on käheä, en ole
käyttänyt
sitä päiviin. Tuon sidotut käteni
häntä
kohti. ”Mitä voisin tehdä vaikka
käteni
olisivatkin vapaat?” Kysyn.
Alexander:
Tulen
hänen luokseen aina
kun vain pystyn, joka yö jos mahdollista. Kun en ole
hänen
luonaan, ajattelen
häntä. Joskus uneksin että hän
puhuisi minulle,
sillä hän ei ole sitä vielä
tehnyt, ei sen aamunjälkeen kun hän rukoili apuani
turhaan.
Tunnen vahvaa
syyllisyyttä,
olen heikko ja itsekäs, en ole tehnyt tarpeeksi. Poika on
viaton,
hänen ei
kuuluisi olla täällä, sota ei oikeuta
tätä.
Kyllä,
olen tosiaan
itsekäs. Hänen läsnäolonsa
rauhoittaa minua, puhun
asioista joista en voisi
puhua muille. Hän ei ymmärrä, mutta
kuuntelee ja oloni
ei ole niin raskas
salaisuuksieni kanssa, voin hengittää vapaammin.
Poika on ollut
vankimme 11
päivää ja yönsuussa palaan
hänen luokseen.
Astuessani huoneeseen huomaan
hymyileväni ja yllätyksekseni saan hymyn takaisin;
hymy on
väsynyt ja heikko,
mutta hymy kuitenkin.
”Tiedätkö,
olen alkanut
odottaa näitä hetkiä kanssasi,”
kerron astuessani
lähemmäksi.
Polvistun
hänen viereensä,
kuulen hänen nälkänsä; hymyilen ja
tuon lusikan
lähemmäksi, mutta poika
pudistaa päätään. Poika puhuu ja
hänen
äänensä on käheä,
räpytän
silmiäni
hämmentyneenä kuullessani vieraat sanat ja oman
nimeni.
’”Köysi
polttaa ihoasi?”’
Arvaan varovasti, lasken kulhon alas ja otan hänen
kätensä omiini, tutkin niitä
hetken ennen kuin nostan katseeni hänen vihreisiin
silmiinsä.
”Mikä nimesi on?”
Kysyn kysymyksen joka on vaivannut mieltäni jo
pitkään.
”Olen Alexander, kuka sinä
olet?”
Hän on
hiljaa ja katselee
minua ja juuri kun alan kuvitella ettei hän
ymmärrä
minua…
”Elias,
nimeni on Elias.”
’”Elias,”’
toistan ja
nyökkään, nimi tuntuu sopivalta
hänelle. Ryhdyn
avaamaa köyttä, nielaisen
hermostuneena. ’”Hän haluaa
nähdä sinut,
luutnanttimme,”’ jatkan ja vilkaisen
pojan kasvoja. Aiemmin onnistuin vakuuttamaan miehelle, että
poika
on ollut
sairas, mutta nyt. ”’Toivon, että voisin
auttaa sinua,
mutta rehellisesti
sanottuna minulla ei ole aavistustakaan miten voisin sen
tehdä.” Kun olen
saanut köyden hänen ranteidensa
ympäriltä, asetan
kulhon hänen käsiensä väliin.
”Syöhän nyt,” hymyni on heikko,
tunnen tietyn
painon laskeutuvan rinnalleni
raskaana, olen niin avuton…
”Kiitos,”
poika kuiskaa ja
alkaa syödä varovasti. Hänen
kätensä vapisevat.
”’Olen
ajatellut, minä-”’
Katson hänen silmiinsä ja näen
hänen katsovan
takaisin. ’”Haluan auttaa sinua,
en vain tiedä vielä miten, sinun täytyy
antaa minulle
aikaa.”’
Hiljaisuus
laskeutuu
välillemme ja poika asettautuu makuulle. Hän katsoo
minuun
kuin odottaen
jotakin, mutten tiedä mitä, joten aivan kuten ennen
alan
puhumaan hänelle
päivästäni,
elämästä jota vietin ennen,
normaaleista arkisista asioista. Kun
poika on nukahtanut, ryömin hänen viereensä,
lämpö on houkutteleva, kuvitelma kiihottava.
Näinä hetkinä, hetkinä ennen unta
pystyn huijaamaan
itseni kuvittelemaan, että
se voisi olla normaalia… että se voisi olla
enemmän.
Olen itsekäs ja osa
minusta haluaa pitää hänet.
**^^**^^**^^**^^***
Elias:
En
ymmärrä hänen
motiivejaan. Tunnen hänen lämpönsä,
kuitenkin osa
minusta on yhä epäilevä. Minua
pidetään paikassa jossa en halua olla, hän
on ainoa
turvani ja samalla hän
pitää minua vankina ja sidottuna. Mitä minun
tulisi
ajatella?
Yksin, en
vieläkään ole
tottunut tähän hiljaisuuteen. Janoan
nähdä
päivänvalon, edes pilkahduksen
siitä… Tämä pimeys ja hiljaisuus
tappaa minut
hitaasti, tiedän sen. Kun ovi
avautuu tiedän jo ettei tulija ole hän. Katson
poispäin
käsien tavoitellessa
minua, kun toinen avaa kädet jalkojeni
ympäriltä. He
puhuvat mutta kuulen
ainoastaan naurua.
En
välitä.
Kävelen
kahden miehen
välissä, katson lattiaa jalkojeni alla. Jalkojani
paleltaa;
en ole kenkien
arvoinen.
Olen
yllättynyt veden
ollessa lämmin tutun kylmyyden sijaan, yllättynyt
kylpysaippuan makeasta tuoksusta
ja naisen hellistä käsistä. Kylmyys ja
karheus olisi
parempi sillä tämä muutos
on hermostuttava, jokainen muutos on hermostuttava,
tämä on
liian hyvää enkä
usko heidän haluavan minulle mitään
hyvää
joten pelkään mitä seuraa
tämän
jälkeen. Hiukseni harjataan ,lämmintä
öljyä
hierotaan iholleni ja se jättää
makean tuoksun leijailemaan ylleni, minut puetaan.
He johdattavat
minut ulos
huoneesta ja epäilykseni saa vahvistuksen. Minua johdatetaan
erisuuntaan
yksinäisestä, pimeästä
vankilastani,
käytävää pitkin jota valaisee
päivänvalo
sen varrella olevista ikkunoista. IKKUNOITA, katson
yllättyneenä ja ilahtuneena
huomatessani maailman olevan yhä olemassa. Maa on peittynyt
valkoiseen, aurinko
pilkistää pilvien lomasta ja saa lumen
kimmeltämään sen hohteessa. Näky
saa
minut miltei itkemään, olin jo unohtanut miten
kaunista se
voikaan olla.
Saavumme oven
eteen ja
miehet seisahtuvat pidellen minua yhä tiukasti
välissään ja tiedän…
Tiedän
olleeni oikeassa ja sydämeni lyö entistä
tiheämmin.
Toinen koputtaa oveen
ja
äänen vastatessa jalkani miltei
pettävät altani.
Tunnen pyörtyväni, ei tänne,
minne tahansa muualle paitsi tänne.
Miehet
virnistävät
toisilleen nähdessäni pelkoni ja ovi
työnnetään auki.
Hän istuu
pöydän ääressä,
valo ikkunasta hänen takanaan ympäröi
hänet, miltei
luoden enkelimäisen hehkun
hänen ylleen ja jos en olisi niin pelloissani, nauraisin sen
ironialle.
Hirviö
hymyilee julmasti ja
ristii kätensä pöydälle minun
vapistessa hänen
edessään.
Hän nousee
ja kävelee
hitain askelin luoksemme, katse liimattuna vartalooni ja
värisen
yhä kovemmin,
tuskin osaan enää hengittää. Mies
tuo
kätensä koskettaakseen kasvojani ja
koetan paeta kosketusta, hän nauraa. ”Mitä
pidit
kylvystäsi tänä aamuna?”
Hän
kysyy, mutten löydä
ääntäni vastatakseni.
”Odotan kiitollisuutta, kaikki
vankini eivät koe moista ylellisyyttä,”
hän
jatkaa. Tunnen voimakkaan vihan
heräävän.
”Mikä
ylellisyys se on?”
Sähähdän ja tuijotan hänen
tiukasti; hän on se
syy miksi olen tässä helvetissä.
Hän hymyilee, mikään ei vaikuta
häneen, hän
laskee sormensa huulilleni ja
hyväilee niitä. Yritän
vetäytyä kauemmaksi.
’”Jättäkää
meidät,’” hän
puhuu venäjäksi toisille.
’”Oletteko
varma, sir?”’
Sanoo toinen ja näen miehen katsovan tähän
tuimasti.
”’Totta
kai olen!”’
”’Miten
haluatte, herra
luutnantti.”’
Ovi sulkeutuu
miesten
perässä ja jäämme kaksin. Tunnen
hänet
lähelläni, vaikka katson pois aistin
hänet lähelläni. ”Olen iloinen
nähdessäni, että olet terve,”
hän sanoo ja
koskettelee yhä kasvojani valheellisella hellyydellä.
Pysyn
vaiti. ”Volkov kertoi,
että olit sairastunut, uskoimme että sinulla
saattaisi olla
keuhkokuume.”
Volkov…
Alexander? Mies
kiertelee minua kuin saalistaja avutunta uhriaan. Tunnen hänen
kosketuksensa.
”Hän on melko kiintynyt sinuun… Oletko
nauttinut
hänen kosketuksestaan? Olen
varma, että hän on nauttinut sinusta. Volkov on
kuitenkin
käynyt itsekkääksi,
pitää nyt tällaista herkkua
itsellään.”
Hän
valehteli sanoen että
olen sairas? Ja he luulevat, että hän
olisi… Mutta
hän ei ole, hän ei ole
vahingoittanut minua. Mies seisahtuu taakseni, laskee kädet
olkapäilleni ja
lopulta liu’uttaa paidan yltäni. Värisen
kylmyydestä, kyyneleet kohoavat
silmiini ja tuijotan turtana ulos ikkunasta; aurinko paistaa.
Hän painaa
huulensa
iholleni, tuntuu kuin kuolema suutelisi minua, tavallaan se on kai
totta.
Hirviö
puhuu
kosketellessaan minua, kertoo sen mitä olen pohtinut. Mietin
ymmärtääkö se edes
kuinka paljon tämä tieto lohduttaa minua?
Hän on
yrittänyt auttaa minua, vaikka
vain vähän, hän yritti
pitää minut
täältä. Vaistoni hänestä
oli oikea.
En voi lakata
itkemästä kun
hän repii vaatteita yltäni ja lopulta pakottaa alas
pöytää vasten. Tiedän mitä
on tulossa ja jokainen solu ruumiissani pelkää
sitä,
vihaa sitä.
”Miksi?”
Ääneni on käheä ja heikko. “Miksi?”
Toistan kun hän
potkii jalkani erilleen, kuuma hengitys
ihollani.
”Koska
voin,” hän nauraa.
”Teen tämän koska pystyn siihen.”
Hän
tunketuu sisääni ja
huudan. Auringonsäteen lämmittävät
ihoani, puhtaan
valkea hanki kimmeltää
auringossa… lintu… näen linnun, se
laskeutuu
ikkunalaudalle ulkopuolella ja
katsoo sisään katson sitä takaisin. Keskityn
lintuun ja
kun se lentää pois
huijaan itseni ajattelemaan, että voisin seurata sitä.
Voisin seurata,
en ole
oikeasti täällä…
Mies lyö
kipeää takamustani
kämmenellään ja unenomaisesta tilastani
matkaan
todellisuuteen joka on täynnä
kipua. Mutten ollut täällä kun se tapahtui,
lensin
kotiin. Miksi minun oli
palattava?
Kurkkuuni
koskee ja
ymmärrän että minun on täytynyt
huutaa koko sen
ajan, mutten ollut täällä… sen
täytyi olla joku toinen…
Tunen
vapisevani
kauttaaltaan; hän heittää minulle vaatteeni.
“Voit
pukeutua,” hän hymyilee
mutta hymy ei sovi hänelle. Hirviö
joka hymyilee?
Ei, ei tuo ole hymy lainkaan.
Tämä
ei ole elämää, mietin
pukiessani revittyjä vaatteita ylleni. Katson miestä
ja
tunnen voimakkaampaa
vihaa kuin mitä koskaan aiemmin. ”Oli hauskaa
leikkiä
sinulla,” hän sanoo ja
kävelee pöytänsä taakse.
Hän ottaa sikarin ja
sytyttää sen. ”Meidän on
tehtävä
tätä useammin.” Hän sanoo ja
nauraa
kärsimykselleni.
En sano
sanaakaan, mutta hiljaa
vannon itselleni että hän tulee maksamaan
siitä
mitä on minulle tehnyt.
Jollakin keinolla tuon hänet pohjalle kanssani.
Ennen kuin
miehet palaavat
onnistun piilottamaan palan paperia ja kynän vaatteideni alle.
Ja
kun he
johdattelevat minut takaisin vankilaani voin vain odottaa Alexanderin
paluuta.
“Tiedän,
mitä teit
hyväkseni. Kiitos, että yritit.”
Kun
annan lapun sinä yönä hänelle,
hän kurtistaa
kulmiaan yrittäessään turhaan
lukea sitä. Kun hän katsoo silmiini, hymyilen hieman.
Tiedän, että jotenkin hän
löytää kyllä keinon.
Web published:25.huhtikuuta.2010 My Secret Shore
© KOLGRIM 2006 - 2011