7.
Luku
-Muisto-
“En
syö tätä! Aino huutaa, kun annan
hänelle
kulhollisen puuroa.
”Miksi
et?” Kysyn voipuneena ja istun alas.
”Haluan
jotakin muuta!” Hän vaatii ja katsoo kulhonsa
sisältöä, kuin se olisi
jotakin todella vastenmielistä.
”No,
sinun on parempi syödä, meillä ei ole
muuta.”
Sanon ja pakotan itseni pysymään
rauhallisena.
”En
syö!”
”Sinun
täytyy.”
“En!”
Hän nyökkää
päätään
päättäväisesti.
”Se
on hyvää ja terveellistä, lakkaa
valittamasta ja
syö!” Miltei huudan. Aino
ottaa puuroa lusikallaan ja tähtää, vavahdan
kun puuro
köntillinen osuu
poskeani vasten ja lähtee valumaan alas.
”Miksi
teit noin? Aino!” Huudan, katson häntä
tiukasti,
hermojani kiristää. He osaavat
olla rasittavia kun haluavat, Aino ja Olavi molemmat.
”Olet
tyhmä. En syö! Tyhmä Elias, tyhmä,
tyhmä,
tyhmä! Elias on tyhmä! Na nanaa!”
Aino laulaa typerällä
sävelmällä saaden
pikkuveljemme liittymään lauluunsa.
”Lopetatte
molemmat nyt! Olkaa kiltisti ja syökää tai
myyn
teidät molemmat mustalaisille!”
Huudan. Olen väsynyt, nälkäinen ja alan
saada
tarpeekseni. Usein on hetkiä,
jolloin tunnen etten vain jaksa, hetkiä jolloin minun tekisi
mieleni vain
lähteä ja jättää
heidät ja silti
sisimmässäni tiedät, etten koskaan voisi
tehdä
sitä, etten koskaan voisi lähteä, koska
huolimatta
kaikesta rakastan heitä ja
meillä on vain toisemme nyt. Molemmat vaikenevat, katsovat
minuun
kysyvästi.
”Et
myisi,” Aino rohkenee epäillä, katsellen
minua
varuillaan.
”Myisin,
jos ette käyttäydy niin teen sen.” Olavi
alkaa
itkeä, Aino perässä. Luojan
tähden! Tulen hulluksi täällä!
Tietävätköhän he keitä
mustalaiset edes ovat,
mietin hiljaa.
Päätäni
alkaa särkeä, haluaisin huutaa, huutaa kunnes joku
kuulisi ja
lopettaisi tämän!
Nousen, kävelen olohuoneeseen, nojaa seinää
vasten ja
vedän syvään henkeä.
Nostan käteni ohimoilleni, suljen silmäni johon
väsymyksen kyyneleet
kasaantuvat. Ruokaa on vähän, talvi on tuloillaan,
enkä
ymmärrä miten selviämme
siitä, miten selviämme tästä
sodasta. Ajattelen
kesää, kesiä ennen sotaa,
lapsena, kun kaikki oli vielä hyvin, kun isä oli
kotona, kun
kaikki oli vielä
mahdollista. Haluaisin sen ajan takaisin.
Keskityn
hengittämään rauhallisesti, sodan
täytyy loppua
joskus, vielä vähän, jos
sinnittelemme vielä vähän. Sodan
jälkeen matkustan
Tukholmaan tapaamaan Emmaa, päätän.
Jaksan taas, hengitykseni rauhoittuu,
päänsärky
hellittää. On vain uskottava,
on uskottava hyvään.
Kun
olen rauhoittunut, palaan keittiöön. He katsovat
minua
hiljaisena, kyyneleet
kuivuneina heidän poskilleen. Ei tämä ole
helppoa
heillekään, muistutan
itseäni. Istun takaisin pöydän
ääreen.
”Kuvitellaan…”
Aloitan ja katson heitä hymyillen.
“…Kuvitellaan,
että tämä on jotakin todella
hyvää. Mikä on lempiruokasi Aino?”
Kysyn, hän
räpyttelee kyynelisiä silmiään,
hymisee miettiessään.
”Mansikka
jäätelö,” Hän
päättää.
Aino on maistanut sitä vain kerran aiemmin ja uneksinut
maistavansa sitä uudelleen siitä lähtien.
”Kuulostaa
hyvältä, entä sinun Olavi?”
Käännyn
katsomaan häntä.
”mm,
pannukakku ja mansikat.” Hän miltei kuiskaa.
”Hyvä
on ja nyt kuvitellaan, että meillä on niitä
syötävänä, kuvitellaan,
että pöytä
on kukkuroillaan herkkuja. Muistellaan miltä ne maistuivat ja
suljetaan
silmämme…. Mmmm… Mansikka
jäätelö…” Aloitan ja
tiedän, että
he katsovat minua.
Tuon lusikan suuhuni ja mumisen mielihyvästä, kuin
ruoka
suussani olisi pieni
pala taivasta. ”Maistuu hyvältä, niin
pehmeältä, kermaiselta, mieleeni tulee
kesä, jäätelö sulaa
suussa.” Jatkan,
tiedän kuulostavani idiootilta,
luultavasti näytän myös siltä, jos
joku
ulkopuolinen sattuisi astumaan sisään
ja näkemään meidät.
Mutta esitykseni toimii Ainoon ja Olaviin, pian he
syövät
puuronsa miltei
huomaamatta loppuun ja kertovat samalla miten hyvältä
heidän mieliruokansa
maistuvat. Sota-aikana, mielikuvitus on paras lahja minkä voit
omistaa.
- Muisto
päättyy –
Oli aikoja jolloin
yllätin itseni
toivomalla, että
hän kuolisi. Olin itsekäs ja halusin paeta.
Aikoja jolloin
heräsin keskellä
yötä hänen korvia
raastavaan yskintäänsä, oli vain ajan
kysymys…
Aamuja jolloin pesin veritahroja
hänen tyynyltään voimakas punainen valkoista
vasten.
Vihasin itseäni
ja halusin karkottaa
ajatukset
pahasta, en kuitenkaan pystynyt estämään
niitä.
Halusin
elää, mutten halunnut elää
jatkuvassa pelossa ollen
orja sille. Päivämme olivat
jatkuvan pelon kontrolloimia. Yksinäisyys oli pahin, kelle
olisin
voinut puhua
siitä?
Miltei
jätin heidän, miltei… Hetken luulin
voivani tehdä
sen, kävelin nopein askelin
pitkin hiekkatietä joka johdatteli pois
kylästä.
Päivä oli harmaa, tuulinen ja
märkä, kiiruhdin poissa tolaltani, uupuneena, en
saanut
henkeä… Olin kuolemaisillani,
siltä se tuntui, olin menettämässä
järkeni ja
se tappaisi minut. Oli päästävä
ulos, pois… Lopulta en kuitenkaan voinut tehdä
sitä,
kai olin tiennyt sen jo
ennen kuin lähdin ja jonkin aikaa, joitakin minuutteja katsoin
turtana
hiekkatietä edelläni; tietä vapauteen.
Mutten voinut,
sisaruksistani oli tullut
elämäni, ainut keino lähteä oli
heidän
kanssaan… Palasin, kai he aavistivat mitä
miltei olin tehnyt sillä eivät eronneet
viereltäni koko
loppupäivänä. Kukaan
meistä ei sanonut sitä ääneen,
mutta luulen,
että hekin tunsivat sen.
Ehkä
Jumala rankaisee minua synnistäni... Minä miltei
lähdin,
miltei.
Seinä
on
lähes valkoinen.
Räpytän
silmiäni, yritän olla tuntematta kylmiä
käsiä
jotka
liikkuvat alastomalla ihollani. Seinä… Lika
muodostaa
kuvioita; miltei erotan
kasvot yhdestä… Huulet liikkuvat kuin puhuakseen,
joutsen… Katsoimme ennen
pilviä taivaalla, kuvat joita ne muodostivat kiehtoivat minua.
On
kylmä, miksi
on niin kylmä? Kuulen heidän puhuvan, mies
valkoisessa takissa, nainen… Kuvat
seinällä
muodostavat pariskuntia jotka
tanssivat, suljen silmäni ja näen heidät,
kuulen miltei
musiikin. Erotan heidän
kasvonsa, he nauravat, lämmin kesätuuli…
Se miltä
kostea ruoho tuntui paljaiden
jalkojen alla… vesi, kosketus peilityynelle pinnalle, minua
kiehtoi se kuinka
kosketus rikkoi sen harmonian.
Äkkiä
päälleni suihkuaa kylmää
vettä,
rääkäisen ja yritän suojata
alastonta vartaloani siltä, vapisen ja vaikerran,
kylmä… on niin kylmä…
Valkoista, valkoista kaikkialla, sekoittuu punaiseen…
Äiti,
kaipaan oman äitini
syleilyyn.
Ääniä,
tuntematonta kieltä, veden suihkuaminen lakkaa ja
kädet
vetävät minut ylös. He kuivaavat ja pukevat
minut,
vaatteet ovat liian isoja…
Seuraava
huone on
pimeä, käteni ovat sidottu selkäni taakse ja
istun polvillani lattialla, en voi liikkua sillä
köysi
ranteistani on
kiinnitetty sidottuihin nilkkoihini. Ei hyötyä, olen
yksin ja
odotan kunnes
hirviöt tulevat uudestaan luokseni.
En ole
varma ajasta,
kuuntelen ääniä huoneen ulkopuolelta,
odotan.
Tutuksi käynyt pelko kuristaa kurkkuani, epätoivon
kyyneleet;
on niin pimeää.
Ajattelen isääni, näen hänen
hymyilevät
kasvonsa mielessäni ja yritän pitää
kiinni siitä kuvasta. Ehkä on mahdollista sulkea
mielensä ja paeta, niin että
ruumis jää, mutta mieli on jossakin muualla? Jossakin
missä ei tunne?
Olen
nälkäinen ja
väsynyt, luulen oksentavani…
Kaikki on
niin
epätodellista, avaan silmäni vain todetakseni
että
pimeys on yhä ympärilläni. Havahdun
kaukaiseen, mutta
alati lähestyvään
askelten kopinaan puisella lattialla. Joku on tulossa…
Tämä on kuin unta,
painajaista, tämä on liian
hirvittävää
ollakseen totta! Täällä olen ainoastaan
esine niille, jotka minut vangitsivat.
Ovi
aukenee narahtaen ja
tulijan mukana tulee myös valo. En
kuitenkaan katso, en halua nähdä tai tuntea, en
enää…
Mies tulee
lähemmäksi, puhuu kieltä jota en
ymmärrä,
mutta hänen
äänensä on lempeä, miltei
yhtä lempeä
kuin… Epäröiden katsahdan ylös;
ruskeasilmäinen mies, hän joka piti huolta minusta ja
nyt
kyseenalaistan hänen
motiivinsa. Mies polvistuu vierelleni ja osa minusta haluaa
perääntyä, hän
hymyilee surullisena mutta rauhoittavasti. Hän kantaa
käsissään
soppakulhollista ja vatsani murahtaa rukoillen
täytettä.
Hän
puhuu naurahtaen
kevyesti, ottaa lusikan ja tuo sen suuni
lähelle. Ehkä
se on myrkytetty? Mietin ja
katson häneen
epäillen. Mies
nyökkää ja
puhuu jälleen jotakin, tuo lusikan omaan suuhunsa ja maistaa.
Hän hymyilee
tarjoten lusikkaa jälleen minulle. Vaikka olen yhä
epävarma, päätän maistaa
keittoa; nälkä ottaa vallan vaistomainen halu
selviytyä.
Syön,
annan vieraan syöttää minua. Hän on
kuitenkin ainut
näistä vihollisista, joka
on osoittanut jotain ystävällisyyttä minua
kohtaan.
Kuitenkin, kaikella on aina
hintansa, eikö?
Alexander:
Olemme
vanhassa
koulurakennuksessa, joka on otettu armeijan
käyttöön. Kaikesta
päätellen tulemme olemaan
täällä pidempään.
Kävelen kohti
huonetta kantaen soppakulhollista, oven edessä seisahdun ja
huokaisen. Tiedän
mitä minulta odotetaan ja tiedän sen olevan liikaa.
Poika on
polvistuneena
patjalle; kädet ja jalat sidottuna niin
ettei asento voi olla mukava sillä se ei salli juuri ollenkaan
liikettä.
Lähestyn epäröiden, poika välttelee
katsettani.
Hänen ylisuuri paitansa putoaa
hänen olkapäältään ja
paljastaa ihoa.
”’Olet varmasti
nälkäinen,” puhun vaikka
tiedän ettei hän voi
ymmärtää. Polvistun
hänen vierelleen ja saan hänen
kiinnostuksensa. Kuulen hänen vatsansa murisevan ja vaikka
tilanne
ei millään
tavoin ole naurun arvoinen en voi pidätellä
pehmeää
naurahdusta, joka pakenee
huuliltani.
“Otan
tuon
myöntävänä vastauksena,”
hymyilen
lempeästi ja tuon
lusikan lähemmäksi hänen huuliaan. Poika
mulkoilee minua
epäillen kuin loukkuun
jäänyt eläin. ”Kaikki on hyvin, se
on vain ruokaa.
Mutta ymmärrän, että olet
peloissasi,” nyökkään ja
päätän
maistaa soppaa ensin. ”Näetkö? En
yrittäisi
myrkyttää sinua, en ole
täällä
satuttaakseni.” Hymyilen mahdollisimman
rauhoittavasti ja tuon lusikan uudelleen hänen huuliensa
eteen.
Lopulta
epäröiden hän maistaa sitä pidellen
katseensa
tiiviisti minussa kuin
tarkkaillen äkillisiä
vääriä liikkeitä
joita saattaisin tehdä. Jatkan kuitenkin
hänen syöttämistään
rauhallisena ja toivon
voittavani hänen luottamuksensa.
’”Tiedän,
että olet yhä nälkäinen,
yritän tuoda sinulle
jotakin
lisää ennen
yötä,”’ selitän ja
lasken kulhon alas. Huokaan ja katson
ympärilleni huonetta. Laudat peittävät
ikkunoita,
kamiinassa palaa tuli. Katson
poikaa uudestaan. ”’He odottavat, että
minä…”’ aloitan ja hän
katsoo minua
varoen, huokaan. ”’Tämä on
hullua…”’ Katson hänen
kasvojaan, pehmeitä
piirteitä, silmiä jotka ovat
epäilevät ja
kimmeltävät surusta ja tiedosta joka
on liian paljon 15-vuotiaalle. ”’Olet hyvin kaunis,
‘” puhun ajatukseni ääneen.
”’Mikä nimesi on?” Kysyn, mutta
hän pysyy
vaiti, ei hän tietenkään voi
ymmärtää.
’”Alexander,’”
sanon ja osoitan rintaani. “’Nimeni on Alexander,
entä sinun?”’ kysyn ja osoitan
häneen, mutta
hän kääntää kasvonsa
poispäin eikä
vastaa. Nyökkään enemmän
itsekseni, hän
saattaa ymmärtää, mutta voinko
syyttää häntä siitä,
että hän
valitsee mieluummin hiljaisuuden?
Katson
häntä
pitkään, haluaisin kertoa hänelle kuinka
pahoillani
olen, pahoillani siitä mitä hänelle on
tehty, etten voi
ymmärtää hänen
kieltään
ja etten voi tehdä mitään auttaakseni. Mutta
mitä
hyötyä siitä olisi?
Yksinäinen kyynel muodostuu hänen
silmäkulmaansa ja
valuu alas poskea pitkin
hänen huulilleen. Hän vavahtaa, hengitys vapisee,
poika
välttelee yhä
katsettani ja katson avuttomana kun lisää
kyyneleitä
alkaa valua hänen
kalpealla pehmeällä ihollaan.
”’Olen
pahoillani,”’ kuinka
säälittävää!
– Ajattelen, ei hän
anteeksipyyntöä tarvitse ja silti se on parasta
mitä
voin tarjota. Hänen
huulensa tiukentuvat ja hän pitää katseensa
itsepäisesti lattiassa. Minä ja
typerä käteni kurottautuu
pyyhkimään
kyyneleitä hänen kasvoiltaan jolloin hän
hätkähtää, silmät suurina
ja vauhkoina;
säikky eläin joka ei voi paeta
kosketusta.
“’En
halua
satuttaa sinua,”’ Puhun lempeästi ja
toivon
rauhoittavani hänet. ”Kaikki on
hyvin,”’ jatkan
hyväillessäni pehmeää ihoa.
Minu ei
tulisi
sekaantua… Vedän käteni taakse,
näen
hämmennyksen
ja pelon vihreistä silmistä jotka vangitsevat minut
ja… Minun ei tulisi
sekaantua… Mitä mahdollisuuksia pojalla on
selvitä?
Ajatukseni
häiritsevät minua, nousen ja katson
poispäin.
Tiedän
mitä he odottavat minulta…
Katson
poikaa uudestaan;
hän on niin avuton ja hento, niin nuori…
Hän
katsoo minuun silmät yhä kimmeltäen surusta
ja kivusta,
uteliaisuudesta ja ehkä
jopa toivosta?
”’En
voi auttaa sinua!”’ Huudahdan
miltei turhautuneena. “’En
voi,”’ lisään rauhallisemmin.
”’Olen
jo liian sekaantunut tähän, en voi auttaa
sinua vaikka haluan. Jos autan sinua niin asetan itseni vaaraan. Minut
on aikeissa
ylentää, ymmärrätkö? Minun
on tarkoitus
mennä naimisiin sodan päätyttyä,
perin
suuren omaisuuden isältäni. Jos autan sinua, se
maksaa
minulle tuon kaiken ja
enmmän, se maksaa minulle koko
elämäni!”
Yritän selittää, ehkä
vakuuttaakseni
itseni.
”’He
odottavat,
että otan sinut… tulin tänne
jotta..”
Henkäisen
syvään. ”’Ottamaan nautintoa
sinusta.
Mutta minä,”’ Poika, jonka silmät
ovat yhä
täynnä kyyneliä kallistaa
päätään
kuunnellessaan minua. Miltei onnistun puijaamaan itseäni,
että hän ymmärtäisi
sanojani, toivoisin hänen
ymmärtävän.
”’En halua satuttaa sinua, et ansaitse
sitä, toivon… Jos olen rehellinen, en
tiedä mitä
tehdä.”’ Huokaan.
”’Valehtelisin
jos väittäisin etten halua koskettaa sinua, koska
haluan
sitä… Sinä olet… olet
niin kaunis.”’ Hän tarkkailee minua
yhä,
siirtää painoaan hieman. ”’Sinun
on
epämukava olla… tietenkin… Kuinka
typerää
minulta, ehkä voin sentään auttaa
sinua siinä.”’ Lähestyn hitaasti
ja polvistun
uudelleen hänen viereensä. Kun
kurottaudun koskemaan häntä, hän vaikertaa
ja koettaa
perääntyä. ”’En satuta
sinua, lupaan…”’ Kerron rauhallisesti
ryhtyessäni avaamaan köysiä; olisihan
minun tehtävä tämä muutenkin jos
tekisin sen
mitä minun pitäisi.
”’Sattuuko
sinuun?”’ En oikeastaan tiedä miksi jatkan
puhumista
hänelle, ehkä se rauhoittaa minua? Rauhoittaa
syyllisyyttä jota tunnen? “’Minä
lupaan yrittää tehdä olosi ainakin
mukavammaksi. Tiedän, ettei se ole
paljon, mutta…” Vilkaisen hänen kasvojaan
nopeasti
samalla kun vapautan hänen
kätensä. Hyväilen ranteiden ihoa
hellästi ennen
kuin siirryn avaamaan köyden
nilkkojen ympäriltä. Poika vaikuttaa liian heikolta
edes
ajatellakseen pakenemista
ja saatan käsitellä häntä helposti;
hän
vapisee mutta pysyy aloillaan,
tarkkailee.
”’Olen
pahoillani, että joudun sitomaan sinut uudelleen, toivon
että olosi on kuitenkin
miellyttävämpi,”’
Selitän tuodessani hänen
ranteensa hänen eteensä ja sitoessani ne
löysemmin kuin
aiemmin, jonka jälkeen
sidon hänen nilkkansa. ”’Nyt voit
käydä
makuulle, jos tahdot.”’ Hymyilen hieman
ja huomaan hänen katsovan minuun nyt uteliaammin
enemmän kuin
peläten.
”’Minun
tulisi
mennä nyt, mutta… Tulen takaisin ennen
yötä, tuon
sinulle lisää ruokaa. Ehkä onnistun saamaan
sinulle
myös leipää.”’ Nousen
ylös
hitaasti. ”’Minä todella olen
pahoillani,”’ sanon vielä kerran ennen
kuin
lähden.
Tiedän,
etten voi
kääntää selkääni
nyt ja ongelmia seuraa
varmasti. Mutta mitä voin tehdä? Minulla ei ole
aavistustakaan.
Web published: My Secret Shore
© KOLGRIM 2006 - 2010