12.luku

Elias:

Kirpeä kevät tuuli tuntui ihanalta ja tervetulleelta ihoani vasten. Kuin lapsi leikin jäljellä jääneellä lumella ja löysin hetken onnea. Lumea ei ollut enää paljoa jäljellä, huhtikuu lähestyi ja tunsin onnea siitä että saatoin nähdä kevään kauneuden viimeistä kertaa.

Hengitin syvään, aika oli karkaamassa käsistäni; tunsin sen ja halusin nauttia viimeisistä hetkistäni. Tunnustelin märkää maata käsieni alla ihmetellen sen koostumusta, kunnes lopulta nojauduin ja hengitin keuhkoihini sen raikasta tuoksua. Kun katsoin kohti mökkiä, näin Alexanderin kuistilla ja hän loi minuun uteliaan, mutta huvittuneen katseen. En usko että koskaan olin ajatellut toista ihmistä yhtä kauniina, kuin ajattelin Alexanderia sinä hetkenä, auringon säteet tuntuivat halaavan häntä joka puolelta; hän oli komea, henkeäsalpaava ja vahva. Se hetki oli kummallinen, sanoin kuvailematon rauha täytti sisimpäni, aavistin oman kuolemani ja kaikki aistini olivat terävöityneet; se miltä ilma tuoksui, miltä lumi tuntui sormieni välissä, kosteat ruohonkorret ja ilman viileys, Alexander; Sascha. Rakastin Saschaa, kun katsoin häneen, tunsin sen selvästi ja hymyilin vaikka samalla tiesin ajan käyneen jo vähiin, Alexander oli kuitenkin vahva ja selviäisi; tiesin sen.

 Taivas oli vaaleansininen sinä päivänä, auringonsäteet lämmittivät jo ja kohotin käsivarteni taivasta kohden, suljin silmäni ja hymyilin. Alexander ehkä ajatteli minun menettäneen järkeni, kun siirsin katseeni häneen, hän lähestyi hitaasti päätään kallistaen.

“Näen pian vanhempani, tunnen sen.” Kuiskasin syyni sille miksi hymyilin, vaikkei hän voisi ymmärtää. “Älä pelkää Sascha,” kuiskasin katsoessani kohti metsää missä uskoin rajan sijaitsevan. “Ikävöin kyllä kotia,” sanoin Alexanderin seisahtuessa viereeni.

“’Meidän on syytä jatkaa matkaamme, on vaarallista jäädä,”’ hän kuiskasi ja ymmärsin hänen yhä toivovan että voisi pelastaa henkeni. Nousin hitaasti. “’Odota, haen viltit ja laukkuni…”’ Katsoin kuinka Alexander juoksi mökkiä kohden ja se oli hetki jolloin kuulimme heidät; lähestyvä armeija, he eivät olleet omiani, näin heidät kohdasta jossa seisoin. He eivät vielä nähneet meitä, mutta tiesin olevan liian myöhäistä paeta. Vaikka itse olisin ehkä onnistunut, Alexander olisi jäänyt kiinni ja minun oli tehtävä valinta, joka loppujen lopuksi oli yllättävän helppo.

Hän katsoi minua kohden; kauhunsekainen pelko silmissään ja näin kuinka yhä hän halusi kieltää todellisuuden. Sascha juoksi luokseni koettaen saada minua liikkumaan.

“’Juokse Elias! Juokse! Selviät kyllä!”’ Hän usutti, mutta pudistin päätäni surullisena.

“On liian myöhäistä,” kuiskasin. “Mutta sinulla on vielä mahdollisuus.” Lisäsin ja katsoin kohti lähestyviä miehiä. Tein ainoan asian joka mieleeni pälkähti; huusin, huusin apua omalta armeijaltani jonka tiesin olevan kaukana ja kun Alexander katsoi minuun järkyttyneenä, yhä yrittäen saada minua juoksemaan kanssaan, aloin kamppailemaan häntä vasten. Kutsuin Alexanderia likaisimmilla nimillä joita keksin; Ryssä sika, paskiainen, kirosin tavalla joka olisi saattanut äitini häpeään.

Alexander ei ymmärtänyt, hänen kasvonsa paljastivat hänen järkytyksensä; miksi kiinnitin huomiota? Miksi taistelin häntä vastaan? Löin avokämmenellä Alexanderin kasvoja, pakotin hänet osoittamaan aseensa piipun itseäni vasten ja hänen pudistaessaan päätään epäuskoisena jatkoin huutoa ääneen; kuiskaten rukouksia että hän ampuisi minut heidän edessään. Alexander ei kuitenkaan vieläkään halunnut nähdä väistämätöntä kuolemaani, enkä oikeastaan voinut syyttää häntä haluttomuudesta viedä sitä loppuun itse.

“Senkin sairaat perverssit!” Kyyneleet kohosivat silmiini, he saattoivat jo nähdä meidät. “Te saamarin siat!” Henkäisin ja Alexander seisoi yhä jähmettyneenä paikoilleen, rukoilin, että hän ymmärtäisi minun yrittävän pelastaa hänen henkeään. “Huijasin teitä kaikkia!” Nauroin hulluna ja peräännyin. “Helvetti! Lapsi pakeni teiltä paskiaisilta! Perkeleen Ryssät!” Näin aseiden piippujen jo osoittavan minua ja rukoilin laukausta joka veisi henkeni.

 Näin heidän ilmeistään; sairaasta tavasta hymyillä, etteivät he antaisi armollista kuolemaa minulle. Rauhallisuus, jota olin aiemmin tuntenut, katosi sen sileän tien. Huutoni muuttuivat epätoivoiseksi itkuksi; nämä eivät voineet olla ihmisiä, nämä olivat hirviöitä. Viisi miestä lähestyi, viisi joiden kaikkien muistin käyttäneen minua aiemmin omaan nautintoonsa. Pudistelin päätäni perääntyessäni ja kirotessani heitä, vannoen heidän päätyvän helvettiin.

 Lopulta käännyin ja aloin juosta; ampukaa minut, olkaa kilttejä ja ampukaa minut, päättäkää elämäni, kunhan ette vie minua takaisin! – Rukoilin mielessäni, mutta hirviöt eivät antaneet minulle toivettani todeksi. Mies ilmestyi eteeni kuin tyhjästä ja törmäsin häneen kaatuen selälleni märälle lumelle. Hän veti minut ylös nopeasti ja nauroi synkästi, tiesin, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää ja sylkäisin hänen kasvoihinsa; minkä johdosta mies löi minua kasvoihin saaden nenäni vuotamaan verta. Estin itseni huudahtamasta kivusta, sillä tiesin heidän odottavan sitä.

 Mies raahasi minua eteenpäin muiden luokse, Alexander heidän joukossaan ja rukoilin, että hän ymmärtäisi mennä näytökseni mukana; se oli ainut keino pelastaa hänen henkensä, tiesin, että omat päiväni olivat jo luetut.

 He pakottivat minut sisälle autoon, Alexander jäi muiden kanssa ja auton käynnistyessä katsoin taakseni huolestuneena. Rukoilin, että he uskoisivat, ettei Alexander ollut yrittänyt karata, mutta ehkä vain lähtenyt minun, karanneen vangin perään?

 Aurinko paistoi yhä, kyynelet valuivat ääneti kasvoillani, katsoin ulos ja yritin ikuistaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan luonnosta jonka näin, tiesin näiden maisemien olevan viimeisiä jotka silmäni näkisivät. Ajattelin pieniä sisaruksiani ja hymyilin, saatoin vaikuttaa hullulta vangitsijoistani, mutten enää välittänyt. Ehkä pelkoni sai naurun pyrskähdyksen nousemaan sisältäni ja hetken nauroin kunnes jälleen itkin.

 Aino ja Olavi olivat elossa, tunsin sen, he jatkaisivat elämäänsä ja kasvaisivat, he olisivat onnellisia; minun täytyi uskoa niin.

 
Alexander:

 Sen ei ollut pitänyt mennä näin, tämä ei ollut suunnitelma. Olin turta sisältä enkä ymmärtänyt; kuinka he löysivät meidät näin nopeasti?

Seison keskellä huonetta, hänen pöytänsä edessä, tuijottaen lattiaa. En tiedä mitä minulle tapahtuisi nyt, tiedän vain, että Elias teki sen vuokseni, epäonnistuin pelastamaan hänet ja Elias…

 “Poika käyttäytyi kuin hullu… Hän oli karannut. Volkov lähti hänen peräänsä kerrottuaan asiasta minulle ja korpraali Nikitinille,” Nikitinillä Vladimir tarkoitti Sergeitä ja minulla ei ollut aavistustakaan miksi Vladimir valehteli puolestani, mutten pitänyt siitä ja silti en kieltänyt asiaa. Kieltäminen olisi tarkoittanut kuolemaa enkä ollut varma oliko se osa heikkouttani, että valitsin pysyä hiljaa. Liian monta ääntä päässäni, liian monta ajatusta; useat niistä pyörien Eliaksen ympärillä, siinä mitä hänelle tapahtuisi. “Volkov uskoi voivansa saada pojan takaisin ennen kuin tämä ehtisi kovin pitkälle, päätin kuitenkin hälyttää muut.”

“Viisaasti toimittu Sadov,” Luutnantti myönteli ja lopulta istui alas hymyillen ottaessaan kynän ja alkaessaan pyöritellä sitä sormiensa välissä. “Jos hän olisi paennut, olisimme kaikki vaikeuksissa,” hän jatkoi ja katsoi minua kohti, yritin parhaani pitääkseni hänen katseensa. “Te muut voitte mennä, haluan puhua Volkovin kanssa.” Hän sanoi rauhalliseen sävyyn ja kuuntelin huoneesta poispäin kantautuvia askelia, ovi sulkeutui muiden perässä ja olimme kahden.

“No…” Luutnantti hymyili ja kallisti päätään. “Alexander, olethan sinä aina ollut hieman typerä, etkö niin?” Hän virnisti. “Noh, älä näytä niin huolestuneelta. Poika on nyt täällä, eikä hän enää pääse pakoon, mutta ymmärrät varmaan, etten voi enää uskoa hänen vartioimistaan sinulle.” Tunnen oloni pahoinvoivaksi enkä hetkeen löydä ääntäni, uskon hänen tietävän totuuden.

“Mitä hänelle tapahtuu nyt?” Pakotan itseni kysymään. 

“Huomenna pidän pienimuotoisen… yksityistilaisuuden, odotan sinun olevan paikalla Alexander ja tämä ei ole pyyntö.” Hän hymyilee sairaalla tavalla joka saa vatsanpohjani kääntymään. “Voit pitää itseäsi onnekkaana, poikaseni. Rangaistuksesi huolimattomuudestasi voisi olla kovempi, mutta isäsi kunnian vuoksi annan tämän mennä läpi sormien.”

Nyökkään hieman jäykästi. “Voinko mennä nyt?” Kysyn, voin vain vaivoin estää itseäni huutamasta, en kestä tätä pelkoa Eliaksen kohtalosta.

“Voit,” hän vastaa mutta juuri kun olen avaamassa ovea, hänen äänensä pysäyttää minut. “Huomenna olet paikalla ja katsot, katsot sen kaiken.” Hän sanoo oudolta tuntuvan rauhalliseen sävyyn ja suljen silmäni tukahduttaen haluni itkeä. Tiedän, että hän tietää ja tämä rangaistukseni on kuolemaa pahempi. Kaksi miestä odottaa oven takana ja käskevät minut mukaansa, ymmärrän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa nähdä Eliasta ennen huomista, ymmärrän mitä silloin tulee tapahtumaan ja pystyn vain vaivoin pitämään itseni pystyssä ja kävelemään, kipu kuristaa sisimpääni enkä voi puhua siitä ääneen, en voi tehdä mitään.

Jumalaa ei ole olemassa, jos olisi, Hän ei voisi antaa tällaista tapahtua, eihän?

13.luku

Elias:

Huone, johon minut vietiin, ei ollut sama jossa olin viettänyt kaikki ne viikot, yllätyksekseni huoneessa oli myös toinen vanki lisäkseni. Kun ovi sulkeutui ja mies kääntyi, näin ensimmäiseksi vain hänen univormunsa joka paljasti hänet suomalaiseksi. Jopa tässä synkässä tilanteessa tunsin hetkellistä helpotuksen sekaista iloa.

 “Elias?” Kohotin katseeni ja lähestyin epävarmoin askelin, tuskin uskoin silmiäni.

“Eerik, kuinka…?” Pudistin päätäni katsellessani isäni ystävää ennen kuin riensin halaamaan häntä; tuntui hyvälle ja väärälle samaan aikaan nähdä hänet siinä. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja puhkesin kyyneliin.

“En tiedä, minä en tiedä…” toistin ja se oli totuus, en ymmärtänyt miksi kohtaloni oli tuonut minut tänne.

“Olet liian nuori…” Hän kuiskasi. “Mitä tämä oikein on?” Hän kysyi ja alkaessani vapista kylmyydestä, hän riisui takkinsa ja asetti sen olkapäilleni, hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme. “Kaikesta siitä mitä olen nähnyt tässä sodassa, sinun näkemisesi täällä on oudoin,” Hän puhui. “Kerro kuinka tämä on mahdollista?”

“He veivät minut… Oli tammikuu,” kuiskasin. “Olen ollut täällä tammikuusta.”

Eerik pudisti päätään hämmentyneenä. “Olet vasta 15, ei sinun kuuluisi olla täällä,” hän totesi. “Hyvä Jumalani, mitä he ovat sinulle tehneet?”

En voinut sanoa sitä, ehkä hän ymmärsi sen sillä oli pitkään hiljaa, mutta kumpikaan meistä ei sanonut sitä ääneen. Eerik nielaisi raskaasti.

“He pääsivät yllättämään meidät pari yötä sitten, monia kuoli…” Hän aloitti. “He ottivat meistä neljä, kaksi ammuttiin, neljäs, hän oli kovin nuori… He veivät hänet, en tiedä minne ja…” Hän nielaisi uudestaan ja suljin silmäni hetkeksi, saatoin arvata mitä nuorelle sotilaalle oli tehty ja aloin vapisemaan kovemmin. Eerik halasi minua. “En ymmärrä tätä,” hän toisteli.

“Äiti oli sairas… he tulivat ja veivät minut…” Kuiskasin. “Eerik, minua pelottaa… He tappavat minut, tiedän sen.”

“Tämä ei voi olla totta,” hän kuiskasi. “Tämä on väärin,” hän ei irrottanut otettaan minusta.

 Minuutit muuttuivat tunneiksi, istuimme lattialla, oli kylmä ja Eerik yritti pitää minut lämpimänä halaten minua rintaansa vasten. Jokaisella hetkellä levottomuuteni kasvoi, oli liikaa aikaa pohtia edessä odottavaa kuolemaa.

 “Luuletko, että taivasta on olemassa?” Kuiskasin rikkoen sen hiljaisuuden joka välillemme oli laskeutunut.

 “Totta kai on,” Eerik vakuutti, ehkä yritti lohduttaa, ehkä halusi uskoa siihen myös.

“Olen tehnyt syntiä,” kuiskasin.

“Jokainen on. Täällä olet viaton ja olet vasta lapsi, Elias… Se on ohi pian…” Hänen äänensä oli murtunut, mutta arvostin sitä, ettei hän yrittänyt valehdella kaiken järjestyvän. Kai hän tiesi kuolevansa myös. “Tiesitkö, näytät hyvin paljon äidiltäsi,” hän kuiskasi ja katsoi alas minuun, hän yritti hymyillä mutta näin hänen vaivaantuneen katseensa. “Isäsi oli niin ylpeä sinusta, kaikista teistä. Hän rakasti äitiäsi kovin.” Hän nielaisi uudestaan. “Älä pelkää…”

Rukoilin hiljaa, että sisarukseni olisivat kunnossa, että Alexander olisi turvassa; vain heillä oli enää merkitystä.

En nukkunut sinä yönä, kuten ei myöskään seuralaiseni. Me odotimme ja pelkäsimme ja juuri kun miltei vaivuin uneen kuulin askeleiden lähestyvän huonetta ja pelästyin. Tarrasin Eerikin paidasta, joka suojelevasti piteli minua rintaansa vasten, katsoimme kohti ovea joka lopulta narahti auki. Pimeys rikkoutui kirkkaan valon tulviessa sisään, kolme miestä osoitti aseensa meitä kohden.  

“Liiku poika, Luutnanttimme on kutsunut sinut luokseen.” Yksi heistä virnisti ja tarrasin vain kovemmin isäni ystävästä järjettömän pelon vallatessa minut. Nousimme hitaasti.

“Ette vie häntä mihinkään! Hän on vasta lapsi! Luojan tähden päästäkää hänet takaisin kotiinsa jonne hän kuuluu!”

“Hiljaa! Päästä irti pojasta!” Kun Eerik kieltäytyi, yksi miehistä astui lähemmäs ja repi minut irti hänestä. Huusin, paniikki otti minut valtaansa ja pelkäsin sitä kipua ja kidusta jonka tiesin odottavan.

“Teillä ei ole oikeutta! Hän on vasta lapsi!” Kuulin Eerikin yhä huutavan kun minut johdateltiin väkivalloin ulos huoneesta, yksi miehistä jäi Eerikin kanssa.

 Huutoni kaikuivat käytävillä minun potkiessa ja tapellessa heitä vasten jotka minua pitelivät. Mikään ei auttanut, minut tuotiin tutumpaan huoneeseen jossa minut riisuttiin kovakouraisesti ennen kuin pestiin. Nainen oli paikalla, hänen kätensä olivat kylmät ja hän oli vaiti, hänen ilmeensä oli vakava, ehkä hivenen surullinen, en ollut varma.

He pesivät minua ja tiesin kyllä mitä varten, halusin oksentaa. Kuulin heidän puhuvan ja naisen ääni oli hermostunut ehkä jopa järkyttynyt ja katsoin heitä haluten ymmärtää ja samalla toisaalta en halunnut.

“Kävele tuon pöydän luokse ja kumarru,” toinen miehistä sanoi lopulta ja pudistin päätäni, pitelin pyyhettä joka minulle oli annettu kuivatakseni itseni.

“Ei,” sanoin ja kyyneleet valuivat poskiltani huulilleni jolta saatoin maistaa niiden suolaisuuden.

“Kiität minua myöhemmin, tee se.” Hän vaati, mutten lopulta uskonut kiittäväni ketään. Tottelin turtana; mitä hyötyä oli enää taistella?

 Henkäisin tuntiessani naisen koskettavan selkääni, hän puhui minulle ensimmäistä kertaa jotakin ja hänen äänensä oli hellä. Tunsin öljyn ihollani, sen makean tuoksun, hänen kätensä liikkuivat vartalollani ja tunsin suurempaa nöyryytystä kun hän alkoi hieroa öljyä pakaroideni väliin, lopulta työntäen sormensa sisääni. Jotenkin hänen kosketuksensa tuntui nöyryyttävämmältä kuin heidän, nainen oli hellä ja silti minua kuvotti. Pelkoni oli tosi; he raiskaisivat minut ennen kuolemaani ja naisen täytyi tietää tämä.

Pukeuduin vaatteisiin jotka minulle annettiin; pitkä, valkoinen puuvillapaita ja harmaat housut. Öljyn tuoksu leijaili ylläni ja sai minut voimaan pahoin; se oli heidän mielihyväkseen, ei todellakaan minun.

Olin liian uupunut huutaakseni enää kun minut johdatettiin hänen toimistoonsa. Toivoin enää vain ihmettä, joka soisi minulle nopean kuoleman.

Hän ei ollut paikalla, mutta mies jonka tunnistin Saschan ystäväksi oli.

“Luutnantti tulee tänne pian,” Mies joka saatteli minut huoneeseen, sanoi ja nyökkäsi Saschan ystävää kohden. “Hän vartioi sinua.” Ja niin meidät jätettiin kahden huoneeseen. Mies näytti väsyneeltä ja surulliselta, vilkaisin aseeseen jota hän piteli.

“Olen pahoillani,” hän kuiskasi ja nyökkäsin. Katsoin ulos, sitten kohti pöytää; papereita ja kyniä sen päällä; lähestyin.

“Jos kirjoitan hänelle, voitko varmistaa, että hän saa kirjeeni?” Anoin käheällä äänellä ja mies vilkaisi hermostuneena ovea.

“Kiirehdi sitten,” hän pyysi. 

Istuin alas, otin palan paperia ja kynä ja henkäisin syvään ennen kuin aloin kirjoittamaan.

 Kirjoitin vielä toisen kirjeen kiireellä ja suljin sen ensimmäisen sisään ennen kuin annoin sen miehelle.

“Kun se on ohitse…” Aloitin. “Pyydän, että käännät sanani hänelle.” Mies nyökkäsi ja katsoin hänen sujauttavan kirjeeni taskuunsa. Tunsin kummallista tyhjyyttä, tuntui oudolta ajatella että olisin pian kuollut.

Askeleet lähestyivät huonetta ja nousin ylös nopeasti. Siirsin katseeni lattiaan ennen kuin ovi aukeni.

“’Jätä meidät kahden,”’ Kuulin pedon sanovan ja nielaisin oven avauduttua ja sulkeuduttua Alexanderin ystävän perässä. Hirviö lähestyi. 

Hän tarttui leuastani ja pakotti minut katsomaan ylös. “Näytät hyvälle tänään,” hän virnuili ja hänen epämiellyttävä hengityksensä puhalsi päin kasvojani. Hänen toinen kätensä siirtyi lantiolleni josta se jatkoi matkaansa yhä alemmas. Hän painautui minua vasten vangiten minut itsensä ja pöydän väliin. Hänen karhea kätensä hakeutui paitani alle, silitteli alastonta vatsaani ja sai minut vavahtamaan.

“Et taida pitää kosketuksestani, poika?” Hän kiusoitteli. “Toivot varmaan, että se olisi Volkov joka sinua koskettaisi näin? Uskon niin. Haluat Alexanderin työntyvän syvälle sinuun, sellainen pikku lutka sinä olet.” Hän toi kätensä housujeni sisään ja onnistui työntämään sormensa sisälleni; itkin ja vapisin kuvotuksesta. “He tekivät hyvää työtä valmistamaan sinut.” Hän huokaisi, hyväillen huulillaan poskeani samalla kun työnsi sormeaan sisään ja ulos minussa. Tunsin hänen jäykistyneen elimensä reittäni vasten.

“Tulee pitkä ilta,” hän hymyili iljettävästi. “Alexander on paikalla, ehkä hän jopa ottaa sinut vielä viimeisen kerran. Sinä haluaisit sitä, etkö niin?” Pudistin päätäni jolloin hän nauroi. “Tiedän kyllä salaisuutenne, mutta älä pelkää; annan hänen elää,” mies kuiskasi. “Otat kivun hänen puolestaan, etkö?” Tunsin sydämeni takovan kiivaasti pelon kasvaessa, kuinka monta tuntia? Kuinka paljon kipua? Halusin sen olevan ohi, halusin lakata tuntemasta ja vain kadota. “Etkö niin?” Hän toisti ja sai minut havahtumaan siihen hetkeen; Alexanderin puolesta... Nyökkäsin hiljaa päätäni, kyyneleiden valuessa alas kasvojani.

“Jos olisin parempi mies, saattaisin liikuttua tästä, mutten ole. Ehkä rankaisen Alexanderia myöhemmin, jos ymmärrät mitä tarkoitan…” Inho täytti minut ja katsoin häneen epäuskoisena, hän ei voisi? Ei minun Saschaani ja kuitenkin tiesin hänen voivan tehdä mitä tahansa halusi. Tein hiljaisen päätöksen; en ollut varma miten sen tekisin mutta raahaisin hänet mukanani kuolemaan jotenkin, kostaakseni kaiken ja estääkseni miestä satuttamasta Alexanderia tavalla jolla minua oli satutettu.


***************************************************************
(Kerrontatyyli vaihtuu)

Aleksander tunsi olonsa levottomaksi, hän ei ollut kyennyt nukkua tai syödä. Oli pelännyt tätä hetkeä, odottanut raastavan kivun jäytäessä hänen sisintään. Hän olisi halunnut keksiä keinon estämään se mitä oli aikeissa tapahtua, mutta sitä ei tuntunut olevan. Ja niinpä hän seisoi nyt siinä; sydän pamppaillen, kämmenet hioten, tietäen että hetki oli miltei käsillä.

Sergei katsoi häneen, laski kätensä hänen olalleen ja antoi taskumatin josta juoda.

“Näitkö hänet?” Alexander kysyi ja otti tarjotun ryypyn.

“Näin,” mies vastasi väsyneenä.

“Ja? Kuinka hän voi?” Sergei katsoi Alexanderiin surullisena.

“Hyvin toistaiseksi,” hän vastasi ja Alexander katsoi ympärilleen. Hän katsoi toisia miehiä huoneessa, miehiä jotka joivat, nauroivat ja odottivat. Kipu hänen sisällään kasvoi ja hän saattoi vain odottaa sen kasvavan entisestään. “Et voi tehdä mitään pelastaaksesi häntä.” Sergei kuiskasi kuin lukien hänen ajatuksensa.

“Enkö?” Alexander kastoi häneen vihaisena. “Kerroitko heille? Olisin voinut…”

“Vladimir… Hän oli nähnyt teidän lähtevän… Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa…” Mies kuiskasi surullisena. “Sinulla oli parempi mahdollisuus selvitä kuin pojalla.”

“En halua olla täällä… en pysty… Kuinka voin vain katsoa vierestä?” Alexander liikkui hermostuneena, hänen kätensä vapisivat, jälleen hänelle tarjottiin ryyppy joka ei oikeastaan auttanut hänen hermojaan lainkaan. Lopulta hänen huomionsa siirtyi avautuvalle ovelle.

 Poika heitettiin kovakouraisesti lattialle huoneen keskelle ja vaikertaen hän nousi polvilleen kyynelten sumentaessa hänen näkökenttänsä. Hän henkäisi syvään ja antoi katseensa kiertää huonetta jossa hänen elämänsä viimeiset tunnit näyteltäisiin. Hänen kuolemansa ei tulisi olemaan kaunis tai nopea, mutta hän tiesi kuinka se tapahtuisi.

Hän näki miehen, salaisen rakastettunsa ja vilkaisi häneen nopeasti haluamatta paljastaa mitään miehille jotka eivät tienneet. Hän näki tuskan Alexanderin silmistä, pelonsekaisen surun ja saattoi vain rukoilla, että mies pysyisi vahvana, ei ollut mitään mitä Alexander voisi nyt tehdä hänen hyväkseen.

Se olisi voinut olla kaunista, jonain toisena aikana, toisessa elämässä, mutta tässä heillä ei koskaan ollut mahdollisuutta.

Hirviö, joka oli tuonut hänet tähän helvettiin, lähestyi ja vaistomaisesti poika perääntyi. Kuului naurua, osa siitä oli hämmentynyttä, osa julmaa, kaikki eivät edes tienneet mitä tulisi tapahtumaan. Näytös oli sairas; toinen mies toisesta suunnasta, hitaat mutta päättäväiset askeleet poikaa kohden joka jälleen perääntyi, mutta pian suunnat mihin paeta loppuivat kesken. Hänen hengityksensä kulki tiheänä, katse poukkoillen pitkin huonetta jossa hän oli ansassa.  

 Voimakkaat kädet nostivat hänet, pakottivat seisaalleen, vetivät hiuksista pakottaen hänen päänsä taakse samalla kun toiset kädet repivät paidan auki. Sota oli jättänyt miehet katkeriksi ja heidän sielunsa täydeksi vihasta, vihasta joka herätti demonit henkiin heissä jotka alkujaankin olivat olleet niille heikkoja, heissä, jotka olivat aina etsineet tekosyitä.

Poika riisuttiin täysin; karheat kädet koskettelivat vaaleaa, pehmeää ihoa. Hengitys oli raskasta ja ilma huoneessa tunkkainen. Poika sulki silmänsä, mietti kuinka kauan se kestäisi. He tuuppivat häntä, lopulta pakottivat pöytää vasten ja hän huudahti tuskaisesti kun ensimmäinen lävisti hänet, itku vaiennettiin toisen pakottaessa pituutensa hänen suuhunsa. Pojan hento vartalo vapisi, kipu tuntui olevan liikaa eikä se loppunut, hän ei olisi osannut sanoa kuinka moni lopulta raiskasi hänet, mieli antoi hänen paeta paikkaan jossa kipu ja se koko karmeus vaikeni taka-alalle.

Kesä; paljaat jalat ruohikolla, juosten kohti äidin lämmintä syleilyä. Äiti hymyili; isä oli kotona, lapsuuden huolettomat päivät. Leikkiä Emman kanssa järvellä, tyttö nauroi, he juoksivat kohti metsää heidän salaiseen paikkaansa. He uskoivat menevänsä jonakin päivänä naimisiin; he saisivat viisi lasta, maatilan; niin yksinkertaisia unelmia.

Alexanderin syleilyn lämpö, hänen suudelmansa; hän tiesi rakastavansa miestä, niin hullua kuin se ehkä olikin.

Pojan raiskauksen julmuus sai lopulta osan sen katsojista pahoinvoiviksi ja ne muutamat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä kuin etsien jos muut pitivät näytelmää yhtä sairaana, se ei ollut enää hauskaa ja kuitenkaan kukaan ei uskaltanut puuttua.

Alexander vapisi kauttaaltaan, hän tunsi menettävänsä järkensä Eliaksen huudoista ja itkusta, joka loppua kohden vaimeni. Sergei piteli häntä aloillaan kuiskutellen hänen korvaansa, jotta hän pysyisi hiljaa paikoillaan, jos hän puuttuisi, tilanne menisi vain pahemmaksi. Alexander itki, ei voinut estää kyyneleitään; se oli liian hirveää ja tuskallista, kammottavampaa kuin mitä hän koskaan olisi voinut kuvitella.

Hänen sydämensä särkyi osiin joutuessaan todistamaan tapahtuvaa, hän oli varma, ettei kukaan enää voisi kurota palasia yhteen. Sodan kaikista kauheuksista joita hän oli jo todistanut, tämän täytyi olla pahin.

Lopulta poika alkoi jo rukoilla päättämään elämänsä päästäkseen kivusta. Lopulta hän vaikeni, makasi lattialla ruhjottuna, veri tahri hänen reisiään. Pojan silmät olivat puolittain auki, hengitys vaivalloista; ei menisi enää kauaa.

Luutnantti käveli pojan luokse, nosti istumaan syliinsä, haluten lisää vaikka oli jo saanut niin paljon. Poika oli heikko, uusi lävistävä kipu, hirviön omahyväinen hymy. Poika vavahti uneliaasta tilastaan, hänen katseensa laskeutui aseeseen miehen vyötäisillä. Se oli hänen mahdollisuutensa; mies oli liian hukkunut omaan sairaaseen, väkisin otettuun nautintoonsa, liian omahyväinen nähdäkseen rikotun uhrinsa mahdollista vaaraa.
Kukaan ei oikeastaan huomannut kun poika kurottautui aseeseen, odotti miehen saavuttavan orgasminsa ja sitä heikkoa hetkeä jonka se toisi. Viimeinen katse hänen rakastettuaan kohden, väsynyt hymy ja viimeinen hyvästi. Ase tiukasti otteessaan viimeisillä voimillaan, mies murahti nautinnosta täyttäessään hänet ja sillä hetkellä poika nosti aseen ja toi sen miehen vatsalle. Hän hymyili nähdessään kauhunsekaisen epäuskon hirviön silmistä.

”Hyvästi,” poika kuiskasi ennen kuin laukaisi aseen ja mies karjahti tuskasta, maistoi jo veren rautaisen maun suussaan. Kaikki katsoivat tilannetta shokissa ja poika käytti tilannetta toimiakseen nopeasti, ennen kuin he toimisivat, hän nosti aseen ohimolleen ja ennen kuin miehet voisivat riistää hänen henkensä, hän otti sen itse. Ase putosi kolahtaen elottomasta kädestä, vain hetkeä ennen kuin ruumis seurasi iskeytyen lattialle, lasittuneen vihreät silmät katsoivat kohti kattoa, poika makasi verilammikon keskellä viimein vapautuneena kärsimyksestään.

14. luku

Alexander:

Kaikki tuntuu jotenkin hitaalta ja epätodelta, en kuule mitään tai tunne mitään. Ei, se ei ole totta. Tunnen niin paljon, etten voi tuntea, onko siinä edes järkeä? Ei, missään ei ole järkeä, ei nyt kun hän on poissa.

Alaston, turmeltu ruumis verilammikossa. Smaragdinvihreät silmät tuijottavat tyhjyyteen, elämä on poissa. Räpytän silmiäni, mutta näen vain hänen kuolleen ruumiinsa, viimeisen katseen ja väsyneen hymyn.

Luutnantti on kuollut myös, en välitä vaikka muut tuntuvat. Olen iloinen, että hän on kuollut, olisin ehkä tappanut hänet itse jos Elias ei olisi. Alkoholin maku huulillani.

”Juo,” Sergei usuttaa. Missä oikein olen? Missä hän on? Yhtäkkiä en näe enää hänen ruumistaan. On kylmä ja pimeää, miten oikein tulin ulos? En muista kävelleeni. Hoiperran eteenpäin ja oksennan. Hän on kuollut. Laskeudun polvilleni maahan. Millään ei ole väliä, haluan kuolla.

“Alexander!” Oksennan uudestaan ja hikoilen jopa tässä kylmyydessä. Pommituksen äänet, sodan äänet jossakin lähellä, loputon sota. Hänen silmänsä katsovat minuun, hänen hymynsä on ujo. Hän kuiskaa, niin kaunis ääni ja niin kauniita sanoja. Mitä hän sanoo? Mitä hän kertoi minulle? Hänen silmänsä, vihreät kuin keskikesän lehdet puissa, muistuttivat minua kesästä, smaragdeista. Suru, hänen kosketuksensa; hänen kätensä vapisivat.

Hän nojautuu makaamaan ja katsoo minuun, tulen kajo tanssii hänen kasvoillaan ja vartalollaan. Viimeinen suudelma ja kosketus. Mitä hän kertoi minulle? Seisoimme ulkona, hän työnsi minua pois, huusi; niin voimakkaita sanoja niin kauniilta huulilta. Pelastit minut, sen piti mennä toisinpäin; minun olisi kuulunut pelastaa sinun henkesi! Hänen vartalonsa on niin lämmin, hiukset niin pehmeät, suudelma suloisilta huulilta… Tule takaisin, tule luokseni missä nyt oletkaan! Minne oikein menit? Missä olet, vasta eilen olit syleilyssäni… Olit polvistuneena maassa ja leikit lumella, hymyilit, hymyilit minulle. Rakastan sinua, tiesitkö sen?

Pienet hetket välähtävät mielessäni; sinun äänesi ja kosketuksesi. Itkusi ja huutosi, sinuun sattuu ja se tappaa minut, jopa nyt tunnen kuolevani pala palalta. Kuolen sisältä, auta minua… Olen väsynyt, en pysty tähän, en saa henkeä… Miten voin jatkaa tästä? Olen kyllästynyt maailmaan, tähän sotaan. Mikä sen tarkoitus on? En koskaan ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Olen turta ja yksin, minun on kylmä, vain sinä voisit tuoda lämmön takaisin. Vihaatko minua nyt? Kaikki se tuska…. Olen pahoillani, niin pahoillani. Minun olisi pitänyt, olisin voinut… Rakastan sinua, rakastin sinua ilman sanoja ja rakastan ikuisesti, haluan sinut takaisin…. Haluan sen viimeisen yön takaisin. Haluan nähdä sinut polvistuneena maahan ja leikkimässä lumella, haluan kuulla sinun nauravan, haluan kertoa kuinka rakastan sinua. Haluan oppia tuntemaan sinut paremmin, ymmärtämään sinua paremmin. Tiedän vain etunimesi.

Nauroitko paljon ennen sotaa? Saitko ihmiset ympärilläsi hymyilemään? Tiedän, että sait. Sait heidät onnellisiksi, olitko itse onnellinen? Mistä unelmoit? Halusin tietää. Haluan tietää. Olivatko kaikki yhtä häikäistyneitä kauneudestasi kuten minä? Haluan tietää, haluan, että sinä kerrot minulle… Mutta olet kuollut, he murhasivat sinut… Ja uudestaan ja uudestaan näen kuinka he raiskasivat sinut, minun silmieni edessä, sinun viimeiset huutosi kaikuvat mielessäni. Silmäsi ovat täynnä tuskaa ja kyyneliä. Aseen laukaisu, kaadut taaksepäin, eloton katse, miten se voi olla? Tämä maailma… siinä ei ole järkeä…
 

Loppu yö menee kuin sumussa ja aamulla olen yhä hämmentynyt ja rikki. En ole syönyt enkä nukkunut. Ei ole mitään joka saisi minut jatkamaan. Miksi minun pitäisi elää? Antakaa minulle syy, antakaa se tahto…

Sergei tulee luokseni ja kohotan katseeni.

”Hän pyysi minua antamaan sinulle tämän,” hän sanoo hiljaa ja ojentaa kirjeen minulle; Sascha, siinä lukee. Avaan sen hämmentyneenä, kirjeen sisällä on toinen jonka päällä lukee; Emmalle. Luen kirjaimia paperilla ymmärtämättä. Elias on kirjoittanut tämän; se on ainut ajatus mielessäni yrittäessäni epätoivoisesti lukea.

”En ymmärrä! Mitä tässä sanotaan? …Sergei; en ymmärrä tätä!” Tuohdun sen syystä. Hänen viimeiset sanansa enkä osaa lukea niitä!

”Et tietenkään ymmärrä… Käännän sen sinulle,” Sergei sanoo lempeästi ja ojennan kirjeen hänelle, odotan malttamattomana. Näen hänen lukevan kirjeen läpi, surun välittyessä hänen katseestaan ja hän huokaa raskaasti ennen kuin aloittaa.



”Rakas Sascha.

ei ole paljon aikaa, tiedän mikä minua odottaa ja olen miltei varma, etten tule näkemään seuraavaa aamua.

On vaikea löytää oikeat sanat, toivon, että olet turvassa. Olet ollut minulle niin hyvä, ainut lohtuni tässä paikassa; lämpöni ja turvani, rakastan sinua; niin hullua kuin se onkin ja tiedän sinun tuntevan samoin, yrityksesi pelastaa henkeni todisti sen. En halua, että syytät itseäsi, teit minkä pystyit ja haluan, että teet niin myös jatkossa. Tee kaikkesi jotta selviät!

 

Haluan, että tiedät kuka todella olen, sukunimeni on Lahti, synnyin syyskuun 23.päivänä 1927. Vanhempani ovat kuolleet, äitini oli hyvin sairas kun minut vietiin, enkä usko hänen selvinneen. Minulla on kaksi sisarusta; Aino on 6 ja Olavi 4, en voi olla varma heidän kohtalostaan, mutta tunnen sydämessäni, että he ovat elossa.

Kerron tämän sinulle, koska esitän viimeisen pyyntöni ja luotan sinuun koko olemuksellani; selviydy, taistele, tee kaikkesi jotta selviät tämän sodan, kun se on ohitse, pyydän sinut etsimään sisarukseni, en halua heidän jäävä epätietoon kohtalostani. Kerro heille, että olen kuollut, mutta säästä heidät yksityiskohdilta, valehtele jos sinun täytyy, että kuolemani oli nopea.

Kerro heille, miten paljon heitä rakastan.

Jos mahdollista, pyydän sinua etsimään vielä kolmannen henkilön, joka on minulle tärkeä; hänen nimensä on Emma, paras ystäväni. Hän muutti Tukholmaan 1939 kesällä, hänen äitinsä meni siellä naimisiin ja heidän sukunimensä muuttui Koivusta Lindgreniksi. Kirjoitan Emmalle toisen kirjeen, jonka liitän tämän kirjeen mukaan. Jos et löydä heitä; ymmärrän, heidän löytämisensä saattaa olla vaikeaa.

Viimeiseksi Sascha; kiitos, kiitos kaikesta. Jos olet siellä tänään, tiedän, ettet voi tehdä mitään, tiedän, ettet haluaisi olla siellä. Jos syytät itseäsi, haluan että lopetat sen. Olet yhtälailla tämän sodan uhri kuin itsekin olen. En tiedä mitä muuta sanoa... Jokainen hetki sinun syleilyssäsi oli kallisarvoinen. Kiitos, että pitelit minua.

Sinun: E.L ”

 Kyyneleet täyttävät silmäni ja hetken olemme molemmat vaiti. Kaipaan häntä niin mielettömästi, että tunnen menettäväni järkeni. Haluan kuitenkin kunnioittaa hänen toivettaan, olen sen velkaa ja huolimatta siitä kuinka tuskaisaa se tulee olemaan, teen kaikkeni jotta selviän.
 

Seuraavana päivänä isommat ja vaikutusvaltaisemmat komentajat saapuisivat. Luutnanttimme on kuollut, mitä tapahtui? He kysyisivät, eikä kukaan oikein voisi vastata, että 15-vuotias suomalaispoika jonka he raiskasivat, tappoi hänet jonka jälkeen poika riisti oman elämänsä. En tiedä selitystä jonka he antavat ja olen liian hukkuneena suruuni välittääkseni.

Uusi yö laskeutuu, tuomatta lohtua. Päättyykö tämä tuska koskaan? Tunnen oloni ontommaksi kuin koskaan. Suljen silmäni ja hän on kaikki mitä näen, hänen äänensä kaikki mitä kuulen, mutta avatessani silmäni en löydä häntä. Tulen huoneeseen, jossa häntä pidettiin; näen patjan, jolla hän nukkui… Hän ei ole täällä enää. Ruumis on hävitetty; ei todisteita… Minun olisi pitänyt toimia ennen heitä.

Sota, mitä hyvää se koskaan tuo? Viattomien henkien tuhlausta ja turhia uhrauksia. Hiljaisia uhreja, jotka eivät koskaan kerro.

Mutta lupaan tehdä kaikkeni. Teen kaikkeni selvitäkseni, elän kertoakseni heille, elän sinun toiveellesi.

Ehkä jonain päivänä tämä kipu hellittää ja osaan elää suruni kanssa helpommin. Kaipaan sinua ikuisesti, vain sinä voisit ymmärtää, ilman sanoja sinä ymmärtäisit, rakkaani…

-Loppu-

Web published:3.toukokuuta.2010  My Secret Shore

© KOLGRIM 2006 - 2011

My Secret Shore HOME