ELIAS JA ALEXANDER
A/N: Aloitin viimein kääntämään
tarinaa, jota olen kirjoittanut englanniksi: ’The silent
victims of the war.’
Huom. Tämä on melko synkkä tarina,
synkempi kuin ’Vaiti’. Olen kuulemma saanut jotkut lukijat
todella itkemään tällä.
Eli tarina sijoittuu sota-aikaan 40-luvulle. Sota-ajan
tietämykseni ei ole huippulaatua, mitä tulee etulinjojen
ulkopuolelle. Pienet asiavirheet ja epätarkkuudet annattakoon
anteeksi? =)
Varoitus:
Tarina
sisältää raiskauksen kuvauksen ja väkivaltaa.
Varoitukset pätevät vasta tuleviin kappaleisiin.
Ikä luokitukseksi sanoisin: K-17,
kuten muissakin tarinoissani.
Mutta tässäkin, kuten muissakin tarinoissa, on
mukana rakkautta.
copyright
©: C. H. –Ei saa levitää tai jakaa ilman
kirjoittajan suostumusta-
1. Luku
Oli talvi 1943. Olin 15 -vuotias ja asuin
äitini ja kahden nuoremman sisarukseni kanssa maaseudulla.
Sisareni Aino oli kuusi ja veljeni Olavi oli neljän. Isämme
oli kuollut sodassa, kirje joka kertoi sen, oli saapunut kuusi
kuukautta aiemmin.
Äitini oli sairas
keuhkokuumeesta. Itse olin liian nuori liittyäkseni armeijaan ja
perheeni tarvitsi minua. Ne kovat ajat olivat pakottaneet minut
kasvamaan nopeasti. Olin perheen pää, talon mies nyt.
Äitini sairaudesta johtuen minulla oli paljon
tehtävää ja sain hädin tuskin levähdetyksi.
Minun täytyi ruokkia heidät ja pitää talo
lämpimänä. Vartaloni oli muuttunut paljon, olin hoikka,
mutta kaikki se työnteko oli kasvattanut lihaksiani. Olin alkanut
kasvaa pituutta ja saavuttanut jo 170cm pituuden.
Ruokaa ei ollut paljoa
jäljellä ja talvi oli hyvin kylmä, elimme jatkuvassa
pelossa. Useimmat naapurimme olivat jättäneet kylän,
pelossa että venäläiset saavuttaisivat sen pian. Me
pelkäsimme myös ja toivoimme että voisimme
lähteä, mutta äiti oli liian sairas, jotta
häntä voitaisiin siirtää. Tiesin, että jos he
tulisivat, minut luultavasti tapettaisiin. He yleensä tappoivat
kaikki miespuoliset jotka löysivät, tai niin olin kuullut.
Mutten voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla
puolestamme.
He olivat olleet
täällä jo kerran ja silloin tappaneet suurimman osan
karjastamme. Meillä oli ollut onnea ehtiä piiloon ennen kuin
meidät huomattiin. Nyt jäljellä on enää
muutamia kanoja, olen kiitollinen edes siitä. Jäljelle
jääneiden kanojen ja viljan avulla, jonka säästin
kesästä, pärjäisimme talven yli. Elleivät he
tulisi ja varastaisi meiltä taas.
Aino ja Olavi
pelkäsivät, he itkivät ja yrittivät piiloutua
talomme nurkkiin, joka kerta kun kuulimme pommitusta jostakin
läheltä. Emme tienneet kuinka lähellä he olivat,
mutta tiesimme, ettei kotimme ollut enää turvallinen paikka
asua. Yritin parhaani lohduttaa heitä, he kyselivät
kuolisimmeko me kaikki, kuolisiko äitimme, vaikken osannut vastata
heille. Vaikutti siltä että kaikki olivat jo unohtaneet
meidät, oma armeijamme eli luultavasti uskossa, että
kylämme oli hylätty jo aikapäiviä sitten. Olin niin
väsynyt ja nälkäinen kokoajan. Yritin syödä
mahdollisimman vähän, jättääkseni enemmän
ruokaa perheelleni.
Olin kuullut, että
jotkut ruotsalaisperheet auttoivat meitä ottamalla suomalaislapsia
koteihinsa sodan ajaksi. Toivoin, että olisin voinut saada Ainon
ja Olavin sinne jotenkin, mutta äiti sanoi, että halusi
meidän pysyvän yhdessä. Hän oli liian sairas
ymmärtääkseen kuinka paha tilanteemme todella oli.
Hän oli myös vastahakoinen jättämään
kotimme, jonka hän ja isä olivat yhdessä rakentaneet.
Joskus äiti unohti sodan kokonaan, mutta ehkä se oli siunaus,
tai niin ainakin itse ajattelin. Mutta hän unohti myös,
että isä oli kuollut ja kyseli hänestä, suostumatta
kuuntelemaan kun yritin kertoa totuuden. Enkä tiennyt miten saada
apua meille tai hänelle. Venäläiset voisivat olla
missä tahansa ulkona. En ollut valmis kuolemaan.
Päivät kuluivat, aloin väsyä entistä
enemmän ja aloin menettää toivoni, että sota
loppuisi pian. Yritin parhaani Ainon ja Olavin vuoksi, he tarvitsivat
minua, kuten tarvitsi äitinikin. Yritin leikkiä heidän
kanssaan, yritin pitää heidät niin iloisena kuin
pystyin. Oli väärin, että sota varasti heidän
lapsuutensa näin.
***************
Oli tammikuun loppu, kylmin
aika vuodesta. Toin nuoremmat sisareni saunaan. Meidän kaikkien
piti peseytyä, tunsin itseni niin likaiseksi ja vihasin sitä
tunnetta. Muistin paremmat ajat, jolloin kylämme oli ollut
täynnä naurua ja ystävällisiä kasvoja. Emme
koskaan olleet rikkaita, mutta tulimme hyvin toimeen ja olimme olleet
onnellisia.
Muistin isäni ja
hänen naurunsa. Muistan hänen lähtevän sotaan,
viimeiset sanat jotka hän sanoi minulle käytyään
täällä viimeisen kerran. Muistan miltä tuntui saada
tarpeeksi ruokaa syödäkseen, miltä ruoka oli maistunut.
Aloimme kaikki kyllästyä yksitoikkoiseen ruokaan, joka ei
maistunut miltään. Aina sitä samaa: puuroa ja
leipää, joskus oli kananmunia ja kuivattua lihaa. Ei tehnyt
hyvää muistella asioita, jotka joskus olivat olleet.
Mikään ei kuitenkaan koskaan palaisi ennalleen.
Aino nauroi
leikkiessään vedellä eikä minulla ollut
sydäntä sanoa, että meidän pitäisi kuluttaa
vettä varovaisemmin. Hän oli onnellinen nyt, hänen
hymynsä sai minut hymyilemään ja pian Olavi liittyi
hauskanpitoomme, nauroimme kaikki.
Pesin heidän hiuksensa,
vaikka he eivät pitäneet siitä. Lapset eivät
koskaan pidä. Yritin olla varovainen, ettei shampoota menisi
heidän silmiinsä. Sitten pesin itseni, vartaloni ja hiukseni.
Katsoin kuinka lika irtautui vartalostani, paljastaen ihoni maitomaisen
sävyn. Tuntui hyvältä olla puhdas taas. Saunan kuumuus
iholla tuntui hyvältä myös, kun oli palellut niin
pitkään.
Menimme sisälle taloon. Harjasin Ainon hiukset, hän aina piti
siitä. Nostin hänet ylös katsomaan itseään
peilistä.
”Katso nyt meitä;
niin puhtaita, että voisimme mennä tapaamaan
presidenttiä.” Sanon heille ja he molemmat nauroivat. Tuntui
oudolta nähdä itseni peilistä, oli kulunut pitkä
aika siitä kun olin viimeksi katsonut. Vaaleat hiukseni loistivat
ja ihollani oli terve väri. Oli outoa nähdä itsenä
näyttävän niin terveeltä. Olin odottanut pahempaa.
Aurinko alkoi laskea. Menin ulos pilkkoakseni lisää
puita. Sitten kuulin jotain metsästä, pysähdyin. Luulin
kuulevani jonkun puhuvan, mutta kielellä jota en
ymmärtänyt. Se oli venäjää, tunnistin pian,
kun kuulin äänen uudestaan. Olivatko he nähneet minut?
Mietin ja aloin panikoida. Otin muutamia puunpalasia syliini ja
lähdin juoksemaan sisälle. Lukitsin oven tietäen,
että jos he halusivat sisälle, niin yksinkertainen lukko ei
riittäisi pitämään heitä poissa.
”Elias, mikä
sinun on?” Aino kysyi katsoen minua huolissaan. Hengitin nopeasti
ja nojauduin ovea vasten. Joskus Aino vaikutti niin paljon vanhemmalta,
kuin mitä todella oli. Kävelin peremmälle
sisään ja asetin puut lattialle kamiinan viereen.
Katsoin häntä,
enkä tiennyt mitä minun tulisi tehdä. Kävelin
sitten heidän luokseen.
”Tulkaa tänne,
molemmat.” Sanoin heille ja yritin hymyillä. Kävelin
heidän kanssaan keittiöön, heidän pienet
kätensä omissani. ”Leikitään pientä
leikkiä, teidän pitää mennä alas tänne ja
olla niin hiljaa kuin pystytte. Se joka on kaikista hiljempaa saa
palkinnon.” Sanoin, pakottaen hymyn. Olavi näytti
innostuneelta. Avasin luukun keittiön lattian alla olevaan pieneen
kellariin. ”Muistakaa, että mitä tahansa kuulette,
teidän on pysyttävä täällä ja oltava
hyvin hiljaa.” Sanoin heille.
”Mikä se palkinto
on?!” Olavi kysyi innoissaan.
”Olen
säilyttänyt pientä palaa suklaata, voittaja saa sen. Nyt
meidän täytyy kiirehtiä.” Autoin Olavin ensin alas
ja sitten Ainon, joka ei tuntunut uskovan minua. ”Pidä
huolta pikkuveljestämme. Pyydän sinua tekemään
tämän, olet jo iso tyttö.” Kuiskasin hänelle,
aistittuani että hän oli aikeissa kysyä lisää.
Hän katsoi minua, ymmärrys välittyen
enkelimäisistä kasvoista. Aino nyökkäsi varoen.
”Ole varovainen Elias,
rakastan sinua.” Hän kuiskasi takaisin.
”Minäkin rakastan
teitä kahta.” Kerroin hänelle. Asetin etusormeni
huulilleni muistuttaakseni hiljaisuudesta. Hymyilin pikkuveljelleni,
jolla ei ollut aavistustakaan todellisuudesta leikin takana.
Kun olin sulkenut luukun, kiiruhdin makuuhuoneeseen äitini luo.
Ӏiti
herää, he ovat tulossa, meidän täytyy
piiloutua.” Ravistin hänen käsivarttaan ja hän
avasi väsyneet silmänsä, näyttäen sairaammalta
kuin koskaan aiemmin. Hän hikoili joka puolelta ja hänen
kasvonsa näyttivät niin kalpeilta. Hänen pitkät
vaaleat hiuksensa olivat myös kosteat hiestä.
”En voi, olen liian
kipeä, pelasta itsesi Elias ja jätä minut. He
tarvitsevat sinua enemmän.” Hän kuiskasi, enkä
voinut tuskin uskoa, että hän ymmärsi mitä yritin
sanoa hänelle.
”Ei äiti, en voi
jättää sinua heidän armoilleen. Nouse ylös,
ole kiltti. Meidän täytyy yrittää.” Olin niin
väsynyt, että minulla oli kyyneleet silmissäni, kun
yritin turhaan nostaa häntä ylös.
”Elias, mene ja
jätä minut. Minä kuolen, tunnen sen…”
Hän sanoi väsyneesti.
Mutta kuinka voisin
jättää hänet? Oman äitini.
”Ei, et sinä
kuole, en salli sitä.” Sanoin itsepäisesti. Olin
luvannut isälleni, että pitäisin huolta
äidistä ja tekisin sen, vaikka se maksaisi oman henkeni.
Sitten kuulin miten etu-ovi pakotettiin auki ja ihmisiä astui
sisään. Ovi paiskautui kiinni heidän
perässään jättäen kylmän talvituulen
taakseen. Nyt se tapahtuisi, minä kuolisin, ajattelin.
Mitään ei ollut enää jäljellä.
”Onko
täällä ketään?” Ääni kysyi,
ääntäen venäläisittäin.
Katsoin äitiäni ja
hän katsoi takaisin, hänen siniset silmänsä
laajentuneina pelosta. Hän tarttui kädestäni, kun olin
aikeissa paljastaa itseni heille.
”Elias, rakastan
sinua.” Hän kuiskasi.
”Minäkin rakastan
sinua äiti.” Vastasin surulla. Irrotin otteeni hänen
kuumasta kädestään ja kävelin ulos makuuhuoneesta.
Tuvassa seisoi kolme
miestä. Yksi, joka oli kahdenkymmenen ja kaksi yli kolmenkymmenen.
Heillä oli ruskeat, pitkät armeijan takit yllään ja
karvahatut, joissa oli Venäjän lippu. He kaikki katsoivat
minua. En tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten seisoin vain
paikoillani ja katsoin takaisin. Odotin kuolemaani ja yritin olla
näyttämättä kuinka paljon pelkäsin.
”Täällä
oli siis ihmisiä, onko täällä muita
poika?” Toinen vanhemmista miehistä kysyi. Hänen
suomensa oli melko huonoa, mutta ainakin hän puhui sitä.
Purin hampaitani yhteen, kieltäytyen vastaamasta. Mies tuli
lähemmäksi ja tarttui paidan kauluksestani. ”Vastaa
minulle poika.” Hän vaati vihaisena.
Nuorempi mies kävi
makuuhuoneessa ja tullessaan takaisin puhui jotakin miehelle joka
piteli minua.
”Täällä
on vain minä ja äitini.” Vastasin nopeasti. Mies katsoi
ympärilleen ja näki muutamia leluja lattialla, olin jo
kokonaan unohtanut ne.
”Mitä
nämä sitten ovat? Älä sano että sinä olet
vielä leikki-iässä.” Hän hymyili
ilkeästi.
”Sisareni ovat
kuolleet vain vähän aikaa sitten.” Valehtelin, hän
piteli minua yhä.
Hän katsoi minua päästä varpaisiin.
”Kuinka vanha
olet?”
”Olen 15. Olkaa
kilttejä, älkää satuttako äitiäni,
hän on sairas ja tarvitsee minua.” Pyysin. Hän hymyili,
kääntyi katsomaan tovereitaan, sanoi jotakin heille ja he
nauroivat. Pelkäsin, en tiennyt mitä he tekisivät.
”Onko
täällä jotain syömistä?” Hän kysyi
sitten.
”Meillä ei ole
paljoa, mutta minä… Voin etsiä jotakin, olkaa
kilttejä, älkää satuttako meitä.”
Pyysin, hän katsoi minua kummallisella tavalla.
”Vladimir tulee
kanssasi keittiöön.” Hän sanoi sitten ja puhui
nuoremmalle miehelle, joka sitten tuli luokseni ja osoitti minua
aseella. ”Parempi olla yrittämättä
mitään typerää, poika, Vladimirilla
tässä, on kiivas temperamentti.” Mies virnisti.
Vladimir seurasi minua
keittiöön. Otin ruisleipää ruokakaapista, kuivattua
lihaa ja kannun vettä. Toivoin että Aino ja Olavi
pysyisivät hiljaa ja he pysyivätkin. Toin ruuan heille
olohuoneeseen, Vladimir seurasi minua kokoajan. En tuntenut oloani
mukavaksi tavasta jolla he katsoivat minua. Asetin ruuan ja veden
pöydälle ja huomasin pian että kolmas mies oli kadonnut.
Pian kuulin äitini kirkuvan.
Mies raahasi hänet olohuoneeseen kanssaan ja laski hänet
sohvalle. Äitini itki.
”Älkää
satuttako häntä! Hän on sairas herrantähden!”
Huusin kiihtyneenä. Mies kääntyi katsomaan minua,
virnisti. Hän tuli lähemmäksi ja otti kiinni minusta,
hän katsoi kasvojani tarkkaavaisena. Hän sanoi jotain
venäjäksi muille ja hymyili tavalla, josta en pitänyt.
Tapa jolla hän katsoi ja koski minua ei tuntunut lainkaan oikealta.
”Hän sanoi,
että olet kaunis, miltei tavalla jolla naiset ovat kauniita.
Kauniit vaaleat hiuksesi, vihreät silmäsi; minun täytyy
sanoa että olen toverini kanssa samaa mieltä.” Toinen
sanoi ja nauroi.
Katsoin heitä hämmentyneenä, tämä todella
alkoi käydä liian oudoksi minulle.
”En ole kaunis, olen
mies ja miehet eivät ole kauniita.” Sanoin ja purin
hampaitani yhteen. Katsoin suoraan miestä, joka puhui
kieltäni. He eivät voineet pelottaa minua, ajattelin. Mies
nauroi ja tuntui kertovan kahdelle muulle mitä olin juuri sanonut,
muut nauroivat myös.
”Olet vasta poika ja
hyvin kaunis poika sinä oletkin.” Hän sanoi ja
tämä vain hämmensi minua enemmän.
Mies raahasi minut istumaan pöydän ääreen
syliinsä, hänen käsivartensa oli
vyötäröni ympärillä. Katsoin äitiini ja
hän katsoi minuun takaisin, vaikuttaen yhtä
hämmentyneeltä kuin itsekin olin. Tämä ei todella
tuntunut oikealta.
”Emme satuttaisi sairasta naista,
älä huoli kaunis poika.” Mies sanoi, repi palan
leipää ja söi. Hänen silmänsä eivät
koskaan jättäneet omiani.
2. Luku
“Saanko hakea peiton äidilleni? Hänellä on kylmä, hän on kuumeessa.” Kysyin heiltä varovasti. Mies joka ymmärsi minua, nyökkäsi päätään ja käski venäjäksi toveriaan päästämään minut ylös. Nousin ja kävin hakemassa peiton makuuhuoneesta. Tulin hänen luokseen ja peittelin hänen kylmyydestä värisevän vartalonsa peitolla. Polvistuin lattialle, kosketin hellästi hänen poskeaan ja hän katsoi minuun huolissaan. Me molemmat tiesimme, että näissä miehissä oli jotakin outoa, muttemme olleet varmoja mitä se oli. En tiennyt jäisinkö henkiin vai kuolisinko pian.
Kuulin kuinka yksi heistä nousi ylös, mutten kääntynyt katsomaan. Huusin kun mies veti minut ylös lattialta voimalla ja työnsi minut selkä edellä vasten pöytää. Hänen kasvoillaan oli ilkeä virne hänen katsellessaan pelokkaita kasvojani.
”Päästä irti pojastani!” Äitini koetti huutaa, mutta hänen äänensä oli hyvin heikko.
”Pää kiinni narttu!” Mies sähähti huonolla suomellaan. Hän juoksutti kättään kasvojani pitkin, alas kaulaani, rintakehälleni. Sydämeni löi villinä kylkiluita vasten, en ymmärtänyt hänen syitään koskettaa minua näin.
”Älä koske minuun, lopeta!” Huusin, enkä enää välittänyt mikä oli viisasta. Miehen kasvot olivat likaiset, hänen partansa ajamatta, eikä hän tuoksunut lainkaan miellyttävälle. Yritin kiemurrella vapaaksi, saatoin huutaa uudestaan, sillä seuraava mitä kuulin oli pikkuveljeni itku.
Miehet katsoivat keittiötä kohti ja jähmetyin paikoilleni. Itkeminen jatkui ja Vladimir ryntäsi keittiöön. Kuulin pian sisareni huutavan;
”Ei, ei! Mene pois, päästä irti; paha mies!” Pian hän toi molemmat olohuoneeseen. Olavi itki yhä, Aino kirkui ja potki miestä.
Mies joka piteli minua yhä paikoillani, katsoi minuun.
”Sinä valehtelit meille tuhma poika.” Hän virnuili.
”Olkaa kilttejä, he ovat vain lapsia, älkää satuttako heitä.” Rukoilin. Hän tarkkaili kasvojani.
”Minä oikein pidät meitä? Että me venäläiset olisimme totaalisia barbaareja? Lastentappajia?” Hän kysyi.
”Ei, minä… Olkaa kilttejä antakaa heidän vain olla.” En tiennyt mitä he halusivat meiltä, mitä he halusivat minulta.
”Tämä kyllä saa meidät vihaiseksi, tämä sinun valehtelusi.” Hän aloitti, katsoi veljeäni ja sisartani, sitten takaisin minuun. ”Kerrohan, mitä tekisit heidän puolestaan? Mitä tekisit pelastaaksesi heidät?” Hän kysyi. Katsoin sisaruksiani, jotka molemmat itkivät nyt hiljaa. He katsoivat takaisin minuun ymmärtäen tilanteesta vähemmän, kuin mitä ymmärsin itse.
”Minä… Tekisin mitä tahansa, pyydän; älkää satuttako perhettäni.” Vastasin.
“Mitä tahansa?” Hän kysyi, toinen kulma kohotettuna.
”K-kyllä.” Hänen hymynsä kasvoi hänen kuultuaan vastaukseni. Hän katsahti tovereitaan ja puhui heille venäjäksi, he vastasivat, ilkeä hymy huulillaan. Vladimir piteli yhä sisaruksiani.
Mies vapautti otteensa ja varoen nousin ylös.
”Riisu vaatteesi.” Hän käski. Ajattelin, etten ehkä ollut kuullut oikein, rukoilin etten olisi.
”M-Mitä?”
”Kuulit kyllä poika, riisu vaatteesi nyt!” Hänen äänensä käski voimakkaammin. Seisoin paikoillani, vapisin, katsoin perhettäni: he kaikki itkivät.
”Miksi?” Kysyin hiljaa.
”Saat tietää aivan pian, älä kysy typeriä kysymyksiä vaan tee niin kuin käsken.” He kaikki katsoivat minua oudosti, odottaen. Pakottaisivatko he minut alasti ja ampuisivat sitten? Mietin hämmentyneenä.
”Mutta perheeni on täällä.” Yritin. Mies katsoi heitä kaikkia.
”Niin, minä kyllä näen heidät. Tee nyt kuten käskin!”
En voinut uskoa että tämä todella tapahtui. Aloin riisuutua hitaasti: ensin sukat, sitten pitkähihainen. Yritin ostaa aikaa tekemällä kaiken niin hitaasti kuin pystyin. Riisuin aluspaitani. Katsoin häneen. Mies nyökkäsi ja yhdellä käden liikkeellä hän kehotti minua jatkamaan. Käteni vapisivat enemmän kuin koskaan, kun riisuin viimein housuni ja alushousuni. Pian seisoin heidän edessään syntymäasussani. Yritin peitellä yksityisiä osia käsilläni. Toivoin että he lakkaisivat tuijottamasta alastonta muotoani, mutta toive oli turha.
Mies joka oli seissyt edessäni, siirtyi nyt taakseni.
”Noh, ei ole mitään hävettävää, kaunispoika.” Hän sanoi, tarttui ranteistani ja nosti käteni ilmaan sivuilleni. Tunsin olevani kuin näytteillä. Hänen vartalonsa oli hyvin lähellä omaani, aivan liian lähellä. Olin täydellisessä sokissa, en ymmärtänyt tilannetta, en ymmärtänyt syitä tälle. Toinen vanhemmista miehistä siirtyi lähemmäksi ja kosketti rintaani, vatsaani, hänen kätensä tuntui niin karhealta ihoani vasten. Itkin hiljaa. He puhuivat jotakin keskenään.
”Älkää satuttako veljeäni, lopettakaa!” Aino kirkui nähdessään kyyneleeni.
Mies katsoi häntä ja nauroi.
”Ei mitään hätää pikkuinen, veljesi pitää tästä.” Hän sanoi.
”Ei! Päästäkää hänet!” Aino hoki, enkä voinut olla ihailematta sisareni rohkeutta. Nuoresta iästään huolimatta hän yritti parhaansa puolustaa minua, vaikka oli varmasti itsekin peloissaan.
Mies kietoi kätensä ympärilleni, painaen minua tiiviimmin itseään vasten. Tunsin jonkun kovan osuvan alaselkääni. Hän pakotti pääni lepäämään hänen olkapäälleen. Hän haisteli minua, saatoin tuntea hänen kuuman hengityksen ihollani. Hänen toinen kätensä oli leuallani, pitäen päätäni taakse taivutettuna. Hän suuteli kaulaani.
”Luulen, että tämä ei ole sopivaa katsottavaa lapsille, lähetänkö heidät pois huoneesta kaunispoika?” Hän kysyi kuiskaten. Itkin ja suljin silmäni.
”K-kyllä.” Ääneni oli karhea ja heikko.
Hän sanoi jotakin nuoremmalle miehelle, joka sitten pakotti sisarukseni mukanaan keittiöön. Ovi sulkeutui heidän perässään.
”Onko parempi?” Hän kysyi. Enkä voinut kuin mutista epäselvän vastauksen. Hän istui alas, pidellen minua sylissään. ”Tunnetko sen?” Hän kysyi karhealla äänellä ja painoi minua tiukemmin syliinsä, voimakkaammin sitä kovaa vasten. Sitten minulle valkeni mikä se oli. Haukoin henkeäni järkyttyneenä. Hän oli kova, hän oli kiihottunut tästä?! Mutta minähän olin mies, en ymmärtänyt, en halunnut ymmärtää. Hän suuteli niskaani ja itkin kovemmin.
”Päästäkää hänet! Älkää koskeko poikaani!” Äitini itki, hän yritti nousta päästäkseen luokseni, mutta kaatui lattialle. Miehet vain nauroivat hänelle.
”Auttakaa häntä…” Yritin heikolla äänellä, mutta he eivät kuunnelleet. Toinen mies tuli lähemmäksi, hän avasi housunsa ja veti kovettuneen elimensä esille. Hän sanoi jotakin venäjäksi. Katsoin sitä; tuota pelottavaa, punertavaa, karvaista elintä. En ollut koskaan nähnyt toisen miehen elintä näin, näyttäen tuolta.
”Avaa suusi.” Mies, joka piteli minua sylissään, kuiskasi. Toinen painoi kovettunutta elintään suljettuja huuliani vasten ja yritin kääntää päätäni pois. ”Avaa.” Hän käski uudestaan ja painoi nenästäni niin etten kyennyt saamaan happea. Minun oli pakko avata suuni. Heti kun tein sen, elin työntyi sisään. Se maistui suolaiselle ja iljettävälle. Olin liian järkyttynyt kyetäkseni ajattelemaan selkeästi, hän työntyi sisään ja ulos käyttäen minua ja luulin että tukehtuisin, oksentaisin tai kuolisin: jotakin.
”Ei, lopettakaa, älkää…” Äitini itki, hän näki tämän kaiken eikä kyennyt auttamaan minua ja minä en kyennyt tekemään mitään estääkseni häntä näkemästä. Se oli kauheinta koko siinä kammottavassa tilanteessa. Mies sanoi jotakin toiselle ja suuni häpäiseminen lopetettiin. Tunsin ohimenevää helpotusta siitä, kunnes tunsin sen. Alhaalla, siellä, pepullani, se alkoi hitaasti työntyä sisääni, jotakin kosteaa; hänen sormensa. Tunsin kipua, yritin kiemurrella saadakseni sen ulos minusta, mutta se oli hyödytöntä. Huusin tuskasta, kun toinen sormi liittyi ensimmäisen seuraan. Haukoin henkeäni.
”Ota ne pois, ota ne pois!” Itkin, mutta hän ainoastaan nauroi lisäten jo kolmannen sormen. Heittelehdin päätäni puolelta toiselle, luulin tulevani hulluksi kivusta ja siitä kamalasta nöyryytyksestä.
”Luuletko että tämä on paha kaunispoika? Odota vain mitä tulee seuraavaksi.” Hän kuiskasi ja nauroi perään, minua kuvotti. Minut pakotettiin kääntymään hänen sylissään, kasvoni kohtasivat hänen omansa, jalkani roikkuivat avuttomina hänen molemmilla puolillaan. Hän avasi housunsa, laskien niitä, takapuoleni kohtasi alastoman ihon ja itkin yhä kovemmin. Yritin epätoivoisena vakuuttaa itselleni, että se mitä pelkäsin, ei millään voisi tapahtua, viaton mieleni sanoi sen olevan mahdotonta. Hän nosti minua ylös ja laski minua taas alas ohjaten samalla elintään aukkoani vasten, jota hänen sormensa olivat juuri kokeilleet. Se työntyi sisälleni hiljalleen, enkä ollut koskaan tuntenut kipua, joka tulisi lähellekään sitä mitä tunsin silloin. Huusin, en pystynyt ajattelemaan selkeästi.
Etäisesti kuulin sisarusteni huudon, äitini itkun, mutta kipu oli ainut johon kykenin keskittymään.
”Lopeta, ole kiltti lopeta! Luoja anna tämän loppua!” Huusin kivun sumentaessa mieltäni. Hän oli työntynyt kokonaan sisääni. En tuskin voinut käsittää sitä mitä tapahtui. En olisi koskaan uskonut, että tällaista saattoi tapahtua. Toinen mies otti minut, otti neitsyyteni tällä julmalla tavalla. Hän alkoi nostaa ja laskea minua elimensä päällä, välittämättä minun tuskallisesta valituksestani, välittämättä kyyneleistä jotka valuivat alas kasvojani loputtomalta tuntuvana virtana. Hänen huokauksensa muuttuivat, hän murahteli mielihyvästä, tuntemuksesta, joka sillä hetkellä oli itselleni yhtä kaukainen kuin muistot paremmasta, muistot lapsuudesta. En voinut saada tätä loppumaan, olin avuton hänen otteessaan ja se mitä mies teki minulle, tuntui kuolemaakin pahemmalta.
Hän painoi minut tiiviisti syliinsä ja karjaisi vapauttaessaan kuuman siemennesteen sisääni. Hän työnsi minut lattialle kuin en olisi mitään ja sillä hetkellä toivoin kuolemaa, rukoilin sitä hiljaa luokseni. Mutta rukoustani ei kuultu, se hukkui tyhjyydelle ja mieleni pakotettiin kestämään se mitä ruumiini ei voinut paeta. Minut nostettiin ylös, työnnettiin vasten pöytää vatsalleni. Toinen mies työntyi sisääni väkivaltaisella voimalla. Huusin lujaa ja itkin, ääneni alkoi käydä käheäksi ja menettää voimansa. Kammottava ja tiheä läpsähdysääni, miehen karkeat huokaukset, perheeni itku ja huuto täyttivät huoneen. Toivoin että olisin vain nähnyt hirvittävää ja likaista painajaista, mutta kipu jota tunsin, muistutti minua että kaikki tapahtui oikeasti. Eikä oma ennen niin lapsellinen ja viaton mieleni olisi kyennyt edes muodostamaan tämänkaltaista painajaista.
Keittiön ovi avautui, pienet juoksuaskeleet lähestyivät.
”Lopeta! Paha mies! Veljeen sattuu, lopeta!” Sisareni itki. Hänellä ei ollut aavistustakaan sitä mitä todella tapahtui, mitä he tekivät minulle. Hänen nuoret silmänsä näkivät minut pakotettuna pöytää vasten, venäläisen sotilaan liikkuessa päälläni, yhä puettuna, ainoastaan se hirvittävä osa paljaana, jota sisareni ei onnekseen nähnyt. Mies huokaili minun itkiessäni. Aino tiesi ainoastaan että minuun sattui ja että mies teki jotakin aiheuttaen sen.
“No, no pikkuinen, älä itke, leikkikää leluillanne. Veljesi on kunnossa, toverini vain leikkii erästä leikkiä hänen kanssaan.” Mies, joka oli juuri äsken raiskannut minut, puhui sisarilleni lempeästi.
Mies, joka raiskasi minua nyt, puristi niskastani lujaa ja vaikersi mielihyvänsä vallassa tullessaan sisälleni. Hän vetäytyi ulos ja tunsin, kuinka siemenneste ja veri valuivat reisiäni alas. En löytänyt voimaa liikkua, jäseneni tärisivät. Kivusta huolimatta yritin, mutta nuorin mies tuli luokseni ja pysäytti minut. Hän puhui minulle venäjäksi kääntäessään minut kasvokkain itseään vasten.
Hän työnsi minut makaamaan pöydälle selälleni, jalkani roikkuivat avuttomina irti lattiasta molemmin puolin hänen vartaloaan, hänen avatessaan vyötään ja housujaan.
”Vladimir haluaa myös leikkiä veljenne kanssa.” Mies kuului sanovan sisarelleni, joka oli jälleen alkanut itkemään holtittomasti.
Hän työntyi sisääni ja tämä mies oli erilainen. Hän suuteli minua väkisin raiskatessaan minua ja se sai kaiken tuntumaan pahemmalle. Suudellut olin ennenkin, suudelmani olivat olleet varattuja tytölle, jonka kanssa minun oli pitänyt avioitua ja vanheta yhdessä. Hän ei haluaisi minua enää, kukaan ei haluaisi. Väsyin taistelemaan vastaan, väsyin taistelemaan taistelua, jota en kykenisi voittamaan. Lakkasin huutamasta, vaikka kipu oli yhä hirvittävä. Itkin ääneti, kuunnellessani hänen huokauksiaan, kuunnellessani sen miehen ääntä, joka lohdutti järkyttyneitä sisaruksiani. Äitini, kuulin hänen hiljaisen nyyhkytyksensä jostain kylmältä lattialta. Oli todennäköistä, että hänen kuolemansa oli vain päivistä kiinni ja tämä olisi muisto, jonka kanssa hän menisi hautaan. Tunsin oloni sairaaksi.
Kun myös kolmas mies oli saanut minun kauttani helpotuksensa, annoin itseni lyyhistyä lattialle, niin pieneksi kuin pystyin. Vuosin verta ja ajattelin kuolevani pian. Sisareni huusi nimeäni, mutta ei päässyt luokseni, he varmaan estivät häntä. Kuulin heidän puhuvan keskenään, oletin heidän keskustelevan siitä mitä tekisivät minulle, meille. Halusin kuolla, sillä hetkellä halusin sitä todella, mutta muistin sisarukseni ja kuolevan äitini ja olin ainut mitä heillä oli jäljellä. Joten muutin rukoukseni toiveeseen, että saisin elää pelastaakseni heidät, sitten voisin kuolla ja vasta sitten.
3. Luku
Yksi miehistä heitti
vaatteeni minulle.
”Pue yllesi!”
Hän käski ja tartuin vaatteisiini vapisevin käsin. Aloin
pukeutua. Pidin katseeni lattiassa koko sen ajan. Tunsin oloni
turraksi, en kyennyt täysin ymmärtämään
sitä mitä minulle oli juuri tapahtunut, vain että se oli
ollut kauhein ja nöyryyttävin asia ikinä. Tuntui miltei
siltä kuin he olisivat vieneet miehuuteni, en tiennyt mitä
enää olin. Kaikki oli niin hämmentävää.
Mies, joka puhui suomea,
veti minut ylös heti kun olin valmis.
”Pue myös
ulkovaatteesi, tulet meidän kanssamme.” Hän sanoi.
Katsoin häntä yllättyneenä ja sitten sisaruksiani,
jotka itkivät yhä ja näyttivät pelokkailta. Katsoin
äitiäni, joka piti silmiään auki vain vaivoin.
”Ei! Entä
perheeni? Mitä heille tapahtuu?” Kysyin itkien, en
välittänyt enää näkisivätkö he
heikkouteni vai eivät, eivätkö he olleet jo vieneet
kaiken? Mies tarttui käsivarrestani.
”Lapsilla on
heidän äitinsä.” Hän nauroi.
”En lähde,
en!” Huusin ja yritin potkia hänet kauemmaksi.
”Voin ampua myös
perheesi, haluatko sitä?” Hän kysyi kylmällä
äänellä, itkin.
”En… anna minun
edes hyvästellä heidät.” Kysyin heikosti.
”Hyvä on.”
Hän myöntyi ja irrotti otteensa.
Tulin äitini luokse ja nostin hänet takaisin sohvalle.
Jouduin puremaan hampaitani yhteen jotten paljastaisi kipuni
määrää. En kyennyt kohtaamaan hänen
katsettaan, kyyneleet olivat täyttäneet silmäni.
Äitini kosketti kasvojani heikosti.
”O-olen pahoillani
Elias…an-anna anteeksi…en
kyennyt…estämään heitä.” Hänen
äänensä miltei särkyi ja hävisi kokonaan.
”Minä olen
pahoillani äiti, petin teidät kaikki…” Kuiskasin
häpeissäni, en vieläkään kyennyt katsomaan
hänen silmiinsä.
”Rakastan
sinua…” Äitini kuiskasi, hänen
äänensä murtui kyyneliin.
Katsoi sisaruksiini ja tulin
heidän luokseen, sydämeni tuntui raskaalta, se oli
särkymäisillään. He olivat niin pieniä, niin
nuoria, äidilläni ei olisi voimaa pitää heistä
huolta ja kun minä olisin poissa… Luoja, miten
tämä kääntyikin näin pahaksi meille? Emme
koskaan halunneet sotaa, halusimme vain elää
elämäämme.
Tunsin Ainon pehmeän
käden pyyhkivän kyyneleitä kasvoiltani, hän katsoi
minua huolestuneena. Katsoin takaisin, minun piti olla vahva nyt,
heidän vuokseen. Pakotin hymyn kasvoilleni.
”Elias, minua
pelottaa.” Hän kuiskasi. Nostin käteni hänen
hennoille olkapäilleen.
“Tiedän.
Meidän pitää olla vahvoja nyt, okei?” Sanoin,
hän nyökkäsi varoen. ”Minun pitää
mennä ja…” Aloitin.
”Ei! Et voi
lähteä! Älä jätä meitä!”
Hän huusi paniikissa, hänen kätensä kietoutuivat
ympärilleni tiukasti. Halasin häntä.
“En haluaisi
jättää teitä, mutta joskus emme saa valita. Muista,
että rakastan teitä molempia.” Suljin silmäni ja
tunsin hänen nyökkäävän
päätään syleilyssäni. Hän piteli
minusta yhä, hän ei halunnut päästää
irti, enkä minä halunnut päästää irti
hänestä.
“Jos en ole
palannut kahden päivän sisällä, teidän
täytyy lähteä täältä,
ymmärrätkö?” Kuiskasin niin hiljaa, etteivät
miehet voineet kuulla. Aino nyökkäsi. ”Olen piilottanut
ruokaa, muistatko kun näytin minne?” Kysyin, uusi
nyökkäys. ”Ota niin paljon mukaanne kuin pystyt,
pukeutukaa niin lämpimästi kuin mahdollista. Kun aurinko
nousee keskiviikko aamuna lähtekää silloin. Suunnatkaa
lounaan suuntaan, kohti etelää, muistatko minne päin
täältä?” Nyökkäys.
”Pysykää poissa avoimilta paikoilta, matkatkaa
päivänvalon ajan. Kun saavutte toiseen kylään tai
kaupunkiin, etsikää ihmisiä, pyytäkää
apua. Jos näette sotilaita, tarkkailkaa ensin heidän
vaatetustaan, mitä kieltä he puhuvat, jos he ovat
suomalaisia, menkää heidän luokseen, mutta varmistakaa.
Luotan sinuun Aino, tiedän että pystyt tähän,
pidä huoli pikkuveljestämme.” Sanoin, otin hänen
kasvonsa käsieni väliin ja katsoin hänen silmiinsä.
Luoja hän oli niin nuori; hän oli vain pieni, hentoinen
lapsi. Liian nuori tällaiseen, liian nuori edessä olevaan
tehtävään. Saatoin vain rukoilla heidän puolestaan,
nämä viimeiset sanat ja neuvot olivat ainoa apu, mitä
kykenin enää heille tarjoamaan.
”Mutta minne sinä
menet Elias? Nämä ovat pahoja miehiä, en halua
menettää sinua.” Hän kuiskasi. Pala nousi
kurkkuuni, yritin niellä alas nousevat kyyneleet. Purin hampaitani
yhteen, minun oli pysyttävä vahvana, vielä hetki,
vielä hetki…
”Menen heidän
kanssaan, mutta pärjään kyllä, älä
huolehdi minusta. Muista että rakastan teitä molempia; aina.
Ne joita rakastamme eivät koskaan todella ole poissa, vaikkemme
näkisikään heitä. Olen aina kanssanne.”
Kuiskasin. Irrotin kultaisen ristin kaulastani, otin hänen
kätensä ja suljin korun hänen kämmenensä
sisään. ”Tämä on sinun nyt, pidä
sitä kunnes tapaamme taas.” Aino katsoi korua, hänen
otteensa minusta tiukentui ja hän suukotti poskeani. Tiesin, etten
tulisi enää näkemään perhettäni,
ehkä tuonpuoleisessa elämässä, muttei
tässä. Nämä miehet varmaan ampuisivat minut, kun
pääsisimme ulos. Katsoin sitten pikkuveljeäni, otin
hänet syleilyyni, pieni poika nyyhkytti yhä sydäntä
särkevästi. Rutistin häntä kovemmin, painoin
silmäni kiinni, miltei itkin itsekin.
”Hei, kaikki on hyvin
pikkuinen. Ole kiltti poika nyt, kuuntele siskoasi. Meidän
täytyy olla rohkeita nyt, rohkeita niin kuin sotilaat.”
Yritin hymyillä hänelle, Olavi katsoi minuun,
nyökkäsi. ”Rakastan sinua…” Kuiskasin
veljelleni. En voinut olla miettimättä muistaisiko veljeni
minusta myöhemmin mitään, jos hän selviäisi.
Ehkä olisi parempi, jos hän unohtaisi.
”Riittää
jo.” Mies sanoi viimein ja riuhtaisi minut ylös lattialta.
Puin ulkovaatteet ylleni aseenpiipun osoittaessa minua ja
perhettäni. Käteni sidottiin tiukasti selkäni taakse.
Kun yritin liikuttaa käsiäni, köysi tuntui vain
polttavan ihoani. Aino ja Olavi itkivät kovemmin. Viimeinen asia
jonka kuulin astuessani ulos, oli siskoni sydäntä
särkevä huuto, kun hän huusi nimeäni yhä
uudestaan ja uudestaan. Katsoin taakseni viimeisen kerran, näin
vilaukselta heidän kasvonsa. Sydämeni tuntui murtuvan oven
kolahtaessa kiinni takanani.
Lumi maassa oli paksua.
Minut pakotettiin liikkumaan eteenpäin, syvemmälle
pimeään metsään, taskulampun valaistessa
reittiämme. Olisin kaatunut nurin useita kertoja, ellei mies olisi
pidellyt minua niin tiukasti. Oloni oli ontto, uupunut ja sekainen,
mietin edessä väijyvää kuolemaa ja kuinka kauan
minun olisi vielä käveltävä ennen kuin kohtaisin
sen. Pelkäsin sitä ja samalla rukoilin sitä luokseni.
Katseeni haki pimeydestä lohtua, löytämättä
mitään. Kylmyys koetteli jäseniäni: varpaitani ja
sormiani pisteli, poskiani nipisteli. Pahin oli kipu, jonka he olivat
jättäneet jälkeensä otettuaan minut. Miksen
jo kuole? Kuinka pitkään minun pitäisi vielä kulkea?
Ajantajuni hämärtyi, aloin uupua yhä enemmän,
silmissäni sumeni, jalat pettivät allani ja mies nosti minut
kevyesti olalleen. Hän nauroi, puhui jotakin tovereilleen ja
läimäytti kipeää takamustani. He kaikki nauroivat,
kylmä viha välähti sydämessäni, olin kuitenkin
avuton, liian turta taistellakseni.
Leirin valot saivat minut
havahtumaan. En tiedä kauanko olimme kävellet, mutta tiesin,
että olin nyt heidän puolellaan, kotini oli lähellä
rajaa. Näin leiritulen lämpimän oranssin valon,
näin isoja armeijatelttoja. Mies heitti minut olaltaan,
kylmälle lumiselle maalle, ponnistelin ylös. Olin
päässyt polvilleni, kun hiuksiini tartuttiin. Ote oli luja,
tukistava, tunsin tulen lämmön kasvoillani, vaikersin,
kyyneleet täyttivät silmäni. Tulen ympärille
kerääntyneet miehet katsoivat minua: osa kummastuneina, osa
uteliaalla mielenkiinnolla.
’’’Katsokaa
mitä löysimme.’’’ Mies puhui toisille
venäjäksi, silmäni suurenivat pelosta, joka kasvoi
sisälläni miesten tullessa lähemmäksi. He
tarkastelivat minua ja sitten miehiä jotka olivat tuoneet minut
ihmetys kasvoillaan.
’’’Mistäs
tämä löytyi?’’’ Mies, jolla oli tummat
kasvot ja epämiellyttävä hymy uskaltautui kaikista
lähimmäksi. Hän katsoi minua pitelevää
miestä ja virnisti, hänen huomionsa palautui minuun. Karhea,
likainen käsi nousi koskettamaan kasvojani. Minua inhotti,
hengitin kiihtyneenä, räpyttelin silmiäni ja yritin
turhaan paeta kosketusta. Miehet nauroivat.
’’’Kaunis, niin pehmeä
iho…’’’ Mies tarttui hiuksiini, leikitteli
niillä sormillaan ja toi kasvonsa lähemmäksi. Hän
hengitti sisään nenänsä kautta, vapisin.
’’’Mmm…niin puhdas tuoksu. Mikä
herkullinen, nuori liha meillä tässä
onkaan.’’’ Mies sipaisi huuliani likaisella
peukalollaan. Suljin silmäni, itkin, en ymmärtänyt
miehen sanoja, mutta tiesin joutuneeni paikkaan, joka oli kuolemaa
pahempi. Olin saalis ja saalistajani, nämä eläimet, ne
halusivat leikkiä kanssani ennen viimeistä iskua. Tunsin
painajaismaista kauhua, yritin hokea itselleni, että näin
vain unta ja aivan pian heräisin omasta sängystäni.
Mutta minun oli kylmä, minuun sattui ja kykeni haistamaan
heidät selvästi, uneksi tuntemukseni olivat aivan liian
todellisia.
’’’Hän on siviili, eikö
olekin?’’’ Käänsin kasvoni uuden oudon ja
vieraan äänen suuntaan. Äänen, joka kuulosti
vihaiselta. Näin pitkän, komean nuoren miehen, jolla oli
tummat silmät. Mies katsoi minuun ja sitten miehiin, jotka olivat
tuoneet minut. Mies edessäni nousi ylös.
’’’Kyllä
Voleikov, hän on.’’’ Mies, joka piteli minua,
puhui.
’’’Luojan
tähden, hänhän on vielä lapsi, kuinka vanha
hän oikein on?’’’ Nuori mies astui
lähemmäksi, hänen kasvonsa tulivat paremmin esiin tulen
loimussa. Hän ei vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä.
’’’15,
täysin hyvä ikä. Pidimme jo hieman hauskaa hänen
kanssaan. Otin hänet mukaani koska miehet kaipaavat
piristystä. Otamme hänet mukaamme, kun jätämme
leirin huomenna.’’’
’’’En
pidä tästä alkuunkaan, en halua mitään osaa
tähän. Tämä ei näyttäisi
hyvältä armeijallemme, jos tämä tulisi
esiin.’’’
’’’Voleikov,
mieti tarkemmin miten puhut ylemmillesi!’’’
Ääni takanani jylisi ja jatkoi sitten rauhallisemmin.
‘’’Olemme sodassa ja otamme mitä
haluamme… Olen valmis unohtamaan sinun röyhkeän
asenteesi toistaiseksi, mutta muista paikkasi tulevaisuudessa.
Ylempänäsi minä teen päätökset ja
sinä tottelet niitä. Käsken sinut viemään
vankimme telttaan, sido hänet… ja Voleikov, jos hän
pakenee; sinä olet vastuussa. ’’’Näin
nuoren miehen purevan hampaitaan yhteen.
’’’Kuten
toivotte herra luutnantti.’’’
Tummasilmäinen mies
raahasi minut yhden teltan sisälle. Sisällä oli kamiina,
joka piti telttaa lämpimänä, hän pakotti minut
istumaan ja sitoi käteni teltan keskellä olevan tolpan
ympärille. Hän pysähtyi katsomaan minua.
’’’Tämä
sota luo outoja uhreja viattomista.’’’ Hän
huokaisi ja tarkasteli yhä kasvojani. Halusin epätoivoisesti
ymmärtää hänen sanansa, katsoin varoen
ympärilleni, kyyneleet valuivat alas kasvojani, vapisin ja minun
oli yhä kylmä. Katsoi uudestaan miehen kasvoihin, hän
hymyili, mutta hymy oli surullinen ja hänen silmänsä
lempeät. Inhimillisyys, jota aistin miehessä tuntui kaiken
muun keskellä lohduttavalta, mutta ei tarpeeksi
hälventääkseen pelkoani. Odotin tulevaa kauhulla,
enkä päässyt pakenemaan. ’’’Olet
peloissasi, tiedän, ymmärrän. Poikarukka. Toivon,
että voisin auttaa, muttei taida olla mitään mitä
voisin tehdä. Olen pahoillani.’’’ Hän
sanoi, hän nosti käteensä kuin koskettaakseen, mutta
muutti mielensä ja laski kätensä ennen kuin kohtaisi
ihoni. Hän nousi ylös ja jätti minut yksin telttaan
pelkojeni kanssa.
Itkin hiljaa, roikotin päätäni
alhaalla. Halusin pois, halusin kotiin, pois vieraiden vihollisten
keskeltä. En tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi, mutta
tiesin sen olevan jotakin kauheaa. Ajattelin perhettäni, itkin
heidän vuokseen, selviäisivätkö he?
Selviäisinkö minä? Kirottu sota. Suljin silmäni,
yritin muistaa paremman ajan: kesän, lämpimän
järvenveden, uimaretket, isäni ja kuinka kävimme
yhdessä kalassa, ystäväni, Emma…rakas
Emma… Aika jolloin sota oli vielä vieras…
4. Luku
Havahduin
levottomasta unesta, kuullessani heidän äänensä.
Uupuneena sain hädin tuskin avattua silmiäni. Henkäisin
yllättyneenä, kun karheat huulet painautuivat omilleni.
Potkin ja rimpuilin vangitsijaani vasten. Kuulin miesten nauravan, joku
vapautti käteni ja heti saatuani ne vapaaksi yritin
työntää minua tavoittelevan miehen kauemmaksi. Hän
nojautui taaksepäin ja katsoin hänen kasvojaan; Vladimir,
sama mies joka oli jo aiemmin suudellut minua. Peräännyin,
hän virnuili. Katsoin ympärilleni nähdäkseni kuinka
monta miestä oli paikalla; näin kymmenen.
Tiesin olevani ansassa, ainoani
tieni ulos oli heidän ympäröimänsä.
’’’Poika
näyttää pelokkaalta.’’’ Kuulin
keski-ikäisen miehen puhuvan huvittuneella äänellä,
mutten ymmärtänyt sanaakaan.
’’’Hänen on
syytäkin olla.’’’ Sanoi joku toinen.
En tiedä miestä mies tuli,
mutta äkkiä hän oli takanani vetäen minua rintaansa
vasten. Kädet availivat takkini ja paitani nappeja. Rimpuilin,
mutta rimpuiluni ei hyödyttänyt mitään,
kenkiäni riisuttiin. Taistelin yksin ja vastassani oli liian
monta. Vaikka ymmärsin, etten voisi mitenkään
päästä vapaaksi oli minussa silti osa joka ei suostunut
hyväksymään sitä ja taistelin raivoisasti
väistämätöntä vastaan.
Takaraivoni iskeytyi maahan. Makasin
selälläni, takkini ja kenkäni jo riisuttuna. Paitani
revittiin auki, alaston iho heidän nähtäväkseen.
Kädet kosketus; epämukava, karhea, aikuisen miehen käsi.
’’’No, no kaunis
poika, taidat pitää tästä? Tuoksut
hyvältä, puhtaalta…’’’Mies haisteli
kaulaan, nuoli ihoani. Vieraat sanat puhuttuna vihollisen suusta, jota
koko ikäni minut oltiin opetettu pelkäämään.
Housuni vedettiin alas, jättäen vartaloni paljaaksi
uteliaille katseille. Huusin, kun raskas ruumis laskeutui
päälleni ja saatoin tuntea sen; kovan miehen elimen, joka
halusi ulos. ’’’Pienten tulisi antautua suuremman
valloittajan edessä ja tietää milloin heidät on
voitettu.’’’
Käänsin kasvoni ja silloin
katseeni löysivät lämpimän ruskeat silmät
jotka katsoivat takaisin omiini
lämmöllä, inhimillisyydellä, jota muualta en
löydä. Hänen silmissään on lohtua ja hetkeen
en tunne pelkoa, en tunne tai kuule mitään mikä tapahtuu
ympärilläni ja näen vain hänet ja ihmisen
silmät. Hänen huulensa liikkuvat kuiskaten jotakin, katse ei
koskaan irtaannu. Näen hymyn, mutta se ei ole ilkeä sen
enempää kuin iloinenkaan, eikä se ole täytetty
sairaalla mielihyvällä tai himolla. Hymy oli tuomaan lohtua
ja tartuin siihen.
Todellisuus palasi liian pian. Makasin alasti kylmällä,
kovalla teltan kankaalla. Huusin, kun minut käännettiin ja
nostettiin peitoille vatsalleni. Tunsin heidän
katseensa; hiljaiset, himokkaat, sairaat katseet; miehet jotka saivat
nautintonsa kärsimyksestäni. Sormet tunkeutuivat
sisälleni ja huusin kaiken sen edestä mitä pidin
rakkaana.
’’’Anna kun
esittelen sinut omalle aseelleni poika.”’
Mies nauroi ja muut seurasivat.
Pian tunsin jonkun isomman
pakottavan tiensä sisälleni ja kovempi kipu lävisti
ruumiini, huusin, itkin. Joku tarttui hiuksistani ja veti
pääni ylös. Näin sumuisia kasvoja katsomassa
tuskaani ja tiesin osan odottavan hetkeä kun saisivat tuottaa
sitä itse. Koko sen ajan rukoilin sen loppuvan, itkin samalla kun
mies päälläni huokaili sairaasta nautinnosta. Hän
vetäytyi ulos, käänsi kasvoni ja ampui siemennesteen
kasvoilleni.
Kyyneleet kasvoillani; pyyhin
nestettä pois. Mies nauroi vetäessään housujensa
vetoketjun kiinni.
’’’Tiukka,
hyvä pano… Tässä on jotakin mitä vaimonne
kotona eivät tule, eivätkä pysty teille antamaan, joten
paras maistaa sitä nyt.’’’ Hän puhui
tovereilleen ja pian toinen mies veti minut syliinsä. Kuinka
selviäisin tästä? En todellakaan tiennyt.
*****************
Alexander Volkov:
Istun maassa, omalla paikallani ja
katson hiljaisena sairasta näytöstä edessäni.
Vladimir suutelee poikaa, joka heräsi vain muutamia minuutteja
aiemmin ja jolla ei ole aikaa käsittää sitä
mitä on tapahtumassa kun se jo tapahtuu. He vapauttavat hänen
kätensä ja hän yrittää työntää
toverini kauemmaksi. Vladimir nojautuu taakse virnuillen. Poika
perääntyy ja näkee nyt miten toivoton hänen
tilanteensa on.
Maksim tarttuu poikaan takaa
päin ja hän huutaa yllätyksestä. Hänen
takkinsa ja paitansa auki paljastaen kauniin, pehmeän ihon.
Hän on kaunis, ajattelen. En usko, että olen koskaan aiemmin
nähnyt kauniimpaa poikaa. Miltei epätodellinen, ei
tästä maailmasta. Tunnen surua ja voimakasta vihaa,
turhautuneisuutta. Poika on viaton, vain välikappale
tässä mielettömyydessä, tässä sodassa ja
silti he kohtelevat häntä julmuudella.
Poika
kaadetaan maahan, takki ja kengät jo vietynä, paita
repeää enemmän. Maksim nuolee ja haistelee
häntä, maistaa häntä ja poikaa nyyhkyttää
vapisten. En tiedä miksi enää katson,
jähmettyneenä ehkä kun miehet joiden kanssa olen
taistellut kentällä janoavat tuottaa kipua tälle
viattomuudelle. Housut revitään hänen jaloistaan
vimmalla ja Maksim käy makuulle hänen päälleen,
koskettaen pojan puhdasta, vaaleaa ihoa.
Poika kääntää
kasvonsa ja katseemme kohtaavat, miltei lakkaan
hengittämästä. Hän ei huuda, vain katsoo minua.
Hänen silmänsä kimmeltävät, vireimmät
kuin mitkään silmät jotka olen koskaan nähnyt,
katse tuntuu porautuvan syvälle sieluuni. Hiljainen ymmärrys
välillämme, tunnen hänen tuskansa, luoja minua auttakoon
miten sen tunnen. Haluan auttaa, haluan sanoa jotakin
estääkseni tapahtuvan, mutta jalkani evät kanna ja
ääni takertuu kurkkuuni. Tiedän, ettei ole
mitään mitä voisin tehdä, en voi auttaa.
’’’Sinä
selviät pikkuinen, sinun täytyy.”’ Kuiskaan, niin
hiljaa ettei kukaan kuule minua, enkä tiedä miksi kuiskaan
sen, mutta tarkoitan jokaista sanaa. Hymyilen, vain vähän
hänelle, me emme kaikki ole täällä aiheuttaaksemme
kipua.
Pian poika on täysin ilman
vaatteita ja en voi olla ihailematta paljastettua vartaloa. Olen aina
tiennyt taipumuksestani; miehen vartalo on ollut silmilleni mieluisampi
kuin naisen, mutten koskaan ole tunnustanut sitä
kenellekään. Sellainen ei ole
hyväksyttävää, ei sodan ulkopuolella ainakaan kuten
nyt surullisena joudun todistamaan.
Kun he pakottavat pojan vatsalleen
ja kun Maksim paikoittaa sormensa pojan sisään alan voimaan
pahoin koko tilanteesta, poika itkee niin lujaa. En kykene
enää katsomaan, kuinka pystyisin elämään
itseni kanssa jos todistaisin raiskausta silmieni edessä? Nousen
ja siirryn ulkoilmaan. Sytytän savukkeen, kuulen yhä
hänen huutonsa, siltä ei pääse pakenemaan ja
tiedän jo nyt kuulevani hänen huutonsa koko lopun ikäni.
Jotkut asiat syöpyvät mieleen ikuisuudeksi. Suljen
silmäni.
’’’En voinut katsoa sitä
myöskään.’’’ Ääni sanoi ja
käännyin katsomaan; Sergei, yksi läheisimmistä
tovereistani. Koetan hymyillä, mutta hymyni on heikko, kuolee
pian. Hän tarjoaa juomaa taskumatistaan ja otan sen vastaan
hyvilläni. ’’’Tuo poika todella huutaa
lujaa.’’’ Hän sanoo sitten.
’’’Huutaisin
itsekin hänen tilallaan.’’’ Sanon ja tuijotan
kohti yötaivasta.
’’’Minulla on
hänen ikäisensä poika kotona, se tekee minut sairaaksi
ajatella, että…” Hän aloittaa, muttei pysty
jatkamaan ja juo lisää.
Olemme molemmat hiljaa. Mietin miehiä jotka ovat teltassa,
useimmilla heistä on vaimo ja lapset kotona odottamassa…
Mitä kummallisia puolia sota voikaan herättää
miehessä. He sanovat; ’Tämä on sotaa
Alexander, mitä teemme täällä, jää
tänne.’ Joten mitä merkitsee yhden nuoren pojan
henki? He sanoisivat;
’Sodassa ihmisiä kuolee, heitä katoaa;
se on vain asianlaita.’ Heille, hänen
elämänsä ei merkitse mitään, hän on vain
huvia, kaunis lelu, vihollisen lapsi. He tuntevat voivansa kokeilla
salaisia mielihalujaan häneen, näkemättä
häntä tuntevana ihmisenä. Pojan kärsimyksellä
ja tuskalla ei ole merkitystä, se ainoastaan ruokkii heitä. -
Miten sairaassa maailmassa me elämmekään....
Minkä
vuoksi taistelemme? Mietin sitä jatkuvasti. Useimmat
miettivät samaa; uskon niin. Taistelemmeko johtajiemme vuoksi?
Taistelemmeko heidän taisteluaan; isompien
päättäjien, isompien hallitsijoiden. En tiedä,
mutten voi olla miettimättä.
Maksim astuu ulos, näkee
meidät ja hymyilee. ’’’Miksi olette
täällä ettekä
sisällä?’’’ Hän kysyy ja
sytyttää savukkeen.
’’’Me emme kaikki
ajattele, että on oikein satuttaa tuota poikaa niin julmalla
tavalla.’’’ Sanon, hän lyö
selkääni toverillisesti ja nauraa.
’’’ Sinä
huvitat minua Volkov. Otat asiat aivan liian vakavasti. Häntä
on jo käytetty, mitä se merkitsee enää? Hän on
yksi heistä, yksi hyödyttömistä vihollisista.
Tarvitset kunnon panoa, rentoudu, ota hänet; voit
paremmin.’’’
’’’Hän on
silti ihminen, jonkun poika. Hän voisi olla
omasi.’’’ Sanon ja hän katsoo minua
pitkään.
’’’Mutta hän
ei ole… Nyt hän ei ole mitään muuta kuin huora,
meidän huoramme. Ota neuvoni vastaan; ota hänet, kokeile,
voit jopa nauttia siitä.’’’ Hän
virnistää pidätän itseni lyömästä
häntä.
’’’Taidat
jättää väliin.’’’
’’’Miten vain
Volkov, sinun valintasi.’’’
Kun palaan telttaan, löydän pojan sen keskeltä;
kylmissään, alasti ja nyyhkyttäen surkeasti. Kukaan ei
tunnu välittävän. Tulen hänen luokseen, puhdistan
vartalon siemennesteestä, verestä. Hän ei katso minuun,
silmät pysyvät suljettuina. Yritän pukea hänet, on
kylmä ja hän menehtyy varmasti jos kukaan ei pidä
huolta; erityisesti tässä tilassa.
’’’Mitä
sinä teet Volkov?’’’ Luutnantti kysyy.
’’’Pidän
huolta vangistamme Sir, ymmärsin, että haluatte hänen
pysyvän hengissä Sir?’’’
’’’Kyllä
totta kai, tee mitä sinun täytyy. Katso ettei hän
pääse pakenemaan.’’’ Katson poikaa ja
miltei hymähdän, kuka tahansa näkisi, ettei pojalla
riittäisi voimia paetakseen.
Otan pojan viereeni, missä hän olisi turvassa toistaiseksi niiltä, jotka eivät ehkä olisi saaneet vielä tarpeekseen. Yritän pitää hänet niin lämpimänä kuin pystyn, silittelen hänen hiuksiaan ja kuiskailen lohduttavia sanoja hänen korvaansa; sanoja, joita tiedän ettei hän ymmärtäisi. Jos en voi pelastaa häntä, jos en voi viedä kärsimystä pois, voi ainakin yrittää parhaani lieventää sitä, voin ainakin yrittää pitää hänet hengissä. Toivon sodan päättyvän pian.
5. Luku
Elias:
Näin unen hänestä.
Oli kesä, juoksimme metsässä, kohti järveä.
Kun pääsimme sinne, sukelsimme veteen vaatteet
päällä. Hän on kaunis, hän hymyilee ja
koskettaa kasvojani. Nauramme katsoessamme toisiamme; molemmat
läpimärkiä, mutta päivä on lämmin
emmekä välitä. Takaisin rantaan. Hän ottaa mutaa
käsiinsä ja piirtää sillä viivat poskiini ja
nenääni. Matkin; teen samoin hänelle. Hän
heittää mutaa päälleni, leikimme, painimme maassa,
mudassa. Hän nauraa ja hänen naurunsa on pehmeä,
suloinen.
”Voitin sinut.” Hän
sanoo, painaen minut allensa. Hänen kultaiset hiuksensa ovat
märät ja mutaiset, samoin hänen kasvonsa ja
märät vaatteet, jotka tarrautuvat hänen ihoonsa.
Hän on kaunis.
”Vain koska minä annoin
sinun voittaa, voittaisin sinut jos haluaisin.” Kerron
hänelle.
”Et voittaisi.” Hän
kiusoittelee. Kieräytän hänet alleni, pitelen hänen
ranteitaan.
”Mitä sinä
sanoit?” Kysyn ja virnistän. hän virnistää
takaisin ja en voi vastustaa kiusausta alkaa kutittaa häntä.
”Hyvä on, hyvä on!
Sinä voitit!” Hän nauraa. Lopetan. Puhdistaudumme
viileässä vedessä, hän suutelee huuliani varoen.
Luulen, että rakastan häntä.
Herään julmaan
todellisuuteen. Vain unta, uni paremmasta ajasta,
päivästä joka kerran oli totta, niin pitkä aika
sitten. Kipu, tunnen sen väreilevän vartalollani,
mielessäni, sydämessäni. ”Emma…”
Kuiskaan hänen nimensä niin hiljaa, miltei ilman
ääntä.
Miehet nukkuvat, pedot nukkuvat.
Muistelen
ajan taakse, hän oli paras ystäväni ensimmäinen
tyttö jota suutelin, ainoa tyttö jota olen suudellut, ensi
rakkauteni, ainoa rakkauteni. En ole nähnyt sinua sitten
kesän vuonna 1939, kun kaikki oli vielä hyvin, kun paha vasta
väijyi edessämme.
-Muisto-
Istun maassa, suuren tammen
juurella, odottaen häntä. Hän juoksee kohti, kaataa
minut maahan. Kutittamistaistelu, jota kumpikaan meistä ei voita.
”Tule Elias, mennään
uimaan!” Hän huutaa juosten kohti järveä. Riisun
paitani, heitän sen maahan, samoin housut. Hyppään
veteen ylläni vain alushousut. Emma pitää mekkonsa
yllään, jonka helmat nousevat veden pintaan. Roiskutan
vettä hänen päälleen ja hän nauraa. Hän
kävelee hiljaa lähemmäksi.
”Ne ovat alkaneet kasvaa.” Hän sanoo ja asettaa
käteni hänen rinnalleen. Punastun, punastun aina aivan liian
helposti. Katson häneen hämmentyneenä. ”Alan
kasvaa naiseksi.” Hän nauraa.
”Ethän muutu Emma? En
halua, että sinusta tulee kuin ne toiset, he eivät koskaan
tee mitään hauskaa, niin kuin
sinä.” Kysyn huolestuneena.
”En koskaan muutu.”
Hän lupaa, kumartuu eteenpäin ja painaa pehmeät huulensa
omilleni; hellä, viaton suudelma, kuitenkin tarpeeksi saadakseen
sydämeni miltei pysähtymään. rakastan
häntä, niin erilainen muista, hän ei välitä
säännöistä, ei välitä mitä muut
hänestä ajattelevat. Kun olen hänen kanssaan, en
välitä itsekään. Emma on villi luonnonlapsi;
hän kiehtoo minua.
”Elias, aika tulla kotiin, illallisaika!” Isäni huutaa
ja hymyilee nähdessään meidät yhdessä. Juoksen
pois vedestä,
pukeudun ja käännyn vielä kerran katsomaan
tyttöäni.
”Nähdään
myöhemmin Emma!” Huudan, hän hymyilee. Juoksen
isäni luokse, joka pörröttää hiuksiani.
”Juokset jo tyttöjen
perässä 11-vuotiaana, isääsi tullut.”
Hän nauraa pehmeästi, kun kävelemme kotia kohti
vieretysten.
”Olen kaksitoista pian! ja
menen naimisiin hänen kanssaan, kun olemme aikuisia.” Kerron
hänelle.
”Niinkö? Sinä et
totisesti tuhlaa aikaa, ethän poika?” Isä hymyilee.
”Olen rakastunut.”
Kerron, isä pudistelee päätään, hymyillen
yhä.
Isä kertoo äidille
tyttöystävästäni, josta on hyvää vauhtia
tulossa heidän miniänsä. Äiti hymyilee
lämpimästi.
”Poikani kasvaa niin
nopeasti.” Hän sanoo kattaessaan pöytää.
Olavi alkaa itkeä heidän makuuhuoneessaan.
”Minä voin
mennä.” Sanon ja käyn hakemassa pikkuveljeni ja
sisareni.
”Jonakin
päivänä, teet jonkun naisen erittäin onnelliseksi
kultaseni.” Äiti sanoo, kun tulen takaisin
keittiöön. Hymyilen, tiedän jo kuka hän on.
Heinäkuun lopussa hän kertoo, että he ovat muuttamassa.
Hänen äitinsä on mennyt uudelleen naimisiin, hänen
uusi miehensä on ruotsalainen ja vie heidät mukanaan
Tukholmaan. En halua päästää häntä,
eikä hän halua lähteä. Itkemme, pidelle toisiamme
tiukasti. Luulemme rakkautemme olevan kuin se mitä aikuisilla on,
luulemme tietävämme kaiken ja he jotka sanovat, että
olemme liian nuoria tuntemaan näin, ovat
väärässä ja typeriä. He eivät tunne
meitä, eivätkä voi sanoa mitä tunnemme. Kun
hän kertoi lähtevänsä, maailmani tuntui murtuvan.
”Tulen takaisin.” Emma
lupaa, heti kun hän olisi tarpeeksi vanha, hän palaisi
luokseni. Kysyn, menisikö hän naimisiin kanssani sitten Emma
vastaa kyllä. Suutelemme viattomasti, teemme lupaukset
toisillemme. Pelkään , että joku ruotsalainen poika vie
tyttöni minulta. Hän sanoo, ettei minun ole syytä
huolehtia, että olisin hänen ainoa miehensä ikuisesti.
Emma pelkää että katson muita tyttöjä,
hän sanoo, että he yrittävät kosiskella minua.
Kerron, etten halua ketään heistä, haluan vain hullun
Emmani. Uusi suudelma.
Elokuun loppu ja hän on lähdössä. Isä vie
minut juna-asemalle. Haluan nähdä hänet vielä
kerran, seuraavaan voisi mennä vuosia. Emma on aikeissa astua
junaan, kun näen hänet. Kutsun hänen nimeään
ja juoksen. Hän kääntyy, kasvot kirkastuen minut
nähdessään. Hän heittäytyy syleilyyni,
pitelemme toisiamme pitkään.
”Löysin tämän
sinulle.” Kuiskaan ja ojennan hänelle sydämen muotoisen
kiven, jonka löysin edellisenä yönä. Olen maalannut
siihen; ’Elias & Emma.’ Hän ottaa sen vastaan
hymyillen, suutelee minua viimeisen kerran.
”Kiitos, pidän sitä
aina mukanani.” Hän kuiskaa. Hänen äitinsä
kutsuu ja Emman on mentävä. “Kirjoitan!” Hän
lupaa.
Näen hänet ikkunalasin
kautta ja tulen lähemmäksi. Hän painaa kasvonsa lasia
vasten ja tekee hassuja ilmeitä piristääkseen minua.
Emma saa aina minut nauramaan. Painan omani lasia vasten myös,
ilmeillen hänelle. Suutelemme lasin lävitse. Juoksen junan
vierellä, kunnes väsyn, kunnes en
pysy enää sen mukana. Hän on poissa nyt…
-Muisto päättyy-
En koskaan enää
nähnyt häntä, sota piti heidät poissa. Vaihdoimme
kirjeitä, mutta lopulta,
kuukausia sitten kirjeiden tulo katkesi ja minun oli myös
mahdotonta lähettää
niitä. En kuitenkaan lakannut kirjoittamasta, kirjoitin
viikoittain ja säilytin
niitä huolella, ajatellen että voisin antaa ne Emmalle,
kunhan taas tapaisimme.
Ehkä ajan
myötä
hän unohtaa minut…
Oliko se tosiaan
vasta eilen kun heräsin omasta kotoa, omasta sängystäni?
Kuinka outoa… Se oli
kuin mikä tahansa aamu ennen tätä; mikään ei
voinut valmistaa minua tähän. EN
edes tiennyt asioista joita minulle
tehtiin, en uskonut niitä mahdollisiksi.
En tiedä mitä
enää olen… Mies? Ei, he käyttivät minua kuin
naista… ja nyt vartaloni on arka
joka puolelta. Heidän iljettävä maku
täyttää suuni ja on lähellä etten oksenna.
He pakottivat minut… pakottivat elimensä suuhuni ja…
vapisen iljetyksestä ja
kivusta.
Minut tapetaan,
jos tämä kipu ei tapa minua nyt, he tekevät sen. En voi
kestää sitä enempää, en
halua sitä! Se on iljettävää ja väärin.
Minua rangaistaan ja Jumala hylkää
minut. Päädynkö nyt helvettiin? Rukoilen hiljaa armoa,
yritän kertoa Jumalalle,
etten halunnut sitä ja olisin estänyt heitä jos olisin
pystynyt. Rukoilen
Jumalalta, että hän auttaisi minut takaisin kotiin. Rukoilen
ihmettä, joka
herättäisi minut tästä kamalasta unesta.
Tulen
tietoiseksi miehen vartalosta vierelläni. Kuulen ja tunnen
hänen hengityksensä
ja vartaloni jännittyy kauttaaltaan, mutten kykene liikkumaan, en
voi paeta, he
ovat ympärilläni. En pääse pakoon, he satuttavat
minua uudestaan, miksi?
Miksi?! Mitä väärää tein?
Äkkiä mies
liikahtaa, hyvä luoja hän on hereillä! Makaan aloillani,
jähmettyneenä, tuskin
uskallan hengittää. Hän koskettaa poskeani ja vaikerran
pelosta; ole kiltti, ei
enää, en voi kestää sitä enää!
Hän kuiskaa jotakin mitä en ymmärrä ja nostaa
kätensä iholtani. Pakotan itseni avaamaan silmäni ja
näen lämpimien ruskeiden
silmien katsovan takaisin. Mies puhuu hiljaa, hänen
äänensä on lempeä. Räpytän
silmiäni hämmentyneenä; hänen silmänsä
näyttävät niin lempeiltä ja surullisilta
samaan aikaan. Hän ei satuttanut minua kuten nuo toiset, ei
koskenut minuun
sillä tavoin. Hetken pelkään mitä hän
saattaisi tehdä, mutta… hänen
silmänsä…
hänen katseensa on liian lämmin, liian hellä ja…
Kuulen muiden
äänet, pedot ovat heränneet ja katson peloissani
miestä vierelläni, rukoillen
hänen apuaan. Joku lähestyy ja vaistonvaraisesti kiedon
käteni ruskeasilmäisen
miehen ympärille. “Ole kiltti, ole kiltti auta minua,”
kuiskaan epätoivoisena,
haluamatta irrottaa otettani ainoasta ihmisestä jonka näen.
En halua tulla
syötetyksi susille.
Mutta
he
repivät minut irti hänestä ja huudan paniikissa, potkin
ja kamppailen. En kestä
sitä, ei enää, ei uudestaan!
Alexander:
Minun
ei tulisi sekaantua, ei tällä tavoin. Poika on hereillä;
katson alas hänen
vaaleita hiuksiaan ja mietin miltä tuntuisi koskettaa niitä;
tuntuisivatko ne
yhtä pehmeiltä kuin miltä ne näyttävät?
Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan,
katson ympärilläni nukkuvia miehiä. Miksi? Pojan
hengitys käy epätasaiseksi ja
hän vapisee vaikertaen hiljaa. Liikun ja katson häneen
tarkemmin jolloin poika
jähmettyy.
Kosketan
hänen poskeaan hellästi, silitän pehmeää ihoa
sormillani. ’”En satuta sinua,
älä pelkää…”’ Kuiskaan mutta
vedän käteni taakse, huomaten kuinka kosketukseni
saa hänet hermostumaan. Hän avaa silmänsä enkä
ollut siihen valmis; katseemme
kohtaavat ja tuskin uskallan hengittää. En koskaan ole
nähnyt yhtä vihreitä
silmiä kuin hänen. ”’Kaikki järjestyy,
älä pelkää…”’
Kuiskuttelen, vaikka
tiedän etten voi luvata asioiden järjestyvän. Katson
muita miehiä, jotka
alkavat jo heräillä, tiedän, että he haluavat
satuttaa häntä uudelleen siten.
Tunnen oloni revityksi, en halua olla tässä, asetettuna
tähän tilanteeseen. En
halua ottaa osaa tehän ja kuitenkin olen sen jo tehnyt; ottamalla
hänet
viereeni, pukemalla hänet, auttamalla… Olen jo sekaantunut.
Muut
alkavat
näyttää merkkejä heräämisestä ja
Vladimir… hän katsoo suoraan minuun. Luulen,
että hän tietää minun olevan hänen
kaltaisensa, että ajattelen samoja syntejä.
Olemme jutelleet enemmän kuin mitä välittäisin.
Olemme samanikäisiä; 22,
perhetaustamme ovat samankaltaiset; olen ainoa lapsi kuten hän.
Tulemme
molemmat varakkaista perheistä. Ja tämä poika, luoja
auttakoon minua! Mutta
tunnen himoa, nuo pimeät demonit sisälläni koettavat
houkutella minua
maistamaan häntä, edes hieman… Mutta tässä
minä ja Vladimir eroamme
toisistamme, minulla on yhä moraalini, kunnioitan yhä toista
ihmisolentoa ja
otan partnerini mieluummin halukkaina, en voisi nauttia toisen
kärsimyksestä.
Vladimir
lähestyy pitäen katseensa minussa, hän
virnistää ja äkisti poika kietoo
käsivartensa ympärilleni.
“Ole
kiltti,
ole kiltti auta minua,” hän kuiskaa kielellä jota en
ymmärrä, mutta kuulen
selvän epätoivon sanojen takana.
Olen niin
yllättynyt, etten
ehdi reagoimaan kun Vladimir jo riistää pojan otteestani.
Hän pitää poikaa
rintaansa vasten välittämättä tämän
heikosta kamppailusta.
”’Välitätkö
tästä lutkasta,
Volkov?”’ Hän virnuilee ja hyväilee huulillaan
pojan poskea.
’’’Päästä hänet Sadov, anna
poikaparan levätä!” Yritän, mutta Vladimir
ainoastaan virnistää vastaukseksi. Hän liikuttaa
käsiään pojan vartalolla, joka
itkee nyt hiljaa. Vladimir nuolee hänen kaulaansa, katse
kohdistettuna minuun.
’’’Eikö
sinua houkuta yhtään? Katso häntä, katso kuinka
kaunis hän on. Etkö haluaisi
maistaa häntä? Antaa hänen nuolla sinua, imeä
sinua, panna häntä tänne…’’’
Vladimir
puristaa pojan takamusta lujaa saaden tämän huudahtamaan
tuskasta.
’’’Hänellä on niin
tiukka peppu, niin kaunis suu.’’’
’’’Päästä hänet, olet
sairas.’’’ Sanon tiukasti. Hän nauraa.
’’’Mitä?
Voi Alexander, sinä huvitat minua. Tämä poika on vain
lutka, meidän
huvittamiseen, miksi ihmeessä välität? Oletko
rakastunut?’’’ Haluaisin lyödä
häntä, mutta kaikki katsovat tätä nyt.
’’’Älä
ole typerä, hän tarvitsee lääkäriä sen
jälkeen mitä teitte hänelle eilen.’’’
‘’’Hän
voi hoitaa yhden asian ensin, kaluni on kivuliaan kova juuri nyt,
tarvitsen
helpotusta ja hänellä on suu juuri
siihen.’’’ Hän pakottaa pojan alas, avaa
housunsa ja pakottaa pojan ottamaan hänet suuhunsa. Poika kakoo,
kuola valuu
alas hänen leukaansa. Hänen silmänsä ovat kiinni,
kyyneleet valuvat alas
poskia. Vladimir tukistaa häntä, repii hänen hiuksiaan
kovakouraisesti. Hän
huohottaa, työntyen syvemmälle. Kaikki katsovat. Huomaan
kuinka he haluavat
tätä, silmät kiiluen himosta. Olen liian
järkyttynyt liikkuakseni, omat silmäni
kostuvat, yritän pakottaa kyyneleet pois. Raiskauksen katsominen;
kuin joutuisi
raiskatuksi itse jollakin tavalla. En tiedä miksi
välitän näin paljon.
Lopulta Vladimir saavuttaa orgasminsa, pitää elimensä
hänen suussaan, pakottaen
hänet nielemään.
’’’Niele
kaikki senkin typerä lutka!’’’ Vladimir lyö
häntä kasvoihin, kun poika ei
kyennyt toteuttamaan käskyä. Hän näyttää
siltä, että oksentaisi, mutta onnistuu
pitämään sen sisällään.
Ennen
kuin ehdin keksiä mitä tehdä, luutnantti nousee ja
kävelee lähemmäksi. Hän
tarraa kiinni pojasta. ”’Mitä tehdä
kanssasi,”’ hän tarttuu kiinni tämän
leuasta ja virnistää selvästi nauttien siitä
vallasta, joka on hänen käsissään.
”Vaihdamme leiriä pian ja tarvitsen vapaaehtoisen,”
hän katsoo itkevää
nuorukaista. ”Vapaaehtoista huolehtimaan vangistamme.”
”’Sir,
minä voin tehdä sen,”’ kuulen ääneni
vastaavan ja luutnantti katsoo minuun
uteliaana. ”’Haluan tehdä sen… haluan
pitää huolta
hänestä.’”
”’Niinkö
tosiaan?”’ Luutnantti kysyy huvittuneena.
”’Hoidan
asiani yksityisyydessä, herra luutnantti, ymmärrätte
varmaan mitä tarkoitan?”’
Kysyn ja hänen virneensä kasvaa hänen vilkaistessa
nopeasti muihin.
”’Niinkö
tosiaan korpraali Volkov?”’ Hän kysyy ja tiedän
hänen leikittelevän minulla.
”’Kyllä,
herra luutnantti, olen vapaaehtoinen; haluan hänet.”’
Sanon ja en voi olla
tuntematta oloani vieraaksi sanojeni kanssa, minun ei pitäisi
sekaantua ja
silti olen sen tekemässä.
”’Siinä
tapauksessa saat hänet, mutta älä tuota minulle
pettymystä Volkov. Hän ei saa
päästä pakenemaan,
ymmärrätkö?”’
”’Totta
kai, herra luutnantti, kiitos.”’
6. Luku
Näin unen hänestä.
Hän seisoo puumme vierellä, on kesä, lämmin.
Kävelen häntä kohti, hänen vaaleat hiuksensa
kimmeltävän kultaisina auringossa. Hänen
ylävartalonsa on paljas ja tässä unessa hän on
vanhempi kuin viimeksi kun näimme.
Hän on kaunis. Kultainen risti tuntuu loistavan hänen ihoaan
vasten, hänen silmänsä ovat vihreät kuin puiden
lehdet. Hän hymyilee vain hieman, mutta kun tulen
lähemmäksi, hän kääntyy ja kävelee
poispäin, syvemmälle metsään, seuraan.
Tuuli kääntyy, taivas
tummuu, ilma muuttuu kylmäksi. En voi kävellä yhtä
nopeasti kuin hän. Lopulta hän kääntyy, katsoo
minua sellainen suru ja kipu hänen kasvoillaan, että ne
pelottavat minua. Taivas on harmaa nyt, metsä synkkä,
aavemainen. Kutsun hänen nimeään, rukoilen
häntä luokseni, mutta hän pysyy aloillaan ja tuijottaa.
Hän kääntää lopulta katseensa, katsoo kohti
taivasta ja osoittaa jotakin siellä; mustia korppeja, jotka
raakkuvat, täyttävät taivaan, tehden siitä miltei
mustan. Ääni jonka ne tekevät on kammottava. Kylmä
tuuli puhaltaa
ohitsemme ja hän alkaa juosta, syvemmälle ja syvemmälle
metsään. Juoksen hänen perässään, kutsun
hänen nimeään epätoivoisena, mutta hän ei
pysähdy. Hän katoaa pimeyteen ja silloin heräsin.
Uneni pelottavat minua. En ole kuullut hänestä kuukausiin.
Kirjeet joita lähetän
hänelle, eivät tavoita häntä vaan palaavat
takaisin. Kukaan ei asu siellä enää, he sanovat, mutta
tiedän, että hän asui. Sydämeni tuntee kivun,
suuremman kivun kuin koskaan aiemmin. Muistan uneni ja
pelkään. Se ei tarkoita hyvää; korpit,
äkillinen sään muutos, ilme hänen kasvoillaan. Se
on enne jostakin pahasta, uneni ovat kertoneet asioita ennenkin ja
tiedän tämänkin kertovan. ”Elias,” Kuiskaan
hänen nimensä, nimen joka tarkoittaa minulle enemmän
kuin mikään toinen. Tiedän jonkin olevan vinossa,
todella vinossa.
-Muisto-
Kävelemme metsässä,
tällä kertaa olemme kävelleet pitkälle, niin
pitkälle, että saavutamme rajan. Elias pysähtyy ja
katsoo minua, virnistää. Edessämme avautuu
ruohokenttä.
”Sinulla ei ole sisua
mennä heidän puolelleen,” kiusaan häntä.
”Eikö? Katso vain!”
Hän sanoo uhmakkaana ja nauraa. Emme näe ketään,
joten hän ottaa muutaman askeleen lisää kunnes on
heidän puolellaan. Vanhempamme ovat varoittaneet meitä
ylittämästä rajaa, joten tämä on
jännittävää, jotakin kiellettyä.
”Terveisiä
Venäjältä!” Hän nauraa ja
vilkuttaa minulle, vilkutan takaisin hymyillen. Hän katsoo
ympärilleen,
”Tule takaisin Elias, olet jo
todistanut itsesi!” Huudan.
”Nah, tämä ei ole
mitään vielä!” Hän virnistää ja
juoksee pidemmälle, koskettaa puunrunkoa. ”Tule takaisin
ennen kuin joku näkee sinut!” Huudan, yleensä olen
rohkeampi, mutta venäläiset pelottavat minua hieman, olen
kuunnellut likaa isoäitini tarinoita. Hän nauraa ja kumartaa
poimiakseen kukan maasta, Miksi poikien pitää aina todistella
rohkeuttaan? Kuulemme oksan katkeavan, hän juoksee kohti.
”Juokse Emma! He ovat tulossa,
näin; hän oli todella iso ja ruma!” Elias huutaa ja
käännyn paniikissa juostakseni kauas.
Hän kaataa minut maahan
juostuamme tarpeeksi kauas.
”Luojani se oli
lähellä!” Henkäisen, hän katsoo minua ja
nauraa katketakseen.
”Ei siellä ollut
ketään! Vain venäläinen hirvi!” Hän
virnistää.
”Olet ilkeä Elias,
pelästytit minut!” Hetken ehdon jo pelätä
että päätyisimme vankilaan. Hän katsoo minuun,
nostaa kulmaansa ja alamme molemmat nauraa.
”Toin sinulle kukan
venäjältä,” Hän kuiskaa ja painaa viattoman
suudelman huulilleni.
Kun kävelemme kohti kotia,
tapaamme vanhan mustalaisnaisen. Hän kysyy haluaisimmeko
hänen lukevan tulevaisuutemme käsistämme. Uteliaana
myönnymme. Hän kertoo elämän viivani olevan
pitkä, että hän näkee vaikeuksia edessä,
sydänsuruja, mutta myös onnea myöhemmässä
elämässä. Hän katsoo Eliaksen kättä ja
hänen ilmeensä synkkenee. Huoli ja suru hänen tummissa
silmissään
”Poika rukka,” hän
toteaa. Katsomme toisiamme hämmentyneinä. ”Näen
nuoren elämän, joka päättyy liian aikaisin,
näen kipua, synkkyyttä...Näen myös rakkauden, joka
on voimakkaampi kuin elämä.” Elias vetää
kätensä vapaaksi. Näen naisen sanojen vaivaavan
häntä, mutta hän yrittää pudistaa sen
naurulla.
”Uh, miten vain…”
Hän kohauttaa olkiaan.
Jatkamme kulkuamme.
”Vaivaako sinua mitö
hän sanoi?” Kysyn. Hän katsoo minua hymyillen.
”Meidän kohtalomme ei ole
kirjoitettu tähtiin, eikä käsiimme, me jokainen luomme
oman kohtalomme, siihen minä uskon.” Hän sanoo ja
tarttuu käteeni.
”Uskotko Jumalaan
sitten?” Kysyn.
”Uskon, mutten usko, että Hän, tai mikään muukaan voima tässä maailmassa kontrolloi polkua jonka valitsemme. Se vanha mustalaisnainen kertoi vain tarinoita, keksi asioita päästään. En ole huolissani, eikä sinunkaan ole syytä olla.” Hän sanoo, mutta huolehdin silti. Joskus uneni kertovat minulle asioita, uskon enteisiin. Mutta Elias vain hymyilee, hän ei ole peloissaan, rauhoitun. Kaikki on hyvin maailmassa kun minun Eliakseni hymyilee.
Web published: My Secret Shore
© KOLGRIM 2006 - 2011