8.luku
Olavi makasi
sängyllään, kasvot kohti
seinää ja peitto nostettuna korkealle, hän
kuuli pian
lähestyvät askeleet
käytävästä ja teeskenteli nukkuvaa.
Ovi narahti
pehmeästi auki ja hänen
raottaessaan silmiään hieman hän pystyi
näkemään valon joka tuli sisälle
avonaisesta ovesta. Hän tiesi sen olevan Aino ja tunsi
tämän huolen; hän aina
huolehti, mutta tällä kertaa, ehkä oli
syytäkin?
Olavi toivoi,
että Aino
lähtisi, hän ei
voisi kohdata sisartaan nyt. Aino ei saisi tietää
mitä
oli tapahtunut! Ovi
sulkeutui pehmeästi tytön kuiskattua
hyvää
yötä ja Olavi sulki silmänsä,
muutama kyynel valui alas poskia; sattui yhä. Hän
vapisi,
mitä jos mies ei
haluaisikaan nähdä häntä
enää sen
jälkeen mitä olivat tehneet? Olavi kuunteli
ja odotti kunnes talo hiljeni.
Hän nousi
varovasti
ylös, halusi peseytyä.
Käveleminen tuntui jotenkin hankalalta ja sai hänet
kiroamaan
hiljaa, oli
jotenkin siedettävä kipua ja
käveltävä
normaalisti seuraavana päivänä.
Hän hiipi ulos
ja
käveli kohti
saunarakennusta. Sisällä oli kylmä, mutta
vesi
kamiinassa oli kuitenkin yhä
lämmintä, sillä se oli keitetty aikaisemmin
illalla
saunaa varten, ennen kuin
tanssit olivat alkaneet.
Olavi riisuutui ja alkoi
peseytyä. Hän
vavahti koskettaessaan alas sinne missä tunsi kuumottavaa
kipua;
tunsi liukkauden
siellä. Hän otti saippuaa ja pesi sen kaiken pois,
yhä
hämmentyneenä siitä mitä
oli tehnyt miehen kanssa. Se oli tuntunut hyvältä
loppua
kohden, eikä Olavi
aiemmin ollut tiennyt sellaisesta tunteesta. Mutta mitä
tapahtuisi
nyt? Mitä
hänen olisi tehtävä?
Hän sulki
silmänsä, muisti suudelmat,
kuinka hyvältä Alexanderin vartalo oli tuntunut
hänen
omaansa vasten. Miehen
huulet hänen - …Olavi punastui pimeydessä,
hymy
väreili hänen huulillaan. Hän
tunsi kivun yhä sisällään. Toinen
mies oli ollut
hänen sisällään ja se oli
ollut… kivuliasta kyllä, mutta Olavi oli nauttinut
tulla
pidellyksi sitten,
suudelluksi siten. Ehkä se oli väärin, mutta
hän
halusi lisää.
Poika kuivasi
itsensä,
pukeutui ja käveli
ulos.
**^^**^^**^^**^^**
Alexander ei saanut
unta,
hän kääntelehti
vuoteella ja lopulta antoi periksi yrityksestä. Hän
nousi,
pukeutui ja käveli
ulos tupakalle. Yö oli viileä, mutta kaunis ja
hiljainen.
Alexander katsoi
taivasta; tähtiä ja kuuta, muistellen, katuen ja
surren.
Hänen äänensä, hänen
kosketuksensa, vihreät silmän, hymy kalpeilla
huulilla; suru,
hyvästit. Niin
paljon oli jäänyt sanomatta.
Hän sulki
silmänsä
ja huomasi ajattelevansa
Olavia; tämän sinisiä silmiä,
viattomuutta. Tuntui
hyvältä pidellä tätä,
samalla oudolta, poika oli niin kovin viaton, hänen
mielensä
niin tahraton.
Kaiken kauheuden jälkeen mitä hän oli
joutunut
todistamaan elämänsä aikana,
Olavi tuntui niin kiehtovan puhtaalta. Hän avasi
silmänsä, kuuli jotakin ja
kääntyi äänen suuntaan. Olavi
seisoi muutaman
metrin päässä, katsoi häneen
epävarmana.
Alexander sammutti savukkeensa ja käveli
lähemmäksi.
”Hei,”
hän sanoi
pehmeästi, heidän
katseensa kohtasivat.
”Hei,”
Olavi kuiskasi
ja katsoi alas
kenkiinsä.
“Etkö
saanut
unta?” Mies kysyi.
“Oli
peseydyttävä,” Olavi vastasi ja nosti
katseensa. Epämukava hiljaisuus, kunnes Alexander astui
lähemmäksi ja kosketti
pojan kasvoja ja hiuksia.
”Oletko
kunnossa?”
Siniset silmät katsoivat
hänen omiinsa ja poika nyökkäsi.
”M-mitä-”
Olavi
nielaisi. “-Mitä nyt
tapahtuu?” Hän uskalsi kysyä viimein.
Alexander oli
hiljaa hetken, mikä lisäsi
pojan hermostuneisuutta.
”Mitä
haluaisit
tapahtuvan?”
“En ole
varma…”
“Jos satutin
sinua, olen
pahoillani. Hetki
vei minut mukanaan, minun ei olisi
pitänyt…”
Alexander aloitti.
”Ei,
minä-… En
ole pahoillani, sinunkaan ei
pitäisi olla,” poika punastui.
”Olet niin
nuori…
Olen tarpeeksi vanha
olemaan…” Olavi nosti sormensa hänen
huulilleen.
”Tiedän
mitä
tunnen, mitä haluan ja… et
sinä niin vanhalta vaikuta,” hän hymyili ja
sai
Alexanderinkin
hymyilemään.
Katsoen
ympärilleen ja
näkemättä ketään,
Olavi nousi hieman varpailleen ja suuteli miehen poskea. Alexander
käänsi
päätään ja heidän huulensa
kohtasivat, Olavi
hymyili suudelmaan.
”Voinko nukkua
vieressäsi? Menisin takaisin
vuoteeseeni ennen kuin muut
heräävät.”
”Toki
voit,”
Alexander kuiskasi.
**^^**^^**^^**^^**
Ensimmäiset
auringon
säteet herättivät
hänet, Olavi kääntyi ja näki
Alexanderin
vierellään. Hän hymyili, seurasi miehen
rauhallista unta, tyyntä ilmettä
tämän kasvoilla
eikä voinut vastustaa
kiusausta; hän nojautui suutelemaan Alexanderin huulia
pehmeästi herättäen
tämän.
Alexander avasi
silmänsä ja kohtasi pojan
katseen, Olavi hymyili ujosti ja nostatti hymyn hänenkin
kasvoilleen. Mies toi
kätensä koskettaakseen pojan poskea, katsellen
tämän kasvoja, tarkkaillen eroja;
Olavin nenä oli hieman pienempi, leuan muoto oli eri ja
hänen
kulmakarvansa…
Pieniä eroja, mutta eroja yhtä kaikki jotka
tekivät
hänestä oman itsensä eikä
vain veljensä kopion. Suurin ero oli silmien väri,
vaikka
muoto oli miltei
sama. Alexander tutki pieniä, vaaleita
syntymämerkkejä
pojan iholla, yksi
kauneusmerkki ylähuulen yllä, vasemmalla puolella.
“Miksi katsot
minua noin
tarkasti?” Olavi
kuiskasi.
”Tallennan
kuvasi
mieleeni,” Alexander
vastasi hymyillen ja antoi kätensä lipua pojan
alastomalla
rinnalla. ”Olet
kaunis,” hän kuiskasi ja Olavi punastui.
”Olenko?”
Hän
mutisi hymyillen hieman.
“Kyllä.”
“Naiset ovat
kauniita ja
miehet…”
”Miehet voivat
olla
myös. Komea ja kaunis;
olet molempia, älä koskaan epäile ettet
olisi.”
”Kiitos…
Olet komea
myös Alex, hyvin
komea,” Olavi kuiskasi hymyillen yhä.
”Kiitos,” Alexander hymyili takaisin ja leikki
pojan
pehmeillä hiuksilla. Olavi
huokaisi, kääntyi vatsalleen ja katsoi ulos. Hetken
kuluttua
hän käänsi
kasvonsa takaisin mieheen.
”Tuntuu
oudolle, olla
tässä, maata alasti
kanssasi, mutta samalla hyvälle. En haluaisi
lähteä
vuoteestasi.” Alexander oli
vaiti ja silitti Olavin selkää.
”Tiedän kuitenkin,
että minun täytyy. Aurinko
on miltei ylhäällä ja he
heräävät
pian… Mitähän he tekisivät jos
saisivat
tietää
meistä?”
”Tuskin
mitään
sinulle, mutta itselleni, no
kuka tietää? Ehkä
hirttäisivät tai ampuisivat;
alaikäisen pojan
viettelemisestä, hänen viattomuutensa
riistämisestä… Olen aikuinen mies,
sinä
vielä poikanen.”
“En
minä niin nuori
ole, näytänkö niin
nuorelta?” Olavi kysyi.
”Annas
kun katson lähemmin,” Alexander katosi
peiton alle ja sai Olavin hihittämään hiljaa
alkaessaan
suudella tämän vartaloa
tavalla joka kutitti.
”Lopeta…”
Olavi hihitti ja Alexander nosti
peiton paljastaen itsensä. Olavi makasi
selällään
ja Alexander hänen
päällään.
“Olet nuori
mies, kaunis
nuori mies,”
Alexander kuiskutteli, he katsoivat toistensa silmiin ja suutelivat.
“Minun
pitäisi
mennä, en kyllä haluaisi.”
Alexander suuteli Olavin huulia vielä kerran ennen kuin
kierähti kyljelleen
pojan viereen.
”En haluaisi
sinun
menevän, mutta jos
pitäisin sinut täällä,
kerjäisin vain
kuolemaa.”
”Enkä
minä halua
sinun kuolevan joten
menen.” Vielä yksi suudelma ennen kuin Olavi sai
itsensä kammettua vuoteelta ja
lähtemään huoneesta. Hän kaipasi
miehen kosketusta
jo heti oven sulkeuduttua.
Tämä ei tulisi olemaan helppoa, siitä ei
ollut
epäilystäkään.
**^^**^^**^^**^^**
Aino seurasi
veljeään
katsellaan tämän
tullessa aamiaiselle. Hän huomasi hieman kivuliaan ilmeen
tämän kasvoilla hänen
istuessaan ja hymyn kare, joka nousi vain hetkeä
myöhemmin
hänen huulilleen.
Poika vaikutti olevan täysin omissa maailmoissaan, aivan
kuin…Voisiko se olla?
Tuo katse… Voisiko se tarkoittaa?
”Hyvä
on, kuka se
tyttö on?” Aino kysyi
saaden veljensä miltei tukehtumaan teehensä.
”Kuka
tyttö?”
”Se joka sai
tuon
höpsön hymyn kasvoillesi
ja unelmoivan katseen silmiisi?” Samalla hetkellä
Alexander
astui huoneeseen,
kuullen kysymyksen. Aino katsahti mieheen, joka
käänsi
katseensa ja otti kahvia
itselleen.
”No
minä…” Olavi ei ollut varma kuinka
vastata.
”Saiko Hanna
viimein
vangittua sydämesi?”
Aino kysyi uteliaana.
”Mielessäni
oli muita
asioita, ajattelin
unta jonka näin… Minä näin unta
äidistä, isästä ja Eliaksesta, he
vaikuttivat
onnellisilta ja se sai minut hymyilemään.”
Olavi
vastasi, eikä hänen edes
tarvinnut valehdella paljoa, hän oli nähnyt unen.
“Huomenta,”
Alexander
sanoi istuessaan
alas.
”Huomenta,”
Olavi
hymyili. Aino pysyi
kuitenkin vaiti ja nousi siivoten astiansa
pöydältä.
”Olavi,
muista, että
menemme kirkkoon pian.
Syö aamiaisesi ja pukeudu,” Aino sanoi ja
lähti
keittiöstä.
”Sisaresi ei
todella taida
pitää minusta,”
Alexander kuiskasi. Olavi nousi ylös.
”Hän
ei tunne sinua,
jos tuntisi hän ei
voisi olla pitämättä sinusta, olit sitten
venäläinen tai et.” Hän kuiskasi,
kosketti miehen olkapäätä lyhyesti, salassa
ennen kuin
meni pukeutuakseen
pyhävaatteisiinsa.
**^^**^^**^^**^^**^^**
Olavi hiipi miehen
huoneeseen
seuraavana
yönä ja öinä sen jälkeen,
hän ei voinut
pysyä poissa. Uutta mielihyvää, uutta
jännitystä, salaisuus. Olavi rakasti olla Alexanderin
syleilyssä, tulla tämän
pitelemäksi, tuntea hänen
läheisyytensä ja puhua
asioista.
”Minun
ruotsalainen
velipuoleni Anton ja
hänen serkkunsa vihaavat minua. Kohtelivat kuin toisen luokan
kansalaista; tee
sitä, hae tätä Olavi.’ He
kutsuivat minua
tyhmäksi ja
tietämättömäksi
suomalaisorvoksi. Saivat minut tuntemaan etten kuulunut
sinne…
Luulen, että
Anton oli mustasukkainen isänsä rakkaudesta, jonka
joutui
jakamaan minun ja
sisareni kanssa.” Olavi kertoi piirtäen
pieniä
ympyröitä sormellaan miehen
rintaa vasten rakastelun jälkeen. ”Olen onnellinen
täällä kotona, vaikka ensin
tuntui oudolle tulla Tukholmasta, taisin tottua
kaupunkielämään. Osaan
kirjoittaa paremmin ruotsiksi kuin suomeksi, se saa taas pojat
täällä kiusoittelemaan
minua. Luulevat, että olen koppava sen vuoksi, että
uskon
olevani parempi sen
vuoksi. En kuitenkaan ole, sydämessäni olen aivan
yhtä
suomalainen kuin he,
vaikka olenkin asunut Ruotsissa suuremman osan
elämästäni. Hassua, en tunnu
osaavan miellyttää ketään.
”Olet
väärässä; miellytät
minua,” Alexander
kuiskasi ja sai pojan hymyilemään.
”Sitten olen
onnellinen,” Olavi kuiskasi,
piti pienen tauon ja jatkoi. ”Entä sinä
Alex, kerro
perheestäsi, ovatko he yhä
elossa?”
”Ei,
vanhempani ovat
kuolleet. Äitini kuoli
ollessani kymmenen, isäni kasvatti minut. Hän oli
hyvä
mies, kiireinen tosin
enkä nähnyt häntä kovin usein.
Hän on kuollut
nyt, kuoli sodassa kuten niin
moni muu.”
”Kaipaatko
häntä
paljon?”
“Ketä?
Isääni?”
“Ei, tarkoitin
sitä
poikaa, jota rakastit,
sitä, joka kuoli.” Alexander
epäröi hetken ennen
kuin vastasi.
”Kyllä,
ajoittain.
Hän oli nuori kuten
sinä, liian nuori kuolemaan siten.”
”Kuinka
hän
kuoli?” Olavi kysyi katsoen
hänen silmiinsä.
“Tuntuu
vaikealta puhua
siitä, muistaa
sitä… Minä… Näin
hänen kuolemansa,
enkä voinut tehdä mitään
pelastaakseni
häntä
siltä.” Olavi kurottautui suutelemaan hänen
huuliaan ja
katsoi syvälle hänen
silmiinsä.
”Emme koskaan
menetä
niitä joita rakastamme
kokonaan. He ovat yhä täällä;
sydämissämme ja muistoissamme. Ajattele sitä
hyvää, jonka jaoit hänen kanssaan,
älä
sitä synkkyyttä jona menetit
hänet… Enkä
usko, että hän syyttäisi sinua
siitä, että
olet nyt kanssani. Jos hän rakasti
sinua, hän haluaisi sinun jatkavan
elämääsi ja
olevan onnellinen, hän haluaisi
sinun elävän… Muista hänet
sydämessäsi
ja ainut mitä pyydän, on että
säästät
vähän tilaa siinä minulle.” Olavi
kuiskasi ja
suuteli miestä uudelleen. Alexander
katsoi häneen hämmästyneenä ja
nosti kätensä hänen poskelleen.
”Et todella
taida olla
enää lapsi, ethän?”
Hän kuiskasi ja Olavi hymyili.
”Sanoinhan
etten ole.
Minulla on ehkä
lapselliset hetkeni, mutta ymmärrän asioita,
tiedän
asioita. En ole se
tietämätön orpo joksi he minua kutsuivat. Ja
minulla on
tehtävä; tehtävä saada
sinut iloitsemaan taas elämästä. Olen
päättäväinen, enkä
epäonnistu.”
Alexander piteli Olavia
yhä
lähempänä,
haistoi hänen hiuksiaan, jotka tuoksuivat kirpeille omenoille.
”Luulen, että
olet jo onnistunut, en ole tuntenut olevani yhtä elossa
vuosiin.” Hän kuiskasi.
Chapter
9.
Poika oli niin
täynnä
elämää ja sen hehkua.
Hän oli lämmin, viaton ja rakastava; niin puhdas
maailman
pahuudesta, jopa
nähtyään sen kosketuksen.
Ӏitini,
tiedän,
että hän rakasti meitä
koko sydämestään. En muista paljon, mutta
muistan
millaista oli hänen syleillyssään.
Hän yleensä piti hiuksiaan
ylhäällä, mutta kun
hän laski ne alas, ne valuivat
hänen vyötäisilleen kuin pehmeä
kultainen
heinä. Minusta äiti näytti aivan
enkeliltä,” poika oli kertonut
eräänä
yönä.
Olavi puhui paljon
perheestään vaikka
muistikin heistä vain vähän. Hän
pyysi myös
Alexanderia kertomaan omasta
perheestään. Mies oli pysynyt vaiti niin
pitkään,
ollut yksin ajan, joka tuntui
eliniältä, että nyt, kun
hänellä oli joku jota
pidellä ja kertoa asioita, sai
hänet muistamaan kauan sitten unohdettuja asioita.
Hän
ymmärsi, ettei kaiken
aina tarvinnut olla kivuliasta, muistolle pystyi myös
hymyilemään, muistoille
ihmisistä joita oli kauan aikaa sitten menettänyt ja
rakastanut.
Ӏitini
oli viisas,
kaunis nainen. Hän
halusi enemmän lapsia, mutta olin ainut jonka he saivat.
Hän
rakasti minua,
hemmotteli minua. Olimme rikkaita kerran, asuimme hienossa talossa
Moskovassa
ja minulla oli kaikki mitä vain saatoin
pyytää. Lapsena
olin onnellinen, kunnes
äitini kuoli. Isä muuttui sen jälkeen, uskon
äidin
kuoleman murtaneen hänen
sydämensä, hän ei koskaan mennyt uudestaan
naimisiin.” Sanottuaan sen,
Alexander ymmärsi kuinka samanlainen oli
isänsä kanssa;
he olivat miltei
päätyneet samoin; oli ollut lähellä
että
Alexander olisi kieltänyt uuden
rakkauden itseltään isänsä tavoin.
Mutta nyt? Joka kerta kun hän katsoi Olaviin, hän
tunsi
lämpöä, rauhaa ja hän
janosi pidellä poikaa syleilyssään, kun
tämä
ei ollut lähellä, janosi koskettaa
tätä kun he olivat samassa huoneessa ja samalla
hän
pelkäsi päivää jona Olavi
vietäisiin
häneltä. Mikään hyvä ei
kestänyt
ikuisuutta, sen oli elämä opettanut hänelle
hyvin.
Salaisia tapaamisia,
varastettuja
suudelmia
ja hetkiä. Tuijottaen kuuta öisin ulkona
metsässä,
toistensa syleilyssä. Yöt
olivat ainoita hetkiä joina he saattoivat olla niin
lähekkäin; ulkona
salaisessa tapaamispaikassaan yön varjojen
kätkeminä tai
vierashuoneessa, jossa
Alexander nukkui.
Poika oli lahjakas
taiteilija,
hän oli
näyttänyt Alexanderille
töitään ja puhunut
unelmistaan; Pariisiin menemisestä,
kielen opettelemisesta ja maalaamisesta siellä, tulla
todelliseksi
taiteilijaksi.
”Kun
kesä
päättyy, haluan lähteä
mukaasi…”
Olavi sanoi eräänä yönä,
kun he makasivat
sylikkäin puunvarjossa järven
rannalla. ”Ottovanhempani haluavat minun palaavan Tukholmaan,
mutta haluan
tulla mukaasi. En halua mennä takaisin sinne.”
Alexander oli
hetken hiljaa.
”Minne
menisimme?”
Hän kysyi äänellä, joka
ei ollut kuiskausta kuuluvampi.
”Minne
tahansa, Moskovaan,
kotiisi jos
tahdot.”
”En vie sinua
sinne,”
Alexander sanoi
tiukasti.
”Miksi?”
”En vain
voi,” mies
vastasi, halusi kertoa
oikean syyn, muttei löytänyt oikeita sanoja. Oli
ihmisiä, jotka yrittivät
jäljittää häntä,
ihmisiä jotka
saattaisivat satuttaa Olavia. Se oli hänen
suurin pelkonsa, että hän
löytäisi
hänet, että hän
löytäisi
Olavin.
”Voisimme
mennä
Pariisiin, jos olen
rehellinen, sinne menisin mieluummin.”
”Entä
siskosi?”
Alexander kysyi ja Olavi
vaikeni hetkeksi.
”En
tiedä… en
haluaisi jättää häntä, en
ole
varma pystyisinkö edes, mutta minä-” poika
loi
häneen hermostuneen katseen. ”En
haluaisi jättää sinuakaan ja…
sinä olet se
jota rakastan, seuraisin sinua minne
tahansa.” Oli ollut vaikeaa sanoa niin, tunnustaa rakkautensa
ja
pelätä mitä
mies vastaisi, hänen ensirakkautensa, ihminen, joka oli ollut
hänen sisällään,
lähempänä kuin kukaan koskaan. Alexander
kosketti
hänen kasvojaan, painoi
suudelman hänen otsalleen ja huulilleen, hymyili.
”Mitä
ihmiset
ajattelisivat, jos näkisivät
sinut kanssani?” Hän kysyi ja Olavi laski katseensa.
Hän tunsi pettymystä
siitä, ettei mies ollut vastannut hänen tunteisiinsa.
”Kai he
ajattelisivat sinun
olevan isäni,”
Olavi yritti vitsailla, mutta hänen naurunsa oli heikko.
Alexander
pudisti
päätään huvittuneena.
”Pidät
minua siis
vanhana?” Hän kysyi ja
Olavi hymyili hieman pudistaen
päätään.
”En,”
hän
vastasi ja katsoi ylös.
”Kyllähän
minä taidan olla, voisin olla
isäsi ikäerollamme, mutta heti kun avaisimme suumme,
olisi
selvää ettemme ole
samaa verta. Emme myöskään
näytä lainkaan
toisiltamme, emmehän?” Alexander
virnisti.
”Olet
oikeassa.
Näytät ihan
venäläiseltä…
Tiesin sinun olevan heti kun näin sinut, jo ennen kuin kuulin
sinun puhuvan… Ja
sinä katsoit minua, tuijotit jopa!”
”Niinkö?
Olen
pahoillani, taisin todella
tuijottaa,” Alexander hymyili.
“Se johtui
siitä,
että näytän häneltä,
eikö
niin?” Olavi kysyi.
“Minä-“
“Ei,
älä sano
mitään, ymmärrä
kyllä.”
”Olavi, minun
on kerrottava
sinulle
jotakin,” Alexander sanoi ja Olavi vilkaisi häneen,
puristi
hänen kättään.
”Älä
huoli,
voimme puhua siitä myöhemmin.
Rakastit häntä ja on vaikea unohtaa, minä
ymmärrän. Voimme puhua siitä
myöhemmin.”
**^^**^^**^^**^^**^^**
Saunan kuumuus, hiki
helmeili
heidän
alastomilla ihoillaan, kosketus, joka sai kuumuuden nousemaan
entisestään.
Olavi kiemurteli Alexanderin sylissä ja he suutelivat,
pitelivät toisiaan.
”Sisaresi ei
pitäisi
tästä; että olen
kanssasi täällä,” Alexander sanoi
pidellessään tätä lujemmin.
”Hänen
ei tarvitse
tietää kaikkea, sitä
paitsi on täysin normaalia, että kaksi
miestä käy
saunassa yhdessä.”
”Ei aivan
tällä
tavalla, uskon,” Alexander
huokaisi ja suuteli hänen niskaansa.
”Niin, ei
aivan
näin... Mutta he eivät
tiedä mitä menettävät,”
Olavi naurahti. He
suutelivat uudestaan ja Olavi tunsi
vanhemman miehen erektion itseään vasten ja hymyili.
”On liian kuuma,” Alexander kuiskasi lopulta.
”Niin, ei
ehkä paras
paikka tälle…” Olavi
myönsi vaikka silti he jatkoivat suudelmia. Molempien ihot
olivat
kuumat ja
liukkaat, kuumuus ja himo teki ilman vaikeaksi
hengittää.
”Tule
huoneeseeni
tänä yönä,” Alexander
pyysi huohottaen.
”Mikään
ei
pitäisi minua poissa,” Olavi
kuiskasi. ”Haluan sinua sisääni niin
paljon, että
sattuu,” hän jatkoi
keinuttaen lantiotaan miestä vastaan, tuntien
tämän
elimen jäykistyvän
entisestään.
”En usko,
että minun
tarvitsee edes vastata
tuohon, kehoni puhuu puolestaan,” Alexander naurahti ja Olavi
hymyili tälle,
painoi suudelman tämän huulille.
”Vain muutama
tunti,
luuletko voivasi
odottaa?”
”Jos minun
täytyy,
odottaisin vaikka
ikuisuuden, mutta toivon, ettei siinä mene niin
pitkään.”
”Ei
mene,” Olavi
lupasi ja painaessaan
huulensa uudelleen miehen huulia vasten saunan ovi avautui ja sai
hänen
sydämensä miltei
hypähtämään kurkkuun.
Olavi nousi Alexanderin sylistä hieman
hoipertaen ja katsoi ovelle nähden Emman pojan Eliaksen. Poika
työnsi peukalon
suuhunsa ja imi sitä katsellen heitä
hämmentyneenä.
“Elias,”
Olavi
henkäisi, yrittäen
rauhoittua. Lapsi kurtisti kulmiaan ja kallisti
päätään selvästi
hämmentyneenä
siitä mitä ajatella. ”Alexander ja
minä…”
”Te
suutelitte,”
poika totesi ja Olavi
tunsi suupieliensä nykivän
yrittäessään
hymyillä. Hän nousi lattialle ja
vilkaisi Alexanderiin, joka näytti yhtä
säikähtäneeltä kuin mitä
hän tunsi.
Olavi johdatti lapsen pukuhuoneeseen ja kietoi pyyhkeen
vyötäisilleen.
”Elias, kuuntele…Emme me oikeastaan suudelleet, me
vain… katsos kun…” Olavi ei
oikeastaan tiennyt mitä sanoa. Miten
selittää
tämä kolmevuotiaalle? ”Minä ja
Alexander olemme hyvin läheisiä
ystäviä ja
minä-”
”Teitte
lapsia?”
Poika kysyi viattomasti ja
Olavi avasi suunsa hämmentyneenä, kunnes
ymmärsi nauraa.
”Lapsia? Ei,
Elias,
ei… Kaksi miestä eivät
voi tehdä lapsia. Me olemme vain ystäviä;
minä ja
Alexander. Ja… on salaisuus,
vain meille miehille. Sinun ei pidä kertoa äidillesi
tai Aino
tädille, tai
kenellekään. Tämä on vain
meidän kolmen
salaisuus, jooko?”
”Um,
okei,” lapsi
nyökkäsi. ”Äiti käski
hakea teidät syömään.”
”Hyvä
on, kerro
hänelle, että tulemme heti
kun olemme peseytyneet.”
”Okei,”
poika sanoi
ja juoksi sitten
takaisin talolle.
Olavi henkäisi
syvään ennen kuin palasi
saunaan.
”Luuletko,
että
hän kertoo?” Alexander
kysyi.
“Toivon
tosiaan, että
ei… Uskon, ettei hän
kerro.” Olavi vastasi ja toivoi olevansa oikeassa,
hän tiesi
millaisessa
pulassa he olisivat jos totuus tulisi ilmi.
**^^**^^**^^**^^**^^**
Illallinen sujui
hiljaisessa
tunnelmassa.
Ajoittain joku yritti aloittaa keskustelua, enimmäkseen Emma,
joka
lopulta
luovutti yrittämästä ja uppoutui omiin
ajatuksiinsa.
Kymmeneltä
illalla Olavi
sanoi menevänsä
vuoteeseen. Hän vilkaisi Alexanderiin nopeasti ja mies
nyökkäsi hänelle, niin
ettei kukaan toinen pannut sitä merkille.
Aino meni huoneeseensa hieman
veljeään myöhemmin
jättäen Alexanderin
kahden Emman kanssa.
Oli alkanut sataa vettä, he sytyttivät muutamia
kynttilöitä. Alexander yritti
lukea kirjaa jonka oli tuonut mukaansa kotoa, kirjaa jonka oli lukenut
jo
kymmeniä kertoja sillä jokin siinä muistutti
Eliaksesta.
Joskus hän pelkäsi
unohtavansa tämän, eikä hän
halunnut unohtaa.
Hän tunsi syyllisyyttä
tunteistaan Olavia kohtaan, jotenkin peläten, että
Elias
saattaisi kuvitella
hänen rakastavan häntä
vähemmän nyt siitä
syystä, vaikka samalla hän tiesi
kuinka typerää oli ajatella niin. Elias oli kuollut,
Olavi
oli elossa ja eikö
hänen tulisi keskittyä siihen mikä oli nyt,
eikä
siihen mikä oli jo menetetty?
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.
”Löysin muutamia valokuvia,” nainen sanoi
juuri kun
Alexander oli ollut
aikeissa mennä vuoteeseen. Hän toi katseensa naiseen.
Emma
näytti yksinäiseltä,
se näkyi hänen silmistään ja kuului
äänestä. Naisen koko olemus huokui
yksinäisyyttä.
”Kuvia?”
Hän
kysyi ja astui lähemmäksi.
”Niin,”
Emma hymyili
hieman vailla iloa.
”Istuisitko alas kanssani? Kaipaisin seuraa.”
Hän
pyysi ja Alexander katsoi
kelloaan; 23:00. Hän olisi halunnut mennä
vuoteeseensa ja
odottaa Olavia
vierelleen, mutta kuuli naisen äänestä
kuinka
tämä tarvitsi jotakuta joka
kuuntelisi ja niinpä hän jäi.
“Tiedän,
että
hän on kuollut ja tiedän,
että minun pitäisi ehkä surra mieheni
kuolemaa
enemmän kuin hänen. Kahden
lapsen rakkaus on niin kovin viatonta, puhtainta mitä koskaan
olen
saanut
kokea.” Emma ojensi yhden kuvan miehelle.
”Tässä
on Elias ja minä kuuden
vanhana,” nainen miltei kuiskasi ja Alexander tarkkaili
mustavalkoista kuvaa
käsissään. Vaaleahiuksinen poika ja
tyttö istuivat
puutarhassa viltin päällä ja
molemmat hymyilivät. Nainen ojensi toisen kuvan eikä
hänen tarvinnut sanoa
kenestä se oli; Elias noin kymmenen vanhana vanhempiensa
seurassa;
mies oli
komea, nainen oli kaunis ja raskaana ja piteli
syleilyssään
pientä tyttöä.
Elias hymyili leveästi, isän kasvoilla oli vakava
ilme.
Alexander tunsi
tunteidenryöpyn kulkevan
lävitseen katsellessaan kasvoja joita oli
ikävöinyt niin
monta vuotta. Poika
kuvassa oli nuori, tulevaisuuden kauhut vielä vieraita,
tulevaisuus oli
varmasti näyttänyt huolettomalta, se huokui pojan
kasvoilta
ja tämän äidin kasvoilta.
Nuori nainen jolla oli kaikki mitä oli osannut toivoa; kaunis
onnellinen perhe,
turvattu tulevaisuus, tai niin tämä ehkä oli
ajatellut.
Oli
vaikea pysyä neutraalina ja
lohduttaa naista, joka suri menetettyä rakkautta,
elämää jota hän kaipasi aivan
yhtä kiihkeästi. Ja hän halusi kertoa
naiselle, halusi
saada sen rinnaltaan
jossa se painoi raskaana. Mutta kaikki oli nyt mutkistunut; Alexanderin
ei ollut
tarkoitus rakastua Olaviin, ei ollut odottanut
löytävänsä rauhaa, jota oli
etsinyt, tästä paikasta. Ja kuitenkin hän
tiesi,
että päivä jona hänen olisi
viimein kerrottava totuus, läheni. Tieto satuttaisi Olavia,
hämmentäisi tätä ja
Alexander pelkäsi, ettei poika voisi antaa hänelle
anteeksi.
Lohdutettuaan Emmaa
jonkin aikaa,
nainen
oli viimein valmis käymään maaten ja
Alexander jäi
yksin ahdistavien
muistojensa kanssa ja valokuvien ensirakkaudestaan. Hän tunsi
syyllisyyttä, hän
ei enää nähnyt unia Eliaksesta ja
tämä oli
aiemmin vieraillut niissä miltei
joka yö. ”Sinä varmasti vihaisit minua
nyt,”
hän kuiskasi pimeyteen ja katseli
pojan kuvaa tarkasti. ”Olin oikeassa
hymystäsi…” Hän jatkoi ja
sipaisi
peukalollaan pojan kasvoja kuvassa. ”Ei rakkauteni ole
sammunut
sinua kohtaan,
niin ei voisi koskaan käydä, toivon että
tiedät.”
Oli jo jälkeen
puolenyön, kun Alexander
viimein kävi makuulle vuoteelleen. Ovi avautui
pehmeästi ja
Alexander hymyili
kuullessaan Olavin paljaiden jalkojen tassutuksen huoneen poikki
hänen
vierelleen. Poika käpertyi hänen rintaansa vasten.
”Nukuttaa…”
Olavi mutisi. “Mutten saanut
unta ilman sinua,” hän jatkoi ja Alexander suuteli
tämän otsaa silitellen
hellästi hänen selkäänsä.
”Olen
pahoillani, että olen niin väsynyt, olisin
kyllä halunnut…” Alexander hyssytteli
rakastaan.
”Nuku vain
Olavi,
meillä on aikaa myöhemminkin,”
mies vakuutteli. Poika nukahti nopeasti eikä Alexander voinut
olla
hymyilemättä
tätä katsoessaan. ”Kyllä
minä sinua rakastan,
Olavi,” hän kuiskasi, vaikka
tiesikin pojan jo nukkuvan.
Sinä
yönä
nukahdettuaan, Alexander palasi
siihen vanhaan koulurakennukseen, siihen huoneeseen; oli
hämärää, kamiinassa
paloi tuli, vanha ohut patja oli lattialla. Hän katsoi
ympärilleen ja näki
Eliaksen ikkunan edessä. Elias hymyili lempeästi,
huone
tuntui kirkastuvan.
”Elias,”
Alexander
kuiskasi ja
vihreäsilmäinen poika jatkoi hymyilemistä.
”Olen
pahoillani,” Alexander lisäsi
ja kuitenkin Elias vain hymyili vaitonaisena pitkään.
”Hyvästi
Sascha, on
aika.” Elias lopulta
kuiskasi ja astui lähemmäs, kosketti miltei, mutta
vain
miltei. ”Pidä hänestä
hyvää huolta,” oli viimeisin mitä
poika sanoi
ennen kuin Alexander heräsi.
Mies katsoi nukkuvaa
nuorukaista
vierellään
ja kietoi käsivartensa tämän
ympärille
pitääkseen lähempänä ja
tunteakseen
tämän lämmön. Hän
pelkäsi
menettävänsä Olavin, kuten oli
menettänyt Eliaksen
ja
sitä hän ei voisi millään
kestää.
Web published: 13. kesäkuuta 2010 My Secret Shore
© KOLGRIM 2010-2011