14.luku

Aino huokaisi järkyttyneenä nähdessään kuolleen miehen maassa, jonka makasi omassa veressään housut avoinna. Sitten hän näki veljensä; Alexander piteli tätä syleilyssään. Olavi oli alasti, tajuton ja ruhjeilla, verta tuntui olevan kaikkialla. Aino tunsi vapisevansa, hän astui lähemmäksi peläten hetken, että Olavi ei ollut ainoastaan tajuton vaan… Hän ei kestäisi sitä, hän ei halunnut sen olevan totta, se ei saanut olla!

”Meidän on saatava hänet kotiin nopeasti,” Alexander sanoi lopulta ja nielaisi. Hän katsoi kohti Nilsiä, Hannan isää, joka oli astunut paikalle hieman Ainon jälkeen. ”Saanko lainata takkiasi?” Hän kysyi haluten suojata hennolta tuntuvan vartalon syleilyssään.

”Toki…” Nils vastasi ääni vavahtaen ryhtyessään riisumaan takkiaan. Hän voi pahoin, näky ei jättänyt mitään arvailujen varaan, oli selvää mitä poika paralle oli tehty. Mies vilkaisi kohti rikollisen ruumista tuntematta mitään muuta kuin kuvotusta ja vihaa.

”Mitä tuolle pitäisi tehdä?” Nils kysyi osoittaen kohti tuota kuvotusta. Sekä Alexander että pojan murtunut sisar kääntyivät katsomaan.

”Otan täyden vastuun,” Alexander totesi käheästi. ”En voinut estää itseäni, enkä kadu. Ainoa mitä kadun, on se, etten tehnyt sitä aiemmin.” Hän sanoi ja nousi nostaen Olavin käsivarsilleen. ”Meidän on kuitenkin kiirehdittävä nyt. Olavi tarvitsee lääkäriä.”

”Älä huolehdi ruumiista. Olisin tehnyt saman, jos olisin löytänyt tuon eläimen lapsirukan kimpusta. Hautaamme hänet ja toivomme ettei kukaan tule kaipaamaan häntä,” Nils nyökkäsi. ”Menkää, minä huolehdin tuosta.”



**^^**^^**^^**^^**

Odotus tuntui ikuisuudelta, lääkäri tuntui olleen Olavin luona jo liian kauan. Ainon päätä särki, hänen sydäntänsä koski ja hän tunsi vihaavansa maailmaa. Eikö hän ollut jo menettänyt kylliksi? Olavi oli hänen maailmansa, ilman nuorempaa veljeään, kuinka hän enää jaksaisi taistella?

”Miksi annoit hänen mennä sen miehen mukaan?” Aino kysyi kylmästi Emmalta, joka itki hiljaa.

”Usko pois, syytän itseäni jo tarpeeksi.”

”Tämä ei ole oikea aika syytellä ketään!” Alexander ärähti ja Aino mulkaisi miestä.

”Kaikki oli hyvin ennen sinua!” Hän huusi. ”Ennen kuin sinä tulit ja pilasit veljeni elämän!”

”Aino, Alexander pelasti juuri Olavin hengen, kuinka voit syyttää häntä?”

”Koska se hirviö tuli tänne hänen perässään! Koska Alexander on maannut Olavin kanssa, jo viikkoja aiemmin!”

”Mitä tarkoitat?” Emma kysyi hämillään.

”Mitä luulet? Alexander on maannut veljeni kuten mies makaa naisen.”

Emma katsoi Alexanderiin järkyttyneenä, toivoen tämän kieltävän kaiken. Mies katsoi häneen surullisena takaisin ennen kuin myönsi. ”Olemme rakastavaisia.” Aino hymähti eikä Emma tiennyt mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt sitä, kuinka Alexander ja Olavi saattoivat olla rakastavaisia? Emma oli hiljaa yritellen käsitellä asiaa.

”Kerron enemmän asiasta myöhemmin,” Alexander lupasi viimein. Hän ei halunnut Ainon kertovan Emmalle koko totuutta vaan halusi mieluummin tehdä sen itse, omalla tavallaan. Hän katsoi Olavin sisarta. ”Tiedän, että hän on kovin nuori, tiedän mitä ajattelet minusta. Oli aika jolloin luulin, etten enää koskaan voisi rakastaa toista, luulin sydämeni särkyneen liian pahoin. Olavi muutti sen, hän herätti minut energisyydellään. Hän on niin hellä ja … hyvä, en voi olla rakastamasta häntä.”

Aino kuunteli hiljaa, eri tunteet virtasivat hänen sisällään eikä hän tiennyt mihin tarrautua. Silloin lääkäri astui ulos Olavin huoneesta, taputellen kangasliinalla hikeä otsaltaan. Hän katsoi huoneessa odottavia läheisiä, jotka katsoivat takaisin liian pelokkaina ääntämään ne kysymykset joihin halusivat vastauksia.

”Hän nukkuu, ei ole tullut tajuihinsa. En osaa sanoa milloin hän herää.” Mies istuutui alas ottaen juoman jonka Emma tarjosi.

”Selviääkö veljeni?” Aino kysyi lopulta, pelokkaalla, miltei lapsenomaisella äänellä. Mies, joka oli jo nähnyt paljon kuudenkymmenen elinvuotensa aikana, hymyili hieman, toivoen hymynsä tarjoavan jonkinlaista lohtua.

”Hän jää henkiin,” hän vastasi. ”Mutta on kokenut melkoisen trauman. Fyysisesti hän tarvitsee aikaa toipua ja henkisesti hän tarvitsee aikaa vielä enemmän. Sota-aikana näin vastaavia tapauksia,” lääkäri huokaisi. ”Tiedättekö kuka tämän teki? Olisi hyvä ilmoittaa poliiseille asiasta.”

Aino vilkaisi Alexanderia ja lopulta pudisti päätään, ajattelipa tämä mitä tahansa miehestä ei hän voinut tuomita tätä hirviön tappamisesta. ”Löysimme veljeni metsästä… En tiedä kuka sen teki…” Hän vastasi vaimeasti ja lääkäri nyökkäsi.

”No, poliisit haluavat varmasti puhua kanssanne myöhemmin, tällaisen hirviön ei ole hyvä antaa olla vapaana.” Lääkärin puhuessa, Alexander tunsi kiitollisuutta siitä, ettei Aino ollut paljastanut tappoa. Oikeutettu tai ei, poliisit tuomitsisivat hänet siitä. ”Joka tapauksessa, tulen takaisi huomenna tarkistamaan hänen kuntonsa. Jos hän herää, neuvon, että häntä ei liikutettaisi vuoteelta sillä hänen ruhjeensa…” Mies huokaisi syvään ja otti uuden siemauksen lasistaan. ”Kuka tahansa teki tämän hänelle, halusi…” Mies keskeytti lauseensa. ”Niin herttainen poika, on vaikea ymmärtää sitä miestä joka satutti tuota lasta noin…” Miehen oli vaikea pysyä neutraalina, sillä oli tuntenut Olavin ja Ainon vanhemmat. Hän katsoi Ainoa kohti ja yritti jälleen hymyillä. “No niin älähän huolehdi pikkuinen, me saamme veljesi kuntoon.” Hän sanoi ja nousi ylös. ”Minun on mentävä, mutta älkää epäröikö ottaa yhteyttä jos jotakin tulee, vaikka keskellä yötä. Tulen kuitenkin huomenna keskipäivällä.”

Lääkärin mentyä, Aino ei tuhlannut aikaa ja riensi välittömästi nuoremman veljensä huoneeseen. Olavi näytti niin heiveröiseltä peitteiden alla, eikä Aino voinut olla itkemättä nähdessään tämän lähempää. Olavin kaula oli alkavilla mustelmilla, hänen huulensa olivat jonkin verran turvonneet ja alahuulessa oli haava. Hänen vasen poskensa punoitti iskun jäljiltä ja otsaa kiersi sideharso. Vapisevin huulin Aino kumartui suutelemaan pikkuveljensä oikeaa poskea, joka oli vahingoittumaton. Kyynel tippui Olavin iholle ja Aino pyyhkäisi sen hellästi pois ennen kuin veti veljensä käden peitteen alta; niin lämmin ja hento hänen otteessaan. Rannetta kiersi mustelma, joka kertoi voimasta jolla mies oli pidellyt tätä. Aino nyyhkäisi, piteli veljensä kättä ja suuteli ihoa ennen kuin toi sen kasvojaan vasten. Hän kosketti vapaalla kädellään Olavin kasvoja ja silitti ihoa hellästi.

”Ole kiltti ja parane, en kestä jos menetän sinutkin, ymmärrätkö?” Hän kuiskasi toivoen veljensä avaavan silmänsä. Hän toivoi tämän hymyilevän sillä suloisella tavallaan, eikä hetkeen muistanut päivää jolloin viimeksi olisi nähnyt tämän onnettomana tai vihaisena. Ne päivät olivat menneessä ja täällä Olavi oli ollut onnellinen. Vasta eilen Aino muisti nähneensä tämän silmien loistavan, oliko se onni nyt ikuisesti poissa?

Hän kurtisti kulmiaan, kuinka ihminen saattoi tehdä toiselle näin pahoin? Sen ajatteleminen vei uskon, vei voiman, oli vaikea jaksaa toivoa hyvää. Hän muisti mitä Eliakselle oli tehty ja häntä kuvotti ajatella, että Olavi oli joutunut kestämään jotakin samaa. Miksi? Mitä tyydytystä saattoi tuottaa kärsimyksen tuominen viattomalle? Elias oli ollut vasta viidentoista ja Olavi ei paljoa sen vanhempi. Missään ei ollut järkeä.

Aino kuuli äänen ja vilkaisi taakseen. Alexander seisoi oviaukossa Olavia katsellen, joka yhä makasi liikkumatta. Miehen katseessa paloi huoli, todellinen pelko ja todellinen… rakkaus? Aino mietti tuodessaan katseensa takaisin veljeensä.

”Olen tyytyväinen, että se mies on kuollut,” Aino sanoi katsellen yhä veljeään.

”Hän ei ansainnut enää elää,” Alexander myönsi hiljaa. Nuori nainen alkoi itkeä, pidellen yhä Olavi kättä omassaan, kuin peläten irrottaa otettaan.

”Hän on koko elämäni. Elias pyysi minua huolehtimaan pikkuveljestämme ja minä olen, tein päätöksen suojella häntä aina ja estää…” Ainon ääni murtui. ”Estää tällainen. Epäonnistuin, Olavi on vasta 16vuotias ja minä epäonnistuin.”

”Hän rakastaa sinua Aino, en usko kenenkään merkitsevän hänelle yhtä paljon kuin sinä. Etkä sinä ole Olavia pettänyt.” Alexander puhui varoen, epävarmana jos Aino hyppäisi uudelleen hänen kurkkuunsa.

Aino katsahti miestä uudelleen ja mietti hiljaa. Niin paljon eri ajatuksia, eri tunteita; taistelu hänen mielessään. Tämä mies oli syy sille miksi Olavi oli hymyillyt niin onnellisena, miksi hänen silmänsä olivat loistaneet. Hän ei ollut nähnyt sitä ennen, mutta voisivatko he todella rakastaa toisiaan? Mies oli hakannut ja tappanut hirviön joka oli tehnyt tämän Olaville ja toisaalta, eikö Alexander kuitenkin ollut se syy miksi hirviö oli alun perin tullut ja entä Elias sitten?

”Miten ja milloin Elias kuoli?” Aino kysyi lopulta vaimealla äänellä. Alexander huokaisi syvään, otti tuolin ja istuutui.

”Oletko varma, että tämä on oikea hetki? Tai että todella haluat tietää?”

”Haluan yrittää ymmärtää… Oikeaa hetkeä tuskin tulee koskaan ja haluan rauhan… Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni jo vuosia.” Aino piti katseensa Olavissa silitellen tämän pehmeitä hiuksia, pojan rinnan tasainen nousu ja lasku toivat jonkinlaista lohtua tilanteeseen.

Emma astui huoneeseen ja Alexander vilkaisi naista surullisena. ”Istuudu alas, tätä ei ole helppo kertoa tai kuunnella,” hän sanoi ja Emma nyökkäsi hiljaisena ennen kuin istui alas.

 
”Oli myöhä kun Elias tuotiin leiriin. Meidän luutnanttimme; tunsin hänet jo aiemmin…” Alexander piti pienen tauon. ”Ajattelin usein, että hän oli hieman sekaisin päästään, uskon, että hän nautti sodasta, hän rakasti tuottaa kärsimystä muille. En kuitenkaan ollut uskonut, että hän voisi tuoda 15vuotiaan siviilin leiriin, jotta… No, ei kai kukaan meistä ollut uskonut. Osa kuitenkin piti sitä hauskana…” Alexander piti uuden tauon, oli vaikea palata niihin muistoihin nyt. ”Olin nuori ja järkyttynyt nähdessäni kuinka moni tovereistani muuttui eläimiksi pienessä hetkessä. Halusin auttaa Eliasta, en vain tiennyt miten ilman, että riskeeraisin oman elämäni. Yritin kuitenkin tehdä mitä pystyin. Kirjoitimme lyhyitä kirjeitä toisillemme, jotka ystäväni johon saatoin luottaa, käänsi. Sanottakoon, että löysin jotakin lohtua hänen vierellään kaiken kaaoksen keskellä, jotakin johon keskittyä. Elias oli hyvä ja uskomattoman vahva, ehkä vahvempi kuin itse olin hyväksymään todellisuuden. Rakastuin häneen, olin nuori enkä koskaan aiemmin ollut tuntenut sellaista kiintymystä. Lopulta se sai minut riskeeraamaan kaiken, yritin paeta hänen kanssaan, tarkoitukseni oli jollakin keinolla saada Elias takaisin Suomeen tai edes omien sotilaidensa luokse, ajattelin, että olisin jopa valmis kuolemaan onnistumisesta. Ikävä kyllä meidät löydettiin, epäonnistuin ja se on painanut sisintäni kaikki nämä vuodet. Elias itse asiassa pelasti minun henkeni, hän oli kovin nuori mutta ehkä rohkein ihminen jonka tiedän.  Veljesi kuoli huhtikuun kahdeksantena, hän päätti oman henkensä ennen kuin he ehtivät ja tappoi samalla sen joka aloitti kaiken; luutnanttimme.”

Aino oli hiljaa ja keskittyi Olavin kasvoihin. Hänen päätään särki ja rinta tuntui raskaalta, pala hänen kurkussaan. Hän muisti sotilaat, jotka olivat löytäneen hänet ja Olavin ja vieneet heidät turvaan. Hän oli rukoillut heitä, toistanut uudestaan ja uudestaan; kolme miestä tuli ja veivät isoveljemme. Pelastakaa hänet, teidän täytyy pelastaa hänet!’ Mutta tuntui kuin kukaan ei olisi kuunnellut, lohduttivat vain, toistivat kaiken järjestyvän. Kolme kuukautta, heillä olisi ollut kolme kuukautta…

”Se ei voi olla totta, mitä ihmettä oikein puhut?” Emma henkäisi ja nousi. Hän katsoi miestä epäuskoisena. “Se ei ole totta!” Hän huusi ennen kuin ryntäsi ulos. Alexander nousi ja yritti pakottaa kyyneleensä pois. Hän katsoi kohti sänkyä jolla Olavi makasi. Oli sydäntä särkevää nähdä nuorukainen niin, kun vasta samana aamuna… Hän muisti kuinka Olavi oli katsonut häneen, huoli äänessään, se kuinka tämä oli hymyillyt ja suudellut häntä. ’Hyvä on, näemme illalla.’ Ja siinä hän nyt hän makasi; tajuttomana ja ruhjottuna.

Alexander epäröi, ei olisi halunnut lähteä Olavin viereltä, mutta samalla hän tiesi että hänen olisi puhuttava Emmalle. Ainokaan ei näyttänyt siltä kuin olisi päästänyt ketään veljensä lähelle, ei nyt.

 
**^^**^^**^^**^^**
Alexander löysi Emman kuistilta. Tämä istui tuolilla kädet kiedottuna ympärilleen, tuijottaen kohti taivasta kyyneleet silmissään. Nainen ei katsonut häneen.

“Emma, olen pahoillani, etten kertonut aiemmin,” Alexander sanoi hiljaa. Emma henkäisi vapisten.

“Hän rakasti minua, Elias rakasti minua.”

“Tiedän,” Alexander nyökkäsi ja astui lähemmäs.

”Mene pois! Lähde!” Nainen huusi kääntäen itkuiset kasvonsa häneen. Hän hengitti jännittyneesti, eikä halunnut uskoa, että poika jota oli rakastanut, olisi kohdannut niin kauhean lopun, tai että tämä olisi rakastanut tätä miestä.

”Tämä on sinulle, se on häneltä. En ole lukenut sitä, jos sitä pelkäät. Jätän sinut rauhaan, mutta jos haluat jutella myöhemmin niin…” Emma otti kirjeen häneltä sanomatta sanaakaan ja huokaisten Alexander lähti.

Emman kädet vapisivat avatessaan kirjeen jota kukaan ei ollut lukenut yli vuosikymmeneen. 

“Rakas Emma,” kyynel tippui naisen poskelta kellertyneelle paperille ja hän henkäisi syvään ennen kuin jatkoi lukemista.

”Tuskin tiedän mistä aloittaa. Tämä on kuitenkin viimeinen kirjeeni sinulle, jos luoja suo, joku päivä luet tämän ja silloin olen jo poissa. Haluan hyvästellä, viimeiset sanat… Kuinka outoa onkaan kirjoittaa ne viimeiset sanat, on niin paljon sanottavaa ja liian vähän aikaa. Tuskin ymmärrän, on niin vaikea ymmärtää. Aika on niin hassu asia… Tiedän kuitenkin näiden olevan viimeiset tuntini, jollakin tapaa olen jo hyväksynyt sen, mutta toisaalta uskon, etten vain ymmärrä sitä. Parempi niin, luulen.

Sekavaa, anna minulle anteeksi sekavuuteni. Haluaisin niin kovin kirjoittaa jotakin kaunista ja pysyvää. En taida pystyä siihen. Tiedän kuitenkin sinun haluavan totuuden ja yritän parhaani kertoa sen. Minut tuotiin tänne tammikuussa, päivät ovat sumenneet eikä niillä ole enää merkitystä. Minua on kohdeltu kuin eläintä, joka on ainoa syy miksi otan lopun sille kiitollisena. Mutta olen saanut myös lohtua, Alexanderista, kutsun häntä Sashacksi. Toivon hänen voivan jotenkin toimittaa kirjeeni sinulle.

Sascha on ollut hyvä minulle, hän on tuonut lohtua viimeisiin hetkiini. Viime yönä en nukkunut, ajattelin sinua ja mennyttä. Mennyt on ollut hyvä ja on paljon mistä olen kiitollinen, sydämessäni olit vaimoni ja jos kaikki olisi mennyt toisin, olisin kunnioittanut lapsena tehtyjä lupauksiamme. Rakastan sinua, muista se! Rakastan hymyäsi, nauruasi, silmiäsi, kaikkea mitä olet, eikä se ole muuttunut. Ajattelemisesi sai minut hymyilemään ja saa yhä näinä viimeisinä hetkinä.

Haluan, että olet onnellinen. Haluan, että löydät hyvän miehen, sellaisen joka kohtelee sinua hyvin ja tasavertaisena, älä tyydy vähempään! Ole se jollaisena sinut muistan, tyttö jota rakastan. Elämä on liian lyhyt ja on turhaa yrittää miellyttää kaikkia.

Aika käy vähiin ja totuus on yhä kertomatta. Pelkään, ettet ymmärrä sitä, pelkään että luulet tunteideni muuttuneen ja kuitenkin sisimmässäni tiedän ajan muuttuvan ja että lopulta ymmärrät. Anna sille aikaa ja muista, että kaikki mitä olen sanonut ja kertonut aiemmin ovat yhä ja ovat aina totta!

Alexander on enemmän kuin pelkkä lohtu minulle. Älä järkyty, pyydän, mutta totuus on, että opin rakastamaan myös häntä. Totuus on, että olemme olleet läheisiä ja hän on minulle tärkeä, se ei poista tunteitani sinuun, se ei pyyhi niitä tai tee niistä vähäpätöisempiä. Sydän voi rakastaa kahta eri tavoin, eri aikaan ja samalla. Onko sanoissani järkeä? Toivon, että ymmärrät, toivon että…

Tiedän, että olet hämilläsi, mutta viimeinen toiveeni on, että voisitte jotenkin sopia, ymmärtää ja… tuoda lohtua toisillenne. Alexander ei ole paha, hän tulee kärsimään poismenostani ja hän tarvitsee ymmärrystä. Pelkään hänen näkevän kaiken. En tiedä mitä muuta sanoa, aika loppuu. Et koskaan kuitenkaan menettänyt minua, olen aina läsnä, aina ystäväsi, aina rakastettusi, aina. Ethän unohda.

-Sinun: E.L-

Luettuaan kirjeen Emma ei kyennyt pidättelemään kyyneliään. Kaikkea oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä ja silti hän halusi tehdä sen, Eliaksen vuoksi, koska tämä oli pyytänyt.

Web published:  16. elokuuta 2011 My Secret Shore

© KOLGRIM

Jatka lukuun 15

My Secret Shore HOME