12.
luku
“Teidän
on vain
ajettava tätä tietä suoraan
ja seuraavasta risteyksestä vasemmalle, sitten uudestaan
vasemmalle ja sitten
oikealle,” Olavi opasti miestä.
”Hyvä
on,” Mies
vilkaisi häneen nopeasti,
hymy huulillaan.
”Kuinka te
tunnette
Al-… herra Volkovin?”
Olavi kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.
”Tapasimme
sodassa,
taistelimme samassa,
hm… yksikössä?” Mies vastasi
takerrellen
sanoissaan hieman, Olavi nyökkäsi.
”Miten te
olette tulleet
oppineeksi
suomea?”
“Kai…
Alexanderin
tunteminen… Minä… on outo
tarve tehdä kaikki mitä hän…
siksi.” Mies
virnisti ja Olavi kohotti kulmaansa,
vastaus oli kummallinen ja miksi Alexander ei ollut koskaan maininnut
tätä
miestä, jos he olivat niin läheiset
ystävät?
Vladimir katsoi poikaa; tilaisuus oli liian täydellinen
hukattavaksi ja hän
tunsi innostuksensa kasvavan vatsanpohjassaan. ”Mikä
on
nimesi?” Hän kysyi ja
poika käänsi suuret, viattomat siniset
silmänsä
häneen, silmät jotka Vladimir
muisti hyvin nähneensä aiemmin.
”Olavi, Olavi
Lahti,”
poika vastasi ja
Vladimir nyökkäsi, tilanteen ironia sai
hänet miltei
hykertelemään itsekseen.
Alexander oli aivan liian ennalta arvattava. Poika oli kaunis,
jokseenkin
hentorakenteinen, olisi helppoa voittaa tämän
vastustelu, oli
vain saatava
hänet ensin jonnekin syrjemmälle.
Olavi katsoi ulos
ikkunasta,
hukkuneena
ajatuksiinsa. Mistä Alexander oikein halusi jutella?
Hän oli
sanonut sen olevan
jotakin vakavaa, ehkä sillä oli jotakin
tekemistä
tämän oudon miehen kanssa?
Mutta miksei Alexander ollut kertonut odottavansa vierasta? Kello oli
miltei
kuusi, entä jos Alexander odottikin jo
järvellä?
Pitäisikö hänen siinä
tapauksessa pyytää mies mukaansa sinne? Ja miten
hän
selittäisi, että tiesi
mistä löytää Alexanderin?
Kysyisikö vieras
edes sitä?
Hän oli ollut
aivan liian
uppoutuneena ajatuksiinsa
keskittyäkseen tien seuraamiseen.
”Hei, taisitte
kääntyä
väärään suuntaan,”
Olavi sanoi katsottuaan ympärilleen
metsätietä.
”Niinkö?”
”Niin,
teidän piti
kääntyä vasemmalle.”
”Anteeksi,
kielen
ymmärrys on… vielä
hankalaa,” Vladimir sanoi jatkaessaan ajamista tuijottaen
tietä heidän
edellään.
”Ei se
haittaa,
kääntäkää vain auto
ja…
lupaan keskittyä paremmin oikean suunnan
neuvomiseen,” Olavi
hymyili ja mies
vilkaisi takaisin häneen hymyillen oudosti.
”Tuolla,
voitte
kääntää auton tuolla!”
Olavi osoitti kohti kapeaa hiekkatietä, joka erosi
siitä jota
he ajoivat, mies
ohitti sen sanomatta sanaakaan. ”Miksi te ette
käänny?
Tämä on väärä tie,
me…”
Katse jonka Olavi sai mieheltä, hiljensi hänet.
Mitä oli
oikein tekeillä?
Vladimir virnisti, kalpeat siniset silmät tarkkailivat
häntä tavalla, joka sai
Olavin hermostuneisuuden kasvamaan.
”Olet
kasvanut kauniisti
poika,” mies
sanoi ja Olavi henkäisi hieman
järkyttyneenä, haluamatta
tietää mitä mies
tarkoitti kommentillaan.
”Sinä-,
sinun
pitäisi kääntyä.” Olavin
ääni
värähti.
”Onko kukaan
koskaan
kertonut, kuinka
paljon näytät veljeltäsi?” Kysymys
yllätti
hänet, Olavi tunsi sydämensä
hypähtävän rinnassaan pelosta, jonka
jälkeen
hänen pulssinsa kiihtyi. Hänen
veljensä…
”Ole kiltti ja pysäytä auto,”
hän pyysi
heikolla äänellä.
”Etkö
kysy mistä
tunnen veljesi?” Mies
kysyi. ”Vai ehkä jo muistat minut,
pikkuinen?”
Ääni oli samaan aikaan
huvittunut ja julma. Olavi alkoi vapista, tuo
ääni…
huutoa… Oli ollut niin
kylmä päivä… leikki, piilosta, he
olivat
leikkineet piilosta? Oli oltava
hiljaa… Hän oli halunnut suklaan, jonka
hänen
veljensä oli luvannut. Elias,
Olavi muisti veljensä hymyilleen heille, sormi huuliensa
edessä ennen kuin
luukku oli sulkeutunut.
Välähdyksiä, utuisia muistoja. Tuo
ääni, Olavi
tunsi tuon äänen, tuon hajun.
Luoja auttakoon! ”Mietin, maistutko yhtä
hyvältä,
kuin veljesi.” Mies laski
kätensä hänen reidelleen ja täysi
ymmärrys
iski Olaviin nopeammin kuin koskaan.
Hän päästi pelokkaan, itkunsekaisen
huudahduksen ja
ainoa ajatus hänen
mielessään oli päästä
pakoon tältä
demonilta. Olavi avasi paniikissa autonoven,
ja heittäytyi ulos, hän kaatui kädet
edellään,
hiekka repi ihoa rikki; verta,
sattui, hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt
pudotuksesta.
Hän nilkutti
metsää kohti, rukoillen, että
pääsisi pakoon mieheltä, että
löytäisi
paikan piiloutua. Hän kuuli auton
renkaiden kirskunnan, moottorin sammuvan, sydän löi
tiheään. Oli vaikea
liikkua, jokainen askel sattui ja kuitenkin Olavi yritti parhaansa
juosta
kivusta välittämättä, kyyneleet
valuivat alas
hänen kasvojaan, hän tiesi miehen
olevan perässään ja tiesi
tämän liikkuvan
nopeammin kuin mihin hän pystyi itse.
Vladimir katsoi pojan
epätoivoista
pakenemisyritystä putoamisensa jälkeen.
”Typerä
lapsi,” hän mutisi virnuillen
itsekseen. Hän astui metsään.
äkkiä kadottaen
pojan näkyvistään. Oli hiljaista,
hänen aistinsa olivat herkistyneet, himo ajoi
eteenpäin. Ei,
poika ei pääsisi
pakoon näin helpolla. Mies kuunteli tarkkaavaisena, katseli
ympärilleen,
adrenaliinitaso korkealla. Hän rakasti
metsästystä,
rakasti sen jännitystä,
samasta syystä Vladimir oli rakastanut sotaa. Hänen
sielunsa
oli verennälkäinen
ja janosi heikompiensa pelkoa.
”Tule esiin pikkuinen, tule esiin,” Vladimir kutsui
kävellen hitaan askelein
eteenpäin hymyillen tarkkaillessaan
ympäristöään. Hän saisi
saaliinsa ja saalis
tiesi sen. ”Haluan leikkiä kanssasi,
leikissä
piilotetaan jotakin, tiedätkö
mitä se on poika?” Mies nauroi,
hengityksensä
kiihtyessä, hän nuolaisi
huuliaan.
Olavi piileskeli ison
kiven
takana
vapisten, hän kuuli miehen lähestyvän ja
tunsi voivansa
pahoin pelkonsa
voimasta. Oli päästävä pakoon,
järvelle
Alexanderin luokse, hän ei halunnut
kuolla ja uskoi niin tapahtuvan, jos mies saisi hänet kiinni.
**^^**^^**^^**^^**
“Ymmärrän
tunteesi, minä-“ Alexander
aloitti. Aino kääntyi kasvotusten
häntä kohden.
”Ymmärrätkö
tosiaan?!” Hän huusi.
”Voin ainakin
kuvitella,
toivon, että
olisin kertonut tämän aiemmin,
mutta…”
”Mutta olit
liian kiireinen
houkutellaksesi
pikkuveljeni sänkyysi?! Älä odota,
että
onnittelisin sinua onnistumisestasi!”
Aino tiuskaisin, hänen
päätään särki ja
hiljaisuus seurasi.
”Uskot minua tai et, minä rakastan
veljeäsi,”
Alexander vannoi hiljaisella
äänellä. Nuori nainen siirtyi
ikkunanääreen ja
katsoi ulos.
”Kumpaa
veljistäni?
Kumpaa sinä mahdat
rakastaa?” Aino kysyi väsyneellä
äänellä
ja Alexander huokaisi syvään.
”En
suunnitellut
tätä, en odottanut näin
käyvän. Heissä on ulkoisesti paljon samaa
näköä, mutta molemmat ovat erilaisia
kuten myös rakkauteni heihin.”
”Rakkaus…”
Aino huokaisi ja naurahti perään
kuivasti. Hän kääntyi kyyneleet
silmissään.
”Olet pilannut Olavin elämän! Etkö
ymmärrä?!” Alexander ei tiennyt miten
vastata.
“Mitä oikein ajattelit?!” Tyttö
huusi. “Mitä luulet hänelle tapahtuvan, jos
joku saa
tietää tästä!? Hän oli
kunnossa ennen sinua! Luoja, pelkkä katsomisesi
ällöttää minua nyt!”
Alexander vilkaisi kelloa, joka oli jo yli kuuden.
Häntä
inhotti olla myöhässä
ja antaa Olavin odotuttaa itseään. ”Ole
kiltti,
pyydän, että puhuisimme tästä
rauhassa, Olavin kanssa.” Aino oli vaiti, mulkoili
häneen
vihamielisesti, eikä
Alexander koskaan ollut nähnyt yhtä vihaisen
näköistä naista. Hän toivoi
löytävänsä oikeat sanat
rauhoittamaan
tyttöä, jos niitä edes oli.
”Et tule
näkemään häntä
enää,” Aino
sanoi.
”Et puhu hänelle, etkä taatusti koske
häneen
enää sormellasikaan!”
”En voi
jättää häntä ilman,
että puhuisin
hänelle ensin. Olen pahoillani, mutten voi
särkeä
hänen sydäntään niin.”
”Särkeä
hänen sydäntään?! Olet jo tehnyt
sen!... Luojan tähden, sinä olet yksi isoveljemme
raiskaajista! Miten luulet
Olavin suhtautuvan!?”
“En raiskannut
Eliasta!” Alexander huusi,
syytös oli liian suuri siedettäväksi. He
olivat
rakastaneet, syytös sai sen kuulostamaan
likaiselta.
“Etkö?
Väitätkö siis, että Elias nautti
olostaan siellä? Sanotko, että veljeni halusi
olla…” Aino ei voinut sanoa
lausettaan loppuun, puhkesi uudestaan kyyneliin. ”Elias
rakasti
Emmaa, hän
huolehti meistä vain 15-vuotiaana! Sitten
teikäläiset
tulivat ja… luoja… Miten
voit väittää ettet raiskannut
häntä?! Hän
ei ole voinut maata kanssasi
vapaaehtoisesti!”
“Se oli
hullua, koko
maailma oli hullu
silloin ja olin epätoivoisessa tilanteessa. En suunnitellut
sitä sen enempää
kuin Eliaskaan. Hän oli viaton ja
hyväsydäminen…
Halusin auttaa häntä, niin se
alkoi ja veljesi… Hän oli yksin ja peloissaan ja
sai
minulta kai jonkin verran
lohtua ja niin se alkoi hänen kanssaan.” Alexander
yritti
parhaansa rauhoittua,
muistutti itselleen, että tytön suuttumus oli
luonnollista ja
odotettua, hän ei
voinut tietää millaista se oli ollut. ”Luit
kirjeen,
lue se uudestaan. Ne ovat
veljesi sanoja, hänen tunteensa ja ainut mikä voi
kertoa
hänen puolensa
tapahtuneesta.”
Aino nyyhkytti, yhä järkyttyneenä
siitä mikä
Eliaksen kohtalo oli ollut. Hänen
kuolemansa oli nyt lopullinen, kirje oli tappanut viimeisenkin
toivonpisaran
siitä, että jonkin ihmeen turvin
tämä olisi
säästynyt ja ennen pitkää palannut
heidän luokseen. Hän oli elätellyt
sitä toivetta
niin pitkään, rukoillut
näkevänsä Eliaksen vielä kerran,
että
tämä olisi halannut häntä,
hymyillyt ja
sanonut kaiken olevan hyvin nyt, että kipua ei
enää
ollut. Muistot täyttivät
hänet, oli vaikea hengittää, Elias ei
enää
koskaan palaisi.
”Rakastin
häntä!” Aino huusi. “Rakastin
veljeäni ja haluan hänet takaisin!”
Alexander katsoi
tyttöä surullisena, tämä
vaikutti niin pieneltä ja hentoiselta. Hän tunsi
tytön
tuskan, muisti sen
menettämisen kivun ja kyyneleet nousivat hänen omiin
silmiinsä. Hän toivoi
voivansa lohduttaa tyttöä, mutta tiesi, ettei
tämä
halunnut hänen lohtuaan.
”Olen
pahoillani,”
Alexander kuiskasi.
”Vihaan
sinua!” Aino
huusi. “Vihaan sinua…”
Hän toisti heikommalla äänellä ja
istui alas kirje
kädessään. Oli hiljaista.
**^^**^^**^^**^^**
Olavin huulet
vavahtelivat,
vartalo tärisi
ja hän kuuli sydämensä kiihkeät,
pelokkaat
lyönnit. Kyyneleet valuivat alas
poskia ja hän katsoi epätoivoisena
ympärilleen,
hänellä ei ollut aavistustakaan
minne juosta, missä järvi oli.
”No
kaunispoika, ei ole
syytä piileksiä…
Tiedät, ettet pääse pakoon.” Mies
huhuili ja Olavi
tiesi, että oli vain
hetkistä kyse kunnes tämä
löytäisi hänet.
Mahdollisuudet eivät olleet hänen
puolellaan, häntä oksetti, pyörrytti,
korvissa humisi.
Jos hän juoksisi,
voisiko hän pelastua? ’Unohda kipu, unohda
kipu,’
hän hoki itselleen sanoista
muodostuen jonkinlainen mantra. Varoen Olavi kosketti Alexanderin
antamaa kelloa
taskussaan, toivoen saavansa siitä rohkeutta, jota tarvitsi.
”meidän
on oltava rohkeita kuin sotilaat
nyt,” Hänen
veljensä sanat kaikuivat äkisti
hänen mielessään ja hän halusi
olla yhtä rohkea kuin tämä oli ollut.
”Täällä sinä
olet.” Olavi kuuli
äänen yläpuoleltaan ja paniikki valtasi
hänet.
Hän nousi ja pyrähti epätoivoiseen juoksuun;
oksat
raapivat hänen käsivarsiaan
ja poskiaan, maasto oli epätasainen ja vaikeakulkuinen. Olavi
teki
virheen ja
katsoi taakse juostessaan kompastuen puunjuureen
edessään.
Hän kaatui
vatsalleen kädet edellään ja voihkaisi
kivusta, ei ollut
aikaa reagoida.
”Sain
sinut!” Mies
nauroi voitonriemuisena.
**^^**^^**^^**^^
“Mennään
kävelylle,” Emma sanoi pojalleen
pukiessaan nuoremman tyttärensä ja asettaessaan
tämän rattaisiin.
”Miksi?”
Poika kysyi
haluamatta jättää
leikkejään.
”Koska haluan
nähdä miten työt edistyvät,
etkö sinäkin haluaisi? Voimme
pysähtyä
järvellä, kun palaamme.” Emma hymyili,
ei hänen oikeasti tarvinnut nähdä taloa,
hän halusi
vain nähdä, että Olavi oli
saapunut turvallisesti perille. Hänellä oli ollut
kumma olo
siitä asti kun
poika oli lähtenyt, jonkin siinä vieraassa
miehessä
vaivasi häntä vaikkakaan
hän ei osannut sanoa mikä.
”Hyvä on äiti,” lapsi
myöntyi ja nousi.
Lähestyessään Emma kuuli Ainon ja
Alexanderin
riitelevän. Hän astui sisään,
Aino oli itkenyt, Alexander oli kietonut käsivartensa rintansa
ylle ja katsoi
ovea kohden jokseenkin surkean oloisena. Olavista ei ollut
jälkeäkään.
”Mitä
täällä tapahtuu?” Emma kysyi
hämillään, Aino pyyhki
kyyneliään ja Alexander
loi häneen avuttoman katseen.
”Löysikö se sinun
ystäväsi sinut
Alexander?”
”Ystäväni?”
Mies kysyi hämmentyneenä.
”Niin,
ystäväsi
pistäytyi talollani
kysellen sinua, sanoin että olet
täällä ja-”
Katse Alexanderin kasvoilla kertoi
vastauksen. ”Hän pyysi Olavia
näyttämään
hänelle tien ja hän…”
”Mitä?
Missä
Olavi on?!” Alexander kysyi
hermostuneena.
“Hän…
Hän
lähti sen miehen mukaan,” Emma
sopersi.
”Kenen?! Kuka
hän
oli?” Alexander kysyi
kireästi pelkonsa kasvaessa.
”H-hän
sanoi olevansa
ystäväsi…” Emma
änkytti. ”He lähtivät miltei tunti
sitten
hänen autollaan.” Alexander vilkaisi
kelloa; 18.25.
”Sanoiko
hän
nimeään?!” Hän huusi naiselle
vihaiseen sävyyn, saaden tämän vapisemaan.
”V-vladimir…hänen
sukunimensä alkoi
S-kirjaimella.” Väri katosi miehen kasvoilta,
häntä huimasi, pahin saattoi olla
jo tapahtunut ja jos se olisi, Alexander ei tiennyt miten
selviäisi siitä.
”Meidän
on
löydettävä heidät heti!”
Hän
huusi ennen kuin ryntäsi ulos Aino
perässään.
Vladimir oli sadisti ja tunti oli
pitkä aika tässä tilanteessa. Alexander
tiesi, ettei
ikinä antaisi itselleen
anteeksi, jos Olavi katoaisi tyystin.
13.luku
Alexander juoksi
järveä
kohden ja katsoi
epätoivoisena ympärilleen.
“Olavi!” Hän
huusi kuulematta mitään,
näkemättä
etsimäänsä. “Olavi!”
Hänen
sydämensä takoi nopeaan, pelko ja huoli kasvoi
järjettömiin mittoihin. Hän tiesi mihin
Vladimir pystyi
ja rukoili, että Olavi
oli jotenkin päässyt pakoon tämän
kynsistä.
”Olavi!”
Aino huusi.
“Missä sinä olet?!”
Tyttö itki. “Et voi
jättää minua!
Olavi!” Alexander katsoi Ainoa, heidän
katseensa kohtasivat. Tytön sydän särkyisi,
jos
tämä löytäisi viimeisenkin
perheenjäsenensä kuolleena, aivan kuten
hänen omansa
särkyisi löytää uusi
rakastettu niin. Alexander hengitti syvään
yrittäen
rauhoittua ja laskea heidän
mahdollisuuksiaan löytää Olavi ajoissa. Se
vaikutti
epätoivoiselta, he voisivat
olla missä hyvänsä nyt.
“Tunnetko sen
miehen?” Aino kysyi äkisti ja
Alexander katsoi häneen uudestaan.
”Valitettavasti.”
“Hän
on yksi
heistä, joka raiskasi
Eliaksen, eikö?” Tyttö kysyi
ääni vapisten
johon Alexander nyökkäsi heikosti,
saaden tämän puhkeamaan epätoivoiseen itkuun.
”Löydämme
heidät ja kun me löydämme,
Vladimir tulee katumaan sitä päivää
jona
syntyi.” Alexander vannoi.
**^^**^^^**^^**^^**^^**
Vladimir piteli poikaa
aloillaan
maata
vasten ja katsoi tämän epätoivoista
kamppailua
vapautuakseen. Poika huusi,
kyyneleet saivat hänen silmänsä hehkumaan
entistä
sinisimpinä. Vladimir halusi
pitkittää leikkiään ja vapautti
otteensa, nousten
ylös. Hän virnisti
katsellessaan kuinka hänen uhrinsa yritti
välittömästi ryömiä pakoon
ja lopulta
nousi kömpelösti jaloilleen. Vladimir seurasi vailla
kiirettä, poika oli
loukannut jalkansa melko pahoin eikä pystynyt juoksemaan
vaikka
yritti.
Nuorukainen käänsi itkuiset kasvonsa häneen
ja Vladimir
hymyili pysytellen
tämän vierellä.
”P-päästä
minut menemään, ole kiltti,”
poika rukoili saaden miehen kiihkon vain kasvamaan rukoilullaan.
”En
voi,” Vladimir
vastasi rauhalliseen
sävyyn ja hänen sanojaan seurasi sairas sadistinen
virne.
Hän kuvitteli kaikkia
niitä asioita joita tekisi pojalle ja tiesi olevansa vain
hetkien
päässä niiden
toteuttamisesta. Hän ei ollut aikoihin ollut yhtä
kiihottunut
kuin sillä
hetkellä.
Olavi yritti jälleen juosta, mutta jokainen askel
hänen
vahingoittuneella
jalallaan toi terävän kivun, joka sai hänet
itkemään ääneen. Hän
tiesi, ettei
voisi millään päästä
pakoon mieheltä.
”Apua!”
Hän
huusi epätoivoisena, toivoen
hartaasti jonkun kuulevan, se oli ainut keino enää
selvitä. Vladimir tarttui
häneen ja kiskoi maahan kanssaan.
”Et
pääse pakoon
kaunis, en ole saanut sitä
mitä haluan vielä,” Mies kuiskasi nuollen
hänen
korvaansa himokkaana. ”Saat
tuntea miltä todellinen mies tuntuu.”
”Luoja ei!
Päästä minut!” Olavi huokaisi
rimpuillen. “Alex! Auta!” Hän huusi niin
kovaa kuin
pystyi.
“Onko
Alexander
rakastajasi?” Mies
virnisti.
”Ole
kiltti…”
Olavi rukoili. “Älä tapa
minua, en halua kuolla, ole kiltti,” pojan huulet vapisivat
ja
Vladimir katsoi
häneen hurmautuneena tämän pelosta, joka
ruokki
hänen haluaan.
”Jos leikit
kanssani
kiltisti, minun ei
ehkä tarvitse tappaa sinua,” mies kuiskasi ja
kosketti
nuorukaisen huulia. ”Ime
sormiani,” hän käski. Olavi itki hiljaa,
tunsi karheat
sormet huulillaan.
”Muista leikkiä kiltisti,” mies kuiskasi
ja poika ei
nähnyt muuta
mahdollisuutta kuin totella. Hän raotti huuliaan ja tunsi
kahden
sormen
tunkeutuvan suuhunsa, mies liikutti niitä ulos ja
sisään
hitaasti. ”Käytä
kieltäsi.” Uusi käsky, jonka Olavi katsoi
parhaaksi
totella. ”Ime niitä kuin
imisit karkkitikkua.” Kyyneleet valuivat hänen
silmistään, eniten hän pelkäsi
kuolemaa, aurinko hyväili hänen ihoaan, mies hengitti
raskaasti hänen yllään,
pupillit laajentuneina ja liikkui paremmin hänen ylleen. Olavi
tunsi tämän
erektion reittään vasten ja alkoi vapista kovemmin.
Sormet liikkuivat ulos
hänen
suustaan ja
mies painoi huulensa hänen omiaan vasten, suuteli
häntä
väkisin huokaillen ja
huohottaen, saaden kuvotuksen leviämään
hänen
vatsanpohjassaan. Mies alkoi
nuolla hänen kasvojaan joka puolelta ja nauroi hänen
itkulleen.
”Muistatko
pikkuinen,
muistatko kuinka
leikimme viimeksi yhdessä? Tästä
leikistä minä
pidän enemmän.” Vladimir
hykerteli, nappasi Olavin alahuulen hampaidensa väliin ja
puraisi
maistaen
veren rautaisen maun suussaan. ”Maistut herkulliselta
pikkuinen… Ehkä jopa
paremmalta kuin veljesi…”
Kuvottava nauru, Olavi
tunsi
muistojen
palaavan voimalla, yön tapahtumat jotka hän oli
aiemmin
pakottanut
alitajuntaansa, koska ne olivat liian
järkyttäviä lapsen
käsitellä. Hän muisti
keittiön viileyden, ovi oli ollut kiinni ja mies oli pidellyt
häntä sylissään,
puhunut jotakin, koskettanut hänen kasvojaan
hellästi. Aino
oli huutanut, Elias
oli karjunut tuskasta viereisessä huoneessa ja mies joka oli
pidellyt häntä
sylissään, oli nauranut ja koskettanut hänen
huuliaan.
Aino oli
rynnännyt ulos,
Olavi muisti
nähneensä veljensä alastoman vartalon
pakotettuna
keittiönpöytää vasten samalla
kun mies univormussa oli keinunut tätä vasten
huokaillen
Eliaksen
nyyhkyttäessä. Utuista, Olavia oksetti muistaessaan
mitä
sotilaat olivat
tehneet hänen isoveljelleen ja se mitä
hänelle tapahtui
nyt. ”Tiesin sinusta
tulevan kaunis…” Vladimir huokaisi havahduttaen
Olavin
kamppailemaan
raivokkaammin. Hän potki ja kynsi miestä
yllään,
huusi itkun sekaista huutoa,
jolloin mies löi hänen kasvojaan.
”Hiljaa!...
Haluat rajua
vai? No sitä sinä
saat!”
Vladimir alkoi
repiä uhrinsa
vaateita
voimalla, otti puukon jonka oli piilottanut saappaansa varteen ja
käytti sitä
leikatakseen kankaan rikki. Poika potkaisi häneen voimalla ja
yritti ryömiä
pakoon, mutta Vladimir veti tämän takaisin nilkasta,
viskoi
pojan kengät
syrjään. Lopulta nuori oli alasti hänen
armoillaan.
”Alex! Auta!
Alex!”
Mies löi poikaa
uudestaan ja yritti väkisin kiskoa tämän
jalkoja
erilleen. ”Päästä,
älä,
päästä
minut,” Olavi vikisi paniikissa, lihakset
jännittyneinä, tehden kaikkensa
pitääkseen jalkansa yhdessä. Uusi isku
kasvoihin.
”Avaa reitesi
nyt!”
Olavi taisteli, mutta
lopulta vanhempi ja vahvempi mies onnistui haluamassaan. Olavi tunsi
energiansa
hiipuvan, syljellä kostutettu sormi työntyi rajusti
hänen sisäänsä.
”mmh,
tiukka… Olet
ehkä neitsyt?” Vladimir kysyi
hymyillen hänen kivulleen, poika ei kyennyt vastaamaan.
”Ei,
kyllä Alexander
taisi ehättää ensin…”
Vladimir huokaisi ja
työnsi toisenkin sormensa
kovakouraisesti hänen sisäänsä.
Olavi huudahti.
“Tunnutkohan
yhtä
hyvälle kuin veljesi…
Pian saan tietää, niinhän?” Mies
virnisti
suudellen häntä uudelleen, kolmas
sormi sisään.
“Pitääkö Alexander sinua
parempana?” Poika katsoi häneen
hämillään. “Et tiennyt
vai?” Vladimir nauroi.
“Ole kiltti,
lopeta…”
“Veljesi oli
lutka, panimme
häntä kaikki.
Monta miestä, Alexander myös, monia
kertoja…
Näytät todella paljon samalta,
Alexander on varmasti ollut riemuissaan sinut
löydettyään.” Sanat puukottivat
syvältä, Olavi ei tahtonut sen olevan totta.
”Ei,”
hän
nyyhkytti. ”Ei.”
”Kyllä,”
väkivaltaisia suudelmia hänen
alastomalle iholleen, miehen kovakouraiset sormet hänen
sisällään, kipu
sydämessä kammottavasta totuudesta; Alexander oli
puhunut
hänen veljestään.
”Kaunista,” mies kuiskasi.
Vladimir avasi housunsa, pakotti itsensä pojan jalkojen
väliin. ”No niin
pikkuinen, paras osa leikkiä…”
Hän huohotti ja
työntyi väkisin Olavin sisään
saaden tämän karjumaan tuskasta.
Miehen raiskatessa
häntä hän kuiskaili
kammottavia yksityiskohtia yöstä jolloin
hänen
veljensä oli kuollut. Vladimir
kertoi miesten määrän, mitä Elias
oli pakotettu
kestämään, uhkaili ja pelotteli
samalla kohtalolla. Huokaileeko
Alexander
hänen nimeään unissaan tai kun panee sinua?
Olavi
oksensi raiskauksen
jatkuessa, itki lohduttomana.
Mies tuntui
repivän
hänet kahtia, kivun
määrä kasvoi eikä Olavi voinut
lakata
itkemästä, hän rukoili väkivallan
loppua,
rukoili selviävänsä siitä
hengissä. Kaikki
tuntui jotenkin epätodelliselta, hän
katsoi ylös taivasta kohden, lintuja ja puidenlatvoja,
luonnonrauhaa jonka rikkoivat
nuo ällöttävät
läpsähdykset ja huokaisut.
Mies
käänsi hänet
vatsalleen, tunkeutui
uudelleen hänen sisäänsä ja veti
hänen
hiuksiaan, taivuttaen häntä epämukavaan,
kivuliaaseen asentoon. Olavi ei halunnut uskoa tapahtuvan
todellisuutta, sitä,
että se tapahtui juuri hänelle.
**^^**^^**^^**^^**
Aurinko oli alkanut
laskea ja
kyläläisiä
oli liittynyt etsintöihin. Miehiä, jotka olivat
tunteneet
perheen jo ennen
sotaa, Olavin vanhempien ystäviä, Hannan
isä, mutta
kukaan ei ollut vielä
löytänyt
jälkeäkään.
Alexander oli huolissaan
pimeydestä, joka
uhkasi laskea pian. Hän ei suostunut ajattelemaan
mahdollisuutta
löytää poika
kuolleena; vanhat arvet olivat aikeissa repeytyä auki, vanhat
muistot
pakottivat tiensä hänen tajuntaansa. Kylmä
talviyö,
Eliaksen tuskanhuudot,
hänen kuollut ruumiinsa lattialla, kuolleen lasittuneet
silmät.
Hän oli pyytänyt Ainoa palaamaan kotiin, mutta nuori
nainen
kieltäytyi
lähtemästä ennen kuin
löytäisi
pikkuveljensä. Etsijät oli jaettu ryhmiin,
Hannan isä oli heidän kanssaan.
”Olavi!”
Aino kutsui
katsellen ympärilleen.
“Olavi!” Tyttö otti tukea puunrungosta
vierellään, hengitti raskaasti
katsoessaan taivasta kohden. Oli vaikea hengittää,
häntä itketti ja hän vaipui
polvilleen maahan uupuneena. ”Olavi! Missä
sinä
olet?... Ole kiltti ja vastaa!”
Alexander oli hiljaa,
oli
kuulevinaan
jotakin. “Shh… kuunnelkaa…”
Hän
kuiskasi, kurtistaen kulmiaan. Äkisti hän
käänsi päätään,
jokin tuntui
käskemään häntä
eteenpäin suuntaan jonne
katsoi,
heikko ääni, vaisto.
”Kuuletko
jotakin?
Minä en.” Hannan isä
kysyi, mutta Alexander ei vastannut vaan riensi jo eteenpäin
päättäväisenä,
pian hänen askeleensa kävivät juoksuksi.
Hänen
sydämensä takoi kiivaana, nyt
hän todella jo kuuli jotakin.
Järkytys iski
ensin, sitten
pelko ja
lopulta raivo nähdessään näyn
edessään.
Olavi makasi maassa vatsallaan,
Vladimirin ollessa hänen yllään koskettaen
poikaa,
kosketellen itseään. Olavi
ei liikahtanut, hänen hentoinen vartalonsa oli ruhjeiden
peitossa
ja Alexander
näki veren tämän iholla. Hänen
sydämeensä
pisti kivusta, kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä, ei nyt, ei uudestaan!
Sokean raivon vallassa
Alexander
tarttui
paksuun puunoksaan maassa ja marssi lähemmäs.
”Vladimir!” Hän huusi ja toinen
mies katsoi ylös.
”Alexander,
saat ottaa oman
vuorosi,”
Vladimir hymyili irstaasti, mutta hänen hymynsä
hyytyi
nähdessään vihan entisen
toverinsa kasvoilla ja paksun puunoksan jota tämä
piteli.
”Mitä oikein aiot?”
”Teen
mitä minun olisi
pitänyt jo vuosia
sitten!” Alexander iski puun kaikella voimalla Vladimirin
kasvoja
kohden, joka
huudahti kivusta veren pirstoutuessa ilmaan.
”Lopeta!”
Alexander
ei kuunnellut, hän löi
miestä uudestaan ja uudestaan täysin oman raivonsa
vallassa.
”Lopetitko kun
hän
pyysi sinua?!” Alexander
huusi iskujen lomasta.
Lopulta paholainen
makasi
liikkumatta
maassa omassa verilammikossaan ja vasta silloin Alexander lopetti
antaen
puunkappaleen tippua käsistään. Hän
tunsi vihan ja
surun kyyneleet silmissään,
hengitti syvään. Hän oli tappanut miehen,
joka oli
ansainnut kuolemansa. Olavi
oli se josta Alexander huolehti ja poika makasi liikkumatta maassa,
kasvot
maata vasten. Alexander nyyhkytti polvistuessaan pojan vierelle.
”Ole elossa,
luoja anna
hänen olla elossa!”
Hän sopersi käsiensä vapistessa niiden
kurottautuessa
koskettamaan
rakastettuaan. Alexander nosti Olavin käsivarsilleen, tukien
pojan
niskaa
varoen. Iho oli lämmin, Alexander kosketti hänen
rintaansa ja
kaulaansa itki
helpotuksesta tuntiessaan tämän sydämen
lyönnit ja
hengityksen. Hänen rakkaansa
oli elossa, mutta tajuton, raiskattu ja pahoinpidelty. Vapisevin huulin
mies
suuteli pojan otsaa, sipaisi hänen hiuksiaan itkien ja
tuudittaen
tätä
syleilyssään. ”Olen niin pahoillani rakas,
niin
pahoillani…” Jos Olavi kuolisi,
Alexander tiesi kuolevansa tämän mukana,
hänen
rakkautensa poikaa kohtaan oli
luja ja aito.
Aino ja Hannan
isä
löysivät heidät siten;
Alexanderin keinuttamassa Olavin tajutonta, alastonta ja runnottua
olemusta
syleilyssään itkien, vieraan ja hakatun ruumiin
äärellä.
Web published: 24. elokuuta 2010 My Secret Shore
© KOLGRIM 2010-2011