Menneisyyden aave

 (Jatko-osa Eliakselle ja Alexanderille. )

1.luku

kesä 1954

Tuuli hyväili lempeästi tytön kasvoja, leikkien hänen pitkillä kultaisilla hiuksillaan. Hän seisoi aloillaan ja katseli maisemaa edessään. Puutarha oli villiintynyt vuosien saatossa; pitkänä kasvava ruoho, kukkia ja ruusupenkki, jonka hänen äitinsä oli joskus istuttanut, levitti oksiaan talon seiniä pitkin.

Saunarakennus ei ollut enää kuin kasa lautoja ja kiviä, ehkä sota oli sen rikkonut; tyttö mietti itsekseen ja tunsi surun valtaavan hänet. Sulkiessaan silmänsä hän saattoi yhä kuulla veljensä naurun ja hänen äänensä soinnun jopa kaikkien niiden vuosien jälkeen.

Hän avasi silmänsä ja käveli eteenpäin kunnes näki talon paremmin; valkoinen maali oli halkeillut useasta kohden, ikkunat olivat tummat pölystä mutta talo oli kuitenkin säilynyt ehjänä.


Hiljaisuus… Se ei ollut niin kuin hän oli sen muistanut. Tyttö tuijotti talon etuovea kuin odottaen sen avautuvan, vaaleahiuksisen miehen kävelevän ulos siitä; hän hymyilisi ja kysyisi missä he olivat viipyneet niin pitkään. Mutta ovi pysyi kiinni ja miestä ei näkynyt.

”Haluatko mennä sisälle?” Hänen nuorempi veljensä kysyi ja tyttö käänsi katseensa tähän. Hän oli vaiti ja toi katseensa takaisin taloa kohden.

”En tiedä,” hän vastasi, pelkäsi muistoja jotka asuivat talossa, menneisyyden aaveita joita hän ei ollut varma halusiko kohdata.

”Hassua, muistin sen näyttävän erilaiselta,” poika sanoi seisahtuen sisarensa vierelle ja katsoi taloa tarkasti. Tyttö käänsi katseensa tähän ja mietti miten paljon hänen veljensä muisti, olivatko heidän muistonsa samoja, jos hän olikin vain kuvitellut sen kaiken? Heidän katseensa kohtasivat. ”En muista paljoa ja ehkä osa siitä mitä muistan, on oikeastaan vain mielikuvia joita olen muodostanut siitä, mitä sinä ja Emma olette kertonet, mutta silti…” Hän jatkoi ja astui muutaman askeleen lähemmäksi taloa. ”Muistan kyllä talven, oli aina niin kylmä…” Hän käänsi katseensa, hymyili hieman. Tyttö katsoi uudestaan taloa, heidän lapsuutensa kotia.

”Aino,” poika puhui pehmeästi. ”Olemme odottaneet tätä pitkään, sinä olet odottanut, nyt olemme täällä; eikö mentäisi sisälle?” Hän tutkiskeli sisarensa kasvoja.

”Olet oikeassa.”

”No, oletko valmis?” Poika kysyi ja laski kätensä ovenkahvalle.

”Niin valmis kuin koskaan tulen olemaan,” Aino vastasi ja huokaisi syvään.

Ovi narahti auetessaan, ilma oli tunkkainen; pölyhiukkaset tanssivat ilmassa auringonvalossa, huonekalut olivat peitetty valkeilla lakanoilla. He tulivat peremmälle, lattia narahti jokaisella askeleella.

Aino katsoi ympärilleen ja ryhtyi vetämään lakanoita huonekalujen yltä. Hän seisahtui pöydän eteen; katsoi lasittunein silmin; hän kuuli veljensä tuskaisen itkun kaikuvan jostain syvältä muistojensa kätköstä.

 “No, no pikkuinen, älä itke, leikkikää leluillanne. Veljesi on kunnossa, toverini vain leikkii erästä leikkiä hänen kanssaan.” Mies oli sanonut hänelle. Aino sulki silmänsä ja vapisi, näki mielessään hänen kasvonsa; silmät täynnä kyyneliä. Hän kosketti korua kaulallaan, sulkien kultaisen ristin kämmenensä sisään. ”Tämä on sinun nyt, pidä sitä kunnes tapaamme taas…”

Kipu puristi hänen rintaansa; se oli juuri siten, kuten hän oli pelännyt; menneisyyden aaveet hyökkäsivät vasten voimalla. Painajaiset, jotka eivät olleet vain pahaa unta, mutta kammottavia muistoja siitä mitä oli todella tapahtunut. Hän oli silloin ollut vain pelokas lapsi, eikä oikeastaan ollut ymmärtänyt mitä miehet olivat tehneet hänen isoveljelleen. Se oli hämmentänyt hänen mieltään, mutta vartuttuaan hän oli viimein ymmärtänyt. Muisto oli kerrassaan kuvottava, mutta ne mielikuvat puskivat väkisin hänen tajuntaansa eikä ollut ketään jolle puhua niistä: kuinka hän voisi puhua ääneen jostakin niin karmeasta?

Tyttö pudisti päätään ja toi kätensä ohimolleen, yritti pakottaa itsensä ajattelemaan jotakin muuta. Hän käänsi katseensa nuorempaan veljeensä, joka seisoi keittiön oviaukossa ja tuijotti ilmeettömänä samaa pöytää kohden. ’Voiko hän muistaa sen myös?’ Aino mietti, mutta ennen kuin saattoi avata huulensa puhuakseen, poika oli jo kääntynyt astuakseen keittiöön.

Aino seurasi häntä, hänen katseensa hakeutui välittömästi lattialuukulle.” Leikitään pientä leikkiä, teidän pitää mennä alas tänne ja olla niin hiljaa kuin pystytte. Se joka on hiljempaa saa palkinnon.”  Aino kohtasi veljensä katseen.

”Oletko kunnossa?” Poika kysyi huolestuneena.

”Kyllä, olen,” hän vakuutti ja samalla ei voinut olla huomioimatta kuinka paljon Olavi oli tullut muistuttamaan heidän vanhempaa veljeään. Poika oli nyt saman ikäinen kuin Elias oli ollut, kun he olivat viimeksi tämän nähneet. Hänellä oli samankaltaiset kasvojen piirteet; korkeat poskipäät, täyteläiset huulet, kapea vartalo… Olavin silmät olivat kuitenkin syvän siniset kun taas Eliaksen olivat vihreät. Usein Ainoa kuitenkin pelotti tuo samankaltaisuus, katseet joita Olavikin sai osakseen, katseet joita tämä ei ehkä itse osannut lukea.

”Tiedän, että se on ehkä typerää, mutta tavallaan odotin hänen olevan täällä,” Aino tunnusti. Olavi hymyili surullisena.

”Tiedän… Mutta jos hän olisi elossa, eikö hän olisi jo löytänyt meidät? Tai joku edes tietäisi hänestä jotain?” Hän sanoi ja kyyneleet täyttivät tytön silmät, hänen vartalonsa vapisi. ”Aino,” Olavi lähestyi ja kietoi käsivartensa sisarensa ympärille. ”Kaikki on hyvin.”

”Minä vain kaipaan häntä niin kovin…” Aino kuiskasi. ”Hän voi yhä olla elossa, ehkä hän asuu Venäjällä? Jos hän on vain menettänyt muistinsa eikä siksi voi löytää meitä?” Olavi nosti kätensä Ainon poskelle ja hyväili hänen ihoaan hellästi, hän näki kuinka kovin tyttö halusi uskoa siihen mahdollisuuteen. ”Tiedän kuinka kaukaa haettua se on, toivon vain, että tietäisin. Toivon, että tietäisin minne ja miksi he veivät hänet.”

”Toivon sitä myös,” Olavi kuiskasi ja hymyili surullisena. Hän astui muutaman askeleen kohti ikkunaa ja katsoi ulos. ”Toivon, että voisin muistaa hänet paremmin, vanhempamme myös.” Hän huokaisi. Aino käveli hänen taakseen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja lepuutti leukaansa hänen olallaan.

”Milloin kasvoit minua pidemmäksi, pikkuveli?” Hän kysyi hymyillen ja Olavi laski kätensä hänen kätensä ylle.

”En tiedä,” hän vastasi hymyillen myös. ”Tapahtui mitä tapahtui, ainakin meillä on toisemme.” Hän lisäsi sitten.

”Lupaa minulle ettei se koskaan muutu. Lupaatko, että pysymme läheisinä aina?”

”Aina… Vaikka minun täytyisi seurata sinua Intiaan.” Olavi naurahti.

“Oi, älä huoli, en ole aikeissa lähteä kovin pian. Tulimmehan vasta kotiin, tänne me kuulumme.” Tyttö hymyili.

”Niin,” Olavi kääntyi katsoakseen sisarensa kasvoihin. “No, mitä jos menisimme nyt takaisin kotiin Emman luokse? Voimme palata tänne myöhemmin. En usko, että on turvallista mennä yläkertaan ennen kuin puuseppä on katsonut portaita ja…” Hän katsahti ympärilleen. ”Emmeköhän ole saaneet tarpeesi vanhoja muistoja yhdelle päivälle, eikö?” Aino nyökkäsi.

He kävelivät ulos. Aino tarttui veljensä kädestä ja vilkaisi vielä kerran kohti taloa. Hetkeksi hän sulki silmänsä; näki mielessään äitinsä ruumiin lumen keskellä. Hän muisti koskettaneensa tätä; iho oli ollut niin kylmä ja epätodellinen… Olavi pyyhki hellästi kyyneleet hänen poskiltaan. ”Tule Aino, mennään kotiin.”


********************

Hänen jalkansa temppuili taas; oikeaa säärtä särki, kipu säteili ylös ja alas sitä pitkin ja sai hänen kävelynsä aavistuksen vaivalloiseksi. Hän yritti parhaansa olla välittämättä, myrsky oli tulossa ja hänen jalkansa tunsi sen. Toistaiseksi aurinko paistoi vielä kirkkaana, mutta hänen jalkansa ei koskaan ollut väärässä tässä asiassa. Hän katsoi taloa edessään, etsi paperilapun taskustaan, johon osoite oli kirjoitettu; se täsmäsi. Siinä hän nyt siis oli, kaikkien vuosien jälkeen, viimein.

Hän henkäisi syvään. Luulisi, että niiden vuosien saatossa hänellä olisi ollut aikaa miettiä täydellistä avausrepliikkiä, keksiä se miten kertoisi kaiken, mutta siitä ei ollut tullut lainkaan helpompaa, päinvastoin. Tätä varten hän oli elänyt, täyttääkseen kuolleen rakastettunsa toiveen, mutta miten aloittaa? ’Menet nyt vain sisään ja kerrot mitä tulit kertomaan; niin yksinkertaista. Jos he eivät usko sinua, se on heidän ongelmansa eikä sinun.’ Hän ajatteli itsekseen, mutta sisimmässään tiesi, ettei se ollut niin yksinkertaista, mikään ei koskaan ollut.


Hänen ajatuksensa keskeytyivät hänen kuullessaan lapsen naurua. Hän käänsi katseensa ääneen suuntaan. Pieni poika, ehkä noin 3-vuotias, juoksi hänen suuntaansa, kohti metsää.

”Elias! Pysähdy nyt heti!” Nainen kutsui juosten talon takaa pojan perään. Hänen sydämensä tunsi kipristyksen kuullessaan tuon nimen, mutta mies ryhdistäytyi ja kurottautui lasta kohden napaten tämän syliinsä.

”Mihin olet oikein matkalla pikku kaveri?” Hän kysyi hymyillen.

”Olin menossa leikkimään oravien kanssa,” poika vastasi kikattaen. Nainen lähestyi heitä.

“Hän taitaa kuulua teille?” Mies kysyi ja laski pojan maahan hymyillen naiselle.

”Kyllä, kiitos. Hän aina koettaa karata minulta. Aina yrittää välttää kylpyajan, etkös vain yritäkin?” Nainen nosti pojan käsivarsilleen, hymyili ja painoi suudelman tämän otsalle.

”En pidä saippuasta, äiti… Ja minä olen ihan puhdas!” Poika sanoi ja leikki äitinsä pitkillä hiuksilla. Nainen pudisti päätään.

”Lapset,” hän naurahti ja pyöritti silmiään. Hetken vaivaantunut hiljaisuus seurasi.

 “Tulitteko tänne sen työn vuoksi?” Nainen kysyi lopulta.

“Työn?”

“Niin, taloa varten. Etsin rakentajia kunnostamaan erästä vanhaa taloa, joka pitäisi saada taas asumiskelpoiseksi.” Nainen selvensi ja katsoi häneen kysyvästi.

”Ai, minä….” Mies epäröi, ei ollut odottanut kysymystä.

”Talo on melko lähellä tässä ja kukaan ei ole asunut siellä yli kymmeneen vuoteen. Olen päättänyt saada sen entiseen loistoonsa, se olisi lahja läheisille ystävilleni, no oikeastaan he ovat perheenjäseniä… Joka tapauksessa, sekä puutarha, että talo tarvitsisivat kunnostusta, näytätte vahvalta mieheltä ja jos olette hyvä käsistänne niin…?”

”No minä…”

“Olette venäläinen, eikö niin?”

“Kyllä.”

“Tiedän, että täällä ei ole montaa, jotka olisivat valmiita palkkaamaan teitä, mutten ole heistä yksi. Sota on ohi ja meidän on opeteltava tulemaan toimeen. Joten, jos olet kiinnostunut, maksan kyllä hyvin.” Poika alkoi kiemurrella naisen sylissä.

”Äiti, haluan jo mennä leikkimään!”

”Odota nyt hetki,” nainen sanoi ja laski lapsen maahan kuitenkin pidellen tätä yhä. ”Olavi! Aino!” Hän huusi. “No, mihin ne kaksi ehtivät jo mennä…”

Vaalea poika käveli talon takaa esiin. ”Niin Emma?”

”Voisitko leikkiä Eliaksen kanssa hetken?” Nainen kysyi.

”Totta kai,” Olavi hymyili ja astui lähemmäksi. Hän katsoi miestä Emman vierellä uteliaana. ”Hei,” hän tervehti.

”H-hei…” Mies miltei änkytti ja tuijotti häntä kummallisesti mikä sai Olavin tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi.

”No niin, no… tulehan Elias, mennään etsimään lelusi.” Hän sanoi ja otti pojan käden omaansa.

”Sinä et taida olla kovin puhelias?” Emma naurahti pehmeästi pojan mentyä. ”No, ei se haittaa… Mutta, olen utelias; olisitteko kiinnostunut työstä?” Mies katsoi naista hetken.

”Niin, se talo… Kyllä olen kiinnostunut.” Hän vastasi.

“Hyvä, voimme jutella lisää sisällä. Ehkä haluaisitte kupillisen kahvia?”

”Kyllä kiitos,”

”Niin, unohdin kokonaan esitellä itseni kunnolla. Olen Emma, Emma Lund.”

”Hauska tutustua rouva Lund, olen Alexander Volkov.”

2.luku

”Onko teillä paikka, jossa asua?” Nainen kysyi siemaistessaan kahvia.

”Ei rouva, saavuin vasta. Laukkuni ovat vielä juna-asemalla.”

”No, voisin vuokrata sinulle huoneen ja vähentää vuokran palkastasi jos haluat, voin myös tarjota teille ateriat.”

”Kiitos. Miestännekö ei haittaisi?”

”Mieheni on kuollut, herra Volkov,” nainen vastasi ja laski kahvikuppinsa pöydälle. ”Ja vaikkei hän olisi, teen päätökset itse, sellaiset päätökset jotka koskevat itseäni.”

”Olen pahoillani menetyksestänne.”

”Rakas Matias kuoli vuosi sitten syöpään. Näyttää siltä etten saa pidettyä miehiä elämässäni.” Surullinen hymy nousi naisen huulille. ”Hänen kuolemansa jälkeen en kuitenkaan nähnyt enää syytä jäädä Ruotsiin ja palasin tänne. Ostin tämän tilan rahoilla jotka mieheni jätti minulle… Joten älkää olko pahoillanne puolestani, olen kotona ja rakastan tätä paikkaa koko sydämelläni. Kaipasin kotiin niinä vuosina jotka olin poissa.”

Hetken hiljaisuus laskeutui. ”No, herra Volkov… Voinko puolestani kysyä miksi olette tulleet tänne etsimään töitä, sen sijaan että etsisitte kotoanne?”

”Kysymyksenne on vain oikeutettu… Tilanne kotimaassani… No, asiat ovat miten ovat, mikään ei sido minua sinne, minulla ei ole perhettä… Miksi tänne? No, se on pitkä tarina, jonka kerron joskus toiste, mutta nyt…”

”Mysteerinen mies, niinkö?” Emma hymyili. ”Hyvä on, vaikka onhan se toki outoa että ikäisenne ja näköisenne mies on onnistunut välttämään avioliiton tähän ikään asti. Venäläinen tai ette, uskon, että saatte vielä monen naisen pään pyörälle täällä. Olisin kuitenkin varovainen, miehet eivät ehkä katso sitä hyvällä.” Nainen nousi ja Alexander seurasi hänen esimerkkiään.

”No niin, minulla on vielä askareita suoritettavana. Pyydän Olavia näyttämään teille huoneenne ja tilan, jotta voitte asettautua kodiksi. Pyydän, että Olavi näyttäisi myös talon, voitte aloittaa työt huomenna. Me tapaamme taas päivällisellä.”

******************

”Mitä jalallesi on sattunut?” Poika kysyi heidän kävellessään hiekkatiellä.

”Sota tapahtui. Sain siihen granaatinsirpaleen taistellessamme saksalaisia vastaan vuonna 44.”

”Oi, sattuuko siihen paljon?” Alexander katsoi pojan uteliaisiin sinisiin silmiin, muttei voinut katsoa tätä pitkään.

”Ajoittain ja välillä se on parempi,” hän hymyili laiskasti.

”Tapoitko paljon miehiä sodassa?”

”Ei sellaista lasketa. Minä selvisin. Ainoa tapa selvitä on olla ajattelematta niitä jotka tapoit.”

”Miksi sinä puhut suomea? Missä opit?” Olavi kysyi lopulta ja katsoi häneen.

”Opetin itse itseni… Tunsin kerran erään, josta tuli itselleni todella rakas. Silloin emme puhuneet samaa kieltä ja sota vei hänen henkensä. Hänen muistonsa sai minut haluamaan oppia kielen." Alexander selvensi.

”Rakastajatar ehkä? Sisareni ja Emma janoaisivat kuulla sen tarinan, he ovat toivottomia romantikkoja, mutta tytöt taitavat usein olla.” Olavi nauroi ja Alexander vilkaisi hänen nauravia kasvojaan. Hän hymyili, mutta käänsi katseensa pojan huomatessa.

Talo tuli pian näkyviin. Se oli rauhallinen, kaunis paikka ja Alexander saattoi kuvitella miltä se oli ehkä ennen näyttänyt. Hän oli varma, että onnistuisi olemaan avuksi kunnostamisessa. Aurinko oli jo matalampana, värjäsi taivaan oranssilla ja kullalla.

”No, siinä se on,” poika sanoi.

”Se on kaunis,” Alexander vastasi ja käveli lähemmäksi.

”Se oli,” poika sanoi ja Alexander käänsi katseensa tähän; mietteliääseen ilmeeseen pojan kasvoilla. Oli hämmentävää kuinka paljon tämä näytti Eliakselta ja joka kerran katsoessaan häneen Alexander tunsi hengityksensä salpautuvan.

”Tämä oli lapsuudenkotini, tiesitkö?” Siniset silmät kohtasivat hänen omansa ja Alexander katsoi häneen yllättyneenä.

”Todellako?”

”Kyllä… Jouduimme lähtemään täältä siskoni kanssa kun olin neljän ja hän kuuden. Tammikuussa -43, oli niin kylmä talvi silloin. En usko, että olen koskaan palellut yhtä kovin.” Olavi käveli kohti etuovea ja Alexander seurasi. ”Isämme oli kuollut vuotta aiemmin ja olimme täällä keskenämme: minä, Aino, äitimme ja vanhempiveljemme Elias.” Alexander tunsi rintaansa kouraisevan kuullessaan jälleen tuon nimen. ”Sitten eräänä iltana he murtautuivat sisään.” Poika avasi oven ja piteli sitä auki hänelle.

”Veljemme piilotti minut ja siskoni tuonne.” Olavi osoitti kohti keittiötä. ”Mutta hän ei itse ehtinyt piiloon, eikä äiti; hän oli hyvin sairas… En muista sitä kovin hyvin, mutta he kuitenkin ottivat veljeni mukaansa…Äitini, hän… Hän halusi lähteä heidän peräänsä, mutta hän oli niin heikko… Halusi kuitenkin halusi pelastaa hänet… Emme edes kuulleet hänen lähteneen ulos… Seuraavana aamuna löysimme hänet kuolleena ulkoa.”

Alexander tuijotti poikaa, joka tuntui hukkuneen ajatuksiinsa. Hän tiesi, että hänen tulisi sanoa jotain, kertoa hänelle ja heille kaikille, mutta kuinka hän voisi sanoa sen? Kuinka hän voisi puhua ääneen jostakin, joka oli hänellekin yhä hämmentävää? Hän katsoi ympärilleen ja tunsi äkillisen kylmyyden kosketuksen niskassaan. Tämä oli ollut hänen kotinsa, paikka missä Elias oli varttunut, mistä se kaikki oli alkanut. Alexander pystyi miltei aistimaan hänen läsnäolonsa vierellään.

”Olen kovin pahoillani,” hän sanoi matalalla äänellä.

Olavi kääntyi, huoneen hämäryydessä oli vaikea erottaa hänen silmiensä todellista väriä ja tämä todella muistutti aavemaisen paljon Eliasta. Alexander pohti jos poika edes ymmärsi sitä?

”Et ole vielä tavannut sisartani. Hän ei pidä venäläisistä kovin paljoa, sinulla voi olla vaikeuksia hänen lähellään, ole varuillasi,” poika hymyili.

 

*****************

”Kuinka saatoit palkata hänet?” Aino sähisi matalalla äänellä ja katsoi vanhempaa naista.

”Hän on vahva mies, hän etsi työtä ja annoin sitä hänelle. Tarvitsin vielä yhden työmiehen, miksei häntä?” Emma kysyi syöttäessään nuorimmaista lastaan.

”Tiedät kyllä miksi! Hän on yksi heistä! Sanoit tekeväsi tämän meidän hyväksemme, mutten halua yhtä heistä koskettamaan seiniä jotka isäni rakensi, tai tavaroita jotka kuuluivat äidilleni ja veljelleni!” Tyttö sanoi seisoen hänen edessään ja katsoen häntä tiukasti.

”Se, että hän on venäläinen, ei tee hänestä yhtä heistä jotka veivät Eliaksen meiltä. Eikä myöskään isäsi tappajaa. Mitkä hänen syntinsä ovat? Se, että hän on syntynyt Venäjällä? Tekeekö veri hänen suonissaan hänestä vihollisesi, Aino? Hän on kuten me.” Emma vastasi.

”Sinä et ollut täällä, Emma! Et tiedä millaista se oli! Sinä et menettänyt perhettäsi kuten me! En voi unohtaa sitä, enkä voi antaa anteeksi sitä, mitä he tekivät meille!” Aino raivosi.

”Molemmilla puolilla oli omat vikansa. Et voi syyttää yhtä miestä hänen maamiestensä rikoksista, kuten hänkään ei voisi syyttää meitä rikoksista joita omat sotilaamme tekivät. Meillä jokaisella on omat syntimme, mutta hänen eivät ole ne mistä häntä syytät. Ymmärrän kyllä suuttumuksesi, mutta mitä hyötyä siitä on? Rakastin veljeäsi, rakastin häntä aivan yhtä paljon kuin sinäkin. Mutta hän on poissa ja sinun on hyväksyttävä se.” Emma nousi ja siisti pöydän, Aino seurasi häntä.

”Sinäkö rakastit veljeäni? No, mitä Elias sanoisi jos tietäisi sinun nyt himoitsevan tuota venäläistä sikaa? Sitähän se on, eikö niin? Haluat hänet itsellesi? Unohdit miehesi niin nopeasti? Vuoteesi on kylmä ja tarvitset hänen kaltaistaan miestä lämmittämään sitä?!” Emma läppäisi Ainon poskea ja nuori nainen parahti kivusta, nostaen kätensä poskelleen.

”Kuinka uskallat?! En voi uskoa sinua Aino, luulin, että olemme ystäviä ja puhut minulle kuin olisin kevytkenkäinen, huono nainen, omassa kotonani, lapseni edessä! Tämäkö on kiitos jonka saan avustani?” Emma katsoi tyttöä vihaisena. Ainon silmät kostuivat kyynelistä. ”Puhut kuin en tietäisi miltä menetys tuntuu. No tiedoksesi; kyllä rakastin veljeäsi, rakastan yhä. Olimme ehkä nuoria mutta lupauduimme toisillemme. Ei mene päivääkään etten toivoisi voivani jakaa tämän hänen kanssaan. Tämä oli meidän unelmamme Aino, tämä on se talo jonka halusimme rakentaa keskenämme. Rakastan häntä, olen itkenyt hänen vuokseen ja olen itkenyt mieheni vuoksi. En tarvitse syytöksiäsi! Lähde jos tahdot, et ole velkaa minulle mistään. Jos et halua apuani, niin sano se!”

”Olen pahoillani Emma, en tiedä mikä minuun meni. Anna anteeksi kamalat sanani, en tarkoittanut,” Tyttö nyyhkytti, Emma heltyi hänen kyyneleilleen ja veti hänet hellään halaukseen.

”Tämä paikka taitaa vaan kuohuttaa tunteitasi… Kaikki on hyvin, ymmärrän kyllä….” Emma hymyili ja silitti hänen hiuksiaan. Aino hymyili kyyneleidensä lomasta.

”Rakastan sinua Emma ja olen kyllä kiitollinen kaikesta. Tiedän, että rakastit häntä, Eliaskin rakasti sinua, hän aina kirjoitti sinulle kirjeitä… Yritän hyväksyä sen venäläisen läsnäolon, lupaan yrittää.”

3.luku

Kaksi viikkoa kului ohitse nopeasti. Alexander teki työnsä tunnollisesti, mutta omassa rauhassaan, muut miehet selvästi syrjivät häntä, pälyilivät ja puhuivat hänestä hiljaisin paheksuvin kuiskauksin. Alexander ei oikeastaan välittänyt oli jo tottunut yksinäisyyteen ja tässä rauhassa ja hiljaisuudessa hänellä oli enemmän aikaa muistoilleen Eliaksesta, täällä hän oli lähempänä poikaa kuin vuosiin. Hän ikävöi Eliaksen kosketusta enemmän kuin mitään, muistot eivät olleet tarpeeksi lohduttaakseen.

Päivä oli tukahduttavan kuuma, useimmat miehistä pitivät taukoja usein, mutta Alexander työskenteli ahkerasti, joi välillä vettä ja jatkoi.


Hän oli jälleen hukkuneena ajatuksiinsa menneestä tehdessään töitä; se miltä hänen äänensä oli kuulostanut, miltä hänen käsiensä kosketus oli tuntunut. Kirje ja siihen kirjoitetut viimeiset sanat, heidän viimeinen yönsä yhdessä. Hänen unissaan he olivat yhdessä usein, mutta unet eivät voineet korvata todellisuutta.
 
”Saisithan sinä pitää taukojakin välillä,” naisen ääni huomautti hänen takanaan ja hän käänsi katseensa, hymyili.

”Älkää huoliko rouva Lund, pidän kyllä huolta itsestäni.”

”Okaa kiltti ja kutsukaa minua jo Emmaksi.”

”Hyvä on, Emma.” Mies hymyili ja kumartui ottamaan nauloja maasta.

”Ja minä kun luulin suomalaisten olevan ahkeria työmiehiä. Te todistatte käsitykseni vääräksi.” Emma totesi huvittuneena vilkaisten miehiä jotka pitivät kahvitaukoa hieman kauempana. Muutama miehistä katsoi heitä kohden selvästi pitämättä siitä, että nainen jutteli Alexanderille ja hän kyllä huomasi sen.

”Työskentelen mieluummin nyt jotta voin lopettaa aiemmin.”

”Ymmärrän, mutta pitäähän sinun syödä, etkö lounastaisi kanssani? Toin evästä.”

”Hyvin kilttiä sinulta, minä vain…” Alexander aloitti ja vilkaisi muita, Emma huomasi hänen aavistuksen huolestuneen katseensa.

”Älä heistä välitä, voit pitää viattoman piknikin ystäväsi kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan nainen,” Emma sanoi ja asetteli viltin ruohikolle. Hän alkoi asettaa ruokaa viltille ja istui alas. ”No?” Nainen hymyili. Alexander kyllä tunsi nälän kurnivan vatsanpohjassaan, joten istuutui naisen vierelle.

”Tiedät kai miltä tämä saattaa näyttää? Että istumme lähekkäin piknikillä?” Alexander kysyi hymyillen hieman samalla kun otti palan leipää.

”Toki, mutten koskaan ole juuri välittänyt siitä mitä minusta ajatellaan, loppujen lopuksi sillä ei ole merkitystä, ainoastaan sillä minkä itse tiedän todeksi.” Alexander katsoi naista hetken hymyillen. ”Kun olen syönyt, aion mennä yläkertaan missä hänen huoneensa on. Aino kertoi, että siellä pitäisi olla laatikko, jossa on kirjeitä minulle.” Nainen siemaisi mehua ja hymyili surumielisenä, sama surullisuus tuntui valtaavan tämän aina kun mainitsi Eliaksen.

”Niinkö?” Alexander kysyi kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa.

“Me suunnittelimme lapsina, että menisimme naimisiin,” Emma naurahti. ”Tunsimme toisemme syntymästä, näin hänet viimeksi kun oli vasta kahdentoista, siitä tuntuu olevan jo ikuisuus nyt.” Hän huokaisi ja katsoi taivasta kohden.

”Tiedän mitä tarkoitat,” Alexander sanoi hiljaa ja heidän katseensa kohtasivat. Pitkä hiljaisuus seurasi.

”Minua vaivaa eniten se, etten tiedä mitä hänelle tapahtui, mitä oikeasti tapahtui. Tiedän yöstä jona he veivät Eliaksen, mutta… No mihin he veivät hänet ja mitä hänelle tehtiin? Ruumista ei ole koskaan löydetty ja minusta on outoa, etteivät sotilaat vieneet talosta mitään muuta. Jos he tappoivat hänet, miksei sitä tehty talon lähellä? On niin paljon kysymyksiä…” Emma kurtisti kulmiaan ja Alexander menetti äkkiä ruokahalunsa

”Syy miksi Aino käyttäytyy niin kylmästi sinua kohtaan. Hän… No, uskon hänen muistavan sen yön. Hän ei kyllä puhu siitä, mutta… heillä on ollut vaikeaa, Olavilla ja hänellä. Ensin he menettivät isänsä niin nuorella iällä ja sitten heidän veljensä vietiin heidän silmiensä edestä, heidän äitinsä kuoli ja… He olivat vasta kuuden ja neljän, tuntuu käsittämättömältä, että he selvisivät siitä matkasta kahden, siinä säässä… Ryhmä sotilaita löysi heidät, he olivat lähteneet talosta jalkaisin ja heidät vietiin lähimpään sairaalaan… Elias oli sanonut heille, että koettaisivat saada minun perheeseeni yhteyden, jos jotain sattuisi. He antoivat minun ja äitini nimen sairaalassa ja Ainolla oli mukanaan kirjekuori jossa oli osoitteemme. He ottivat meihin yhteyttä ja vanhempani suostuivat ottamaan heidät luokseen, myöhemmin heidän adoptoitiin perheeseeni. Olavin oli helpompi sopeutua, hän ei muista niin hyvin sitä mitä täällä tapahtui. Molemmat kuitenkin halusivat tulla mukaani kun päätin palata tänne.”

”Minulla ei ollut aavistustakaan, että…” Alexander aloitti, sanat tuntuivat karkaavan häneltä. Kuinka hän voisi kertoa nyt? Hänen olisi pitänyt kertoa heti. Kuinka paljon lapset olivat oikein nähneet? Kuinka paljon tyttö muisti? Alexander muisti miesten kertoneen, että olivat jo raiskanneet Eliaksen ennen leirille tuloa, silti hänellä ei ollut aavistustakaan, että… Hän todella alkoi voida pahoin.

”Onko jokin hätänä, näytät kalpealta, johtuuko se tästä paahteesta?” Nainen kysyi huolestuneena ja kosketti hänen käsivarttaan.

”Olen kunnossa, vakuutan.”

”Valehtelet,” Emma hymyili pehmeästi. “Tule, mennään sisään hetkeksi, sinun on hyvä päästä hetkeksi suojaan auringolta.”

Alexander seurasi ja istuutui pöydän ääreen.

”Nojaudu eteenpäin, pyörryttääkö sinua? Tässä, ota hieman vettä.”

”Olen kunnossa, ihan totta, palaan takaisin töihin,” Alexander yritti ja oli aikeissa nousta mutta Emma esti häntä.

”Ei, pysy siinä missä olet, kiellän sinua tekemästä töitä tänään,” nainen katsoi häneen tiukasti.

”Hyvä on, hyvä on, en ole koskaan kiistellyt hienoa naista vastaan,” hän virnisti ja kohotti kätensä antautumisen eleeksi.

”Hyvä,” Emma hymyili. ”Menen nyt käymään yläkerrassa, kun tulen takaisin odotan löytäväni sinut tästä.”

”Hyvä on, rouva,” Alexander kiusoitteli ja katsoi Emman perään kun tämä käveli kohti portaita.

 Alexander havahtui juoksuaskeliin jotka kantautuivat ulkoa ja ovi aukeni äkisti. Olavi syöksyi sisään ja sulki oven kiireesti perässään. Poika ei tuntunut huomaavan häntä ensin, liian kiireinen tuijottamaan ulos oven viereisestä ikkunasta. Hän hengitti nopeasti.

”Hitto,” poika kirosi ja katsoi ympärilleen, hätkähtäen nähdessään hänet. ”Luoja, sinä pelästytit minut, en tiennyt täällä olevan ketään.” Hän sanoi hieman hengästyneenä. ”Jos hän tulee sisään, niin en ole täällä, okei? Luotan sinuun.” Olavi hymyili nopeasti ennen kuin katosi portaikon viereiseen makuuhuoneeseen. Alexander katsoi pojan perään hämmentyneenä kunnes kuuli tytön kutsuvan poikaa nimeltä.

Ovi aukeni. “Olavi? Oletko täällä? Et voi paeta minulta ikuisesti!” Alexander katsoi ovesta sisään astuvaa ruskeahiuksista, sievää teini-ikäistä tyttöä. Tyttö katsoi ympärilleen, punastui hänet nähdessään ja niiasi. ”Hei, oletteko nähneet Olavia?”

”En,” Alexander valehteli.

”Oletteko varma?” Tyttö kysyi ja kohotti kulmaansa. “Voisin vannoa, että näin hänen tulevan sisään.” Alexander katsoi ympärilleen.

”Niinkö?” Hän kysyi ja siirsi katseensa takaisin tyttöön. “En nähnyt kenenkään tulevan.”

“Ai… no…Hmm… Jos näette hänet, voitteko sanoa, että Hanna etsii häntä.”

”Toki,” Alexander hymyili.

”Kiitos!” Tyttö hymyili ja lähti.

“Oi kiitos tuhannesti! Voisin halata sinua tuosta hyvästä!” Olavi henkäisi helpottuneena astuessaan takaisin huoneeseen. ”Mutta älä pelkää, en tee sitä,” hän lisäsi virnistäen perään. ”Toisaalta, ettekö te venäläiset pidä halailusta? Suudelmista poskille? Koska jos tahdot niin voin tehdä sen.” Alexander tuijotti hämillään pojan vakavaa ilmettä ja räpytti silmiään ja lopulta poika puhkesi nauruun. ”Älä välitä minusta, ihan totta.” Hän pudisti päätään ja istui alas vastapäätä miestä. ”Kiitos kuitenkin, tarkoitan sitä,” Olavi hymyili.

”Ei siitä ollut vaivaa, haluatko kertoa mistä tuossa oli kyse?” Alexander kysyi uteliaana, poika huokaisi.

”No, hän kai haluaa minun vievän hänet lauantaina järjestettäviin tansseihin, mutta enpä tiedä… En oikeastaan halua mennä, en juuri välitä tanssimisesta, enkä oikeastaan välitä hänestäkään,” Olavi virnisti.

”Mikset vain kerro hänelle sitä?”

”Oletko järjiltäsi?! Ei Hannan kaltaiselle tytölle kerrota, ettet pidä hänestä! Minulla on jo tarpeeksi ongelmia muutenkin.” Olavi tuijotti miestä kuin typerystä.

”Vai niin… No, siitä on jo kauan kun olin nuori ja ajat muuttuvat,” Alexander hymyili hieman.

”Kuinka vanha sinä olet?” Olavi kallisti päätään.

”Olen 33,” Alexander vastasi ja katsellessaan pojan kasvoihin hän tunsi olonsa todella vanhaksi.

”Etkö ole naimisissa?” Poika kysyi ja Alexander pudisti päätään. “Pidätkö Emmasta?” Alexander hymähti pojan tavalle kysellä, mutta ennen kuin ehti vastata, Olavi jo jatkoi. ”Koska luulen, että hän pitää sinusta.”

”Niinkö?” Hän kysyi, mutta juuri kun Olavi oli aikeissa vastata, he kuulivat Emman lähestyvät askeleet yläkerrasta, jotka saivat pojan vaikenemaan.

Emma istui alas pidellen pientä puista laatikkoa käsissään. ”Tässä on nimeni,” hän sanoi hiljaa, henkäisi syvään ennen kuin avasi kannen. Laatikko oli täynnä kirjeitä, nainen kosketti kellastunutta paperia, kunnes poimi yhden käsiinsä. Alexander vilkaisi Olaviin, joka tuijotti Emmaa ja kirjeitä hiljaisena. ”Ne ovat veljeltäsi,” Emma sanoi ääneen sen minkä he olivat jo arvanneet.

“Voisitko…um… Voisitkohan lukea ääneen?” Olavi kysyi ja Emma nyökkäsi selvittäen kurkkuaan.

”Kirjoitettu ensimmäinen tammikuuta 1943,” Emma aloitti ja huokaisi ennen kuin jatkoi. ”Rakas Emma. On vuoden ensimmäinen tunti. Istun yläkerrassa huoneessani, täällä on kylmä, mutta halusin hetken aikaa itsekseni. Normaalisti nämä vuodenvaihteen antavat toivoa paremmasta, nyt tunnen oloni kuitenkin erilaiseksi, väsyneeksi ja toivottomaksi. Olen väsynyt Emma, voisin itkeä silkasta väsymyksestä ja se on yksi syy miksi tulin tähän huoneeseen ollakseni yksin. En halua pelästyttää heitä, en halua, että he näkevät heikkouttani.

Äitini tila vain pahenee, hän yskii öisin ja tyynyllä on verta. Hän on niin heikko eikä ymmärrä. Kun hän oli vähän paremmassa kunnossa, koitin pyytää häneltä, että hakisimme apua, että pääsisimme pois täältä, mutta hän ei kuunnellut ja nyt hän on liian sairas. En voi jättää heitä keskenään hakeakseni apua.

Minua pelottaa Emma. Pelkään kuolemaa, ajattelen sitä päivittäin enkä koe olevani yhtään valmiimpi kohtaamaan sitä. Haluan elää! Haluan tämä sodan loppuvan, haluan pidellä sinua, suudella sinua ja vain… olla… Haluan viedä sinut järvelle, haluan että piirrät jäljet kasvoihini mudalla, kuten teit silloin kun olimme lapsia. Haluan sen ajan takaisin; ikävöin sinua niin kovin.

 Katson häntä joskus ja koetan helpottaa hänen kipuaan. Tiedän, ettei äiti voi selvitä tästä talvesta. Pidät minua ehkä kauheana, kun kerron välillä toivoneeni, että hän kuolisi, että hän pääsisi kivusta. Jos hän kuolisi, voisin lähteä täältä Ainon ja Olavin kanssa. Vihaan itseäni joka kerran kun ajattelen hänen kuolemaansa ja miten se helpottaisi meidän pääsyämme pois, hän on oma äitini! Mutta minulla on kammottava tunne rinnassani, että olemme tuhon omat jos jäämme.  Pelkään heidän tuloaan päivittäin, en ole valmis kuolemaan on liian paljon elämää kokematta!

Ajattelen sinua ja tulevaisuutta jota suunnittelimme; se antaa minulle toivoa ja unet sinusta lämpöä. Haluan mennä naimisiin kanssasi ja että saamme lapsia, haluan elämän kanssasi. En voi edes lähettää näitä kirjeitä sinulle enää ja silti jatkan niiden kirjoittamista, ehkä jonain päivänä kun olemme mies ja vaimo näytän nämä sinulle ja voimme nauraa sille kuinka epätoivoinen olin. Rakastan sinua oma hullu E:ni, älä koskaan muutu.

On liian kylmä jo, minun on palattava alakertaan lämmittelemään.

Sinun; Elias.” Kyyneleet valuivat naiset poskilla ja hänen äänensä oli käynyt käheäksi loppua kohden. Olavi nousi ja sanaakaan sanomatta lähti ulos, Emma katsoi pojan perään huolestuneena.

”Oletko kunnossa?” Alexander kysyi, epävarmana siitä kummasta hänen tulisi olla enemmän huolissaan ja samaan aikaan hänen oli peitettävä oma tuskansa.

”Olen, menen hänen peräänsä,” Emma sanoi ja nousi jättäen Alexanderin yksin. Mies oli tästä oikeastaan kiitollinen, tilanne kävi hetki hetkeltä vain monimutkaisemmaksi. Hän oli tullut tänne vain yhden syyn vuoksi; kertoakseen totuuden ja mitä oli tapahtunut sen sijaan? Hän sotkeutui vain syvemmälle tämän perheen elämään pystymättä tekemään sitä miksi oli tullut. Hän oli epäonnistunut pelastamaan Eliaksen henget ja nyt hän oli epäonnistumassa hänen viimeisen pyyntönsä toteuttamisessa. Mitä hänen tulisi tehdä?

 4.luku

“No Emma, mikä on sen komean venäläisen tarina?” Yksi naisista kysyi heidän istuessaan kahvipöydän ääressä. Kaikkien neljän naisen huomio oli nyt hänessä, uteliaina vastauksesta. ”Tiedän, etten ole ainut nainen, joka olisi sen miehen huomannut, tai ainut joka pohtii mitä teidän välillänne todellisuudessa on,” Anna jatkoi.

”Meidän välillämme on vain ystävyyttä,” Emma vastasi rauhalliseen sävyyn ja maistoi kahvia.

”Niinkö? No ei pelkkää ystävyyttä, huhujen perusteella joita olen kuullut!” Anna virnuili ja muut kikattivat. Emma huokaisi ja koetti pitää itsensä rauhallisena.

”Sinun ei tulisi uskoa kaikkia huhuja mitä kuulet,” hän sanoi.

”Ei sinun tarvitse salata totuutta meiltä Emma,” nainen hymyili. ”En syyttäisi sinua tippaakaan… Jos se mies haluaisi viedä itsenäisyyteni, minä antaisin sen hänelle onnellisena ja vastustelematta.” Anna nauroi ja muut hihittelivät perässä punastellen.

Aino oli juuri tullut keittiöön ja kuullut Annan sanat. Hän pyöritti silmiään, ’kuin kanalauma’ hän ajatteli kaataessaan itselleen lasin vettä.

”Uskallan sanoa, jos he kaikki olisivat näyttäneet tuolta, olisi tämänkin maan itsenäisyys historiaa.” Anna jatkoi typerällä linjallaan johon muut paitsi Emma kikattivat. Aino jähmettyi, ’aivoton kanaparvi!’ hän ajatteli tuohtuneena kuulemastaan.

“Mitähän sinun miehesi tai isäsi sanoisivat, jos kuulisivat sinun puhuvan näin, Anna? Miehesi ja isäsi, jotka taistelivat maamme ja sinun puolestasi?” Aino kysyi kylmällä äänellä. Nainen mulkoili häntä.

”Kuka sinulta mitään kysyi?” Anna sähähti ja Aino piteli hänen katsettaan hetken ennen kuin vilkaisi Emmaa, joka katsoi häneen anteeksipyytävästi. Aino lähti huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Hän päätti kävellä kotitalolleen; ainoa koti jonka hän oli koskaan todella tuntenut omakseen.

 
************

Mies katseli häntä taas, Olavi huomasi istuessaan puunjuurella talon lähellä tutkiessaan kirjoja jotka olivat kuuluneet hänen veljelleen. Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat ja saivat pojan sydämen lyönnit kiihtymään, hänen poskensa punertuivat ja hän miltei pelkäsi nielaista. Mies katsoi poispäin ensimmäisenä, nopeasti keskittyen takaisin töihinsä.

Olavi katsoi hämmentyneenä ympärilleen ja näki isosiskonsa hieman kauempana tekemässä puutarhatöitä. Aino tarkkaili häntä ja kurtisti kulmiaan vilkaistessaan kohti venäläistä. Olavi yritti hymyillä ja laski katseensa takaisin kirjaan hänen sylissään.

Miksi mies katseli häntä tuolla tavoin? Ja miksi se aiheutti hänen oman olonsa niin kummalliseksi ja hermostuneeksi joka kerran? Poika sulki silmänsä hetkeksi, muttei pystynyt rentoutumaan remontin aiheuttamassa metelissä. Hän otti kirjan, piirustusvihkonsa ja kynänsä päättäen kävellä järvelle.

”Olavi?” Aino kutsui.

”Hm?” Olavi käänsi päänsä sisarensa suuntaan.

”Minne olet menossa?”

”Menen vain järvelle, tulen takaisin ennen illallista, okei?”

”Hyvä on, ole varovainen,” Aino pyysi.

”Totta kai,” Olavi hymyili lempeästi tälle. Aino oli aina ollut hyvin suojeleva häntä kohtaan, huolehti aina kaikesta kuin näkymättömän vaarat voisivat lymytä kaikkialla, omalla tavallaan se oli herttaista, vaikkakin joskus hieman uuvuttavaa.

***********

Hän rakasti tätä vuoden aikaa, keskikesän iltoja, pehmeitä värejä. Olavi istui ruohikolla, nojautuen tammen paksua runkoa vasten katsellen kohti järveä. Vesi oli peilityyntä, rentouttavaa katsella ja kuunnella lintujen laulua. Hän ajatteli perhettään; vanhempiaan ja isoveljeään, moni oli sanonut hänen muistuttavan Eliasta paljon ja toivoi voivansa muistaa hänet paremmin. Oli vain palasia siellä täällä ja hän ei ollut varma, olivatko kaikki hänen muistonsa aitoja.

Hän muisti syysillan, puron kohinan. Hänen veljensä äänen kuiskauksena, joka kehotti häntä asettamaan kaarnalaivansa veteen. Hän muisti yöt ja sodan pelottavat äänet. Elias oli pidellyt heitä rintaansa vasten ja hyräillyt kansallislaulua hiljaa. Elias oli vaikuttanut hänen silmissään niin aikuiselta ja viisaalta, hän oli luottanut veljeensä kuin vanhempaan. Oli outoa nyt, kun hän oli saman ikäinen, jopa hieman vanhempi kuin Elias oli silloin ollut, eikä hän uskonut, että olisi pystynyt samaan kuin veljensä; sellaiseen vastuuseen. Sen oli täytynyt olla vaikeaa, Emman lukema kirje toisti sanansa hänen mielessään usein.

Olavi nousi ja riisui kenkänsä ja sukkansa, hän koetti vettä varpaillaan ennen kuin päätti luopua kaikista vaatteistaan ja uida hieman illan rauhallisuudessa. Veden viileys sai hänen ensin epäröimään, mutta hän pakotti itsensä syvemmälle, tietäen että hänen vartalonsa tottuisi siihen pian. Olavi seisoi aloillaan vedessä, joka ulottui hänen vyötäisilleen. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt ketään joten uskalsi liikuttaa sormiaan käsivarsillaan ja rinnallaan, tutkiskellen omaa vartaloaan. Hän mietti miltä toisen kosketus tuntuisi alastomalla iholla ja antoi kätensä laskeutua veden pinnanalle koskettaakseen elintään. Tämä kosketus, hän oli oppinut, sai olon tuntumaan uskomattoman hyvälle ja samalla hieman noloksi silloin kun mielihyvän aalto kulkeutui hänen ruumiinsa lävitse jättäen hänet hengittämään raskaasti sänkynsä pohjalle, liatuille lakanoille. Miksi jokin joka tuntui niin hyvälle, tuntui samalla niin syntiseltä? Olavi kosketti itseään kevyesti vielä hetken ennen kuin pakotti itsensä lopettamaan, vaikkakin hänen vartalonsa yhä janosi lisää.

 

****************

Alexander oli päättänyt työnsä siltä päivältä ja päätti kävellä hieman ennen illallista, hän päätyi järvelle.

Kun hän saapui rannalle ja oli aikeissa astua lähemmäksi järveä hän näki pojan. Alexander nielaisi raskaasti, tunsi kasvojensa polttavan hänen katseensa laskeutuessa pojan alastonta selkää pitkin; iho oli virheetön ja Alexander tarkasteli kapeiden lihasten liikettä tämän käsivarsissa pojan liikutellessa käsiään ihollaan pestessään itseään. Hän saattoi miltei nähdä pojan takapuolen kaaren veden alta, mutta vain miltei… Hän tunsi kalunsa nytkähtävän mielenkiinnosta kuin muistuttaen häntä siitä kuinka kauan oli kulunut vastaavasta näystä, saatikka siitä kun oli viimeksi koskettanut moista.

Kun poika kääntyi, Alexander oli pienen hetken odottanut kohtaavansa vihreiden silmien katseen, mutta sen sijaan hän kohtasi säikähtäneet siniset silmät.

”Pelästytit minut,” poika henkäisi ja astui taakse, äkkiä kovin tietoinen omasta alastomuudestaan. Hän tunsi kuumotuksen leviävän poskilleen.

“Olen pahoillani, se ei ollut tarkoitukseni,” Alexander vastasi, koetellen peittää hymyään hänen silmänsä ahmiessa edessään olevan olennon kauneutta; pojan joka muistutti kuolleesta rakastetusta hämmentävän paljon.

”Ei se haittaa, minä vain… olin hukkuneena ajatuksiini ja tulit niin hiljaa… Minä… päätin mennä uimaan,” Olavi sanoi ja tunsi heti itsensä typeräksi. Totta kai mies näki mitä hän oli ollut tekemässä! Hänhän seisoi vedessä!

”Niin… On hyvin lämmin ilta,” Alexander aloitti ja vilkaisi taivasta.

”Niin,” Olavi myönsi ja kietoi käsivartensa ympärilleen, hän alkoi väristä kylmyydestä.

Mies tuijotti häntä, he olivat molemmat vaiti eikä Olavi uskaltanut liikkua vedestä, joka peitti hänen alastoman alavartalonsa. Kukaan ei ollut katsonut häntä tavalla jolla tämä mies katsoi ja jotenkin häntä nolostutti ajatus, että tämä voisi nähdä hänet ilman vaatteita, jos hän kävelisi rantaan nyt.

”Olen alasti,” Olavi sanoi lopulta kun ei keksinyt muutakaan ja miltei hihitti sille miten typerältä se kuulosti. Lopulta hän punastui.

”Anteeksi, minä… Haluatko, että käännyn?” Mies kysyi hämillään ja käänsi nopeasti selkänsä pojalle. Olavi liikkui kohti rantaa kiroten päänsä sisällä sanoja jotka oli valinnut. Olivathan muutkin miehet nähneet hänet alasti ennen, mutta toisaalta, ne jotka olivat, eivät olleet katsoneet häntä yhtä intensiivisesti.

”Taitaa olla miltei illallisaika… Haluaisitko kävellä kanssani?” Olavi kysyi napittaessaan paitaansa kiinni. Mies kääntyi häntä kohden.

”Toki, olenkin jo hieman nälkäinen.”

 

********************

Illallinen kului suurimmilta osin epämukavan hiljaisuuden vallitessa jota edes lapset eivät aluksi tohtineet rikkoa. Aino mulkoili Alexanderia epäluuloisesti ja mies yritti hymyillä saamatta hymyä takaisin. Emma oli hukkuneena omiin ajatuksiinsa siitä keskustelusta jonka oli käynyt ystäviensä kanssa aiemmin ja Olavi vilkuili Alexanderia ajoittain hämmentyneenä omasta uteliaisuudestaan miestä kohtaan.

Lopulta Emman poika Elias päätti rikkoa hiljaisuuden kertomalla tarinan siitä kuinka oli omin käsin pyydystänyt jäniksen leikkiessään metsässä. Tarina tietenkin oli valhe, mutta se kerrottiin loistavalla mielikuvituksella.


*****************

Hän näki hahmon pimeydessä, istumassa ikkunanvierellä kuin vahtien hänen untaan. Alexander vavahti ja yritti katsoa tarkemmin. Hahmo nousi ja kuun kajo paljasti hänen kasvonsa, hellä, rakastava hymy täyteläisillä huulilla. “Elias?” Alexander kuiskasi.

Vaalea nuorukainen liikkui lähemmäs ja kuun hopeinen loiste tuntui täyttävän huoneen. Hymy pojan kasvoilla ei kadonnut. Alexander istuutui. “Olen ikävöinyt sinua,” hän kertoi pojalle.

“Minäkin sinua, Sascha,” poika kuiskasi ja kosketti kevyesti hänen kasvojaan. Alexander laski kätensä pojan viileältä tuntuvan kämmenen päälle nojautuen hellään kosketukseen kaivaten. Hän katsoi ylös vihreisiin silmiin, hänen kätensä hakeutuessa pojan vyötäisille; hän veti tämän syliinsä ja heidän huulensa kohtasivat.

“Olen pahoillani…”

“Shh… Sascha…” Sormi painautui kevyesti hänen huulilleen, jättäen viileän tunteen poistuessaan.

“Jää luokseni…” Alexander anoi.

“En voi… Näet unta Sascha… Tämä unta ja heräät pian… Sinun täytyy herätä…”

Alexander avasi silmänsä ja huokaisi raskaasti löytäessään itsensä yksin omasta vuoteestaan. Hän nosti kätensä silmilleen, kirosi hiljaa; vain unta… Miksi se oli tuntunut niin todelta? 11vuotta oli kulunut mutta kaipaus ei ollut hellittänyt, miksi se oli niin vaikeaa? Kaikista niistä, jotka hän oli vuosien varrella menettänyt, Eliaksen menettäminen oli ollut rankinta… Hänen murhansa todistaminen… se muisto teki hänet yhä sairaaksi, se ei ollut se miten hän halusi muistaa rakkaansa, mieluummin olisi pidellyt muistoa siitä viimeisestä yöstä yhdessä tai siitä, miltä poika näytti hänen unissaan.

Alexander nousi ja päätti hakea lasin vettä. Tullessaan keittiöön hänen sydämensä hypähti nähdessään pojan. Tämä katsoi ulos ikkunasta, yllään vain harmaat housut, kuun kelmeä loiste tuntui hyväilevän poikaa joka puolelta kuin hyväillen rakastajaansa. Oliko tämäkin vain unta? Alexander pohti tullessaan hitain askelin lähemmäs kuin peläten näyn katoavan, hän halusi niin kovin sen olevan totta, että se olisi hän. Hän kosketti olkapäätä kevyesti; iho tuntui niin lohdullisen lämpimältä; poika kääntyi hätkähtäen ja Alexander olisi voinut vannoa nähdessään väläyksen vihreää tämän silmistä. Hymyillen hän suuteli pojan pehmeitä huulia.

 

5.luku

Se oli enemmän kuin hämmentävää. Yhtenä hetkenä hän oli vain katsellut viattomasti ikkunasta, ihaillen yön kauneutta ja nauttien siitä hiljaisuudesta joka ympäröi häntä. Ja nyt, hänen vartalonsa oli painautuneena vahvempaa vasten, nälkäisten huulien suudellessa hänen omiaan, toisen kielen liikkuessa hänen suussaan. Hänen suussaan todella oli toisen kieli! Olavi oli liian yllättynyt tehdäkseen mitään, joten oli liikkumatta, silmät avoinna ja pian mies tuntui huomaavan, ettei suudelma oikeastaan saanut vastakaikua.

Alexander vetäytyi kauemmaksi ja hetken he vain tuijottivat toisiaan. ”Hyvä luoja…” Alexander henkäisi ja vasta silloin ymmärsi vielä pitelevänsä poikaa, hän vapautti otteensa nopeasti ja astui taakse. ”Olen niin pahoillani, minä…” Mitä hän oikeastaan voisi sanoa syyksi? ’Anteeksi, luulin että olet veljesi?’ Niin, ehkäpä ei…

Olavi katsoi häneen oikeastaan tietämättä mitä sanoa tai tehdä, ihmetellen yhä tapahtunutta. Hän toi kätensä ylös ja kosketti huuliaan, tuntien suudelman viivyttelevän lämmön. Häntä oli kyllä suudeltu ennenkin, mutta aina suljetuin huulin; kuten ihmiset elokuvissa suutelivat, mutta kieli? Ja miksi ihmeessä hän oli enemmän yllättynyt kielisuudelmasta kuin siitä, että mies oli suudellut häntä?! Hän katsoi ylös ruskeisiin silmiin; hän todella oli juuri suudellut häntä!

”S-sinä… suutelit minua.” Olavi änkytti, ymmärtämättä, että piteli yhä kättään huulillaan. ”Miksi?”

”Minä-”

”U-uh, sinä suutelit minua!” Poika miltei huusi sitten, kun ymmärsi miten väärin sen täytyi olla. Miehen ei tullut suudella toista!

”Shh…” Alexander yritti hiljentää nuorta. ”Se oli erehdys… Minä… kävelen joskus unissani ja… olen pahoillani.” Hän kuiskasi. Olavi kurtisti kulmiaan.

”M-minun täytyy mennä nukkumaan nyt, on myöhä…” Poika sanoi ja kiirehti huoneeseensa. Kun hän pääsi huoneensa turvaan, hän sulki oven ja nojautui sitä vasten. Olavi yritti rauhoittua, toi kätensä huulilleen, nuolaisi niitä varoen ja maistoi miehen yhä huulillaan. Melkoista unta Alexanderin oli täytynyt nähdä, suudellakseen tuolla tavoin hän ajatteli ja hymy kohosi hänen huulilleen. ”Uh, iljettävää… se on iljettävää! Lakkaa nyt herran tähden hymyilemästä.” Hän tuhahti itselleen järkyttyneenä ennen kuin harppoi kohti sänkyään.



**^^**^^**^^**^^^**

Olavia ärsytti herätessään seuraavana aamuna; muistaessaan unensa ja sen mitä se oli aiheuttanut. Uusi salainen pyykkipäivä, poika huokaisi ja riisuutui.

Teini-ikä oli syvältä. Se, että oli teini-ikäinen poika ja että aikuinen mies suuteli sinua oli vielä syvemmältä, mutta se, mikä teki kokotilanteesta entistä kieroutuneempaa, oli se että suudelman jälkeen, hän oli nähnyt niin perverssiä unta, ettei hän uskonut sen olevan enää normaalia.

Välähdyksiä unesta, Olavi murahti ja tiesi, että hänen pitäisi tuntea vastenmielisyyttä, mutta sen sijaan hän tunsi olevansa aikeissa kiihottua uudelleen. ”Olet kyllä sairas pentu,” hän mutisi itsekseen ja koetti epätoivoisesti ajatella jotakin mikä saisi hänen erektionsa laskemaan. Hän ajatteli ruotsalaista isoäitiään adoption kautta, ja kuvitteli tämän istuvan alasti olohuoneessa juomassa kahvia ystävättäriensä kanssa ja se oli enemmän kuin tarpeeksi hävittääkseen eroottiset ajatukset kauas hänen mielestään.

Ja nyt, hänen oli vain vältettävä sitä iljettävää venäläistä kaikin keinoin. ”Kyllä, hän on iljettävä,” hän kuiskasi itsekseen, mutta hänen mielensä koetti taistella tätä vastaan ja totesi, ettei mies oikeastaan ollut lainkaan vastenmielinen, päinvastoin. Hän oli varmaan mennyt hulluksi, täysin hulluksi. Sen täytyi olla paholaisen työtä… Ehkä käynti kirkossa auttaisi? Ja ehkä, ehkä hänen pitäisi vain suudella jotakin tyttöä tullakseen taas normaaliksi? Kyllä, niin sen täytyi olla. Hanna varmasti suutelisi häntä mielellään, Olavi tiesi, että tyttö tekisi sen. Mutta miksi häntä iljetti ajatus suudella Hannaa? Hän ei todella pitänyt tytöstä. Mutta kaipa se voisi muuttua, ehkä he olivat vain aloittaneet väärällä jalalla? Ehkä hän oli todella suloinen tyttö? Olavi todella toivoi tämän olevan niin.

**^^**^^**^^**^^**

Hänen päätään särki. He istuivat järvenrannalla, Hanna oli käpertynyt hänen kylkeensä, suuteli hänen poskiaan ja huuliaan (huulet kiinni, tietenkin) ja kuiskutteli hänen korvaansa kuinka onnellinen oli, että Olavi oli viimein rohjennut pyytää hänet kävelylle. Olavia alkoi ärsyttää, miten niin rohkeutta?! Se ei ollut ujouden syytä, että hän oli paennut tyttöä! Se oli vain siitä syystä, että hän piti tytön koko olemusta niin ärsyttävänä, että jopa tämän ääni särki hänen korviaan, joten… Ehkä, nyt kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, oli oikeastaan todella rohkeaa, että hän oli pyytänyt tyttöä ulos, sillä nyt hän kärsi sisäistä tuskaa siitä hyvästä.

”Olet komein poika täällä,” Hanna kertoi ja kikatti hiljaa. ”Taidat oikeastaan olla komein poika koko suomessa, ehkä koko maailmassa.” Tyttö silitteli hänen poskeaan kädellään ja Olavia nolostutti, häntä aina nolostutti kun ihmiset sanoivat tuollaisia asioita; kehuivat hänen ulkonäköään.

”Enkä…” Hän mutisi.

”Kyllä olet, olet minulle…” Tyttö purisi. ”Kaikki tulevat olemaan niin kateellisia minulle kun kerron…” Hän kuiskasi Olavin korvaan.

”Kerrot mitä?” Olavi kysyi hieman kauhistuneena. Tyttö katsoi häneen ja hymyili.

”Että olemme nyt pari,” hän katsoi tyttöön kuin tämä olisi menettänyt järkensä ja nousi nopeasti ylös.

”Me emme ole minkäänlainen pariskunta!” Hän sanoi ja silloin tytön alahuuli alkoi vapista, hänen silmänsä kostuivat ja hän katsoi poispäin. Olavi tunsi syyllisyyttä, häntä inhotti nähdä tytön itkevän. Hän polvistui maahan ja kosketti tämän olkapäätä. ”Älä itke Hanna, ole kiltti.” Hän kuiskasi. “Olen pahoillani…”

“Sinä pidät minua rumana ja minä olen… Olin typerä kuvitellessani, että voisit välittää minusta,” tyttö nyyhkytti.

”Ei Hanna… Sinä olet hyvin kaunis… Ole kiltti, älä itke…” Olavi tunsi olevansa huono tässä, hän ei tiennyt mitä sanoa.

”Mutta sinä vihaat minua…” Hanna itki ja nosti vihreänruskeat silmänsä häneen.

”En tietenkään vihaa,” Olavi vakuutti ja tyttö hymyili kyyneltensä lomasta.

”Joten lähdet seuraaviin tansseihin kanssani?” Hanna kysyi toiveikkaana.

”Lakkaatko itkemästä jos suostun?” Olavi kysyi ja sai innokkaan nyökkäyksen vastaukseksi. Poika huokaisi syvään. ”Hyvä on sitten.”

**^^**^^**^^**^^

He istuivat vanhassa heinäladossa.

“Kuka haluaa ensimmäisen hörpyn?” Nikolas kysyi ja osoitti kohti pullollista kiljua, jonka oli varastanut isältään. Olavi koetti katsella kaikkialle muualle kuin pulloon; hän ei olisi halunnut koskeakaan tuohon kammottavaan litkuun.

”Olavi?” Joku mainitsi hänen nimensä saaden hänet kiroamaan hiljaa. Hän toi katseensa toisiin. ”Uusimpana ryhmässämme, saat maistaa ensin,” Kalle, joka oli heistä vanhin, puhui. Kaksi muuta katsoivat häneen odottavasti.

”Nuorimman pitäisi vasta viimeisenä,” Olavi yritti vältellä, johon muut virnistivät.

”Ei, haluamme, että sinä olet ensimmäinen, tai ehkä sinussa ei ole tarpeeksi miestä?”  Kalle kiusoitteli, joka kieltämättä toimi Olaviin. Hän kurottautui ottamaan pullon, veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja maistoi. Alkoholi tuntui polttavan hänen kurkkuaan ja sai hänet yskimään äänekkäästi, mikä puolestaan nostatti naurun muissa ennen kuin nämäkin maistoivat.

”Tarvitset vain lisää harjoitusta,” Nikolas sanoi ja ojensi pullon hänelle takaisin. Olavi epäröi ennen kuin otti pullon takaisin. Hän halusi saada ystäviä ja jos se tarkoitti kotitekoisen vodkan juomista, niin hän vain pakottaisi itsensä siihen. Sitä paitsi, se oli ehkä paras keino unohtaa suudelma, se uni ja lupaus Hannalle. Olavia inhotti pelkkä ajatus tanssista tämän kanssa…

Ilta kului ja muuttui yöksi. Idea ei ollut ehkä paras mahdollinen; kiljun juominen ja käveleminen kotiin siihen aikaan yöstä… Tai ainakin hän yritti kävellä, hän nikotteli, hihitti ja horjui, muutaman kerran kaatui jopa takamukselleen maahan. Muut pojat olivat päättäneet jäädä nukkumaan heinälatoon, mutta Olavi halusi kotiin, nukkumaan omaan sänkyynsä ja ehkä sanoa sille venäläiselle muutama valittu sana! Toisaalta hän ei tiennyt halusiko kohdata miestä lainkaan.

**^^**^^**^^**^^**

Alexander istui kuistilla ja poltti tupakkaa katsellen yötaivasta. Hän oli hämmentynyt ja eksyksissä, ei ollut varma mihin oli matkalla. Suurimman osan elämästään, ainakin sodan jälkeen hän oli vain ajelehtinut. Hänen elämänsä oli puolinaista, selviytymistä päivästä toistaan, vailla iloa. Viimeiset 11vuotta hän oli tuntenut olevansa tyhjä, yksin ja surullinen. Päivät, viikot kuukaudet ja vuodet kuluivat ja hän ainoastaan vanheni niiden mukana.

Hän oli väsynyt pakenemaan menneisyyttään. Ei ollut oikeastaan ketään, joka odottaisi häntä kotona eikä hän ollut varma missä koti enää oli. Hänen elämässään oli loppujen lopuksi ollut vain muutama joista hän oli todella välittänyt ja miltei kaikki heistä olivat nyt kuolleet, kaikki paitsi Sergei ja tämän perhe. Vain Sergei tuntui ymmärtävän häntä ja yritti usein kannustaa häntä takaisin elämän pariin ja pois varjoista, mutta ehkä hän oli vain nähnyt liian paljon pahaa pystyäkseen enää siihen?

Entä jos mennyt ei koskaan lakkaisi seuraamasta häntä? Hän tiesi nuo häilyvät varjot; ne joiden ei koskaan halunnut löytävän häntä enää, erityisesti tällä kertaa, oli tärkeää, etteivät ne seuraisi.

Edellisyö oli ollut hämmentävä. Se uni… Eliaksen kanssa puhuminen ja pojan näkeminen. Hänen mielensä oli huiputtanut häntä, antanut hänen nähdä sellaista mitä ei ollut; värähdys vihreää… Pojan vartalo oli tuntunut niin lämpimältä, hän ei ollut edes muistanut kuinka oli kaivannut tuota lämpöä ja todellista kosketusta.

Alexander havahtui ajatuksistaan kuullessaan jonkun nikottelevan ja lopulta hoipertavan kuistille. Hän käänsi katseensa ja näki Olavin istumassa oven edessä hihittäen hiljaa. Alexander nousi ja pojan katse kiinnittyi häneen. Häivähdys pelkoa, suuttumusta ja lopulta hermostuneisuutta välähti hänen katseestaan.

”Olet humalassa,” Alexander totesi. Olavi kohotti leukaansa, yritti nousta mutta epäonnistui.

”Enkä.”

”Kyllä, olet,” Alexander sanoi ja tuli lähemmäksi.

”No entä jos olenkin? Et ole isäni.” Poika mulkoili häneen ja Alexander huokaisi.

”Sitä en todella ole, mutta olet kuitenkin liian nuori juomaan itsesi tuohon kuntoon.” Hän sanoi ja ojensi kätensä pojalle, joka ei tuntunut pääsevän ylös omin voimin.

Olavi tarttui auttavaan käteen ja horjahti hieman noustessaan. ”Olen miltei 16,” hän sanoi sammaltaen ja nosti kätensä suunsa eteen kun hänen hikkansa ei meinannut loppua. Hän nieleskeli jonkun aikaa kunnes laski kätensä ja otti tukea seinästä takanaan. Hänen katseensa kohtasi Alexanderin. ”Et tuntunut pitävän minua liian nuorena eilen,” hän sanoi ja kallisti päätään. Alexander ei ollut varma miten vastata. ”Olen kyllä huomannut miten minua katsot ja eilen… Eilen suutelit minua… Miksi? Ei se voinut olla vain unissakävelyä.” Mies oli hiljaa, yritti etsiä oikeaa vastausta, muttei tiennyt mikä se oli. Hän huokaisi ja liikutti sormiaan hiuksiaan pitkin.

”Hyvä on, kerron sinulle totuuden,” hän myöntyi lopulta.

Web published:  4. toukokuuta 2010 My Secret Shore

© KOLGRIM 2010-2011

Jatka lukuun 6

My Secret Shore HOME